Posted on

Miten plantaarifaskiitista pääsee eroon?

Kerron tässä postauksessa, miten minulle tuli plantaarifaskiitti ja jaan fysioterapeutti ja juoksija Simo Syrjäläisen vinkit plantaarifaskiitin hoitoon.

Mikä plantaarifaskiitti on ja mistä se johtuu?

Plantaarifaskiitti on yleinen vaiva juoksijoilla. Vaiva johtuu usein siitä, että rasitustasoa on nostettu turhan nopeasti eivätkä jänteet ole ehtineet sopeutua muutokseen. Plantaarifaskiitti on toiselta nimeltään kantakalvon tulehdus, mutta viimeisimpien tutkimusten mukaan kyseessä ei välttämättä ole niinkään tulehdus, vaan jänteen rappeuma. Plantaarifaskiittia kutsutaan myös luupiikiksi, koska vaivan pitkittyessä se saattaa näyttää röntgenkuvissa sellaiselta kantaluuhun kiertyneen kalkin takia ja siitä aiheutuva kipu voi tuntua puukoniskulta kantapäässä.

Plantaarifaskia (kantakalvo) on taas jalkapohjan peitinkalvo, joka kulkee koko jalkapohjan pituudelta. Tämä kalvo on osa jalkapohjan kaaren rakenteita ja sen tehtävänä on joustaa ja vakauttaa askellusta.

Miten vaiva alkoi?

Minulla kantapää alkoi oireilla keväällä, kun kuntosalitreenit jäivät pois koronan takia ja tilalle tuli 3–5 juoksutreeniä viikossa. En yhtään ymmärtänyt, mistä tuntemukset johtuivat enkä osannut ottaa niitä vakavasti, koska jalka aina rauhoittui ennen seuraavaa harjoitusta eikä kipu tuntuntut juostessa lainkaan.

Vaellusreissulla vaiva äityi oikein kunnolla, koska siellä rasitustaso oli melkoista (vähintään neljä tuntia kävelyä päivässä). Toinen asiaan vaikuttava tekijä oli mahdollisesti se, kun valitsin reissulle tyhmänä sellaiset kengät, jotka on tarkoitettu päiväretkille kevyen repun kanssa kävelyyn. Aiemmilla reissuilla minulla on ollut luottokenkäni Lowa Mauriat, mutta yhtäkkiä päätin, että nyt otankin mukaan Renegadet, koska ne ovat olleet niin miellyttävät lähiretkillä.

“Kuulostaa ihan oppikirjaesimerkiltä”, kommentoi tähän fysioterapeutti Simo Syrjäläinen. Kävin hänen luonaan kyselemässä vinkkejä vaivaan. Hän myös kommentoi heti minut nähdessäni ennen kun olin ehtinyt sanoa mitään: “vasen jalka taitaa olla kipeä”. Totta, niin on, vastasin hämmentyneenä. Mistä hän sen näki?

Vaikka vaivani alku kuulosti oppikirjaesimerkiltä, niin itselläni vaivan juurisyy oli muualla. Olen käynyt Simon luona aiemminkin erään toisen vaivan vuoksi ja ihminen kun on kokonaisuus, niin kaikki vaivat linkittyvät tavalla tai toisella toisiinsa. Hyvä kehontuntemukseni ja Simon ammattitaito oli tehokas yhdistelmä, joten pääsimme vaivan jäljille aika nopeasti.

Olen pyrkinyt korjaamaan omia ongelmakohtiani aina jokaisen vamman kohdalla ja niitä on tässä riittänyt. Yksi eniten työstöä vaatineista asioista on ollut keskivartalon hallinta. Kaikki urheilu lähtee keskivartalosta. Kiitos kaikista vinkeistä ja ohjeista rakas Sara Kivimäki! Ilman sinua en olisi päässyt näinkään pitkälle. Toinen haastava ja paljon toistotunteja vaatinut asia on ollut juoksutekniikka, jota on merkittävästi helpottanut parantunut keskivartalon hallinta. Aiemmin kärsin jatkuvasti penikkavaivasta, josta olen ihmeen kaupalla päässyt eroon, mutta siitä jääneet tottumukset heijastuvat tähänkin vaivaan – nilkan aktivointi ja hallinta on heikkoa. Kolmas ongelma on ollut takareiden ja pakaroiden aktivoiminen. Ja nyt tullaan ratkaisuun: Tämän kaiken voi korjata jalkaterän ja nilkan treenaamisella! Jokaisen juoksijan kannattaisi kiinnittää erityistä huomiota jalkaterien ja nilkan treenaamiseen.

Tuntui kerrassaan hämmentävältä, kun Simo pyysi minua tekemään naurettavan helpolta kuulostavia ja näyttäviä harjoituksia, mutta joita tein aivan tuskassa ja lähestulkoon kykenemättä.

  • Yritin kipristää kantakalvoa kaarelle painamalla jalkaterän kolmea pistettä (kantapää ja varvasrivistön tyvinivelen kummatkin päät) lattiaan ja nostin varpaat ylös
  • Seisoin yhdellä jalalla varpaat ylhäällä
  • Tein varpaille nousuja
  • Ojentelin nilkkaa sivulle kuminauha jalkaterien ympärillä

Näitä liikkeitä tehdessäni Simo bongasi, mistä ongelmat heijastelevat ja minä ääneen ihmettelin, että onko normaalia, kun pakarat väsyvät. Silloin kuulemma liikkeen tekee oikein. Jalkaterät ja pakarat ovat yhteydessä toisiinsa! Enpä tiennyt!

Miten plantaarifaskiittia pitäisi hoitaa? Pääseekö tästä vaivasta koskaan eroon?

Toisin kuin olin ajatellut, vaivaa ei hoideta levolla, vaan sitä pitäisi rasittaa sopivalla tavalla ja oikeita liikkeitä tehden. Sopivalla rasituksella jänteen saa kuulemma parantamaan itsensä tehokkaammin, koska uusiutunut kudos on aiempaa vahvempaa. Harjoitukset eivät kuitenkaan saa olla sellaisia, että jalka jää kovasti kipuilemaan. Provosoivat liikkeet, kuten hypyt ja juoksut on kuitenkin hyvä jättää väliin joksikin aikaa. Juoksun pariin voi palata asteittain sitten, kun kipu ei enää pahene lyhyiden testilenkkien jälkeen.

