Valehtelenko minä somessa?

Blogeissa kiertää haaste, joissa esitetään väittämiä ja bloggaajat vastaavat niihin. Tässä minun vastaukseni.

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olevan someystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

Hah. En todellakaan. En ole tehnyt tätä koskaan. Teen lähtökohtaisesti vain sellaisia asioita, joista pidän. Olen kyllä saanut kutsuja upeisiin paikkoihin, joista olen mielellään somettanut tai tehnyt postauksia. Rakastan kaikkea kaunista, joten kivahan se on kuvata ympärillä olevaa kauneutta.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

En. En sisusta enkä myöskään kuvaa kotiani blogiin tai someen. Joskus jos näytän mielestäni hyvältä, saattaa tulla mieleen, että voisi ottaa kuvan blogiin.

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Jokainen seuraajani tietää, että meikittömyys ei ole mulle mikään juttu. Kuvaan videoita jättimäisissä silmäpusseissa ja ilman meikkiä, jos minulla tulee sillä hetkellä fiilis, että haluan sanoa jotakin someen. Retkille ja purjehdusreissuille en edes pakkaa meikkejä mukaan.

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Kyllä varmasti. Endorfiinikoukussa-brändi on minun näköinen, joten tietysti teen asioita ja valintoja, jotka sopivat minulle ja brändilleni. Pyrin kuuntelemaan arvojani ja tekemään valintoja niiden pohjalta. Haluaisin olla esimerkillinen esimerkiksi ekologisten valintojen suhteen, mutta tiedän, että minulla on vielä pitkä matka siihen, että olisin esimerkillinen. En haluaisi olla ristiriitainen missään asiassa, mutta olen hyväksynyt, että me kaikki ihmiset olemme ristiriitaisia joissakin asioissa.

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalta.

En käsittele kuviani siten, että muuttaisin ulkonäköäni. Muokkaan kuvistani valotusta, sävyjä ja kontrastia, en koskaan ota kuvista mitään pois tai lisää mitään tilalle.

Silottelen elämääni somessa.

Varmasti teen tätä jonkin verran. Jätän somen ja blogin ulkopuolelle lähes kaikki elämän haasteet. Kirjoitan vain omista oivalluksistani ja asioista, jotka liittyvät minuun. Kaikki sellainen, johon liittyy muita ihmisiä jää blogin ulkopuolelle. Esimerkiksi tällä hetkellä tuntuu typerältä kirjoittaa tällaista tyhjänpäivästä, kun elämässä on isompiakin asioita menossa.

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

En varsinaisesti kadu, mutta olen tehnyt yhteistöitä, joita en enää tekisi tai tekisin toisin.

Bloggaajien elämä on glamourista.

Hah jälleen. Ei todellakaan ole. Jokainen ihminen syö ja kakkaa ja kohtaa elämässään iloja ja suruja.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

En enää. Ennen näin maailman etsimen läpi, sitten tuli totaalinen kyllästyminen ja turhautuminen koko someen ja valokuvaamiseenkin. Lakkasin tekemästä sisältöä ensisijaisesti muita ajatellen ja miettien mitä minulta odotetaan. Rupesin ottamaan kuvia vain, jos minusta tuntuu siltä. Pitkään aikaan ei huvittanut kuvaaminen edes lomalla tai reissuissa, vaikka niistä olisi saanut upeita kuvia.

Koko tämän ajan olen kuitenkin kuvannut jonkin verran, vaikka vähemmän kuin ennen. Otan kuvia kaupallisiin tarkoituksiin, mutta pyrin tekemään niistäkin omannäköisiä.

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin.

Joskus kun tulee riittävän masokistinen olo, niin saatan googlata nimeni. Luen Jodelia epäsäännöllisesti.

Bloggaaminen ei ole oikea työ.

On se. Miksei olisi? Itselleni bloggaaminen ja some on tällä hetkellä pääasiallinen tulonlähteeni. Blogin tekeminen vie valtavasti aikaa ja vaatii monenlaista osaamista. Kyllä se minusta on työ siinä missä muukin.

Ostan tuotteita tai vaatteita ainoastaan kuvattavaksi.

En osta vaatteita muutenkaan oikein ollenkaan. En osta enkä lainaa tuotteita tai vain kuvaa varten. En myöskään ota vastaan vaatteita tai tarvikkeita, joita en käytä tai joita en tarvitse.

*Kuvissa näkyvät purjehdusvaatteet saatu Helly Hansen

Elämäni kevät

Aina keväisin muistelen aiempia keväitä ja samalla tulee pohdiskeltua elämän varrella koettuja asioita vähän sieltä ja täältä. Yksi elämäni käänteentekevin kevät oli vuonna 2000. Olimme parhaan ystäväni kanssa päättäneet, että nyt on se hetki, kun otamme isomman askelen itsenäistymisessä ja muutamme Helsinkiin. Olin tuolloin korviani myöten rakastunut Vantaalta kotoisin olevaan poikaan, johon olin pari kuukautta aiemmin tutustunut. Olimme löytäneet Hesarin sunnuntailiitteestä meille sopivan asunnon Hakunilasta. Työpaikkahaastattelut oli sovittuna Carrolsiin.

Muuttoa edeltävänä päivänä ajoin inssin ja sain ajokortiksi paperilapun todisteeksi ajoluvasta. Saimme muuttoauton isältäni lainaan. Auto oli 80-luvun kullanvärinen Mazda 323:sta. Muuttokuorman kuljettamiseen vuokrasimme Shelliltä ison kuomuperäkärryn, johon pakkasimme koko maallisen omaisuutemme. Muuttoavuksi pyysimme ammattipianistin, joka ei voinut kantaa raskaita juttuja, koska hän joutui varjelemaan käsiään. Hyvää seuraa hän sentään oli. 😀

Olen tässä kuvassa vanhimman tyttäreni ikäinen.

