Meriterapiaa

Mun mieli on viistellyt koko kesän alamaissa. Tässä on ollut vähän kaikenlaista, josta en halua puhua julkisesti. Välillä on ollut vaikea selviytyä arjesta. Olen ollut ihan kamalan väsynyt, enkä ole jaksanut tehdä mitään. Passiivinen elämäntyyli saa minut voimaan entistä huonommin. Minut on luotu liikkumaan. Liikunta kohottaa mielialaa, tarvitsen sitä selviytyäkseni.

Odotan ensi viikon Levi Extreme Triathlonia. On ihana lähteä Lappiin hikoilemaan huolet ja murheet pois mun kropasta ja olemaan omien ajatusteni kanssa. Suorituksesta tulee pitkä, siinä ehtii ajatella yhtä sun toista.

Tällä hetkellä tuntuu, että ajatukset on kertynyt päässä yhdeksi isoksi möykyksi, enkä ota siitä selvää. Ajattelin hakata tuon möykyn Levin maisemissa pieniksi paloiksi ja jättää ne palat sinne Lappiin.

Tänä viikonloppuna lähden äitini kanssa merelle lepäilemään. Vietin kaksi viikkoa sitten viikonlopun äidin merellä. Se teki tosi hyvää! Katsokaa itse.

Hyvää viikonloppua! Muistakaa levätä!

Joutilaisuus lisää hyvinvointia

Tein viime vuonna lupauksen, että pidän jatkossa parempaa huolta jaksamisestani. Kävin viime vuoden lopulla työnohjauksessa, jonka avulla sain kirkastettua itselleni arvoni ja havahduin siihen, miten huonosti hallitsin ajankäyttöni. Löysin toistuvasti itseni siitä tilanteesta, että olin aikatauluttanut päiväni liian tiiviiksi. Paikasta toiseen juokseminen aiheuttaa jatkuvan kiireen tunteen, kun aikaa ei jää palautumishetkiin.

Innostuessa kaasu jää pohjaan

Olen innostuja. Innostun helposti uusista asioista ja projekteista ja innostus vie mukanaan. Sanon kivalta kuulostaviin asioihin suurempia miettimättä joo. Ilmoittaudun tapahtumiin ja sovin treffejä miettimättä kyseisen viikon aikatauluja kokonaisuutena. Olen kantapään kautta oppinut, että kannattaa käyttää hetki aikaa ja miettiä kannattaako sanoa joo. Nykyään harkitsen jokaisen uuden projektin tai tapaamisen kohdalla onko minulla todella tähän aikaa, mitä kaikkea se vaatii, jos sanoo joo ja haluanko todella tehdä tämän?

Minulla on aina monta juttua menossa samanaikaisesti. Teen paljon asioita ja tykkään siitä, että mulla on jatkuvasti jotakin tekemistä. Olen miettinyt osaisinko elää sellaista elämää, että tekisin töitä vain kahdeksan tuntia päivässä. Olen viimeiset kymmenen vuotta tehnyt ensin päivätyön (nyt se on opiskelu) ja sen päälle sivutyöt, harrastukset ja arki. Olen pohtinut myös sitä, onko tuossa yksi syy uupumiseen.

Työuupumus ja siitä toipuminen on vienyt aikaa. En ole vieläkään täysin toipunut. Olen opetellut uusia toimintatapoja ja pyrkinyt elämään myös käytännön tasolla arvojeni mukaista elämää. Uusien toimintatapojen oppiminen on ollut vaikeaa. Ymmärsin työnohjauksessa ristiriidan ajankäytön ja sen välillä, mitä olin kertonut arvoistani.

Tasapainoilua ja uuden opettelua

En enää suoriudu samanlaisesta arkirytmistä kuin ennen. Tai suoriudun aina jonkin aikaa, kunnes huomaan, että nyt istun taas väärässä junassa ja pitäisi kiskaista hätäjarrua, jos haluan päästä pois. Hätäjarrua ei aina voi vetää, vaan junassa täytyy matkustaa vielä seuraavalle pysäkille. Olen oppinut tunnistamaan varoitusmerkkejä ja osaan koko ajan paremmin reagoida niihin. Niitä pitäisi tunnistaa vieläkin varhemmin.