Paranemisennuste riippuu paljon siitä, kuinka kauan vaiva on sinulla ollut. Jos plantaarifaskiitin ei ole antanut mennä liian pitkälle, sen voi saada melko nopeastikin paranemaan, mutta se vaatii oikeanlaista kuntoutusta. Itsehoitoa voi toki tehdä: venytyksiä, yölasta, kylmää ja hierontaa, mutta suosittelen kyllä satsaamaan edes yhteen fysioterapeuttikäyntiin, koska jalkaterävaivoihin erikoistunut fyssari antaa juuri sinulle sopivat täsmäohjeet, joiden avulla paraneminen on paljon todennäköisempää kuin asian kanssa yksin tuskailu.

Minä sain melko toiveikkaan arvion paranemisesta. Jos teen harjoituksia päivittäin, vaiva saattaa parantua 4–6 viikossa.

Urheiluvammoista ei kuitenkaan kannata lannistua. Simokin sanoi, että tekevälle sattuu. Jos ei voi juosta, niin aina voi tehdä jotakin muuta. Juoksuhimot pitää kuntoutusmotivaation korkealla. Minä ainakin jumppaan kuuliaisesti Simon ohjeiden mukaan.

Simolle voi varata ajan Terapiatalo Tonukseen (Espoossa). Suosittelen lämpimästi.

Posted on

Telakalla jälleen – tällä kertaa plantaarifaskiitti

Elokuisen omatoimimaratonin kertomus on roikkunut luonnoksissa pitkään. Siellä se kirvelevästi muistuttelee siitä, etten voi tällä hetkellä juosta. Vasemman jalan kantapää alkoi ilmoitella itsestään kesällä lenkkien jälkeen, mutta rauhoittui kuitenkin aina ennen seuraavaa treeniä. Maraton taisi kuitenkin olla sen verran suuri ponnistelu jalalle, että se otti ja suuttui siitä oikein kunnolla.

Palasimme reilu viikko sitten viikon vaellukselta. Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut jalkojen kanssa mitään ongelmaa vaelluksilla. Tällä kertaa reissun puolivälissä tuo samainen kantapää ärtyi ihan tosissaan. Pari päivää kävely oli suoranaista tuskaa, mutta runsaalla burana-annostuksella jalka kuitenkin rauhoittui sen verran, että reissu ei mennyt pilalle.

Urheiluvammat ovat aina yhtä ärsyttäviä, koska ne luonnollisesti rajavat mahdollisuuksia liikkua. Juuri nyt, kun olisi parhaat juoksusäät, en voi juosta. Viime viikolla piti alkaa Vauhtisammakon juoksukoulu, jota olin innolla odottanut ja tulevana lauantaina mun piti juosta Helsinki Half Marathon. Kumpikin jää nyt välin. Harmittaa!

Nyt vasta, kun pahin ärsyyntyminen on hälventynyt, sain selvitettyä, miten plantaarifaskiittia kuntoutetaan. Sain myös Instagramissa hyviä vinkkejä sen hoitamiseksi, kiitos! Nyt vaan pitäisi kuntouttaa jalkaa ahkerasti ja innostua korvaavista treeneistä.

Vaatteet saatu: Björn Borg, lenkkarit: Saucony

Mun viime aikojen treenit ovat olleet harvinaisen vähäisiä. Urheiluvammat nakertavat motivaatiota kaikkeen treenaamiseen, koska nyt pitäisi miettiä koko paletti ihan uudestaan. Se tuntuu jotenkin lannistavalta. Olen sentään innostunut Heidin ulkona järjestettävistä kahvakuulatreeneistä. Ne ovat itse asiassa olleet mun viikkojen kohokohtia. Oon tykännyt Heidin treeneistä ihan hurjasti. Ne ovat olleet juuri sopivan tehokkaita ja on ollut palkitsevaa huomata kehitystä.

Sain myös Heidin ja Lauran perustamalle Twogether Training -sivustolle tunnukset, joilla pääsen testaamaan heidän video-ohjattuja treenejä. Olen testannut vasta yhtä taukojumppaa. Tässä vielä kovasti yritän itseäni saada opetettua lyhyisiin taukoihin ja siihen, että kotitreeni on ihan hyvä vaihtoehto ja se voi olla mun ennakkoluuloista poiketen mukavaa ja tehokasta.

Nyt sitten täytyy vain ottaa ja testata. Raportoin myöhemmin, miten tilanne etenee.

Posted on

Takareisivamma palasi

Minun piti viime viikonloppuna juosta maraton. Ilmoittauduin Espoon Rantamaratonille jo keväällä, jolloin puolimaratontreenit olivat täydessä käynnissä. Ajattelin, että tästä on sitten hyvä jatkaa treenejä ja juosta syksyllä kokonainen maraton.

Olinkin kesällä niin väsynyt ja stressaantunut, etten saanut treenattua ollenkaan sillä tavalla kuin olin ajatellut.  Ajattelin kuitenkin, että voisin ihan hyvin juosta maratonin vähän heikommillakin treeneillä. Suoritinhan Levi Extreme Triathloninkin aika hatarilla treeneillä ja kokemus oli hieno.

Ajattelin myös, että vaellusreissu on juuri sopivaa valmistautumista kisaan, sillä olen kerran ennenkin juossut maratonin vaellusreissun jälkeen. Tuolloin se kisa oli Vaarojen maratonin 43 kilometrin matka poluilla. Ajattelin näin vielä viime viikon alussa, vaikka jalat olivat vielä vähän toipilaat vaellusreissun jäljiltä.

Vaellus meni hyvin ja ilman mitään ongelmia jalkojen kanssa. Mitä nyt jalkapohjat oli aina pitkien päivien jälkeen aika hellinä ja lihaksia särki. Reissulla tuli kiivettyä monta kipakkaa nousua, joissa onnistuin saamaan takaketjuun ihan maitohapot.

Reissun lopuksi tulimme Kiilopäälle ja istuin pitkästä aikaa normaalille tuolille. Huomasin heti, että tuttu pakaran jomotus on tullut takaisin. Taisin mainita siitä Ramille ohimennen, mutta ajattelin, että kyllä se siitä rauhoittuu. Olihan vaiva pysynyt jo useamman kuukauden täysin oireettomana.

Pidin koko viime viikon muista treeneistä lepoa ja asennoiduin edelleen asettumaan lauantaina lähtöviivalle lappu rinnassa. Takareiden ja pakaran tuntemukset eivät helpottaneet yhtään. En uskaltanut venytellä takareittä, en hieroa, en uskaltanut ajatellakaan treenaamista enkä myöskään treenitaukoa. Yritin pysyä positiivisella mielellä ja sysätä tuntemukset syrjään.