Lastasimme peräkärryn täyteen ja lähdimme ajamaan kohti Helsinkiä seikkailumielellä ja pieni uho päällä. Meidän päitä oli yritetty kääntää, mutta meitä ei pysäyttänyt mikään. Helsinkiin oli päästävä! Oli maaliskuun 8. päivä ja seuraavaksi päiväksi meillä oli sovittuna työhaastattelut. Pääsimme noin 80 kilometriä Oulusta, kun tiellä oli iso lumikokkare, jota kokemattomana kuskina väistin. Autoon nähden suhteettoman iso ja raskas peräkärry (tämä selvisi myöhemmin) lähti pyörittämään autoa ja muutama sekunti myöhemmin auto tössähti vastaantulevien kaistan lumipenkkaan nokka siihen suuntaan, josta olimme tulossa. Penkkaan päädyttyämme ehdin jo ajatella, ettei käynyt mitään, mutta kohta auto heilahti perään ajaneen auton voimasta ja näin ikkunasta, kuinka peräkärryn sisältö ryöppyää tielle.

Menimme koko porukka tapahtuneesta aivan shokkiin. Muutamassa sekunnissa ehtii miettimään yllättävän paljon. Paikalle tuli hetkessä poliisi ja palokunta. Poliisit kuulustelivat meitä ja palokunta raivasi tavaraa tieltä. Perään ajaneen auton kuski oli yhtälailla järkyttynyt tapahtuneesta ja koitti saada meitä palaamaan takaisin Ouluun. Me ei edes harkittu, että seuraavalle päivälle sovitut työhaastattelut peruttaisiin, pakkohan meidän on mennä. Mennään vaikka ilman kalusteita ja autolla, jonka kyljessä on lommo ja vaurioitunut pakoputki, joka pitää järjetöntä mörinää. Sain 1000 markan sakot liikenteen vaarantamisesta ja kuulin, että peräkärry oli autoon nähden liian suuri ja raskas.

Meidän omaisuus jäi pitkin Rantsilan suoraa palomiesten kerättäväksi ja jatkoimme lähimmälle huoltoasemalle hetkeksi hengittelemään. Minä olin aivan järkytyksestä sekaisin ja soitin tietysti äidille. Äiti rauhoitteli puhelimen välityksellä ja sanoi, että “syökää koko porukka minun piikkiin kunnolliset ateriat ja koittakaa rauhoittua”. Ystäväni ja pianisti vain naureskelivat, kun eivät shokiltaan muutakaan osanneet.

Pakotin itseni rattiin tapahtuneen jälkeen, ettei minulle jäisi kammoa ajamiseen. Pelotti ihan hirveästi, mutta ajoin suoraan Helsingin keskustaan asti. Seuraavana päivänä menimme sovitusti työhaastatteluihin ja saimme molemmat työpaikat Helsingin Citykäytävän Carrolsista. 😀 Tämän jälkeen oli vuokrasopimusten vuoro. Allekirjoitimme sopimukset ja saimme avaimet suhteettoman isoon kämppään. 60-neliöinen kaksio oli aika kolkko ilman kalusteita. Kesä meni puuro- ja makaronilinjalla, kun muuhun ei ollut varaa. Kaikki rahat meni sakkojen ja muihin kolarista aiheutuneiden kulujen maksamiseen.

Elimme elämämme kevättä ja kesää. Makoilimme monena iltana kuormalavoista kyhätyillä sängyillämme, jotka olimme laittaneet pienempään huoneeseen peräkkäin. Olohuone oli tyhjillään. Ikkunan edessä roikkui mustat lakanat verhojen asemaa toimittamassa. Ystäväni kirjoitti jatkuvasti punakantiseen vihkoonsa mahtavia novelleja, joita hän luki minulle ääneen. Olimme kuin paita ja peppu. Minä kaljupäinen tyttö ja hän pörrötukkainen hippiäinen. Elämä oli meille täysin auki ja tuntui, että kaikki on mahdollista.

Nyt hippiäinen kirjoittaa työkseen. Muistan jo silloin ihmetelleeni, miten kukaan voi kirjoittaa niin värikästä kieltä. En voinut arvata, että minäkin voisin joskus saada rahaa kirjoittamisesta. Elämä on ihmeellistä.

Tänä keväänä hämmästelen sitä, että olen nyt keski-ikäinen kolmen lapsen äiti. Mun elämä on nyt mallillaan. Kaikkien näiden vuosien jälkeen jaksan edelleen uskoa siihen, että elämässä on kaikki mahdollista. Kaikista ihmeellisintä on se, että kolmen vuoden päästä minulla on täysi-ikäinen lapsi. Kaikenlaista on mahtunut näihin vuosiin, mutta katkeruus tai kyynisyys ei ole saanut minua vedettyä puolelleen. Eikä tule saamaan.

Hetkiä

Otan nykyään paljon vähemmän kuvia arkisista hetkistä kuin ennen. Takaraivossa aiemmin möykännyt ääni ei enää huuda, että jokainen kaunis ja kiva hetki pitäisi jakaa muiden kanssa. Myös se ääni, joka ennen sanoi, miten asiat pitäisi tehdä, että se on seuraajien mielestä kiinnostavaa, on vaiennut. Enää en jaksa miettiä mitä minulta odotetaan. Olen tästä tietyllä tapaa tyytyväinen, mutta tällaisina hetkinä, kun haluaisi kirjoittaa blogiin jotakin, mutta kameran rulla huutaa tyhjyyttään. Sieltä löytyy korkeintaan kaverille lähetettyjä ilme-selfieitä tai kuvakaappauksia asioista, joita täytyy muistaa. Ja lisäksi muutama hyvin arkinen ja ei niin esteettinen kuva jostakin random-hetkestä.

