Kiitollisuuden aiheet juuri nyt

Anna-lehden somessa on menossa 21 päivän kiitollisuushaaste. Tänään on menossa haasteen kolmas päivä. Päätin ottaa haasteen vastaan ja ajattelin nyt pohtia hiukan kiitollisuutta. Katso kiitollisuushaasteen ohjeet linkistä.

Olen huomannut, että sanon aika usein olevani jostakin kiitollinen. Kirjoitettuani tai sanottuani tuon sanan pysähdyn aina hetkeksi miettimään. Olen aidosti usein kiitollinen pienistäkin asioita, mutta pelkään että sana menettää merkityksensä, jos sitä käyttää liikaa. Tämä sana saattaa aiheuttaa ihmisissä vastareaktion. Nykyään kaikki on superkivaa, superihanaa, huippuhyvää… Tuntuu, että ilman ylisanoja mikään ei ole mitään. Siksi mietin, onko kiitollisuus-sana aina paras kuvaamaan sitä tunnetta, jota olen sanomassa.

Kiitollisuuden aiheita on hyvä pysähtyä miettimään aina aika ajoin. Mielestäni aina on aihetta kiitollisuuteen, vaikka elämässä olisi kuinka vaikea ja kurja vaihe menossa, asioista löytyy aina valoisampikin puoli. Välillä niitä hyviä asioita on vaikea nähdä, jos elämä moukaroi joka suunnasta. Eikä aina jaksa olla kiitollinen. On myös vaiheita, että elämä on pelkkää mustaa eikä piristy mistään, vaikka kuinka yrittäisi pinnistellä. Sen mielentilan nimi on masennus, se on sairaus.

Hyvistä asioista itsensä muistuttaminen ja niiden äärellä fiilistely kohottaa mielialaa. Olen huomannut, että kiitollisuus elämän pieniä ilonaiheita kohtaan lisää onnellisuutta ja hyvinvointia. Kiitollisen suhtautumisen voimin jaksaa paremmin vastoinkäymisiä.

En ole sitä koulukuntaa, joka kehottaa siivoamaan elämästä kaikki ikävät asiat pois ja välttelemään kaikkea negatiivista. Mielestäni vaikeat asiat, tilanteet ja ihmiset kannattaa kohdata rohkeasti ja käsitellä läpi tilanteista nousevat tunteet. Näitä tunteita tarkastelemalla oppii tuntemaan itsensä paremmin ja löytää sisimmästä kumpuavat arvot ja asenteet. En kuitenkaan kannusta ylläpitämään ihmissuhteita, jotka saa sinut voimaan huonosti. Kuluttavat, ahdistavat ja vaikeat ihmissuhteet saattaa viedä elämänilon ja itseluottamuksen.

Vaatteet: Jack Wolfskin* | Kengät: Lowa*
*saatu (olen molempien brändien ambassador)

Kiitollisuuden aiheet juuri nyt:

  • Mun kaikki perheenjäsenet ovat terveitä ja elossa. Eilen sattui Nairobissa terrori-isku. Veljeni oli samana aamuna palaverissa tuossa rakennuksessa, jossa isku tapahtui.
  • Minun oma uusperheeni on ihana. Meillä on ihan omat kuviot, vitsit ja rutiinit ja nämä sopivat juuri meille. Uusperhe-elämä on löytänyt sopivat uomat näin neljän vuoden harjoittelun jälkeen.
  • Minulla on mahdollisuus opiskella. Suoritan parhaillaan AMK-opintojen vihoviimeistä lukukautta. Vihdoinkin saan korkeakoulututkinnon! Tämä on mulle tosi iso juttu. Opiskeleminen on ollut aivan mahtavaa. Jos opiskelemisesta maksettaisiin palkkaa, voisin tehdä tätä ikuisuuksiin. Olen utelias ihminen ja haluan jatkuvasti oppia uutta. Toisaalta, valmistun ammattiin, joka vaatii jatkuvaa uuden opettelua ja asioiden tutkimista. Tuntuu omalta jutulta.
  • Olen onnellinen parisuhteesta, jossa saan olla itsenäinen. Minulla on turvallinen ja hyväksytty olo.
  • Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on tosi hyvin! Iloitsen tästä hetkestä enkä pelkää seuraavaa vastoinkäymistä.

* * *

Mistä sinä olet kiitollinen juuri nyt?

Endorfiinikoukussa 9 vuotta: blogihistoriani pikakelaus

Blogini täytti tämän viikon torstaina 9 vuotta. Viime päivinä on tullut muisteltua tapahtumia blogihistorian varrelta. Monenlaista on mahtunut näihin vuosiin – huippuhetkiä ja pohjakosketuksia. Olen kirjoittanut tätä muistelmapostausta koko viikon. Tämä on ollut samalla itselleni jälleen yhdenlainen terapiaistunto.

Tässä nyt sitten tulee katsaus yhdeksän blogivuoden ajalta. Postaus on todella pitkä.

2010: Perustin blogin pysyäkseni positiivisena

Perustin Endorfiinikoukussa-blogin tammikuussa 2010. Olin kokeillut bloggaamista muutaman kerran ennen Endorfiinikoukussa-blogia, mutta näistä yritelmistä puuttui punainen lanka. Muoti ei ollut tarpeeksi mun juttu, eikä neulominen, eikä siskon kanssa aloitettua blogia tullut päivitettyä säännöllisesti. Arjesta en halunnut kirjoittaa, sillä se oli tuolloin suorastaan ahdistavaa.

Elettiin taantuman jälkeistä aikaa. Taantuma valitettavasti rutisti perhettämme isolla kouralla ja ravisteli vielä päälle oikein kunnolla. Olin joutunut jättämään opinnot kesken ja tarkoituksena oli siirtyä kokonaan työelämään. Olin blogin perustamishetkellä työtön. Työttömyyttä ei kestänyt onneksi montaa päivää, kun sain nopeasti vakituisen työpaikan. Taantuman seuraukset eivät ihan heti hellittäneet. Elämää varjosti monta vuotta ärsyttävä musta pilvi. Blogi oli minulle väylä pysyä positiivisena ja löytää elämästä ilonaiheita. Halusin myös ylläpitää kirjoitustaitoa journalismiopintojen jäätyä kesken.

Tuosta alkaen olen harrastanut työmatkapyöräilyä.