Vasta torstaina mun oli pakko myöntää, ettei minusta ole lauantaina juoksijaksi. Menin kuitenkin kisapaikalle kannustamaan tuttuja. Tsemppasin kisaan lähteviä ja kannustin lämmittelemään. Tein muutamia liikkuvuusliikkeitä ja venytin takareittä. Ai helkkari, mikä viiltävä kipu siellä tuntui. Viimeistään siinä vaiheessa kaikki harmistus pyyhkiytyi pois. Oli täysin oikea päätös jättää kisa väliin.

Nyt en millään jaksaisi asennoitua taas olemaan kuntoutuja. Ahdistaa edes ajatella kuinka kauan tässä taas menee. Pitäisikö vaan heittäytyä huolella telakalle ja muuttua sohvaperunaksi? No ei. Pakko taas löytää tsemppihenki jostakin ja keskittyä tekemään niitä asioita, joita pystyn tekemään. Niitä kuitenkin on.

Kuvat: Heidi Tainio

*Verkkariasu ja släbärit saatu: Björn Borg

Posted on

Virheenpaljastuskoneessa

Sain kutsun Sauconyn Stride Labiin, eli askelanalyysiin. Menin analyysiin uteliain mielin, sillä edellisestä askelanalyysistä oli aikaa. Muistan, että joskus juoksuharrastuksen alkuvuosina (eli joskus 2000-luvun alkupuolella) kävin 4Runners-myymälässä sellaisessa nopeassa askelanalyysissä, jonka perusteella osasin ostaa itselleni juoksukengät.

Vuosien varrella olen saanut opastusta juoksutekniikkaan ja sitä on katsottu useamman eri juoksuvalmentajan toimesta. Omasta mielestäni olen osannut korjata asioita ja parantaa tekniikkaa vuosien varrella. Tiesin kuitenkin, että tekniikassani on edelleen paljon parantamisen varaa, koska juoksusta johtuvat urheiluvammat ovat hyvin todennäköisesti seurausta vääränlaisesta tekniikasta.

Sauconyn uuden malliston kenkiä. Sain itselleni nuo lilan väriset kengät, jotka soveltuvat hyvin pidemmille lenkeille.

Askelanalyysiä tehnyt Ville kyseli ensin taustatietoja. Hän kysyi kuinka paljon olen juossut, minkälaisilla kengillä, minkälaisia vammoja on ollut ja mitä tavoitteita mulla on juoksun suhteen. Taustatietojen selvittämisen jälkeen menin matolle juoksemaan. Juoksuani kuvattiin kolmesta suunnasta. Juoksin ensin itseni maton kanssa tutuiksi ja lämpimäksi, jonka jälkeen Ville laittoi kamerat päälle.

Juoksuni kuvaamisen jälkeen menimme koneelle ja Ville näytti pysäytyskuvia juoksustani. Se oli k a m a l a a . Tiedän hyvin, miten kuuluisi juosta ja miltä hyvä juoksuasento näyttää. Tiedän siis teoriassa todellakin, miten kaiken pitäisi mennä, mutta voi kamala, miltä se mun juokseminen näytti.

Askel ei todellakaan tullut vartalon alle, ponnistus lähti aivan mistä sattuu, keskivartalo petti ja kädet heiluivat aivan omia liikeratojaan.

Vaikka kaiken tämän näkeminen kirpaisi, se oli todella tarpeen. En nimittäin halua taas päätyä kahdeksi vuodeksi telakalle, vaan aion ottaa Villen opeista vaarin. Sain ohjeeksi miettiä ensisijaisesti pään asentoa. Jos pää työntyy eteen, koko muu paketti hajoaa. Samaa on sanonut myös Minttu Kasvoklinikalla, Rami punttitreeneissä, Anne uintitreeneissä ja Sara keskivartalotreeneissä. Jännä, että sama laulu on kaikessa tekemisessä. Olen tätä yrittänyt parantaa ja olen jo asioita tiedostanut, mutta enpä ole muistanut juostessa ajatella. Pään asennon lisäksi mun täytyy opetella aktivoimaan pakarat paremmin ja löytämään voima ponnistukseen nimenomaan sieltä.

Ville oli tosi inspiroiva kertoessaan omasta juoksufilosofiastaan. Hänelle juoksu on monen muun asian lisäksi myös itseilmaisua. Hän on ammentanut tanssiharrastuksesta paljon asioita juoksuun. Luulen, että ymmärsin mitä hän tarkoitti. Hän kertoi kuuntelevansa askellustaan ja jos se kuulostaa kummalliselta, hän lähtee korjaamaan tekniikkaa pala palalta. Tunnistan tämän tavan, mutta osaan tehdä sen vain pyöräillessä. Inspiroiduin ihan valtavasti ja aion jättää seuraavilla lenkeillä kuulokkeet kotiin ja kuunnella, miltä se askellus kuulostaa.

Aluksi olin analyysin jälkeen ihan ankeana, että miten en ole vieläkään oppinut mitään, mutta sitten päätin, että aion vielä oppia. Se on jo alku, että olen aika hyvin tietoinen kehostani ja virheasennoista. Vielä kun nämä tiedostaa paremmin juostessa, niin ehkä voin vielä kehittyä.

Posted on

Voiko kukaan olla 100 % kehopositiivinen?

Eilen päätin jakaa Instagramin storiesissa hetken, jonka koin vaatekaupan sovituskopissa. Tiedättehän ne ylhäältä tulevat kirkkaat spottivalot, jotka saavat ihon näyttämään kuolleelta korostaen jokaista ihon mutkaa ja virhettä? Katsoin itseäni peruutuspeilistä seisten kopissa pelkissä pikkuhousuissa. Ne kamalat valot eivät tehneet oikeutta eikä tekisi varmasti kenellekään. Mä kuitenkin hätkähdin ja mietin tältäkö minä nyt näytän? Tältäkö näyttää, jos ei urheile juuri yhtään neljään kuukauteen? Päätin kertoa havaintoni Instagramissa.

Harvemmin enää nykyään edes ajattelen kehostani rumasti. Olen tehnyt valtavasti töitä sen eteen, että suhtautuisin kehooni ja itseeni armollisemmin ja lempeämmin. Mielestäni olen siinä ihan hyvin onnistunut. En enää ruoski itseäni ja uskallan kohdata kipeätkin tunteet. Kehopositiivisuus on mahtava asia. Kenenkään ei tarvitsisi pyrkiä muuttamaan itseään näyttämään muulta kuin itseltään ja ulkonäköpaineet pitäisi haudata kokonaan.