Kirjoitin joskus siitä, kun seuraajia lähti kerrottuani avoimesti työuupumuksesta tai masennuksesta. Ennen vuodenvaihdetta oli pidempi jakso elämässä, kun aurinko ei tuntunut paistavan minun ylläni, enkä halunnut suodattaa niitä ikävämpiä fiiliksiä pois, niin seuraajia lähti. Ymmärrän toki, että liian arkiset asiat ja toisen huolet saattavat tehdä omasta arjesta raskaamman ja siksi haluaa pyyhkiä sellaisen tilin pois omaa feediä töhrimästä.

Aina sitä seuraajien joukkokatoa jollakin tasolla pohtii, mutta en anna sen vaikuttaa tekemisiini. Uskon siihen, että ne joita oikeasti kiinnostaa mun ajatukset ja jutut, jaksaa kyllä seurata vaikeista ajoista huolimatta. Pyrin kaikessa tekemisessäni kuuntelemaan entistä enemmän vain arvojani. Teen asioita, jotka tuntuvat minusta oikealta, teen niin kuin minusta tuntuu oikealta. Uskon, että se kantaa. Ei voi mennä kovin pieleen, jos kuuntelee sydäntään ja toimii sen mukaan. Vai mitä mieltä sinä olet?

Muutama hyvin arkinen kuva ja tunnelma kuvan takaa

Joka toinen sunnuntai vietän useamman tunnin Espoon keskuksessa kahden tyttäreni jalkapallotreenien vuoksi. Reissu tuntuu joka kerta aivan ylivoimaiselta, koska sunnuntaiaamuna pitää melkein heti aamupalan jälkeen suunnata bussiin ja siitä junaan. Matka kestää suuntaansa 30 minuuttua ja sen jälkeen täytyy kuluttaa 3,5 tuntia jalkapallohallilla. Useimmiten pakkaan uimavarusteet mukaan ja käväisen tekemässä uintitreenin jossakin välissä, mutta välillä hyödynnän tämän ajan koulutehtävien tekemiseen. Tällä reissulla, jolta kuvakin on otettu, sain tehtyä ihan älyttömästi koulujuttuja, joten reissu oli varsin onnistunut. Ja aina reissuista jää lopulta hyvä fiilis, koska a) on tärkeää tukea lasten harrastuksia ja b) saa viettää aikaa lasten kanssa.

Tämän kuvan otin Ramille ja Heidille osoittaakseni kuinka hienosti olen tsempannut välipala-asioissa. Tästä olenkin jo kirjoittanut, mutta on vaan niin paljon väliä sillä, kuinka hyvin syö. Ei vaan jaksa, jos ei syö tarpeeksi.

Muutaman PR-toimiston pressipäivät olivat tällä viikolla. Pressipäiviin meneminen vaatii aina tietynlaisen mielentilan, että selviän siitä sosiaalisuuden määrästä. Aina en ole jaksanut edes yrittää, vaan olen suosiolla jäänyt kotiin. Tällä viikolla jaksoin lähteä ja oli tosi kivoja kohtaamisia. Usein aiemmin vastaavissa tapahtumissa olen pitänyt itseäni jotenkin vähempiarvoisena tai huonompana, mutta nykyään en enää pidä itseäni ihmisroskana, vaan ihan hyvänä tyyppinä. En todellakaan ole mikään blogimaailman tähti enkä tyylikuningatar, eikä mun sellainen tarvitse ollakaan, mutta olen silti joissakin asioissa pätevä ja ammattitaitoinen. Mielestäni jokainen ihminen pitäisi kohdata ihmisenä oli se sitten julkkis tai johtaja. On oikeasti tosi kiva huomata, että olen löytänyt oman arvoni omissa silmissä. Vain sillä on väliä kelpaako itselleen, koskaan ei voi kelvata kaikille muille.

Tämä viikko on ollut ihan hullun kiireinen. Niin kiireinen, etten ole ehtinyt katsomaan Temppareita tai telkkaria muutenkaan. Siitä tietää, että mulla on kiire. 😀 Oon testaillut viikko sitten saamaani Suunto 3 Fitness -kelloa, joka kertoo saman minkä kehokin, että nyt pitäis rauhoittua. Unet on huonolaatuisia ja stressitasot koholla. Tunnistan oireet kehossa, mutta onneksi saan ihan kohta löysätä. Viikon päästä pääsen rakkaan ukkelin kanssa reissuun!

Tämä kuva on eiliseltä. Aamulla ajattelin kauhulla edessä olevaa viikonloppua. Edessä oli perjantai-ilta töissä, lauantai töissä ja sunnuntai töissä PLUS neljän koulutehtävän palautus. Hiukan meinasi stressikäyrä piiputtaa punaisella. Laitoin parille opettajalle hädissäni viestiä selvitelläkseni tehtävien määrää, selasin tehtävänantoja ja suoritettuja tehtäviä. Lopulta saldoksi jäi yhden koulutehtävän palauttaminen viikonlopun aikana. Ensi viikolle jäi enää yhden koulutehtävän palautus ja kahden tentin suorittaminen loman jälkeen. Sen jälkeen mun kevätlukukausi on siinä! Tuo kuvassa nähtävä aito hymy kumpuaa siitä tyytyväisyydestä itseäni kohtaan, kun huomasin, että kevään kurssien keskiarvo on neljä viidestä. Minulle, joka olen aina ollut koulussa huono, tämä on niin iso juttu!

Me suomalaiset

Olen todella innostunut opinnoistani Haaga-Heliassa journalismin koulutusohjelmassa. Meillä on useita kiinnostavia kursseja. Ensimmäisessä jaksossa mulla on ollut muun muassa tv-työn kurssi, henkilökuvauksen kurssi, visuaalista viestintää, sisällöntuotantoa ja kurssi nimeltä monimuotoisuus ja journalismi. Minulla ei ollut tälle jälkimmäiselle kurssille mennessä mitään kummempia odotuksia. Ajattelin, että kurssi käsittelee journalismin eri muotoja, tapoja ja kanavia. Väärässä olin. Kurssilla saamme pohtia perinpohjaisesti omia arvojamme, kulttuuriamme ja ennakkoluulojamme eri asioihin ja eritoten vähemmistöjä kohtaan. On todella terveellistä purkaa omat olettamukset atomeiksi ja pohtia onko meitä suomalaisia yleisesti kuvaavat määritelmät lainkaan totta ja mistä ne oikeastaan kumpuaa. Journalismin koulutusohjelmasta meistä valmistuu toimittajia. Toimittajan ammatissa on hyvä tiedostaa omat arvot ja sen, että omat arvot vaikuttavat meihin ja ne tulevat läpi rivien välistä, ellet opettele tunnistamaan niitä.