Varoitusmerkkejä on ärtymys ja heikentynyt keskittymiskyky, lisääntyvä väsymys, joka ei helpota nukkumalla ja synkät ajatukset. Usein tässä vaiheessa juna on kiitänyt aikaa sitten pysäkin ohi, jolla mun olisi pitänyt jäädä kyydistä. Nyt olen opetellut uudenlaisia tapoja, jotta varoitusmerkit pysyisivät poissa.

Hiihtoloma oli hyvää aikaa jälleen pohtia näitä asioita. Päätin ottaa hiihtoloman ihan loman kannalta, vaikka tekemistä olisi riittänyt vaikka kaikille päiville. Enteileviä varoitusmerkkejä oli jo ilmassa. Ymmärsin pysähtyä ennen kuin olisin taas mennyt oman pysäkin ohi. Loma ei ollut mitenkään erityisen onnistunut. Olin taas langennut vanhanaikaiseen ansaan ja odotin lomalta liikoja ja sitten ärsyynnyin. Yritin kannustaa lapsia lukemaan ja liikkumaan. Itse näytin esimerkkiä liikkumisen osalta, mutta lukemisen sijaan kädessäni oli enemmän puhelin kuin kirja. Ärtymyksestä voi harvoin syyttää ketään muuta kuin itseään. Olin pettynyt itseeni ja se purkautui ärtymyksenä. Loman päätteeksi ihmettelin puhelimen antamaa ruutuaikatilastoa ja päätin, että tämä on yksi niistä asioista, joihin täytyy tulla muutos.

Joutilaisuus pitää haitallisen stressin poissa

Puhelin on todella viheliäinen kapistus. Kaivan joutilaana hetkenä puhelimen taskusta aivan refleksinä ja yhtäkkiä huomaan, että taas vierähti huomaamatta pitkä tovi. Tai kun aion tarkistaa puhelimesta jonkin asian, niin vaistomaisesti avaan ensimmäisenä Instagramin, sitten Facebookin, sähköpostit… puhelinta pois laittaessani muistan, että ainiin, mun piti tarkistaa se asia.

Viime maanantaina poistin puhelimestani pelit ja pari muuta sovellusta, joita en tarvitse mihinkään, mutta jotka ovat vieneet aivan turhaan mun aikaa. Päätin käyttää näiden sovellusten jättämän ajan kirjan lukemiseen tai vain siihen, että olen olemassa, hengitän ja ihmettelen ympäröivää maailmaa. Pelien, turhien uutisten ja muun tietotulvan keskellä en palaudu, vaan kaikki tämä kuormittaa. Olen uskotellut itselleni, että rentoudun näiden sovellusten äärellä, mutta nyt kun ne sovellukset on poistettu, olen paljon rentoutuneempi ja minulla on enemmän aikaa oikeisiin asioihin.

Oman ajankäytön rehellinen tarkastelu on hyvä keino havaita, miten asioita priorisoi. Aina on aikaa itselleen tärkeisiin asioihin. Minulle oma hyvinvointi ei ole selvästi ollut kovin tärkeää. En ole pitänyt tärkeänä sitä, että järjestäisin aikaa palautumiseen. Ei ole järkevää syöksyä palaverista toiseen ilman hetken hengähdystaukoa. Ei silloin voi olla parhaimmillaan, jos pomppaa paikasta ja aihepiiristä toiseen ilman hetken taukoa. Olen ennen kirjaimellisesti juossut paikasta toiseen. Olen kyllä selviytynyt täyteen ahdetuista päivistä, joskin se on kostautunut uupumuksena tai liiallisena stressinä myöhemmin.

Tällä viikolla olen onnistunut aika hyvin pitämään kiinni pienistä palauttavista hengähdyshetkistä. Hetkien ei tarvitse olla pitkiä. Mulle on edistystä jo se, ettei tarvitse juosta viimeisellä minuutilla sovittuihin tapaamisiin, vaan voin mennä rauhassa kävellen. Tuntui suorastaan ihmeelliseltä kävellä kaupungin halki sovittuun tapaamiseen aivan rauhassa ja samalla ihmetellä kevääseen heräävää Helsinkiä. Kiireessä ei ehdi huomata ympäröivää kauneutta.

Uskon, että yksi ratkaiseva tekijä kestävään hyvinvointiin ja työkyvyn ylläpitämiseen on joutilaan ajan lisääminen ja sen vaaliminen arjessa. En tarkoita mitään jatkuvaa möllimistä ja navankaivuuta, vaan aikataulujen järkevöittämistä ja riittävää palautumista, joka pitää haitallisen stressin poissa.