2011 : Blogi siirtyi lehtitaloon ja uskalsin kertoa läheisille blogista

Olin vuoden verran kirjoittanut blogia kaikessa hiljaisuudessa. En kertonut harrastuksestani oikein kenellekään, vain pari ihmistä lähipiiristäni tiesi blogista. Blogini nousi Blogilistalla seuratuimpien blogien listalle ja sain nopeasti paljon lukijoita. Tämä näkyi myös kommenttien määrän lisääntymisenä.

Sain yllätyksekseni yhteydenoton Bonnierilta. He halusivat blogini Evitan uudelle verkkosivulle, johon tuli minun blogin lisäksi muutama muu blogi. Sain blogin kirjoittamisesta pientä palkkiota joka kuukausi. Se tuntui huikealta!

Yksityiselämä oli yhtä sotkua. Olin kolmenkympin kriisissä ja itseni kanssa aivan solmussa. Kesällä yritimme erota. Asuimme muutaman viikon erillään, kunnes palasimme kuitenkin yhteen.

2012: Paikallaan tamppaamista ja ensimmäinen maraton

Pahimpien kriisien hälvettyä vietettiin vuosi myöhässä mun kolmekymppisiä. Tykkäsin työstäni vakuutusyhtiössä. Innostuin entisestään valokuvaamisesta. Kuvasin paljon edellisvuonna ostamallani ammattilaistason kameralla (mulla on sama kamera edelleen käytössä). Bloggaaminen oli kivaa vastapainoa toimistotyölle. Blogin ja treenaamisen lisäksi tienasin yritykseni kautta ylimääräistä rahaa valokuvaamalla asuntoja myynti-ilmoituksia varten. Arki oli aika tiivistä kolmen pienen lapsen kanssa. Vanhin oli jo koulussa.

Vietin paljon aikaa kahden hyvän ystäväni kanssa, joiden kanssa olin myös samassa työpaikassa.

Tytöt olivat vielä niin pieniä, että pystyin vetämään niitä kolmen pulkan letkassa Otaniemen ympäri.

Jokakesäiseltä purjehdusreissulta

Juoksin ensimmäisen maratonin.

Syksyllä minulla oli kaksi koululaista.

 

2013: Olkapääleikkaus ja masennus

Tämä(kin) oli kamala vuosi. Olin fyysisesti parhaimmassa kunnossa olkapääleikkauksen kuntouksen jälkeen. Olin viimeisen päälle tikissä – ulkoisesti. Henkisesti olin aivan romuna. Olin itseni kanssa aivan umpisolmussa. Olin vuosia työntänyt vaikeat asiat sisälläni yhteen lokeroon, mutta vuonna 2013 tuo lokero tuli täyteen ja räjähti. En osannut tunnistaa mitään varoitusmerkkejä. Yritin suorittamisella peittää kaikki tunteet. Luulin, että mitä kovempaa treenaan, saisin sen lokeron pysymään kiinni. Juoksin pahan olon höyryillä maratonennätyksen. Juokseminen ja raskas treeni ei kuitenkaan auttanut henkiseen pahoinvointiin. Tuli stoppi. Jouduin sairaslomalle, sain lähetteen psykiatrille ja psykoterapiaan. Aloitin terapian. Aloin vähitellen tutustua itseeni ja ymmärtää, että myös minulla on arvo eikä se arvo määräydy ulkokuoren perusteella.

Evita-lehti lakkautettiin ja blogi siirtyi FitFashion-blogiportaaliin. Tänä vuonna aloitin yhteistyön Suunnon kanssa ja tein yritykseni kautta sivuduunina Vapianon somesisältöjä.

Treenejä ei jätetty väliin.
Kaaduin työmatkalla ja satutin olkapään. Vuosi myöhemmin olkapääni leikattiin kuntoon.
Kuvasin itseäni edestä, takaa ja sivulta. Olin tosi tiukassa kunnossa, mutta en siltikään kelvannut itselleni.
Tällainen minä oikeasti olen. Riehakas pelleilijä. Tämän puolen näytän silloin kun olen turvallisella maaperällä luotettavien ihmisten seurassa. Tämä kuva on äidin ja äidin ystävän kanssa tehdyltä pitkältä purjehdusreissulta. Tuolla reissulla purjehdimme viikossa Oulusta Ahvenanmaalle. Tuo reissu on yksi parhaimmista reissuistani. Koin olevani vapaa.
Treenasin hullunlailla. Juoksin toisen maratonin, jonka tulos on edelleen ennätykseni: 3:45.
Ostin maantiepyörän ja rakastuin pyöräilyyn entistä syvemmin.
Tutustuin Heidiin ❤️
Sain masennusdiagnoosin ja olin sen takia reilun kuukauden sairaslomalla. Tämä kuva on sairaslomalla tehdyltä kävelyltä.

2014: Terapiaa ja ero

Toivuin masennuksesta. Kävin terapiassa ja aloin vähitellen päästä jyvälle siitä kuka olen. Aloin nähdä ne asiat, joita olin vuosia juossut pakoon. En ollut vielä keksinyt muuta keinoa helpottaa pahaa oloa kuin urheileminen, vaikka olin oppinut vuosien tauon jälkeen uudestaan itkemään.

Treenasin edelleenkin tosi paljon. Pääsin keväällä adidasheimoon, joka tuntui tosi hienolta. Olin edellisvuonna seurannut ensimmäisen adiasheimo-jengin treenejä somesta ja haaveilin pääseväni mukaan. Tutustuin tämän projektin myötä moneen tyyppiin, jotka ovat edelleen tavalla tai toisella elämässäni mukana. Tänä vuonna löysin Helsingin Urheiluhieronnan.

Kolme vuotta kestänyt pariterapia ja oma terapia auttoi tekemään eropäätöksen meidän kaikkien parhaaksi. Kesän aikana kävimme lukuisia keskusteluita asiasta ja käänsimme vielä ne pienimmätkin kivet ennen erilleen muuttoa.

Minun piti juosta tänä vuonna uusi maratonennätys, mutta eropäätöksen vuoksi jätin Tallinnan maratonin väliin. Loppukesällä aloitin yhteistyön Vauhtisammakon, 2XU:n ja Sykesportin kanssa. 🙂 Jälkimmäisestä tuli seuraavana vuonna lähes vuodeksi minun työpaikka. Blogi siirtyi myös työnantajan sivustolle. Tänä vuonna tein myös yhteistyötä Evoken kanssa, josta tuli myös myöhemmin mun työpaikka.