Meillä jokaisella on omat arvomme. Toiset arvot ovat helposti nimettävissä ja joistakin ehkä puhuu ihan mielellään. Joitakin arvoja haluaa tuoda enemmän esiin ja korostaa. Minäkin korostan vaikkapa täällä blogissani arvoja, jotka ovat mielestäni hyviä ja julkaisukelpoisia. On myös arvoja, joista ei puhu ja kaikkia arvoja ei ehkä lainkaan edes tiedosta. Usein puhutaan siitä, kuinka haitallista on kasvattaa lasta ympäristöön, jossa on korostuneet ja voimakkaasti arkea määrittelevät arvot ja ilmapiiri, kuten vaikkapa uskonto tai poliittinen suuntaus. Silti jokaisen meidän kasvuympäristössä on asioita, jotka me opitaan rivien välistä ja ne arvot omaksutaan myös sitä kautta. Lapset näkee vanhemmiltaan minkälaisia valintoja tehdään, miten kohdellaan muita ihmisiä, minkälaisia asioita nostetaan ruokapöytäkeskusteluun ja minkälaisia kommentteja uutisten väliin heitetään. Kaikki nämä muovaavat meitä.

Meillä suomalaisilla on oma kansallinen identiteetti ja yhteiset arvot, jotka muka pätee kaikkiin meihin viiteen ja puoleen miljoonaan tyyppiin. Suomalainen on uskomusten mukaan ahkera, kova tekemään töitä, periksiantamaton, rehellinen ja nöyrä. Suomalainen ei valehtele, ei huijaa, ei tarvitse apua, eikä mielellään tyhjiä lörpöttele, vaan viihtyy yksin. Me suomalaiset halutaan, että kaikilla on tasavertaiset oikeudet ja huolehditaan, ettei vaan olla häiriöksi muille. Nämä meidän yhteiset arvot ja uskomukset ovat meissä tiukassa, joita ei usein tarvitse kyseenalaistaa. Minä en ollut koskaan aiemmin edes pysähtynyt miettimään mihin nämä arvot oikeastaan perustuu. Kyseenalaistaminen tuntuu vaikealta, sillä ainakin minun on vaikea peilata kulttuuriamme oikeastaan mihinkään, koska minulla ei ole kokemusta muusta kuin tästä.

Suomessa ihannoidaan ahkeruutta ja menestystä, kouluttautumista, mutta kuitenkin pitäisi olla nöyrä, eikä saisi pitää itsestään liikaa meteliä. Esimerkiksi minä olen hyvin usein kokenut olevani epäonnistunut ja epäkelpo, koska en ole paperilla mitään. Miksi koulutus ja arvonimi on niin suuressa arvossa? Vai olenko minä vain kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa koulutus on erityisen tärkeää ja korostunutta? Vai onko kyse minun omasta arvomaailmastani? Miksi emme ole niin kiinnostuneita siitä, mitä toinen ajattelee tai tekee vapaa-aikana? Mitä kysyt uudelta tuttavuudelta? Todennäköisesti kysyt mitä hän on opiskellut tai missä hän on töissä? Ei tässä mitään väärää ole, se on vain usein meillä tapana, mutta kaikessa tässä on taustalla arvot halusimme tai emme.

Miksi arvotamme työtehtäviä arvostettuihin ja rumasti sanottuna halveksittuihin? Miksei jokainen voisi tehdä työtään ylpeydellä? Ei meidän kaikkien tarvitse olla samalla kaavalla menestyneitä, puhumattakaan siitä, että meidän pitäisi unelmoida samankaltaisia asioita. Minä tein useita vuosia iloisesti hiukan yksitoikkoista työtä ja sen vastapainona kirjoitin blogia, valokuvasin ja harrastin monipuolisesti liikuntaa, enkä kokenut elämääni tylsäksi. Silti minun oli vaikea olla ylpeä siitä mitä teen, vaikka sisimmässään olin ylpeä. En pitänyt blogin kirjoittamista saavutuksena ja pelkäsin, että muut arvottavat minut elämämkoululaiseksi. Minä olen juuri tuo halveksittu elämänkoululainen, koska suurimmat oppini olen saanut kokemalla ja elämällä työelämässä ja sen ulkopuolella. Minulla ei ole lukion päättötodistusta, mutta ammattitutkinto löytyy. Tätä en ole tainnut koskaan aiemmin tunnustaa, koska se on hävettänyt minua. Meillä on täällä niin ihmeellinen asenneilmapiiri kouluttautumisen suhteen ja hirveän homogeeninen muotti, josta meidän kaikkien pitäisi mahtua temmeltämään läpi.

Olisi vielä monta väittämää, joita haluaisin pureksia, mutta jätän loput teidän pureskeltavaksi. Jatkakaa ihmeessä keskustelua kommentoimalla ja pohtimalla vaikkapa vielä näitä.

Oletko koskaan miettinyt mihin perustuu väite suomalaisesta sisusta ja rehellisyydestä? Eikö suomalaiset ole ihan samanlaisia pulliaisia kuin muidenkin maiden kansalaiset? Onko niille väittämille oikeasti vastetta? Onko suomalainen sitten kuitenkaan ahkera, jos tekee vain juuri sen verran töitä kuin on pakko, mutta olisi kuitenkin hyvä näyttää siltä, että tekee vähän enemmän. Kunhan lähtee töistä vaikka sen viisi minuuttia myöhemmin kuin työkaveri, että jättäisi sellaisen vaikutelman, että oli ihan älyttömän pitkään töissä. Tai tulee aamulla ensimmäisenä toimistolle samasta syystä, mutta todellisuudessa yksinäisyydessä vietetyt minuutit vietetään nautiskellen hiljaisuudesta ja hörppien kahvia. Okei, mä kärjistän, mutta ehkä jokin totuuden siemen on tässäkin?