Kuvat: Heidi Tainio

Vuoden 2018 tilinpäätös

Viime vuosi oli minulle käänteentekevä. Sitä edeltävä vuosi oli ollut liian vauhdikas. Olin tehnyt täysillä töitä ja siinä ohella blogia. En osannut vetää rajaa työn ja vapaa-ajan välille. Yritin niin kovasti pärjätä kaikessa, että homma lipsahti sietokyvyn yli. Voimat loppuivat ja jouduin jäämään sairaslomalle juuri ennen vuodenvaihdetta 2017-2018.

Työuupumus ja siitä toipuminen

Työuupumus on siitä paskamainen juttu, että työidentiteetti ja itsetunto murenee pieniksi paloiksi. Palasia keräillessä joutuu vähän kuin pakon edessä tarkastelemaan itseään yksityiskohtaisesti ja miettimään, miksi näin kävi. Aluksi oli helppo syyttää työtaakkaa, epämääräistä toimenkuvaa, puuttuvia tavoitteita ja huonoa johtamista. Tarkemman pohdinnan jälkeen huomasin, että myös omassa toiminnassani on parantamisen varaa.

Työuupumuksesta toipuminen vaatii muutosta, muuten ei voi toipua. Minun kohdalla toipuminen alkoi siitä, kun päätin siirtyä takaisin koulunpenkille. Olin jo pitkään harmitellut kesken jääneitä opintoja. Sairaslomalla pohdin vaihtoehtoja, sillä vanhaan työpaikkaan palaaminen ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto. Keksin selvittää, voisinko päästä jatkamaan opintoja. Anomukseni hyväksyttiin ja pääsin palaamaan kouluun. Kouluunpääsy poisti ahdistavan taakan harteilta ja toipuminen sai alkaa.

Opiskelijaelämää ja syvien pohdintojen kesä

Opiskelukevät oli jälleen vauhdikas. Olin motivoitunut ja innoissani, siksi painoin jälleen kaasu pohjassa menemään. Kesäloman alkaessa olin aivan tiltissä. Onneksi edessä oli pitkä, koko kesän kestävä, kesäloma. Olin asettanut itselleni kunnianhimoisia tavoitteita kesälle. Olin typeränä ajatellut, että 2,5 kuukauden kesäloma on sopiva aika keksiä elämän tarkoitus ja ratkaista, mitä teen elämälläni. En oikein osannut rentoutua, kun takaraivossa jyskytti, että mun pitäisi kesän aikana selvittää mikä minusta tulee isona.

Kesä meni nopeasti. Kuuntelin paljon äänikirjoja, treenasin leppoisasti ja olin mahdollisimman paljon luonnossa. Kuulostelin kesän aikana arvojani ja sitä, miten ne vastaavat arkielämän valintoihin. Möyhin elämääni ja ajatusmallejani pimeimpiä nurkkia myöten. Lähdin aina purjehtimaan kun vain pääsin. Merellä pää tuulettui meri-ilman mukana ja joka reissun jälkeen asiat olivat vähän paremmassa järjestyksessä päässä.

Virheiden toistamista ja arvojen kirkastumista

Kesän jälkeen tuntui, että olin edelleen ihan jumissa. Tuntui, etten ollut päässyt kesän aikana lainkaan eteenpäin. Olin pettynyt itseeni. Pelkäsin koulun alkua, koska ajattelin, ettei toinen lukukausi voi mennä yhtä hyvin kuin edellinen. Mietin myös, etten jaksaisi enää samaa tahtia. Itsetunto puuttui edelleen. Sitten aloitin työnohjauksen, joka kirkasti minulle konkreettisesti arvojani ja kävimme vielä kertaalleen työuupumukseen johtaneita syitä läpi. Jouduin myöntämään itselleni, että kaikki arvot eivät valitettavasti toteudu arjessa. Näiden kohtaaminen kirpaisi, mutta oli varsin terveellistä myöntää ne itselleen. Tämä oli se hetki, jolloin itsekin ymmärsin ne asiat, joiden täytyy muuttua.

Arvoja on helppo luetella, mutta kun laadin ajankäytöstäni rehellisen piirakkamallin ja lukujärjestyksen hereilläoloajalta, näin omin silmin, mihin aikani oikeasti kuluu. Tämä oli minulle totuuden hetki. Laatimassani piirakassa perheelle ja ystäville jäi vain pikkuruinen siivu. Sen näkeminen suututti ja itketti. Siitä lähti muutos.