Minä edestä, minä takaa… Huoh. Hörähtelin ääneen näille kuville ja kuvakulmille.

Niiden kahden työkaverin ja ystävän kanssa jälleen viettämässä iltaa.
Adidasheimo-fiilistelyä.
Ellan kanssa juostiin samaa tahtia.
Vauhtisammakon Mikko teki mulle juoksutekniikka-analyysin ja aloitettiin yhteistyö.
Meriterapiaa eron jälkeen.
Olin ensimmäistä kertaa yksin reissussa. Lähdin Evoken maksamana Laura Peipon järjestämälle Ruska Bootcampille. Oli huippu reissu!

2015: Isoja päätöksiä, elämäni rakkaus ja uuteen elämään sopeutumista

Tämä ja edellinen vuosi oli blogin kulta-aikaa. Sain jatkuvasti uusia isoja yhteistyökumppaneita. Olisin voinut jättäytyä päivätyöstä ja hypätä blogin varaan, mutta en halunnut. En ollut valmis ansaitsemaan elantoa yksityiselämän kustannuksella.

Jälkikäteen tuntuu hurjalta, kuinka tapahtumarikas vuosi 2015 oli. Olin edellisen vuoden viimeisinä päivinä tavannut Ramin. Rakastuimme välittömästi. Kaikki tuntui heti hyvältä ja oikealta. Asiat etenivät todella nopeasti. Tänä vuonna tapahtui uuden parisuhteen lisäksi muitakin isoja asioita. Irtisanouduin viisi vuotta kestäneestä työsuhteesta vakuutusyhtiössä saatuani Sykesportista työtarjouksen. Työsuhde kesti 10 kuukautta ja päättyi talousvaikeuksien takia irtisanomiseen. Opin tuosta lyhyestä työsuhteesta todella paljon, vaikka silloin koko juttu tuntui virheeltä ja epäonnistumiselta.

Yksityiselämä oli täynnä isoja muutoksia ja sopeutumista, joilla keskustelupalstat riemuissaan repostelivat. Olin näistä aivan rikki. Tein jopa rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta. Kävin edelleen terapiassa. Onneksi. Muuten en ehkä olisi pysynyt kasassa. Harkitsin näiden keskustelupalstan riepottelujen vuoksi bloggaamisen lopettamista. Minusta tuli paljon varautuneempi. Jätin lapset pois blogista ja somesta joksikin aikaa, kunnes myöhemmin uskalsin avata taas enemmän ja aidommin.

Uuden elämäntilanteen vuoksi treenirytmin ylläpitäminen oli vaikeaa. Lapsellisina viikkoina ainoa liikunta oli työmatkaliikuntaa tai lasten kanssa yhdessä liikkumista. Lasten kanssa yhdessä vietetty aika oli ihanaa ja arvokasta. Meistä alkoi muodostua tiimi, perhe.

Blogin kautta tuli paljon menoja. Oli paljon yhteistöitä, tapahtumia ja juoksukilpailuja. Vuosi oli tosi hektinen ja täynnä muutoksia.

Ystävystyin Heidin kanssa
Aloitimme retkeilyn. Rakastuin siihen hyvään oloon mikä luontoretkistä jäi.
Rakastuin myös polkujuoksuun.
Juoksin puolimaratonilla ennätyksen 1:45.
Rakkaat ❤️
Juoksin ainakin yhdeksässä eri juoksutapahtumassa, joista 7/9 juoksin Heidin kanssa. Ajattelin, että menin Vaarojen maratonille treenaamatta, mutta kyllä näköjään tuli kuitenkin juostua ainakin kilpailuissa.
Retkeiltiin koko jengillä.
Tehtiin Ramin kanssa ensimmäinen Lapin vaellus. Tästä jäi perinne, joka toistuu joka syksy.
Tämä kuva on True Challenge #eitekosyille -kampanjan lopetustilaisuudesta, jossa julkistettiin kenen tiimi voitti. Minun sometiimi voitti. Olin kuvanottohetkellä ollut hetken työttömänä Sykesportin tarinan päätyttyä. Tuona päivänä sain Evokelta puhelun, että sain heiltä töitä. Tuo päivä jäi mieleen.

2016: Jälleen uusi työ, tahti kiihtyi entisestään

Olin edelleen tosi rakastunut. Jälkikäteen ajateltuna ne rakkaushuurut varmaankin saivat minut jaksamaan noin kovaa tahtia. Vuoden 2015-2016 vaihteessa aloitin työt Evokella ensin osa-aikaisesti ja myöhemmin työsuhteesta tuli kokopäiväinen. Blogi työllisti edelleen tosi paljon enkä osannut enää tehdä sitä yhtä rennolla otteella kuin ennen. Harkitsin blogin lopettamista vakavasti. Olin valmis siirtymään kokonaan palkkatöihin. Toivoin, että uusi työpaikka olisi sellainen, joka täyttäisi blogin jättämän aukon, jos siihen ratkaisuun päätyisin. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Pään sisällä tapahtuneet muutokset saivat miettimään elämää monilta osin eri tavalla. Luonnossa liikkuminen toi elämään uudenlaista perspektiiviä ja entinen elämäntyyli alkoi tuntua vieraalta.

8.1.2016 menimme naimisiin
Aloin opettelemaan vapaauintia.
Retkeilimme tietysti.
…myös koko porukalla.
Kävin Heidin kanssa kaikissa mahdollisissa juoksutapahtumissa.
Järjestin erilaisia tapahtumia työn puolesta.
Aloitin avovesiuinnin.
Ja maastopyöräilyn.
Heidin kanssa tietysti.
Vaelsimme UKK-puistossa.
Aloitin erkauman kuntoutustreenit Sara Nevalaisen kanssa.