Onko suomalainen todella sanansa mittainen, vai onkohan vain tiettyjä asioita, joissa on hyvä pitää rehellisyyden illuusiota yllä?

Kirjoitan, kuten aina, omasta näkökulmastani ja minun maailmani kautta. Miten sinä ajattelet näistä asioista? Samaistuitko johonkin kohtaan? Ärsyynnyitkö? Oletko jostakin asiasta aivan eri mieltä? Kerro!

Kuvat: Helka Miettunen – harjoittelimme koulussa valokuvaamista studiossa

10 + 1 sekalaista ajatusta

Te tiedätte minkälainen mä olen. Pohdin jatkuvasti jotakin. Mun ajatukset kulkee hurjaa vauhtia ja päässä saattaa risteillä useampia asioita, ideoita ja huolia samanaikaisesti. Opintojen aloittamisen jälkeen olen saanut muilta opiskelijoilta ja luennoilta yllättäen valtavasti uutta ajateltavaa. Olen ollut kiireestä ja uuteen totuttelusta huolimatta tosi inspiroitunut ja innostunut.

Tässä päällimmäiset ajatukseni, joita olen ajatellut tällä viikolla…

  • Miksi kiitos ja hymy on niin tiukassa? Ja kuinka hyvältä arjessa saatu ystävällinen hymy, teko tai lause tuntuu.
  • Mitä nöyryys tarkoittaa? Minun mielestä nöyrä ihminen suhtautuu toisiin ihmisiin siten, että toisilla on aina itselleen jotakin opetettavaa tai annettavaa.
  • Miksi omia virheitä ei meinaa hyväksyä, mutta toisen virheisiin suhtautuu paljon myötätuntoisemmin?
  • Kuinka paljon musiikki tuo sisältöä elämään. Ei ole päivää, jolloin en kuuntelisi musiikkia.
  • Kuinka paljon olen iloinnut PR-toimistosta saamistani Timberlandeista. Ne ovat olleet aivan täydelliset kengät tähän talveen, koska niistä ei mene vesi läpi.
  • Minkä ikäisenä pitäisi tietää mitä haluaa tehdä isona? Olen pitkään jumittanut siinä ajatuksessa, että pitäisi olla vain yksi suunta ja tavoite ja että pitäisi olla jossakin tietyssä asiassa erityisen hyvä. Viime aikoina olen oivaltanut, että kannattaa vaalia kaikkia vahvuuksia ja hyödyntää niitä mahdollisimman monipuolisesti.
  • Kuinka vaikeaa olisi toteuttaa zero waste -elämää? En ole edes yrittänyt tätä, mutta joka kerta riipii tuo jätteen ja erityisesti muovin määrä.
  • Kuka voisi opastaa minut mineraalimeikkien maailmaan? Ne kuulemma sopisivat minun ihotyypilleni paremmin kuin ne, joita nyt käytän.
  • Kuinka vaikeaa voi olla suunnitella kaikkia aikataulut mahtumaan kalenteriin siten, että ne onnistuu vielä oikeasti toteuttamaan? Tällä viikolla olen joutunut jättämään kaksi tapahtumaa väliin, koska en vain ole osannut organisoida ajankäyttöäni riittävän hyvin.
  • Onko jollekin vaikkapa tietoteknisten välineiden käyttäminen yhtä vaikeaa kuin mulle ruuanlaitto? Ymmärrän laitteiden logiikan ja osaan yhdistellä tietoa ja soveltaa sitä, mutta ruoanlaitossa kaikenlainen itsenäinen työskentely ei onnistu. Mulla pitää olla hyvin selkeät ja yksityiskohtaiset ohjeet, että saan tehtyä mitään järkevää.

Viimeisimpänä ja tärkeimpänä:

  • Sain tällä viikolla muistutuksen siitä kuinka tärkeää on huolehtia lähimmäisistämme. Kysykää heiltä mitä kuuluu, tarjotkaa kuulevaa korvaa ja olkapäätä, johon nojata. Älkää miettikö, että pitäisi, vaan toimi, jos yhtään tuntuu siltä, että joku läheisistäsi tarvitsee taluttajaa.

Lomaltapaluu

Olin viikon ihanasti lomalla. Rentouduin ja latasin akkuja enkä stressannut mistään. Kertaakaan lomani aikana vatsani ei ollut kipeä, ei tullut ahdistavaa möykkyä vatsanpohjaan eikä ylimääräisiä sydämentykytyksiä stressistä. Loma ja lomalta palaaminen on usein juuri niitä hetkiä, jolloin on hyvä tarkastella omaa arkea vähän eri silmin.

Vaatteet: Rip Curl, saatu

Lomalta arkeen palaaminen tuntuu aina yhdenlaiselta shokilta. Kun lomalle laskeutuminen ei suju kuin kytkimestä painaen, niin lomalta arkeen syöksyminen tapahtuu kertarytinällä. Sähköpostilaatikko on ihan turvoksissa, päässä risteilee sekalainen määrä ajatuksia ja tekemättömien tehtävien lista tuntuu kohtuuttoman pitkältä. On mukava huomata, että töihin on kiva mennä ja oma työ tuntuu mielekkäältä. Ainoa asia mikä tällä hetkellä arjessa tuntuu vaikealta, on kalenterin hallinta.