Syksy tuli ja meni lähes yhtä tiiviillä tahdilla kuin kevätkin. Syksyn aikana opin kuitenkin näkemään ongelmakohdat ajankäytössäni ja pohtimaan niihin kestäviä ratkaisuja.

Tavoitteet vuodelle 2019

Vuosi 2018 oli siis itsetutkiskelun ja itsetunnon rakentamisen vuosi. Tärkeä oppivuosi. Jokainen vuosi opettaa ja kasvattaa ihmisenä. Työuupumuksen jälkeen pelkäsin pitkään sitä, miten tulen enää koskaan pärjäämään työelämässä, koska jo kerran uuvuin. Mietin onko minusta ylipäänsä yhtään mihinkään. Nämä ajatukset taitavat kuulua “taudinkuvaan” ja vihdoinkin nämäkin epäilyt alkavat hälvetä. Onneksi vuosi sisälsi myös paljon onnistumisia. Parasta vuodessa oli oppimisen ilo ja oivallukset, vaikka ne tulivatkin kivun kautta.

Tänä vuonna aion valmistua journalismin koulutusohjelmasta medianomiksi ja työllistää itseni. Aion elää arvojeni mukaista elämää ja löytää terveellisen tasapainon työn ja vapaa-ajan välille. Ei ole tervettä miettiä koko valveillaoloaikaa työasioita tai olla koko ajan tavoitettavissa. Palautuminen ja lepo mahdollistaa tehokkaan työnteon. Kesällä huomasin sen, että tylsä joutenolo tekee ihmeitä luovuudelle.

Vuoden tapahtumia summatessani huomasin, että kaikki parhaimmat hetket olen viettänyt minulle tärkeiden ihmisten seurassa. Saan muista ihmisistä ja keskusteluista voimaa ja iloa. Haluan lisätä näitä hetkiä arkeen.

Edellisten lisäksi minulla on tälle vuodelle yksi urheilullinen tavoite: puolimatkan triathlon.

“Paha pitää huolen itsestään, hyvää pitää helliä”

Olen jälleen aloittanut kamppailun kaamosta vastaan. Olen vuosien varrella löytänyt toimivia tapoja kahlata kaamoksen läpi. Kerron nyt viimeisimmät oivallukseni ja lopuksi parhaat aseeni kaamosankeuden selättämiseen.

Tämän viikon alussa pyysin Instagram-seuraajiani kertomaan parhaat vinkit kaamosankeuden selättämiseen. Itselläni oli tuona päivänä hiukan matalapaineinen fiilis ja pimeys tuntui lannistavalta. Sain useita hyviä vinkkejä ja kävin hyviä keskusteluja aiheesta.

Mieleenpainuvin viesti kehotti tekemään itselleen hyvän näkyväksi. Tämä henkilö kertoi oppineensa tällaisen viisauden: “paha pitää huolen itsestään, hyvää pitää helliä”. Pysähdyin tämän sanoman äärelle – tuo on niin totta! Lainaus taitaa olla Lotta Uusitalo-Malmivaaran ja Kaisa Vuorisen (2016) kirjasta Huomaa hyvää! Täytynee lukea tuo kirja. Eräs toinen seuraajani kehotti löytämään ilonaiheita jokaisesta päivästä.

Kuuntelin juuri podcastia, jossa puhuttiin onnellisuudesta ja siitä, miten kiitollisuus lisää onnellisuutta eikä toisinpäin. Olen aina ollut pohjavireeltäni iloinen, optimistinen ja eteenpäin katsova. Mielen harhaillessa mustassa tämä piirre himmenee. Koen, että olen selvinnyt masennuksista ja vastoinkäymisistä juuri sen avulla, että olen osannut katsoa vaikeiden aikojen yli. Näen lähes aina ja lähes kaikessa jotain hyvää, edes pienen pilkahduksen verran. Suhtaudun vaikeuksiin vaiheena, joka menee ohi. Aina on aihetta kiitollisuuteen.