Tämä minun rehellinen avautumiseni herätti ihmisissä monenlaisia tuntemuksia. Kommentoijat enimmäkseen samaistuivat tai jopa kiittelivät rehellisyyttäni, mutta sain myös kritisoivaa palautetta. Näissä tällaisissa ulostuloissa on aina riskinsä. Instagramin storiesiin arjen kuvaaminen on riski. Näiden lyhyiden 15 sekunnin videonpätkistä koostetun käsityksen perusteella ihmiset tekevät omat päätelmänsä siitä minkälainen olen ja minkälaisista asioista arkeni koostuu.

Jäin miettimään, pitäisikö kaikkien julkista työtä tekevien olla aina hymyssä suin ja vakuutella kuinka hyvin viihtyy nahoissaan? Olen havainnut, ettei ole yleisesti hyväksyttävää olla muuta kuin kehopositiivinen. Tällä hetkellä ei saisi sanoa haluavansa laihduttaa tai olla tyytymätön vartaloonsa. Pitäisi aina hymistellä, että olen täydellinen tällaisena. No hemmetti olenkin, enhän minä muuksi voi muuttua, enkä edes haluaisi muuttua. Positiivinen asenne ja myötätuntoinen suhtautuminen itseeni ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö välillä olisi turhautunut tai ajattelisi itsestäni rumasti. Minusta ihan rehellisesti sanottuna välillä tuntuu, että näytän persläveltä, vartaloon kertynyt rasva harmittaa ja vauhdilla laskeva kunto vielä enemmän. Eniten kuitenkin harmittaa urheiluvammat, jotka estää liikkumisen.

Jatkuva myötätuntoinen suhtautuminen itseensä tai kehopositiivisuus käy voimille. Tuskin kukaan jaksaa olla jatkuvasti positiivinen ja myötätuntoinen, ja mistä sellaista positiivisuutta ammennetaan? Miten voi olla myötätuntoinen, jos ei ole koskaan ollut jotakin muuta?

Se, miksi avauduin eilen ei johtunut siitä, että olisin tyytymätön ulkonäkööni. Olenhan omasta mielestäni kuitenkin suuren osan ajasta ihan jees. Ulkomuotoni on vain tämähetkisen tilanteen konkreettinen ilmentymä. Ja tilannehan on siis se, että olen treenannut viimeisen vuoden kivun kanssa. Tai treenannut ja treenannut. Olen pitänyt useita treenitaukoja kahdesta viikosta kahteen kuukauteen. Olen kokeillut jalan hoitamiseksi kaiken sen mihin minun tiedot, taidot ja rahat ovat riittäneet.

Eilen oli huono päivä. Välillä syttyy kipinä toivosta, että jalka parantuisi, mutta kipinä sammuu jo ilmassa lentäessään. Jalka ei kestä oikein mitään liikuntaa, vaan kipeytyy heti. Tunnen kipua istuessa ja jokaisella askeleella, ellen ole pitänyt jalkaa täydellisessä levossa vähintään kaksi viikkoa. Kipu ei ole mitään voimakasta tai lamauttavaa tai edes sellaista, että pitäisi käydä särkylääkepurkilla. Kipu on kuitenkin sen verran häijyä varsinkin tiettyjä liikkeitä tehdessä, että tuntuu kuin takareiden jänne katkeaisi. Ei siis tee mieli kauheasti pelleillä.

Tämän pienimuotoisen kohun vuoksi pohdin mitä kehopositiivisuus mielestäni on. Mielestäni kehopositiivisuus ei tarkoita sitä, ettei liikunta olisi tarpeellista tai terveysasiat olisivat toissijaisia. Päin vastoin. Keho on kaikilla sellainen kuin se on ja näyttää miltä näyttää, mutta mielestäni jokaisen velvollisuus olisi pitää itsestään parasta mahdollista huolta. Pitäisi huolehtia, että on tyytyväinen elämäänsä ja terveyteensä (niiltä osin kuin näihin voi vaikuttaa). Jokaisen pitäisi huolehtia ihan niistä perusasioista, joita meidän jokaisen hyvinvointi edellyttää: uni, ravinto, liikunta sekä ihmissuhde- ja työasiat. En usko, että kukaan voi olla kehopositiivinen, ellei elämän peruspalikat ole paikoillaan. Olenkin usein arvellut, että monen vääristyneen kehonkuvan tai itsetunnon taustalla saattaa olla jotakin psyykkistä, joka olisi hyvä selvittää. Näin ainakin minun kohdallani oli. Huono itsetunto johtui monesta asiasta ja näkyi muun muassa juuri kieroutuneena kehonkuvana.

Ihminen on luotu liikkumaan. Ihmisen pitäisi myös liikkua ulkona ja luonnossa. Minulle liikkuminen on hyvinvoinnin edellytys ja urheilu on yhä edelleen minun kaoottiselle pääkopalle pakollinen varaventtiili. Olen loputon vatvoja ja murehtija, mutta liikkuessa pääkoppani on hiljaa ja liikunnasta saatujen endorfiinien avulla ammennan energiaa ja iloa arkeen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pakenisin mitään. Voin lainata tätä pääkoppaa ihan mielellään, saisitte kokeilla miltä tällaisen haminan kaupungin kanssa tullaan toimeen. 😀

Ps. Keskustelin tekemästäni päivityksestä 14-vuotiaan esikoiseni kanssa, koska hän näki sen. Kysyin häneltä mitä hän arvelee minun ajattelevan itsestäni ja ulkonäöstäni. “En mä tiedä, et sä koskaan puhu sellaisista.”

Ps. Jalka on toki tänään kipeä uinnin jälkeen, mutta ei NIIN kipeä. Toivonkipinä ja positiivinen asenne, check.

Posted on

Rikkinäisen kropan kirous

Josko välillä kirjoittaisi vaikka treenijuttuja? Miten olisi?

Viime kuukausina olen mietiskellyt paljon syntyjä syviä ja sukeltanut mieleni syvyyksiin, niin silloin pinnalla olevista asioista on tullut myös kirjoiteltua tänne blogiin. Olen tehnyt kovasti töitä itseni kanssa, että pääsisin asioissa eteenpäin. Monta kertaa olen kiitellyt sitä, että olen aikanaan satsannut itseeni ja jaksoin kahlata sen kahden vuoden tiiviin psykoterapian läpi. Se ei ollut halpaa, eikä oikeastaan kovin hauskaakaan, mutta varsin hyödyllistä. Jokaisen euron arvoista. Ilman terapiaa ja sieltä opittuja asioita tämäkin viime kuukausien koettelemus olisi kestänyt paljon kauemmin ja vienyt minut paljon syvemmälle. Nyt tuntuu, että olen toipunut. Tosin töihin en ole palannut, eikä opinnot ole vielä alkaneet, joten todellinen tila selvinnee koulun aloittamisen jälkeen.