Lomaa edeltävä arkirytmi oli tiivis ja luulin, että onnistun hyppäämään samaan rytmiin taas lennosta, mutta se tuntuu nyt vähän liian vauhdikkaalta. Aika ei tunnu riittävän kaikkeen ja tuntuu, etten meinaa tällä hetkellä suoriutua kaikesta. En haluaisi, että mikään osa-alue kärsii. Minun pitäisi jälleen pysähtyä kalenterini ääreen ja miettiä, miten voisin priorisoida paremmin. Oppia ikä kaikki.

On/off-kytkin puuttuu

Singahdin keskeltä arkea ja kiirettä lomalle. Olin lauantaiaamun lennolla niin väsynyt, että nukuin pää taakse retkahtaneena, suu auki ja kuola poskelle valuen peräti kaksi tuntia. Emme päässeet lentokoneessa vierekkäisille paikoille, mutta emme jaksaneet asiasta nurista. Rami istui minua kahdeksan riviä taempana. Matka meni hyvin ja nopeasti.

Olimme perillä Kreikassa Kosin saarella aamupäivällä ennen yhtätoista. Täällä on ihanan lämmin eikä yhtään liian kuuma. Perille päästyämme kävimme heti ensitöiksemme ruokakaupassa ostamassa ruokatarpeita ja Rami laittoi niistä meille ruokaa. Ruoan jälkeen kävelimme rantaan, josta löysimme meille sopivan rauhaisan paikan. Luin kirjaa, heittelimme kiviä yrittäen saada niitä osumaan toisen napaan, kävimme uimassa ja lötköttelimme.

Mun arki on sellaista, että pääkoppa käy jatkuvasti ylikierroksilla. Yritän muistaa kaiken ja teen koko ajan jotakin. Yritän erilaisin menetelmin muistaa tehdä kaikki mitä milloinkin pitää tehdä kotitöistä palkkatöihin ja blogitöihin ja lasten asioihin. Ennen muistin ilman kalenteria ja muistiinpanoja kaikki asiat, mutta nykyään kapasiteetti ei millään riitä kaikkeen. Olen laatinut minulle sopivat menetelmät selviytyä arjesta. Käytän Moleskine-kalenteria, siis paperikalenteria, jossa toisella sivulla on kuluvan viikon kalenteri ja toinen sivu on tyhjä muistiinpanoja varten. Muistiinpanosivu täytyy erilaisista to do -asioista. En selviäisi päivääkään ilman kalenteriani ja vielä erillistä muistivihkoa. Lomalle näistä kumpikaan ei lähtenyt mukaan. En halua muistaa mitä loman jälkeen tapahtuu.

Tästä hullunmyllystä on vaikea laskeutua lomalle ja yrittää olla tekemättä mitään. Olisin toivonut, että voisin napista painamalla kytkeä kaikki ylimääräiset ajatukset pois ja heittäytyä rentoutumaan. Ei ihan onnistunut. Kroppa tosin hoiti hommansa ihan hyvin. Eilen illalla yritin pysyä hereillä, mutta uni korjasi minut jo ennen kahdeksaa. Heräilin välillä Ramin kysymyksiin, mutta silmäluomet painuivat väkisin aina uudestaan kiinni. Yhdeksän jälkeen kävin pesemässä hampaat ja menin suosiolla peiton alle.

Heräsin aamulla virkeänä nukuttuani kellon ympäri. Tänään olen vähitellen osannut laskeutua lomamoodiin ja sammuttaa ne kaikki mieleen pulpahtavat työasiat ja muut arkiset mietteet. Tämäkin päivä on mennyt aivan löysästi. Kauppaan, rannalle, syömään, rannalle. Sain rannalla luettua loppuun Johannes Hatsolo Hattusen kirjan Elämä breikkarin silmin. Siinä on muuten kirja, joka kannattaa lukea. Motivoiva ja liikuttava tarina Johanneksen elämästä. Kirja laittoi kyllä pohtimaan omaa elämää, valintoja ja unelmia uudestaan. Olen niin kovasti vastustanut sitä hehkutusta unelmoinnista, kunnes tajusin, että jokainen itse määrittelee omat unelmansa.

Minulle loma on viimeiset reilut kaksi vuotta tarkoittanut sitä, että lomalla olen todella lomalla. Kännykästä on netti pääosin pois päältä ja työsähköposti on otettu pois päältä. Tällä lomalla pyrin samaan, sillä poikkeuksella, että tulen tänne blogiin kirjoittamaan kuulumisia. Hotellissamme piti olla hyvä wi-fi, eipä ole. Saan vaivoin blogin sivun auki ja postauksen lataamiseen menee todennäköisesti oma aikansa. Netti on niin hidas, etten jaksa odottaa facebookin feedin latautumista tai että ehtisin nähdä instagramiin tulleet uudet kuvat. En saa myöskään kamerasta kuvia siirrettyä koneelle, koska koneen kovalevy on niin täynnä. Onni onnettomuudessa. Saatte reissukuvat sitten kun palaan täältä kotiin. Voin nyt siis oikeasti ottaa rennosti.

Umpiossa on kiva elää, kun huomaa ajatusten lähtevän aivan eri tavalla liikkeelle. Nyt jätän tämän postauksen latautumaan ja menen istumaan miehen seuraksi hotellin parvekkeelle. Heippa!

Tärkeät onnelliset hetket

Elämä ei ole koskaan sitä miltä se näyttää. Sosiaalisessa mediassa monesti hämärtyy se, mitä kaikkea kuvan takana tapahtuu. Sosiaalinen media ei ole koko elämä, se on vain pieni kiillotettu pala. Havahduin tänään asiaan erään kaikella rakkaudella (näin tulkitsin) lausutun kommentin vuoksi.

Olen monesta asiasta elämässäni kiitollinen. Saan kokea mahtavia asioita. Olla mukana mielettömissä projekteissa. Minulla on hyvä työpaikka. Saan tehdä työtä, josta pidän. Minulla on ihania ystäviä. Minulla on ihana perhe ja rakastava aviomies. Tällä hetkellä en keksi montaakaan asiaa, joista valittaa.