Vaikeimpina aikoina olin kiitollinen vaikkapa kauniista auringonnoususta tai -laskusta, hyvin onnistuneesta lenkistä, hyvin pienistä hetkistä, joista tein itselleni näkyviä ja merkityksellisiä. Kiire vaikeuttaa tällaista fiilistelyä. Jos aina pitää kiirehtiä asiasta ja paikasta toiseen ilman, että ehtii palautua edellisestä asiasta, estää itseltään mahdollisuuden nauttia hetkestä. Tämä on juuri sitä ajatteluaikaa, josta puhuin aiemmassa postauksessa.

Mieli ei pysy kirkkaana, jos keho on väsynyt. Ja keho väsyy, jos sitä kohtelee huonosti. Tästä saattaa huomaamatta muodostua ankeuden kierre. Olen yrittänyt pitää kiinni hyvistä yöunista, se on hyvä pohja kaikelle. Yritän muistaa ottaa joka päivä vitamiinit, erityisesti D- ja C-vitamiinit. Pyrin syömään hyvin, säännöllisesti ja terveellisesti. Sohvannurkaan käpertyminen, passivoituminen ja herkkujen syöminen ei auta, vaikka tällaisellekin nautiskelulle on aikansa ja paikkansa.

Tässä parhaat vinkkini kaamoksen selättämiseen:

  1. Nuku hyvin.
  2. Ota aikaa palautumiseen (treenistä ja työstä).
  3. Syö hyvin = terveellisesti ja säännöllisesti.
  4. Syö vitamiineja (ainakin D).
  5. Käytä kirkasvalolamppua.
  6. Urheile, mutta huomioi stressi. Stressaantuneena ei saa treenata liian kovaa.
  7. Iloitse pienistä ja keskity hyviin asioihin.
  8. Vietä aikaa rakkaiden ihmisten kanssa.
  9. Ulkoile. Pukeudu ulos säänmukaisiin vaatteisiin, tällöin ulkoilu on mukavaa.
  10. Ole lempeä itsellesi.

Kuvat: Heidi Tainio
Juoksuvaatteet: 2XU*, lenkkarit: Saucony* (*tuotteet saatu)

Luonto puhdisti mielen

Aiempien vaellusreissujen jälkeen arkeenpaluu on tuntunut ahdistavalta. Kaikki melu, kiire ja turhuus on ahdistanut ja iskenyt vasten kasvoja irvokkaana kontrastina. Nyt on aivan toinen olo. Yritän kertoa, miksi.

Olen täynnä energiaa ja sisällä kuplivaa onnellisuuden tunnetta. Metsässä ollessa pääkoppa järjestelee kaikessa hiljaisuudessa asiat omille paikoilleen ja olo kevenee. Olo kevenee, vaikkei olisi ollut raskas alunperinkään. Kummallisinta on se, että luonnossa ei ajattele juuri mitään. Aluksi saattaa miettiä joitain pinnalla olevia asioita, mutta vähitellen ajatukset vain pyyhkäisevät nopeasti ohi, eikä niihin jää viipyilemään.

En koko kymmenen päivän aikana murehtinut, surrut tai analysoinut mitään. Kotiin palattuani asiat tuntuvat selkeämmiltä, vaikka elämäni on ihan sama kuin ennen metsään lähtöä. Olin tyytyväinen elämääni jo ennen lähtöä, mutta jotenkin kummallisesti kaikki ne pienet mieltä varjostaneet asiat tuntuivat ratkenneen.

Tapasimme vaelluksen ensimmäisenä päivänä eläkeläispariskunnan, josta mainitsin aikaisemmassa postauksessa. He tekivät minuun vaikutuksen. Heistä välittyi syvä rakkaus ja kunnioitus toisiaan kohtaan. He olivat tehneet elämässään rohkeita valintoja, jotka tekivät heistä onnellisia. He vain olivat niin aidosti sellaisia kuin olivat, ja elivät heidän näköistä elämää. Heidän seurassaan uskalsin itsekin olla ihan sellainen kuin olen.

Poluilla kaikki ovat samanarvoisia

Vaelluksella kohtasimme monenlaisia ihmisiä, joiden kanssa kävimme keskusteluita. Keskusteluaiheet vaihtelivat säästä ja vaellusvarusteista syvällisempiin ja henkilökohtaisempiin aiheisiin. Tiedän keskustelukumppaneistani vain nimen ja paikkakunnan ja ne ajatukset, joita hän niissä hetkissä halusi jakaa. Minusta tämä on ihan mahtavaa! Keskustelut käytiin vähän kuin anonyymisti, mutta kuitenkin ihmiseltä ihmiselle. Normaalisti arjessa esittäytymiseen kuuluu usein oman statuksen määrittely jollakin tavalla, mutta ei metsässä. Metsässä ei kysytä mitä teet työksesi, jonka perusteella ihminen voitaisiin helposti lokeroida. Poluilla kaikki ovat samalla viivalla.