2017: Vuosien kiire päättyi työuupumukseen

Työtahti kiihtyi eikä aika meinannut riittää töiden lisäksi blogiin eikä perheeseen eikä treeniin eikä ihmissuhteisiin. Eikä minua enää kiinnostanut oikein mikään. Nyt voin tunnustaa, että kävin edellisvuoden lopulla työnhakuprosessin, jossa pääsin kahden viimeisen joukkoon, mutten tullut valituksi. Tämä harmitti pitkään, mutta samalla hiveli itsetuntoa ja toi uskoa siihen, että voisin saada töitä alalta, jonka opinnot jätin aikanaan kesken. Työn hakeminen on aika rankkaa ja intensiivistä enkä jaksanut heti lähteä uuteen työnhakuprosessiin. Tunnistin, että nykyisessä työpaikassa en jaksa, koska tahti on niin kova eikä siinä ollut riittävän selkeää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Tuossa työssä ja työpaikassa oli paljon hyvää. Opin tuosta työpaikasta ehkä eniten, enkä pelkästään ammatillisesti, vaan myös ihan itsestäni työuupumuksen ja siitä toipumisen kautta.

Blogi siirtyi Annaan. Halusin tekohengittää blogia ja nipistää aikaa myös kirjoittamiseen, koska kirjoittaminen ja valokuvaaminen on mulle aina ollut mieluisaa vastapainoa kaikelle muulle. Bloggaaminen on mun juttu.

Vuoden 2017 lopulla pitkän hektisen elämänvaiheen jälkeen ja monen asian summana sairastuin työuupumukseen. Tämä oli todella opettavainen kokemus monella tavalla. Päätin, että nyt vihellän työelämästä pelin hetkeksi jäähylle. Anoin opiskelupaikan palauttamista aiemmin kesken jääneisiin journalismin opintoihin. Sain mahdollisuuden jatkaa! Se ratkaisi sen hetkisen tilanteen ja mahdollisti työuupumuksesta toipumisen. Tämä oli paras päätös moneen vuoteen!

Luonto 💙
Tutustuin työn kautta Martinaan.
Martina pyysi minua mukaan Team Speedoon.
Opettelin suunnistamaan (#evokegoesjukola oli minun ideoima ja yksin toteuttama markkinointiprojekti).
Työn vuoksi kiersin jokaiset messut. Hain vastapainoa joogasta ja muusta rauhallisesta. Jalka ja selkä kipeytyi. Ja olin stressistä ihan pinkeä.
Järjestin tapahtumia.
Metsään oli päästävä rauhoittumaan.
Tämä oli ihana loma.
Tämä Jukola-projekti oli aivan huikea! Vieläkin nousee kylmät väreet, kun muistelen kaikkea sitä mitä tuon porukan kanssa koimme.
Koko perheen ensimmäinen yhteinen telttaretki.

Tähän väliin mahtuu vielä parit tapahtumat, messut ja kesäloma, joka ei ollutkaan kesäloma.

Vedimme Martinan kanssa Saariselkä MTB:n läpi. Tämäkin oli siisti kokemus, vaikka oli ihan hullun rankka.
Pyöräilykisan jälkeen pääsimme Ramin kanssa Lappiin vaeltamaan.
Tässä vaiheessa olin jo ihan loppu. Välilevyt nitisi, jalka ei kestänyt oikein mitään treeniä. Yritin puskea raivolla töitä, kämmäilin, mutta silti yritin. Järjestin jälleen erilaisia tapahtumia, kuten tällaisen maastopyöräilytapahtuman – ne olivat kivoja, mutta mä olin aivan sairaan ärtynyt, väsynyt ja ahdistunut. Tästä ei mennyt kauaa, kun en vaan enää jaksanut mitään.

Vuoden 2018 tilinpäätöksen voit lukea täältä.

* * * * *

Nyt kun nämä vuodet kelasi kuvien kautta läpi, niin ensimmäisenä nousee ajatus, että onpa ollut raskasta ja vaikeaa (moni vaikea asia jää tässäkin nyt avaamatta). Aika monenlaista on tullut koettua. En onneksi ole mistään enkä kenellekään enää katkera. Olen oppinut ihan valtavasti. Toistan itseäni, mutta eniten olen oppinut itsestäni.

Uuteen vuoteen, kymmenenteen blogivuoteen lähden innokkain ja levollisin mielin. Bloggaaminen tuntuu nyt taas mielekkäältä, joskin edelleen vaivaa krooninen ajan puute. Nykyään teen vähemmän ja suoritan vähemmän. Nykyään elän enemmän. Tällä hetkellä haluan mieluummin käyttää aikaani rakkaiden ihmisten kanssa olemiseen kuin koneella istumiseen ja elämästä kertomiseen ulkopuolisille. Tämän vuoden tavoitteena minulla onkin löytää sopiva tasapaino työn ja vapaa-ajan välille.

Onnittelut, jos jaksoit kahlata postauksen tänne asti. 😀 Aikamoinen saaga.

Metsäläisestä citynaiseksi

Palasimme viime yönä upealta vaellusreissultamme. Kymmenen päivää hujahti luonnossa aivan huomaamatta. Nukuimme yhdeksän yötä teltassa ja päivät vain soljuivat ohi. Oli ihana palata sivistyksen pariin, syödä tukevasti ja käydä saunassa, mutta melko nopeasti tuli olo, että rinkan voisi taas nostaa selkään ja jatkaa metsäeloa.

Reissun jälkeen saunassa käydessäni pesin hiukset kolme kertaa, joista ensimmäisellä kerralla shampoo ei edes vaahtoutunut. Kuorin ihon useampaan otteeseen ja nautiskelin löylyistä ennenkuulumattoman pitkään. En siis normaalisti ole mikään saunoja. Erityisen ihanaa oli pukea saunan jälkeen puhtaat vaatteet päälle.

Saunan jälkeen menimme vielä illalliselle ja illallista syödessä mietimme yksissä tuumin, että nyt voisi ihan hyvin lähteä taas takaisin luontoon. Paitsi lapsia oli jo aivan karmea ikävä ja arjen askareet odottivat tekijäänsä. En ole koskaan ollut näin pitkää aikaa lapsistani erossa.

En osaa vielä summata reissua mitenkään järkeviksi lauseiksi. Olo on vain läpeensä kiitollinen ja tulee epätodellinen olo, kun katson reissukuvia. Kuvia katsellessani mietin, että todellako olimme tuolla ja koimme kaiken tuon. Luonnossa pää on ihanalla tavalla aivan tyhjä. Stressi ei onnistu löytämään tietään erämaahan, se ei vain yletä sinne. Sehän se siinä varmasti parasta onkin. Täydellinen läsnäolo ja hetkessä eläminen tuntuu hyvältä.