Ai niin. Mun piti kirjoittaa treenaamisesta. 😀

Kerroin vatsalihasten kuntouttamiseen liittyvässä postauksessa, että edellisen vuoden kantava teema oli kuntouttaminen. Vuodesta piti tulla juoksun vuosi, mutta eipä siinä niin käynyt. Olen opetellut viime vuoden aikana kantapään kautta kuuntelemaan paremmin kroppaani ja kohtelemaan sitä paremmin. Helppoa se ei ole ollut, sillä treenihimot on välillä voittanut järjen äänen ja siitä ei yleensä hyvä seuraa. Olen niin pitkään tottunut treenaamaan kivun kanssa, että sitä ei ole enää pitänyt mitenkään epänormaalina. Kipu on aina merkki siitä, että kaikki ei ole kunnossa ja siihen pitäisi osata reagoida asianmukaisella tavalla.

Takareiden vamma

Tällä hetkellä käyn vielä oppikoulua takareiden pahasti pitkittyneen vaivan kanssa. Takareiteni kipeytyi ensimmäisen kerran jo ensimmäisen Saariselkä MTB:n jälkeen, eli reilusti yli vuosi sitten. En pitkään aikaan ymmärtänyt, että kireältä tuntuva pakara ja takareisi ei olekaan lihasperäistä, vaan jotain muuta. Vasta siinä vaiheessa, kun istuminen ei enää onnistunut ja takareiden jänne tuntui kireältä kuin viulunkieli ja siltä, että se voi katketa minä hetkenä hyvänsä, menin lääkäriin. Ei tarvitse erikseen kehua, tiedän olleeni todella typerä.

Magneettitutkimuksen varmistamana selvisi, että takareiden koukistajajänne oli tulehtunut, kuten lääkäri oli jo kliinisesti tutkimalla epäillyt. Tulehdus oli ehtinyt olla jänteessä aivan liian kauan ja mennä tosi pahaksi, joten järkikin kertoo, että toipumisessa menee sitten oma aikansa. Jalkaa on hoidettu nyt muutamalla lepojaksolla ja jänteeseen on laitettu kaksi kertaa kortisonia. Ensimmäinen piikki laitettiin heinäkuussa. Tuolloin piikistä oli välitön apu. Piikin jälkeen annoin jalalle totaalista lepoa pari viikkoa. Lepo teki tosi hyvää ja levon ja piikin yhteisvaikutus poisti kivun kokonaan muutamaksi kuukaudeksi, kunnes rupesin lisäämään rasitustasoa ja vaiva uusiutui. Kipu siis poistui kokonaan piikin jälkeen, mutta kireyden tunne säilyi. Juuri se sama kireys, jota aluksi luulin lihaskireydeksi. Kireys muuttui vähitellen treenitehojen nostamisen myötä taas kivuksi. Toinen kortisonipiikki laitettiin kolme viikkoa sitten. Samat kolme viikkoa olen pitänyt jalkojen osalta totaalista treenitaukoa. Tällä kertaa kipu ei ole poistunut ainakaan vielä kokonaan.

Miten tästä eteenpäin?

Ennen tätä jälkimmäistä kortisonipiikkiä juttelin lääkärin kanssa ja hän ystävällisesti kehotti minua hyväksymään tilanteen, etten enää voi treenata samalla tavalla kuin ennen. Tietyt liikkeet ja treenit täytyy jättää pois. Olen jo aiemmin hyväksynyt sen tosiasian, että joudun hyvästelemään painonnoston ainakin isompien painojen osalta. Nyt mun pitäisi sulatella myös sellainen minulle iso asia, että joudun mahdollisesti hyvästelemään kokonaan myös juoksun. Elättelen silti toiveita, että jalka kuntoutuu vielä kokonaan ja voin vähitellen palata ainakin jollakin tasolla juoksun pariin.

Kuntouttaminen on siksi henkisesti niin vaikeaa, koska lopputulosta ei minun tapauksessani pysty ennustamaan eikä kuntoutuksen kestoa pysty arvioimaan. Kipu pitää ensin saada pois ja sen jälkeen voin vähitellen taas palata treenien pariin. En voi tietää viekö tämä kuukauden, kaksi vai vieläkin pidempään. Leikkaamalla tällaista vaivaa ei kuulemma kannata korjata, koska jalkaa ei saada leikkaamalla entiselleen, päinvastoin.

Motivaatio ja kärsivällisyys hukassa

Urheiluvammojen myötä oppii arvostamaan tervettä kehoa ihan valtavan paljon. Kivuton ja toimiva keho on mahtava asia! En kyllä edes muista milloin viimeksi näin olisi mun kohdallani ollut. Olen viime vuosina ollut kiitollinen niistä asioista, joita olen kipujen ja vammojen kanssa pystynyt tekemään. Silti välillä harmittaa ihan vietävästi se, kun ei pysty tekemään asioita, joita eniten haluaisi. Haluaisin juosta! Tällä hetkellä hyväksyn sen, etten voi juosta, mutta haluaisin saada jostakin treenistä hien pintaan. En ole pystynyt tekemään hikiliikuntaa yli kuukauteen! Nyt tekisi niin paljon mieli mennä yhtäkkiä edes spinning-tunnille ja hikoilla oikein kunnolla. Yritin äsken ulkoistaa järjenkäyttöni ja soitin Ramille kysyäkseni häneltä lupaa spinning-tunnille menoon. 😀 Olen aivan naurettava. Kenen vartalo on kyseessä? 😀 Tiedän itsekin, ettei spinningissä olisi nyt mitään järkeä, koska jalka on edelleen kipeä, mutta mun tekee nyt vaan mieli kapinoida ja kiukutella. Rami ehdotti, että menisin salille tekemään jotakin keskivartalojumppaa, mutta tähän minä nyt sitten juutuin koneelle marmattamaan asiasta.

Aina voi treenata jotakin

Urheiluvammat ja sairastelu vaatii aina rutkasti kärsivällisyyttä. Mun on täytynyt ihan tosissani harjoitella tätä jaloa piirrettä ja vähitellen tuntuu, että alan oppimaan. Treenitauot ovat mulle aivan sietämättömän vaikeita. Toki tälläkin hetkellä voin treenata, mutta hyvin rajallisesti. Voin kävellä löntystelemällä, koska pitkät reippaat askeleet tekee kipeää. Voin uida pullarin kanssa vapaauintia. Voin treenata yläkroppaa ja keskivartaloa. Arvaatteko jo? Kaiken tämän yläkropan rasittamisen myötä, mun yläkroppa on aivan totaalisen juntturassa ja yläkropan jumit tarkoittaa mun kohdalla päänsärkyä. Kauhean rankka elämä!