Tasavertainen ilmapiiri tuntui hienolta. Jokainen meistä on samanarvoinen ja jokaisella meistä voi olla toiselle jotain arvokasta annettavaa iästä, sukupuolesta, koulutuksesta, varallisuudesta tai mistään muustakaan riippumatta. Tämän kokemuksen ja eläkeläispariskunnan esimerkin avulla ymmärsin, että vaikka lähestyn neljääkymppiä, minulla (toivottavasti) on vielä pitkä elämä edessäni ja voin kokea vielä hienoja asioita – niin työelämässä kuin yksityiselämässä. Eläkeikään on vielä matkaa, eikä elämä siihen lopu, päinvastoin. Tuntuu kuin näiden kohtaamisten kautta olisin saanut rohkeutta lisää ja itseluottamusta pykälän paremmaksi. Jostakin syystä vaelluksen jälkeen tulevaisuudennäkymäni ovat tuntuneet valoisammilta ja selkeämmiltä.

Mä ajattelen niin, että elämässä kannattaa pitää katse koko ajan eteenpäin ja tehdä säännöllisesti asioita, jotka tuntuvat pikkuisen ikävältä ja vaikealta. Kannattaa rohkeasti tehdä asioita, jotka pelottaa ja jännittää. Mä oivalsin sen, että tulevaisuuteen ei kannata suhtautua pessimistisesti ja peläten, vaan optimistisen uteliaasti.

Tällaisia olen nyt tällä viikolla onnenhuuruissani miettinyt.

Miten sun viikko on sujunut? Onko sulla kokemuksia luonnon parantavasta voimasta?

Kehopositiivisuus on hyvinvoinnin edellytys

Kävin tällä viikolla pitkästä aikaa juoksulenkillä. En ole voinut juosta juuri lainkaan edeltävään kahteen vuoteen takareiden vamman vuoksi. Tuolla lenkillä mieleeni pulppusi erinäisiä muistoja vuosien varrelta.

Yhtäkkiä muistin maratonkesän, jolloin treenasin ihan hullunlailla. Muistin sen rintalastan alla möykkynä painaneen olon, jota juoksin karkuun. Ja sen, kun tuntui, että henki ei ahdistukselta kulje, vaikka kuinka yritin hengittää rauhallisesti. Muistin, miltä tuntui juosta ensimmäistä kertaa kireissä urheilutrikoissa (alastomalta). Muistin ne monet endorfiinipöllyt, jonka alle ahdistukset aina hetkeksi jäi. Muistin myös sen, kun huomasin luonnon parantavan voiman. Hoksasin kuinka lenkillä ajatukset asettuivat oikeille paikoilleen ja asioihin löytyi ratkaisuja. Vähitellen tahti hellitti ja pystyin rauhoittumaan luonnossa ilman, että piti juosta itseäni karkuun.

Minä vuonna 2013

Keskiviikkoisella lenkillä iloitsin siitä, etten tarvitse juoksua enää samoihin tarkoituksiin kuin ennen. Nyt osaan käsitellä tunteitani ja uskallan näyttää ne, eikä minun tarvitse yrittää juosta tunteita ulos kehostani. Uskallan myös tutkia, mistä mikäkin tunne johtuu ja antaa niille aikaa mennä ohi.

Helpottuneena ajattelin, että onneksi en enää tarvitse juoksua itseni rankaisemiseen. Saatoin rangaista itseäni viikonloppuna syödystä karkkipussista tai siitä, etten ollut päivään urheillut. Tuohon aikaan kävin joka päivä puntarilla ja painon piti olla alle 58 kiloa. Mitä vähemmän puntari näytti, sitä tyytyväisempi olin. Hetken.

Ennätysmaratonin viimeiseltä kilometriltä

Olen niin onnellinen siitä, että liikunta ei ole enää pakonomaista suorittamista ja itseni kurittamista, vaan liikkumisen iloa. Onneksi en enää vietä jatkuvasti aikaa peilin edessä etsien uusia virheitä vartalostani. Nykyään olen tyytyväinen siihen, että minulla on terve keho, jota saan liikuttaa. Mielestäni näytän nyt paljon paremmalta kuin silloin kuihtuneena ja onnettomana.