Onneksi tuolla puiston uumenissa ei neljägeet tai muut verkot toimi. Aukaisin puhelimeni koko reissun aikana kerran Sokostin huipulla, kun laitoin perheelle ja lapsille terveiset, että hengissä ollaan ja hyvin menee. Reissun loputtua avasin puhelimeni ja olin heti taas koukussa, vaikka nyt muutaman päivän tauon jälkeen kaikki somehöpötys ja pinnalliset asiat tuntuvat merkityksettömiltä. Pidemmän somepaaston jälkeen näkee selvemmin sen, mitä voisi tehdä eri tavalla ja huomaa kuinka valtavan paljon aikaa somen selailu arjesta imaiseekaan.

Edellinen vaellusreissu Urho Kekkosen kansallispuistoon ei tehnyt minuun mitenkään kummoista vaikutusta. Olimme tuolloin vain viisi päivää maastossa ja koko sen ajan pitkälti Suomujoen varressa. Tällä reissulla kehitin melkoiset angstit jokien ja ojien varsilla sijaitseviin suoalueisiin ja rämeikköihin. Sen sijaan rakastuin lähtemättömästi Kekkospuiston ytimessä oleviin kuruihin ja tuntureihin. En tiennyt, että sellaista kauneutta on edes olemassa! Ja toisaalta, pitää vähän kärsiä, että pääsee näkemään jotain noin upeaa. Paitsi, että näytän teille ne upeudet sitten myöhemmissä postauksissa.

Ajattelin kirjoittaa reissusta useamman postauksen, jossa kerron mitä reittejä kuljimme ja tarkempia fiiliksiä vaellukselta. Kuvasimme myös videomateriaalia, joista koostamme videon, kunhan löydämme aikaa sen editoimiseen. Minulta on myös kysytty vinkkejä päiväretkille ja lyhyemmille reissuille Urho Kekkosen kansallispuistoon. En ole paras ihminen vastaamaan näihin kysymyksiin, mutta jotain vinkkejä ajattelin koostaa sen tiedon pohjalta, mitä mulla on.

Nyt unta palloon ja huomenna arjen kimppuun! Sain tänään lapset luokseni, joka tekee onnellisesta olosta vieläkin onnellisemman. ❤️Mulla on aika kiva elämä.

Ensimmäisestä arkiviikosta selvitty

Arki alkoi tällä viikolla. Se alkoikin sitten heti rytinällä. Olin kesäloman aikana sopinut ensimmäiselle arkiviikolle koulun lisäksi yhtä sun toista ja oli hiukan säätämistä, että sain kaiken onnistumaan. Yhden tapahtuman jouduin jättämään väliin, sillä unohdin aamulla pakata reppuuni kengät eikä maantieklossikengissä (lukkopolkimiin sopivat kengät) oikein viitsi klopsutella koulussa. Sipsuttelin sitten pokkana sukkasillani koko päivän.

Tänään olin Helsinki Marathonilla töissä 2XU:n standilla ja vielä pitäisi yhdet kuvat käsitellä, sitten olisi tämän viikon hommat tehty. Nyt on taas arkijuna kunnolla liikkeellä. Arjen iskeytyessä kasvoille olin suorastaan kauhusta jäykkänä, kun ihmettelin kalenterisotkua. Tuntui kuin olisin hypännyt liikkuvaan junaan. Hyvin selvisin kuitenkin!

Tällä viikolla en edes yrittänyt ympätä treenejä kalenteriin, vaan vasta tulevana maanantaina aloitan elämäni ensimmäisen nettivalmennuksen. Sain mahdollisuuden osallistua ilmaiseksi Joosua Visurin laatimaan Limitless Mixed -valmennukseen, jossa on luvassa melko kokonaisvaltainen ja minulle sopiva treenipaketti. Tiedossa on sekä salitreenejä että kehonpainotreenejä ja näiden lisäksi on myös liikkuvuusharjoittelua sekä venyttelyä. Paketti sisältää myös ruokaohjeet. Odotan innolla ja erittäin motivoituneena.

En voi edelleenkään treenata mitään omaa lajia täysin tavoitteellisesti, niin tämä on varmasti hyvä ja monipuolinen tapa palata treenien pariin. Erityisen onnellinen olen siitä, että treeniohjelmaan on kirjattu myös venyttelyt ja liikkuvuusharjoitteet, nimittäin niistä usein tinkii ja se kyllä aina kostautuukin erilaisin vaivoin.

Huomenna teen valmennuksen lähtötasotestit ja aloitan kahdeksan viikon treenirupeaman. Mielenkiintoista nähdä minkälaisia tuloksia tällä valmennuksella saa aikaiseksi.

Loma on tehnyt tehtävänsä

Pitkän kesälomani viimeinen lomaviikko on ihan kohta ohi. Koulu alkaisi jo huomenna, mutta hyppään lukujärjestyksessä vasta keskiviikon kohdalla kyytiin.

Tämä viikko on ollut ihana. Säät ovat olleet täydellisen lämpimät, Alcudia kaunis ja esikoiseni kanssa vietetty aika arvokasta.

Mutta mä en vaan jaksaisi enää lomailla. Olen yrittänyt houkutella lastani kaikenlaisiin aktiviteetteihin, mutta turhaan. Itse kuovin maata allani ja tekisi mieli painaa kaasu pohjaan. Olen koko kesän kuulostellut oloani, antanut aikaa palautua ja näemmä nyt sitten viimein toipunut.

Yleensä tällaisilla etelänlomilla en paljoa mieti treenaamista tai arkea tai minkään hyödyllisen tekemistä. Aina aiemmin olen vastaavilla lomilla ollut kovasti levon tarpeessa, silloin latailu ja lepäily on tuntunut ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Tällä lomalla mun tekisi mieli juosta, pyöräillä, uida, kiipeillä, kirjoittaa, lukea, siivota, kalenteroida, suunnitella – tehdä ihan kaikkea ja yhtä aikaa.

En ole pitkällä kesälomallani asettanut kummempia tavoitteita, mutta muutaman asetin ja kaikki suoritin.