Välillä kuitenkin tulee hetkiä ja päiviä, jolloin kaikki ärsyttää, vaikka oikeasti asiat on hyvin. Aina välillä pysähdyn miettimään, että onko missään mitään järkeä? Onko tämä sitä mitä haluan? Mikä asia ärsyttää ja mitä sille voisi tehdä? Usein ratkaisu löytyy, kun listaa plussat ja miinukset paperille ja miettii mitä itse voi tehdä. Asioiden ulkoistaminen ja toisten syyttäminen on helppoa, mutta usein ratkaisu löytyy ihan itsestä.

Teen paljon töitä eri asioiden eteen. Herään aamulla aikaisin. Yritän mahduttaa päiviini treenit, blogijutut, kaikki päivätyöhön liittyvät asiat, lasten asiat, lasten harrastukset, perheen yhteisen ajan, kotityöt ja ystävien kanssa olemisen. Usein jatkan jotakin kesken jäänyttä työtä tai blogijuttua vielä iltamyöhällä. Mikään ei tule tyhjästä tai ilmaiseksi. Yhdetkään lenkkarit eivät ilmesty postilaatikkoon ilman duunia. Puhumattakaan, että niitä tulisi lisää, jos ei hoitaisi asioita kunnolla.

Opin ahdistavimpina aikoina, että elämässä on aina aihetta iloon ja kiitokseen. Aina on joku asia hyvin, vaikka moni asia olisi tosi huonosti. Joinakin todella pahoina päivinä se ilon aihe saattoi olla taivaalla lentävä lintu tai kaunis auringonlasku.

Nykyään huomaan herkästi, jos vauhti kiihtyy liian kovaksi. Tulen ärtyisäksi ja tekee mieli lopettaa kaikki. Tällöin pitää hidastaa ja löytää niitä tarvittavia hengähdyshetkiä arkeen. On ihan älyttömän tärkeää  ottaa itselleen aikaa. Levätä oikeasti ja palautua. Välillä täytyy sanoa ei. Kaikkeen ei tarvitse suostua ja jokaiseen tapahtumaan ei tarvitse mennä. Mietin aina onko tämä tärkeää? Haluanko käyttää aikaani tähän?

Eilen illalla menin keskellä kiireistä arkea Nivean järjestämään joogatilaisuuteen Urban Mandalaan. Kannatti mennä. Joogastudion ilmapiiri sai mut hetkeksi kokonaan pois kiireestä ja onnistuin tyhjentämään kilometrin pitkän to do -listan päästäni. Rentouduin totaalisesti, söin ihanaa ruokaa ja menin kotiin tyytyväisenä. Sama onnentunne tuli tänään kun pääsin metsään. Iloikaa pienistä asioista!

Tärkeintä on olla rehellinen itselleen

*Kaupallinen yhteistyö Yvette

Kuten viimeisimmissä postauksissa olen kirjoittanut, itseni löytäminen on ollut melkoisen työn takana. Minulle on ollut tärkeää löytää oma polkuni, jota minun on hyvä ja turvallista kulkea. Uskon kaiken tämän heijastuvan myös lapsiini. Lapseni, tyttäreni, ovat minulle tärkeintä mitä minulla on. Toivon hartaasti, että heidän naiseksi kasvamisensa olisi vähemmän kivuliasta kuin itselleni.

Aion rohkaista lapsiani toteuttamaan itseään, kuuntelemaan sydäntään ja tavoittelemaan asioita, joita he itse kokevat tärkeiksi. Minulla on luonnollisesti lapsiani kohtaan tiettyjä toiveita ja odotuksia, mutta pyrin siitä huolimatta antamaan heille tilaa ja vapautta löytää omat tapansa elää ja olla.

Haluan vaalia kotonamme sellaista ilmapiiriä, jossa jokainen voi ilmaista omat tunteensa ja mielipiteensä vailla tyrmäystä. Että saa ihmetellä, kyseenalaistaa ja kokeilla asioita turvallisissa rajoissa. Minä vanhempana asetan tietyt rajat, mutta samaan aikaan minun täytyy kunnioittaa vähitellen itsenäistyviä lapsiani antamalla heille riittävästi tilaa muodostaa maailmankuvansa ja arvomaailmansa itse.

Yritän muistaa murrosikäisten lasteni kanssa miltä minusta tuntui olla hämmentynyt nuori, jonka sisällä oli välillä ihan selittämätöntä raivoa ja toisessa hetkessä ylitsepursuavaa iloa ja onnea. Miten olisin itse toivonut silloin, että minulle sanotaan tai miten minuun suhtaudutaan?

Minä en voi syyttää ketään toista siitä minkälainen minusta on tullut. Ei ole kenenkään vika, että olen joutunut kokemaan ikäviä asioita tai että olen ollut ahdistunut ja masentunut. Kukaan ei ole vastuussa minun tunteistani enkä minä myöskään ole vastuussa kenenkään toisen tunteista. Jokainen ihminen on itse vastuussa siitä minkälaisia arvoja elämässään vaalii ja miten arvomaailmaansa toteuttaa.

Tärkeintä on olla aina rehellinen itselleen. Välillä on hyvä pysähtyä miettimään voinko olla ylpeä siitä miten toimin? Voinko seisoa sanojeni takana? Miten arvoni toteutuvat arjessa? Kohtelenko muita ihmisiä niin kuin haluaisin, että minua kohdeltaisiin? Olenko pahansuopa vai ystävällinen?

Äitinä oleminen on ehdottomasti kasvattavin rooli. Lasten kautta oppii koko ajan uutta itsestään. Minun aarteeni, kunpa voisin olla teille riittävän hyvä! Rakastan teitä eniten maailmassa! ❤️

Yvetten slogan kuuluu: Dare to be – Uskalla olla. Sopii hyvin viime aikaisiin pohdintoihini.