Väitin pitkään, että en ole koskaan laihduttanut. Enhän minä varsinaisesti laihduttanut, minä vain kontrolloin neuroottisesti kaikkea tekemisiäni. Mielestäni tuossa oli selvä ero. Liikuin ainakin tunnin joka päivä, useimpina kaksi tai kolme. En sallinut itselleni yhtään ylimääräistä suupalaa, mutta jos sallin, niin sitten piti urheilla pikkuisen enemmän ja kovemmin.

Näitä vastaavia kuvia löytyy noilta ajoilta kymmeniä ja kymmeniä. Kehut ja ihailu pitivät minut kasassa, vaikken uskonut niitä. Niistä tuli hetkeksi hyvä mieli. En pitänyt itseäni minään enkä koskaan riittänyt itselleni.

On mahdotonta kertoa, miten tuosta kaikesta pääsee eroon. Ei ole mitään tiettyä polkua, jota kulkemalla oppii suhtautumaan itseensä armollisesti. Itse koen, että tässäkin minua on auttanut terapia ja mielen syvyyksien penkominen. Pitkään luulin, että jos uskallan antaa tunteiden tulla ja riisua suojamuurit, niin sieltä paljastuisi jotain niin rumaa, etten pystyisi elämään sen rumuuden kanssa. Pelkäsin paljastuvani ja pelkäsin, että kontrolli pettää, mutta en ollut uskaltanut ajatella, mitä alta oikeasti löytyy.

Haarniskan alta löytyi se, kuka nyt olen. Ihan tavallinen nainen, joka nauttii elämän pienistä onnenhetkistä, jota urheilu ja itsensä tarkkailu ei enää taluta. Ei löytynyt mörköä eikä luurankoja, vaan kuoren alta löytyi kyky rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Viime aikoina on puhuttu paljon kehopositiivisuudesta. Asiasta on käyty juupas-eipäs-keskustelua ja tämä ymmärretään usein ihan väärin. Kehopositiivisuus mielletään ylipainoisten epäterveellisten elämäntapojen puolustamisena. Sitä se ei ole.

Timmin vartalon takana oli onneton nainen.

Mielestäni olen oivaltanut omassa elämässäni, mitä kehopositiivisuus tarkoittaa.  Löydettyäni itsestäni kehopositiivisen suhtautumisen, samalla löysin tasapainon elämääni ja aidosti terveet elämäntavat. Kohdallani kehopositiivisuus edellytti myös sitä, että hyväksyin itseni sellaisena kuin olen.

Olen sitä mieltä, että oman kehon kaltoinkohtelun takana on rikkinäinen mieli. Mieli täytyy korjata ensin, löytää rakkaus sitä elämänsä tärkeintä ihmistä kohtaan ja vasta sitten voidaan keskittyä terveellisten elämäntapojen opetteluun. Ja sitä paitsi uskon näiden terveellisten elämäntapojen löytyvän kuin itsestään siinä vaiheessa, kun pitää itseään sen verran arvokkaana, että antaa luvan pitää itsestään parasta mahdollista huolta.

Joogan ihmeellinen vaikutus

Kaksi asiaa, joista tulee joka kerta hyvä olo: jooga ja luonto. Sitten kun nämä kaksi asiaa yhdistää, niin jo on täydellistä. Etsin sopivampaa sanaa, mutta kyllä, täydellistä se on.

Ystäväni Heidi on ohjannut kesätorstaisin joogaa Mellstenin rannalla Espoossa. Vasta nyt kesän viimeisellä joogakerralla ehdin mukaan.

Jooga on kyllä kumma laji, koska joka kerta joogatunnin loppurentoutuksessa liikutun. Joogatessa on kehossaan niin läsnä ja vaikka joogan aikana ei ajattele mitään, niin silti pääsee käsiksi itseensä syvällisemmin.

Joogaan ihan liian harvoin, oikeastaan vain satunnaisesti, vaikka tiedän kuinka hyvää se tekisi minulle. Pitäisikin löytää joku sopiva joogapaikka, jossa voisin ruveta käymään.  Jooga olisi loistavaa huoltavaa liikuntaa ja samalla se tuntuu helpottavan myös mielen solmuja.