  • Olla kesän lopussa ruskeampi kuin Rami. Tässä onnistun nipin napin. 😀 Käytän aina huolellisesti suojakertoimia, vähintään 30 SPF ja olen jokaisen reissun jälkeen paljon hailakampi kuin mieheni, vaikka hänkin suojaa ihoaan auringolta. 😀 Tänä kesänä olen ollut paljon ulkona ja nyt olen viimeinkin ehkä kerran elämässäni miestäni ruskeampi.
  • Lukea Täällä Pohjantähden alla trilogian kaksi viimeistä osaa. Nyt on viimeinen osa käsissä. Kaikkien suomalaisten kannattaisi ehdottomasti lukea nämä kirjat!
  • Myydä kirpputorilla ylimääräiset tavarat.
  • Käydä läpi kodin jokainen kaappi ja varasto.
  • Ja tärkeimpänä toipua lopullisesti työuupumuksesta ja palautua normaaliksi.

Olo on nyt vähän sama kuin lapsena pitkän kesäloman jälkeen kouluun palatessa. Kihelmöivä odottava jännitys ja into. Penaali järjestyksessä, farkut odottaa pukijaansa, sukat ja kengät kesän jälkeen jalkaan ja neule päälle. Sitten vain kuulaaseen syysaamuun ja koulua kohti. Uusi tyhjä kalenteri odottaa uusia seikkailuja. Puhdas tahraton sivu, joka tarkoittaa aina uutta alkua.

Arki, olen viimein valmis kohtaamaan sinut. En malta odottaa!

*Bikinit saatu: Yvette

Messujen jälkeinen väsymys

Viimeiset viikot ovat menneet tiiviisti I love me -messuja järjestäessä – suunnittelu, rakentaminen, itse messut ja lopuksi vielä purkaminen.  Viimeisen viikon työpäivät ovat venyneet kellon ympäri. Nyt meinaa vähän väsyttää ja menee hetki ennen kuin tästä rupeamasta palautuu. Treenaamista ei ole voinut ajatellakaan tämän härdellin keskellä ja kotiin tultua olen painellut suihkun kautta suoraan petiin.

Eilen messuosaston purkamisen jälkeen tulin kotiin ja nukahdin sohvalle. Lähdin suoraan unesta Ramin mukana salille. Treenaamisesta ei tullut mitään. Jokaisessa liikkeessä piti laittaa aiempaa pienemmät painot ja lyhentää sarjoja. Viime viikkoina mua on vaivannut treenatessa kova vasemmanpuoleinen päänsärky, jonka päättelin olevan ponnistuspäänsärkyä. Päänsärky alkaa aina kun syke nousee ja rasitustaso kasvaa ja hellittää sarjojen välillä, kun syke laskee. Sarjojen välillä lähinnä pitelin päätä ja huohotin. Harvinaisen ikävä ja tahmea treeni. Ei kulkenut sitten yhtään.

Silmälasit Favoptic *saatu

Ilta vedettiin ihan alta riman. Ruoaksi syötiin edellisen päivän jämiä, kävin saunassa ja painelin taas viltin alle. Paleli ihan hirveästi. Puin villatakkia, villasukkaa ja kääriydyin vilttiin. En jaksanut illan aikana mitään. Torkahtelin kännykän ja tv:n ääreen. Ei puhettakaan, että olisin jaksanut kirjoittaa blogia tai avata sähköposteja.

Tällaisen työrupeaman jäljiltä on aivan finaalissa. Blogi laahaa perässä, kotityöt odottaa tekijäänsä, kroppa on ihan väsynyt, pää on tyhjä, mutta arkijuna puksuttaa säälimättömästi eteenpäin. Ei auta kuin yrittää räpistellä mukana. Kyllä se tästä taas tasaantuu. Tämä päivä alkoi olla jo lähellä normaalia. Nukuin normaalia pidempään. Aamulla hemmottelin itseäni ja laitoin kasvoille virkistävän WHAMISA-naamion, lakkasin kynnet ja selviydyin peräti toimistolle asti. Onneksi edellisen päivän kuumeinen olo oli tiessään.

Jaksaa jaksaa.

Kuvat: Rami Hovinen

Ihana arki

En enää juurikaan ota kännykkäkuvia, vaikka kännykässäni on älyttömän hyvä kamera. Otan nykyisin enemmän videoita Instagramin tarinoiden puolelle ja muutenkin arkea tulee enemmän taltioitua videoiden muodossa. Ennen otin paljon kuvia niin oikealla kameralla kuin kännykälläkin. Aina oli kamera mukana. Nykyään haluan elää hetkiä läsnä enkä aina etsimen tai kännykän takaa. Olen kuitenkin ikävöinyt niitä ihan arkisia kuvia, joita on kiva katsella jälkikäteen. Juuri niitä aitoja siloittelemattomia kuvia, ei mitään viimeisen päälle hiottuja ja teknisesti virheettömiä kuvia, siksi olen yrittänyt taltioida joitakin hetkiä.

Eniten rakastan meidän arkea silloin kun tytöt ovat meillä. Vaikka arki lasten kanssa on todella hektistä, niin se on sitä parasta arkea. Joskus oli niin, että se arki ahdisti eniten ja lomat ja muut spesiaalit jutut oli niitä, joita odotti. Arki on elämä. Arjen pitää olla sellaista, jossa viihtyy ja josta nauttii.

Tässä muutamia ihan arkisia kuvia, joita on tullut läheteltyä ystäville ja perheryhmiin tai otettua itselle muistoksi (nyt näköjään myös teille).