Motivaation löytäminen treenaamiseen puolikkaalla kropalla on vaikeaa. Olisi kuitenkin hyvä pitää jonkinlaista treenirutiinia yllä ja aina siellä salilla voi jotakin tehdä.

Onneksi elämässä on muutakin kuin treeni

Kuntoutusjaksoon voi suhtautua niin monin tavoin. Välillä kiukuttelen kuin pikkulapsi. Toisena päivänä olen kiitollinen niistä asioista, joita tällä keholla kuitenkin pystyn tekemään. Toisena päivänä nautin joutenolosta ja siitä, että treeniin menevän ajan voin käyttää vaikka lukemiseen. Ja aina on ulkoilu! Emme ole pitkään aikaan käyneet retkellä ja nyt olisi jo kova hinku päästä vähän mättäälle keittelemään kahvia.

Mukavaa torstaita! Olkaa kiitollisia terveydestä ja toimivista ruumiinosista! 🙂

Kuvat: Heidi Tainio

Ps. Miehen tultua töistä ja treeneistä kotiin, suunnittelimme mulle nopeasti viikon treenirungon, jota rupean nyt noudattamaan. Voisin kirjoitella treeneistä tarkemmin myöhemmin, jos tällainen kiinnostaa?

Posted on

Kärsivällisyyden pitkä oppimäärä

Kuten valitettavan hyvin tiedätte, tämä vuosi on mennyt treenien puolesta ihan päin takaluukkua. Vuoden alusta innostuin jälleen juoksemisesta, sillä juokseminen on mun ikuinen rakkauteni. Sitä iloa kesti muutaman kuukauden kun oikea takareiteni tuntui koko ajan vain kiristyvän ja kipeytyvän. Koko tämä ongelmien vyyhti alkoi oikeastaan purkautumaan aika tarkalleen vuosi sitten kun havaitsin keskivartaloni pettävän painonnostotreeneissä. Tällöin avauduin aiheesta blogissa ja löysin Hyvinvointistudio Lupauksen. Pääsin Saran valmennettavaksi oppimaan keskivartalon hallintaa ja kehon kannattelua. Lupauksen treeneissä olen oivaltanut paljon kehonhallinnasta ja itsestäni. Näitä treenejä on vielä vähän jäljellä, mutta minusta tuntuu, että tämä taival on vielä ihan kesken.

Maltti ei varsinaisesti ole mun valtti. Olen hätäinen ja spontaani eikä mikään pitkän tähtäimen kuntouttaminen saa minua oikein motivoitumaan. Olen joutunut opettelemaan olemaan kärsivällinen, koska muuta vaihtoehtoa ei ole ollut. Olen pakon edessä löytänyt treenimuotoja, joita voin tehdä ja olen oppinut nauttimaan niistä. En ole koko tänä vuonna pystynyt tekemään mitään tavoitteellista harjoittelua.

Kirjoittelin ennen vaellusreissua postauksen, jossa kerroin kroppani kuulumiset. Kaikki näytti niin hyvältä ja olin todella onnellinen, miten hyvin jalka kesti kolmepäiväisen maastopyöräkilpailun. Jalka kesti vaellusreissunkin ilman minkäänlaisia ongelmia. Palasin arkeen ja treenirytmiin ihan super motivoituneena. Menin intoa puhkuen kodin lähellä olevalle salille. Tein kaikki liikkeet todella huolellisesti. En halunnut ottaa mitään riskejä. Innostuin melkolailla ja ehdin jo ajatella, että edessä on ihana tavoitteellinen treenitalvi. Ajattelin talven aikana nostavani voimatasoja ja kuntouttaa jaloistani tasapainoiset ja vahvat, että voin ensi vuonna sitten oikeasti juosta. Ehdin tehdä kokonaiset kolme treeniä, jonka jälkeen selkä poksahti. Ensin selkä tuntui siltä kuin lihakset olisivat vähän krampissa, sitten tuli kipu, joka meinasi viedä jalat alta ja lopulta erityisesti työpäivien (=istumisen) jälkeen seuraksi tuli jäytävä jatkuva kipu. Heti kun tajusin mistä on kyse, tuli itku, turhautuminen ja epätoivo. Tämäkin vielä.

Kengät: Saucony, trikoot: Yvette *saatu

Tulevana lauantaina minun oli määrä lähteä Ruotsiin Lidingöloppetiin. Minulle oli lähetetty upouudet Sauconyn lenkkaritkin kisaa varten, mutta reissu nyt tietenkin peruuntui tämän vaivan takia. Itketti ja harmitti. Hävetti laittaa viestiä organisoijalle, että en pääsekään. Tunsin oloni ihan petturiksi, vaikkei näille loukkaantumisille tietenkään mitään voi.

Väkisin silti mietin, mistä tämä kaikki nyt oikein johtuu. Tämä kaikki taitaa olla yhtä samaa isoa vyyhtiä ja ongelman ydin löytyy keskivartalosta, jota en vieläkään osaa kontrolloida riittävästi. Olen vuoden verran aktiivisesti harjoitellut keskivartalon hallintaa ja vahvistanut keskivartalon lihaksia monipuolisesti. Olen tietysti kehittynyt paljon, mutta ei vuodessa tehdä sellaisia pohjia, joita esimerkiksi tavoitteelliseen painonnostoon tarvitaan.

Koko viikko on mennyt melko apeissa tunnelmissa, kunnes tänään pääsin fysioterapiaan julkiselle. Mun odotukset fysioterapian suhteen ei ollut korkealla. Ajattelin, ettei arvauskeskuksessa osata mitään, vaikka olen kyllä ollut kotipaikkani julkiseen terveydenhuoltoon aina tosi tyytyväinen. Odotukseni ylittyvät moninkertaisesti. Fysioterapeutti oli kokeneen oloinen ja antoi minulle ihan älyttömän hyvät ja konkreettiset ohjeet. Hän suorastaan kannusti minua lähtemään salille ja kertoi mitä saan tehdä ja miten ja mitä en. Mieliala koheni kummasti, kun sain luvan liikkua. Olin huomannut, että kävely tuntui ihan hyvältä, mutten uskaltanut tehdä omin päin oikein mitään muuta. Kävinkin heti tänään illalla vähän tekemässä kuntouttavia liikkeitä. Ja onneksi niillä uusilla lenkkareilla voi kävelläkin. 🙂

Kliseistä, mutta terveyttä osaa arvostaa aina vasta silloin kun sen menettää. Selkäkipu on todella pelottavaa. En ole koskaan aiemmin kokenut mitään tällaista. Nyt jälleen opetellaan vähän lisää kärsivällisyyttä ja kuntoudutaan nyt sitten oikein kunnolla. Vesijuoksua, keppijumpaa, venyttelyä ja treeniä laitteilla ja oman kehon painoilla. Ihana keski-ikä – välilevyt paukkuu. Mitä seuraavaksi?

