Päivä tuvalla lunta lapioiden ja kirjoja lukien

Verkkainen vetelehtiminen puhui omaa kieltään ja päivän kirkastuessa tilanne vaati enää sen, että toinen sanoisi asian vihdoinkin ääneen. Minä olen levoton ja turhaudun helposti, siksi olin lähtemisen kannalla. Kaipasin fyysistä rasitusta ja ajattelin, että umpihangessa hikoilu olisi vain kivaa. Rami on harkitsevampi ja kannatti välipäivää. Taivuin järjen ääneen (kuten aina) ja sanoin lopulta ääneen “taidamme jäädä tähän”.

Näin valmistauduin tammikuiselle talvivaellukselle

Vaellukselle täytyy aina lähteä nöyrin mielin. Luonto voi tarjoilla eteen kaikkea sellaista, joka voi vaikuttaa reissun kulkuun. Alkuperäiset suunnitelmat voivat muuttua moneen kertaan. Mahdollisiin muutoksiin on syytä varautua, vaikka se kuinka harmittaisi. Ylimääräisiä riskejä ei kannata ottaa, vaikka riskien välttäminen saattaisi tuntua ylivarovaiselta nössöilyltä.

Kotakönkäältä Suomunruoktuun

Kuljemme vaelluksillamme valtaosan matkoista poluilla, mutta tällä kertaa osa päivän reitistä piti mennä kompassisuunnalla. Olemme vuosien mittaan kehittyneet hurjasti suunnistajina. Vaikka harvemmin täytyy ihan tosissaan suunnistamalla suunnistaa, kun etenemme polkuja pitkin, mutta aina täytyy kuitenkin tietää missä olemme ja mihin ilmansuuntaan olemme matkalla. Suunnistustaito on tärkeää.

Luirojärveltä Kotakönkäälle

Menin illalla jännittynein mielin nukkumaan edellisenä päivänä kipeytyneen jalkani kanssa. Jalka tuli uniin ja heräilin yöllä kuulostelemaan tuntemuksia. Heräsin tai kuvittelin herääväni siihen, kun kantapää osui riippumaton reunaan ja se teki kipeää. Varpaita myös palelsi yöllä villasukista huolimatta.
Aamulla nappasin heti herättyäni maksimiannoksen särkylääkettä ja kipu hälvenikin sillä melko tehokkaasti. Aamu oli harmaa ja sumuinen ja siksi jotenkin erityisen kaunis.