Meidän arkea rytmittää treenit. Kolme kertaa viikossa noin neljän aikaan piipahdamme tunnin tiukan rypistyksen verran salilla. Sen jälkeen on loppuilta aikaa puuhailla (ja jatkaa vielä töitä).
Villiinnyin ostamaan itselleni vaatteita kolmen vuoden tauon jälkeen ja nämä. Kengät. Eivätkä ne ole lenkkarit. Kuvan arvoinen tilanne.
Harmaita hiuksia. Ensin olin vähän kriisissä. Sitten olin, että ihan sama. Kasvakoot rauhassa. En ole kolmeen kuukauteen värjännyt hiuksia ja nyt tuntuu, etten ehkä värjää enää ollenkaan.
Rakas kotikylämme. Viimeiset seitsemän ja puoli vuotta on tullut tällä kylällä pörrättyä, tuskin osaan koskaan muuttaa muualle. Lintukoto. Melkein toivon, ettei se Länsimetro koskaan tule, jos se rikkoo meidän rauhan.
Keskimmäinen tyttö oli fudistreeneissä, me muut lähdimme vähän ottamaan kuvia Otaniemeen.
Tämä näky hellyttää aina. Pieni käy omatoimisesti bussilla sellotunnilla Helsingin keskustassa. <3
Olen pystynyt taas pitkästä aikaa juoksemaan edes pieniä pyrähdyksiä. Nautin.
Testasin Suunnon uutta pienempää ranteesta mittaavaa sykemittaria, Traineria. Kätevä ja kivan pieni!
Juoksu! Tätä olen kaivannut.
Kävin Akvamariinin bloggaajapäivillä ja päällä oli muuta kuin trikoot. Piti ottaa ihan kuva.
Joonas kirjoitti kirjan! (Vielä kun ehtisin lukemaan sen.)
Matchy matchy.
Nämä hetket.
Ja nämä. Atlantin yli -ohjelma on parasta tv:tä hetkeen.
Meillä oli ihanan #evokegoesjukola-jengin karonkka Nuuksiossa. Kävimme kiipeilemässä köysiradalla, saunoimme ja söimme hyvin.
Treenaan nykyisin pitkää sarjaa keyvillä painoilla. Tykkään! Vaikka tuntuukin melko pahalta.
Heidin kanssa terapialenkillä. <3
Nuo kaksi ovat mulle ihan älyttömän rakkaita. He ovat kulkeneet mukana läpi tuulten ja tuiskujen. Viime viikon tiistaina suunnistimme yhdessä.
Etätöiden paras puoli – treenit kesken päivän.
Nautin treeneistä tällä hetkellä tosi paljon!
Syksy <3
Tänään tytöt valitsivat mulle vaatteet, kun olimme lähdössä shoppailemaan. Ihmisvaatteet päällä, olisin itse valinnut varmasti jotain mukavampaa, kuten ne aina yhtä ihanat trikoot.

Aika kiva arki, vai mitä? Vaikka usein tulee valiteltua kiirettä ja stressiä, niin kyllä saan olla monesta kiitollinen.

Hyvän aamun salaisuus

Jotkut ovat aamu-unisia ja toiset iltaunisia. Näin ainakin väitetään. Itse väitin pitkään, etten ole aamuihminen. Enkä ollutkaan, koska valvoin jopa arki-iltaisin pitkästi yli puolenyön blogia kirjoitellen. Sain yöllä olla rauhassa ilman häiriötekijöitä ja koin olevani luovimmillani silloin. Aamut olivat mulle vaikeita. Kumma juttu, jos menin nukkumaan puolenyön jälkeen? Seitsemän herätys tuntui tuskalliselta, puhumattakaan heräämisestä sitä aiemmin. Aamut olivat yhtä sähellystä ja sähinää. Oli kiire, stressi, pinna tiukalla ja sydän jyskytti tiiviisti. Tuohon aikaan oli vielä päiväkotirumba pahimmillaan. Nukuin vain viikonloppuisin kahdeksan tunnin yöunet. Ihmettelin kovasti, miten arki-iltaisin muut jaksaa lasten harrastusrumbaa ja arkiaskareita. Salille tai lenkille ehdin tuolloin vasta myöhään illalla. Olin aina väsynyt.

Ramin myötä opin uuden elämänrytmin ja sitä kautta löysin tasapainoisemman, onnellisemman ja hyvinvoivemman arjen. Aluksi ihmettelin, miten joku voi herätä ennen kuutta. Joka päivä. Mitä järkeä siinä edes on? Ennen kun muutimme yhteen jatkoin omaa elämänrytmiäni, kunnes yhteenmuuton myötä minäkin vähitellen käänsin rytmini aikaisemmaksi. Lasten unirytmistä ja nukkumaanmenoajoista olen aina pitänyt kiinni. Oman unirytmini sain muutettua, kun aloin mennä mieheni kanssa samaan aikaan nukkumaan. Menemme sänkyyn jo ennen kymmentä ja valot sammuvat ihan viimeistään puoli yhdeltätoista. Kummasti arki on tuntunut helpommalta eikä ole väsyttänyt enää.

Moni viisas sanoo, että hyvä aamu rakennetaan jo illalla. Allekirjoitan tämän aivan täysin.

Aamun herkku – maustamaton kookosjogurtti marjoilla, tämän lisäksi vielä herkkuleipä + jätti-iso mukillinen kahvia kauramaidolla. Siinä on mulle täydellinen aamupala, jonka voimin jaksan repiä itseni sängystä ylös.

Viisi vinkkiä hyvän aamun rakentamiseksi

  1. Laita kaikki mahdollinen edellisenä iltana valmiiksi ja pyydä, että muu perhe tekee samoin. Valitse seuraavan päivän vaatteet ja laita ne valmiiksi odottamaan. Tämä nopeuttaa aamuja huomattavasti. Tarkista edellisenä iltana seuraavan päivän kalenteri (koko perheen), suunnittele bussiaikataulut ja siirtymät. Pakkaa työlaukku ajatuksella. Jos seuraavana päivänä on treenit, laita nekin kamat valmiiksi, vaikka treenit olisivat vasta illalla. Lataa kahvinkeitin valmiiksi ja varmista, että kaapissa on ravitseva aamupala aamua varten odottamassa. Minua heräämiseen motivoi kaapissa odottava herkullinen aamupala. Ruoka on tärkeää! 😀 Kaikki ennakointi ja suunnitelmallisuus vähentää stressiä ja kiireen tunnetta. (Itselläni on tässä vielä hirveästi opeteltavaa.)
  2. Mene ajoissa nukkumaan! Varmista, että saat unta ainakin kahdeksan tuntia yöunta. Itse tarvitsen yhdeksän tuntia unta, että herään virkeänä.
  3. Älä torkuta! Toim. huom. Et tarvitse torkkua, jos olet nukkunut riittävästi!
  4. Herättyäsi napsauta kahvinkeitin päälle, valmista se herkkuaamiainen. Älä katso kännykkää äläkä anna tässä vaiheessa ulkomaailman vaikuttaa itseesi vielä mitenkään! Ota joka aamu edes sen aamiaisen ajan aikaa itsellesi (ja perheellesi). Nautiskele kiireettömästä hetkestä ja lataudu tulevaan päivään. Älä vielä mieti seuraavia askeleita, vaan mieti miltä sinusta tänään tuntuu. Sano itsellesi muutama kannustava ja rohkaiseva sana. Kiireetön aamuhetki antaa hyvät edellytykset onnistuneeseen päivään.
  5. Elämässä ei aina mene asiat kuten toivoo. Ehkä aamu alkoi torkuttaen? Ehkä joku perheenjäsenistä nousi väärällä jalalla? Päätä särkee, orastava flunssa oireilee tai alkavan päivän haastavat työtehtävät jyskyttää takaraivossa? Yritä silti ottaa hetki itsellesi. Yritä rauhoittua ja löytää edes pieniä valonpilkahduksia. Itse olen esimerkiksi lasten kanssa moneen kertaan huomannut, että jos itse pysyn rauhallisena, lempeänä ja positiivisena, ei lapsetkaan hermostu ja aamu pysyy paljon rauhallisempana. Esimerkiksi tänä aamuna täsmällinen kuopukseni heräsi puolituntia normaalia myöhempään ja meinasi saada kohtauksen. Rauhoittelin tytön ja lupasin valmistaa aamupalan valmiiksi. Kaikki meni hienosti ja tyttö ehti kouluun ihan ajoissa.