Posted on

Kropan kuulumiset ja flunssantappovinkit

Ennen Saariselkä MTB -kisaan lähtemistä kirjoittelin oirehtivan jalkani kuulumisia. Olin aivan varma, että palaan reissusta entistä rikkinäisemmällä kropalla. Olin myös varma, että jalan kipuoireet palaavat entistä ärhäkämpinä ja joudun aloittamaan kaiken lähtöpisteestä. Mutta arvatkaapa mitä? Niin ei käynyt! En meinaa itsekään uskoa tätä todeksi, mutta jalkani oli koko kisareissun aivan oireeton! Kroppaa särki monilta osin tietysti kisan aikana ja sen jälkeen olen jaloista yltä päältä mustelmilla, mutta oikea takareisi ei ilmoittele aiemmin vähän liiankin tutuksi tulleita kipuja. Tajusin juuri vähän aikaa sitten, miten ihanaa on kävellä normaalisti ilman kipuja. Kipuunkin aina tottuu ja sen kanssa oppii elämään. Minä siedän mielestäni kipua melko hyvin. Siinä vaiheessa kun menen vaivani kanssa lääkäriin, kipu alkaa olla jo merkittävä arkea häiritsevä haitta.

Jalka on siis ollut kivuton ja elättelen kovasti toiveita siitä, että saisin tulevana vuonna ehjän juoksukauden. Tämän vuoden juoksut otan vielä hyvin hyvin varoen. Seuraavaksi kokeilen juoksemista vasta Lidingöloppetissa, jonne lähden syyskuun lopulla. Alunperin minun piti juosta siellä 30 kilometriä, mutta lyhensin kisamatkaa 10 kilometriin, jonka tiedän pystyväni juoksemaan vaikka yhdellä jalalla. Ehhhh. 😀 Kauheat himot olisi kyllä palata kunnollisiin juoksutreeneihin heti, mutta aion oikeasti malttaa.

Sitten flunssantappovinkkeihin. En ole juuri koskaan kunnolla kipeä. Viime aikoina olen kyllä ollut sen verran stressaantunut, että silloin kaikki pöpötkin iskee herkemmin. No, viime viikon torstaina, pari päivää ennen vaellusreissulle lähtöä mulle hyppäsi rankan ja fyysisen työpäivän jälkeen kaktus kurkkuun. Olin ollut koko viikon Saariselän maastopyöräkisan jälkeen ihan super väsynyt. Väsymys yltyi vielä entisestään ja olo oli kerrassaan nuupahtanut. Pelästyin, että joudun potemaan flunssaa Lapissa. Ajatus ei varsinaisesti houkutellut, joten laitoin avunhuudon Instagramin storiesiin. Sain heti monta ihan mielettömän hyvää ja konkreettista vinkkiä.

Puhdas+-tuotteista saatte -15 % koodilla ELINAH15

Itse en ollut koskaan kuullutkaan, että merisuolavedellä kurlaaminen voisi auttaa flunssaan. No, testasin. Sain myös vinkkejä sinkkisuihkeesta, C-vitamiinin nauttimisesta, inkivääriteestä, valkosipulista jne.

  • Tein mukillisen inkivääriteetä: kuumaa vettä, loraus Ginger Peoplen 100 % inkiväärimehua ja perään lorautin perään vielä vähän inkiväärisiirappia
  • Otin vähän ekstraa C-vitamiinia ja sinkkiä (Puhdas+)
  • Söin muutaman inkiväärikarkin
  • Kurlasin merisuolavedellä

Aamulla oireet oli poissa! Torkutin ehkä viisi kertaa, mutta sitten kun nousin ylös, olo oli virkeä! Mahtavaa! En tiedä mikä näistä oli se taikajuttu, mutta kokeile kaikkia, jos sama tilanne yllättää.

Posted on

Kaksi viikkoa lepoa

Tiistaina tulee täyteen kaksi viikkoa totaalista lepoa. Lepääminen on ollut melko helppoa tällä kertaa. En ole edes pahemmin kiukutellut. Onhan tässä koko vuosi mennyt treenien suhteen juuri niin päin honkia kuin vain voi, ja olen sen myötä oppinut hyväksymään, että tätä tämä nyt on.

Tällä hetkellä täydellisen lepäilyn ja keskivartalotreeneistä luistamisen takia välilevyn pullistuma muistuttelee ikävän kovaäänisesti olemassaolostaan. Olisinhan mä tietenkin voinut tässä odotellessani treenata keskivartaloa ja yläkroppaa, mutta en vain ole löytänyt minkäänlaista motivaatiosta siihen. Kävin kerran kahden viikon aikana salilla tekemässä yläkroppaa. Siinä kaikki.

Tällä hetkellä mua mietityttää kovasti, miten tätä takareisivaivaa pitäisi lähteä nyt kuntouttamaan. Kortisonipiikin jälkeen piti levätä ja kortisonin tarkoitus on viedä tulehdus pois. En ole siis rasittanut jalkoja kahteen viikkoon lainkaan ja tänä aikana leposärky ja kaikenlaiset tuntemukset on poistunut takareiden ja istuinkyhmyn alueelta. Vaikuttaa siis todella lupaavalta. Pelkään kuitenkin, että jos lähden liian innokkaasti tunnustelemaan jalan tilannetta, olen kohta taas treenikiellossa tai piikillä tai pahimmassa tapauksessa puukon alla. Täytyy kysyä viisaammilta apua. Selkääkin pitäisi oikealla tavalla osata varoa.

Tänään treenitauko on ottanut pääkopan päälle, nimittäin liikunta on mulle kaiken muun hyväksi myös mielialalääkettä. Jos elämässä tulee eteen asioita, jotka ärsyttää, surettaa, huolestuttaa tai stressaa, tämä kaikki yleensä lievenee treenaamalla. Monesti erityisesti luonnossa tehty treeni saa asiat asettumaan järkevämpiin mittasuhteisiin ja olon helpottumaan. Kroppa ei tunnu tällä hetkellä ollenkaan omalta ja turhautuneisuus alkaa pursuta joka tavalla ulos minusta.