Kuvissa on rakas esikoiseni, joka antoi luvan kuvien julkaisemiseen. ❤️

Saan antaa teille  -15 % alennuksen Yvette.fi-verkkokauppaan. Tarjouksen voi lunastaa käyttämällä koodia ELINA15. Tarjous on voimassa vain 4 päivää, toimi nopeasti!

Yvetten valikoimista löytyy treenivaatteita lapsista aikuisiin ja isokokoisista pienikokoisiin sekä -rintaisiin.

Kuvat: Alice Pittacolo
(Hänet voi tilata kuvaamaan potretteja, tapahtumia tai tuotekuvia.)

Ajatuksia unelmoimisesta

Kävin eilen aamulla Johannes Hatsolo Hattusen kirjan julkistamistilaisuudessa. Johannes on tosi inspiroiva ihminen ja hän puhuu tärkeistä asioista minua puhuttelevalla tavalla. Päätin kirjoittaa tapahtuman kirvoittamista ajatuksistani postauksen, sillä minusta tuntuu, että instagram-postaukseni jäi pintaraapaisuksi, josta johtuen väärinymmärryksen riski on suuri. Tässä välissä kerkesin jo avautumaan aiheesta lisää instagram storiesin puolella.

Olen joskus kertonut, että minulla on tapana yrittää ymmärtää ihmisten syitä toimilleen, vaikka ihminen toimisi typerästi. Pyrin myös itse tunnistamaan itsessäni syyt negatiivisille tuntemuksille.

Negatiivisia tuntemuksia minussa on herättänyt somessa ja blogeissa jo jonkin aikaan vallalla oleva kannustaminen unelmien tavoitteluun. Unelmien tavoittelusta puhutaan yhtä monesta eri näkökulmasta kuin on ihmisiäkin, mutta silti jokin siinä on aina ärsyttänyt minua. Syy on minussa.

Unelmia saa ja pitää olla. Tietenkin! Ihmiset unelmoivat oletettavasti siksi, että elämästä muotoutuisi vieläkin parempaa ja että menisi elämässä eteenpäin. Itselläni on pyrkimys koko ajan kehittyä niin ihmisenä kuin ammatillisestikin. Minulla on vain trauma tästä unelmien tavoittelusta, siitä tämä angstisuuteni kumpuaa. Liitän unelmien tavoittelun aikaisempien ihmissuhteiden vuoksi pelkästään rahaan. Raha on välttämätöntä, mutta yksistään rahan tavoittelua en näe missään määrin järkevänä. Olin niin angstini vallassa, etten nähnyt metsää puilta.

Johannes sanoi eilisessä puheessaan, että hyvinvointi ei ole sitä miten syöt, tai miten liikut, vaan hyvinvointi lähtee sisältäpäin. Nimenomaan. Omaa hyvinvointia ja uskoa itseensä voi kehittää. Oman hyvinvoinnin kautta unelmatkin ovat helpommin saavutettavissa. Kannattaakin treenata omaa henkistä kestävyyskuntoa. Haasta itseäsi eri tavoin. Mene mukavuusalueen ulkopuolelle ja katso mitä tapahtuu. Tee se treenissä, työpaikalla, ihmissuhteissa, kohtaamisissa. Unelmoi asioista, jotka ovat mielestäsi tavoittelemisen arvoisia. Muista aina tehdä asioita, joita itse haluat, eikä niitä jotka ovat joidenkin yleisten standardien mukaan tavoittelemisen arvoisia. Ole aina oma itsesi.

Itse en todellakaan ole ennen uskonut itseeni enkä ole oikein uskaltanut edes unelmoida, koska olen ajatellut, ettei unelmointi kosketa minua. Olen koko elämäni jollakin tapaa hävennyt itseäni ja epäillyt omia kykyjäni. Minulla on ollut todella huono itsetunto. Olen epäillyt älykkyyttäni ja olen pitänyt itseäni aina paljon muita huonompina. Onnistumisia olen pitänyt tuurina tai vahinkona. Viime aikoina on paljon puhuttu huijarisyndroomasta. Olkoon se sitten nimitys sille, kun luulee onnistumisten johtuvan siitä, että on onnistunut hämäämään muita ihmisiä uskomaan, että osaa ja pystyy.

Ihan viime vuosina olen alkanut ihan oikeasti uskomaan itseeni ja sen seurauksena elämässä on ruvennut tapahtumaan hyviä asioita. Edelleen tulee hetkiä, jolloin ajattelen olevani keskimääräistä tyhmempi tai lahjattomampi. Olen lahjakkaan ja älykkään sisarusparven musta lammas, omasta mielestäni. Kukaan ei ole koskaan verrannut minua muihin eikä kukaan ole sanonut minulle, etten riittäisi itsenäni. Ihan itse olen itseäni soimannut ja ruoskinut. En ole riittänyt itselleni. Toivoin hartaasti olevani jossakin asiassa poikkeuksellisen lahjakas, kuten sisarukseni. Olen oppinut hyväksymään, etten ole missään erityisen hyvä, vaan olen enemmän keskivertotyyppiä ja se saa riittää.

Tänä päivänä olen ylpeä siitä, että olen ihan omin neuvoin päässyt elämässäni tähänkin saakka. Olen vihdoinkin alkanut luottamaan itseeni ja pitämään itseäni ihan hyvänä tyyppinä. Minulla on elämässä kaikkea mitä elämääni kaipaan.

Elämä on järjestänyt eteeni vaikka minkälaisia yllätyksiä. Koskaan en ole luovuttanut. Olen kaatunut, mutta aina olen noussut nopeasti ylös ja keksinyt ratkaisun mennä eteenpäin. Koettelemukset ovat jättäneet syviä arpia, mutta enää ne eivät ole kipeitä tai tulehtuneita. Nykyään voin silittää arpiani ja miettiä, että arvet ovat tehneet minusta sen kuka olen nyt.

Ps. En ole vielä lukenut Johanneksen kirjaa, vastahan eilen sen sain, mutta kirja vaikuttaa todellakin lukemisen arvoiselta.