Ihanaa perjantaipäivää ja rentouttavaa viikonloppua!

Miten saada aika riittämään?

Lomat tuli ja meni. Arki alkoi oikein kunnon rytinällä. Lapsilla alkoi koulut ja harrastukset. Töissä on tietysti kiirettä ja projekteja. Sitä se on, kun heinäkuussa koko Suomi on kiinni, niin elokuussa sitten häsätään senkin edestä. Kuulostaako tutulta?

Olen viime viikkoina pohtinut ihan todenteolla arkeani ja arjen paremmin organisoimista. Mitkä asiat vievät minulta aikaa? Mihin haluan käyttää aikaani? Mikä on tärkeää ja mikä ei?

Olen aina mieltänyt itseni hyväksi organisoijaksi, mutta nykyään tuntuu, etten joko osaa sitä enää, arvomaailmani on muuttunut tai joku tässä yhtälössä ei täsmää. Ennen sain kaiken mahtumaan viikkoihini melko vaivattomasti, nykyään en.

Tai ehkä kaiken voi laittaa ruuhkavuosien piikkiin? Jokainen ruuhkavuosia elävä tietää, että pääkoppa on niin täynnä muistettavia asioita töiden lisäksi, että kovalevy piiputtaa jatkuvasti punaisella. Kuka menee ja minne ja mitä pitää muistaa ottaa mukaan? Onko läksyt tehty? Tarvitsetko apua läksyihin? Pese hampaat. Palauta kirjat kirjastoon. Nyt kännykät pois. Mene suihkuun. Tulkaa syömään. Oletko syönyt? Laita astiat koneeseen. Korjaa jälkesi. Siivoa huone. Menkää välillä ulos. Tekisimmekö jotakin yhdessä?

Kaiken tämän päälle tulee tietenkin työt, jotka imisivät kaiken sen ajan, jonka vain uskallat antaa. Lisäksi vielä omat treenit ja muu elämä. Vaikka lapset ovat meillä vain joka toinen viikko, en osaa kytkeä lapsivapaalla viikolla huolehtimismoodia pois päältä.

Haluan suosia nyt ratkaisukeskeistä ajattelua itsesäälissä vellomisen ja märehtimisen sijaan. Asioihin kun voi aina kuitenkin itse vaikuttaa.

Ajattelin kokeilla näitä:

  • Vähemmän turhaa somettamista ja lisää kirjojen lukemista
  • Lisää rutiineja (asioiden tekeminen tietyssä järjestyksessä ja tiettyyn aikaan saa hommat sujumaan tehokkaammin)
  • Tavoitettavuuden rajoittaminen, riittää kun olen virka-aikana tavoitettavissa. Työaikana reagoiminen työasioihin saa riittää.
  • Koko perheeltä puhelimet pois viimeistään klo 20
  • Enemmän läsnäoloa ja yhdessäoloa
  • Varaa tietty toistuva ajankohta bloggaamiselle
  • Älä stressaa asioista, joihin et voi vaikuttaa!

Näistä voisi lähteä liikkeelle ja katsoa miltä tuntuu vaikkapa kuukauden päästä. Viikon irtiotto sivistyksestä tekee kyllä niin hyvää! Ette voi kuvitellakaan, miten ihanalta ajatukselta tuntuu, kun pääsen viikoksi luontoon ilman yhden ainutta sähköpostia, whasapp-viestiä, someilmoitusta tai puhelua!! Eikä kukaan pyydä minulta viikkoon mitään. Parasta!

Tuskin olen yksin näiden asioiden kanssa. Jakakaa parhaat vinkkinne!

Lomaltapaluu

Olin viikon ihanasti lomalla. Rentouduin ja latasin akkuja enkä stressannut mistään. Kertaakaan lomani aikana vatsani ei ollut kipeä, ei tullut ahdistavaa möykkyä vatsanpohjaan eikä ylimääräisiä sydämentykytyksiä stressistä. Loma ja lomalta palaaminen on usein juuri niitä hetkiä, jolloin on hyvä tarkastella omaa arkea vähän eri silmin.

Vaatteet: Rip Curl, saatu

Lomalta arkeen palaaminen tuntuu aina yhdenlaiselta shokilta. Kun lomalle laskeutuminen ei suju kuin kytkimestä painaen, niin lomalta arkeen syöksyminen tapahtuu kertarytinällä. Sähköpostilaatikko on ihan turvoksissa, päässä risteilee sekalainen määrä ajatuksia ja tekemättömien tehtävien lista tuntuu kohtuuttoman pitkältä. On mukava huomata, että töihin on kiva mennä ja oma työ tuntuu mielekkäältä. Ainoa asia mikä tällä hetkellä arjessa tuntuu vaikealta, on kalenterin hallinta.

Lomaa edeltävä arkirytmi oli tiivis ja luulin, että onnistun hyppäämään samaan rytmiin taas lennosta, mutta se tuntuu nyt vähän liian vauhdikkaalta. Aika ei tunnu riittävän kaikkeen ja tuntuu, etten meinaa tällä hetkellä suoriutua kaikesta. En haluaisi, että mikään osa-alue kärsii. Minun pitäisi jälleen pysähtyä kalenterini ääreen ja miettiä, miten voisin priorisoida paremmin. Oppia ikä kaikki.