Ensi viikolla on siis se maaginen kaksi viikkoa kulunut piikistä, nyt pitäisi vaan maltilla lähteä kokeilemaan jalkaa. Miten se tapahtuu? Onneksi mun mies toimii järjen äänenä ja kertoo vinkkejä mitä kannattaa tehdä tai jättää tekemättä. Tällä kertaa ajattelin totella, aina en nimittäin kuuntele, mutta silloin sympatiaakaan ei heru, jos kroppaa särkee. 😀

Treenitauon aikana olen ehtinyt viettää aikaa ystävien kanssa, olla luonnossa, poimia marjoja ja nauttia päiväkahveista Isosaaren kallioilla, kuten kuvista näky. Elämä on tietenkin paljon muutakin kuin se mitä somessa ja blogissa näkyy. Ihan vain pienenä muistutuksena jälleen, nimittäin mieli on juuri nyt aika apea monestakin syystä.

Nyt oman ison mieheni kainaloon, mietin läpi kaikki hyvät asiat ja ajattelin nukahtaa hymy huulilla, että uusi viikko olisi kepeä ja kiva.

 

Posted on

Rapatessa roiskuu ja muut kliseet

Olen tässä pitkin kevättä ja kesää nurissut kroppani kiputiloista ja erilaisista vaivoista. Olen käynyt fysioterapiassa, osteopaatilla, hierojalla, lääkärillä, magneettikuvissa ja on otettu myös labrakokeita.

Mulla ei ole mitään dramaattisia vaivoja, sanotaan se jo heti alkuun. Olenhan tässä kuitenkin puuhaillut koko ajan yhtä sun toista enkä ole missään vaiheessa ollut sairaslomilla tai ollut vaivojeni takia liikuntakyvytön.

Neljäkymmentä ikävuotta lähestyy ja jos olen oikein ymmärtänyt, niin ikänaisten tapoihin kuuluu vaivojen listaaminen. ? Tässä ne tulee:

  • Koko kevään olin todella väsynyt ja hiuksia lähti päästä. Diagnoosi: Stressi, johon auttaa loma. Aloitin käyttämään minulle sopivia vitamiinivalmisteita (Puhdas+), joiden ottaminen (sinkki) hillitsi hiustenlähtöä ja pahin väsymyskin on väistynyt (erilaiset B, D ja C-vitamiinit).
  • Iho on ollut karmeassa kunnossa. Diagnoosi: Vääränlainen hoito ja stressi. Minulla on myös ollut vääränlaiset ihonhoitotuotteet eikä ihoni pidä kosmetiikkatuotteiden tiheästä testailusta. Heinäkuun alussa kävin Hydra Facial –kasvohoidossa  ja sain käyttööni iS Clinical -tuotteet. Ihonhoitoprojekti jatkuu vielä. Kirjoittelen tästä tarkemmin myöhemmin.
  • Vasemman olkapään labrum (rustorengas) on revennyt kahdesta kohtaa tapaturman seurauksena ja käsi kipuilee jatkuvasti. Tämä vaiva tuntuu vapaauinnissa jokaisessa vedossa vihlaisuna ja estää tempaukset isoilla painoilla ja työnnöissä täytyy olla todella varovainen. Olkapää tuntuu epästabiililta. Maastopyörälenkkien rynttyytys välillä kipeyttää olkapään sellaiseksi, että herättelee öisin. Vaivan poistaminen vaatisi leikkauksen. Ei kiitos.
  • Selkä on oireillut aina välillä ja olen tästä syystä jättänyt treeniohjelmistani maastavedot raskailla painoilla pois sekä muu isojen painojen kanssa heiluminen on saanut jäädä. Takakyykky isoilla painoilla on tuntunut ikävältä. Ei varsinaisesti kovin kipeältä, mutta pelottavalla tavalla huonolta. Diagnoosi: Nikamasiirtymä ja välilevynpullistuma. Tämä vaiva ei vaadi erityistä hoitoa, pitää vain olla varovainen, pitää lihakset vahvoina ja jättää kipua aiheuttavat liikkeet pois.
  • Oikean jalan katkeran harmillinen vaiva on jatkunut jo vuoden verran. Jalka äitiyi todella pahaksi maaliskuun lopulla ja juoksut loppuivat huhtikuun ensimmäisinä päivinä, kun en enää voinut edes istua kipeän kankun päällä. Jalkaa on hierottu, väännelty, veivattu ja tutkittu ja lopulta tällä viikolla jalka magneettikuvattiin ja samalla kuvattiin myös selkä. Diagnoosi: Takareiden jänteen jännetuppitulehdus sekä pakaran lihaksen tulehdus. Mitään ei ole ns. rikki eikä jalkaa saa enempää rikki, mutta paraneminen ja kivun poistuminen vaatii kortisonipiikin, jonka jälkeen kahden viikon totaalilevon. Ja rutkasti kärsivällistä kuntouttamista. Vaivan pitkittyminen tarkoittaa myös pitkää toipumisaikaa.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Mielestäni minun pitäisi pitää itsestäni parempaa huolta. Se että olen jatkuvasti stressaantunut ja väsynyt ei ole hyvä asia. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi stressaamiseen. Täytyy miettiä minkälaisia ratkaisuja tämän asian hyväksi on tehtävissä. Täytyy miettiä mihin haluan keskittyä ja mitä pitää jättää pois.

Urheiluvammat ovat sitten oma lukunsa. Niitä on ja niitä tulee. Vaivoista pääsee eroon kärsivällisyydellä ja oikeanlaisella hoidolla. Kehonhuoltoon ja venyttelyyn pitäisi kyllä panostaa enemmän.

Ensi lauantaina menen siskon miehen kanssa Summer Challenge -seikkailukisaan ja sen jälkeen alkaa lepo ja itseni hoitaminen. Lääkäri sanoi, että kivun kanssa voi treenata, mutta vaivat eivät tällä tavoin tietenkään poistu. Odotan Summer Challenge -tapahtumaa innolla. Ihana päästä tekemään jotakin ihan uutta. Tiedossa on pyöräilyä, uimapatjailua ja suunnistusta. Tapahtuman jälkeen menen tiistaina piikille ja sen jälkeen lepään seuraavat kaksi viikkoa. Levon jälkeen hakeudun fyssarille, osteopaatille ja hierojalle ja pistän itteni kuntoon. Uskoisin, että olen Saariselkä MTB:llä pyöräilykuntoinen (siihen on noin neljä viikkoa aikaa), koska pyöräily on koko ajan sujunut kivuitta. Kuntoa en ole saanut koko vuonna kovin ylös, mutta näillä mennään mitä on. Kisat ovat vain hauskaa ekstraa arkeen ja mukavia kokemuksia. En ota niitä niin kovin tosissani.