Viime torstain joogan jälkeen olin tarmoa täynnä ja sain takaisin inspiraation kirjoittamiseen. Sain tuon päivän aikana enemmän aikaiseksi kuin monena muuna päivänä yhteensä: tein viikkosiivouksen, kävin lasten kanssa rannalla ja kaupassa, pyöräilin, laitoin ruokaa, pyykkäsin ja kävin vielä illan päälle suunnistamassa. Koko päivän oli niin hyvä fiilis! Väitän, että se on joogan ansiota.

Voisiko Heidi vetää enemmän joogatunteja? 😉 Heidin tunneilla on lempeä ja avoin tunnelma, se auttaa rentoutumaan ja tuntemaan olonsa hyväksi. Joogapaikan täytyy olla sellainen, jossa on itselleen mieluisa tunnelma, koska muuten siitä ei saa mitään irti.

Kiitos Heidille joogatunnista ja kuvista ❤️

*Vaatteet ja joogamatto saatu: Röhnisch

Havaintoja kesälomalta

Olen nyt neljättä viikkoa kesälomalla. Tänä aamuna summasin kesäloman tapahtumia.

Asetin itselleni tavoitteita kesälomalle. Olen kova luomaan itselleni paineita ja huomaan nyt olleeni näiden asettamieni paineiden vanki. Ajattelin, että nyt kun minulla on kerrankin aikaa levätä ja lomailla, niin ratkaisen luonnollisesti omien tulevaisuuden urasuunnitelmien ohella nälänhädän, raivaan kodin, olen lasten kanssa, suoritan kaikenlaisia maailman upeita elämyksiä ja saan jonkin oivalluksen blogin tulevaisuuden suhteen.

Mitä kävikään? Minua ei ole kiinnostanut oikein mikään. Akkujen latautuminen taitaa kestää yhtä kauan kuin niiden tyhjentämiseen on mennyt aikaa, ellei kauemminkin. Olen ollut omien ajatusteni kanssa ihan jumissa ja kaikki paitsi läheisten kanssa vietetty aika on tuntunut merkityksettömältä.

On ollut vaikea myöntää, että nyt ei ole vielä aika tehdä minkäänlaisia ratkaisuja, vaan olen tarvinnut puhtaasti lepoa. Vasta nyt olen oikeastaan ymmärtänyt, minkälaisen mankelin olen viime vuosien aikana käynyt läpi. Isoja asioita, joiden käsittelyyn ei ole jäänyt riittävästi aikaa, koska olen painanut töitä, arkea, blogia ja opintoja niin täysillä.

Olen potenut syyllisyyttä siitä, etten ole saanut riittävästi asioita aikaiseksi. Olen ollut aidosti lomalla, koska muuhun en oikein ole edes kyennyt. Kirjoittaminen, valokuvaaminen, treenaaminen ja kaikki se, joka normaalisti tuottaa mulle iloa ja joista olen innoissani, on tuntunut vaikealta ja suorastaan vastenmieliseltä.

Nyt, neljännellä lomaviikolla, huomaan voimavarojen lisääntyneen. Nyt alkaa syntyä uusia ajatuksia ja ideoita, ajatukset alkaa virtaamaan taas vapaammin. En silti vieläkään olisi valmis siihen arkirytmiin, joka oli viime keväänä. Onneksi kesää on vielä jäljellä.

Ensi viikon vietän äitini ja veljeni kanssa merellä. Tämä reissu on yksi kesän kohokohdista, vaikka reissulla teen yhtä koulun kesäkurssin projektitehtävää.

Kuvat: Rami Hovinen

Tasapainoilun vaikeus

Minulta kysyttiin tällä viikolla, miten löydän tasapainon treenin ja levon välillä. Vastasin kysyjälle nopeasti jotakin, mutta jäin miettimään asiaa.

Sopivan tasapainon löytäminen ei ole ainakaan minulle ollut mikään helppo juttu.

Olen treenannut liikaa. Olen treenannut liian stressaantuneena. Olen treenannut liian kovaa. Varmaan arvaatte, ettei tuolla tavalla saa mitään hyvää aikaiseksi.

Pakonomainen suhtautumiseni treenaamiseen ajoi minut siihen, että lähdin lenkille, vaikka olin henkisesti ihan loppu. Lenkillä henki ei kulkenut, koska ahdistusmörkö istui rintalastan päällä ja salpasi hengityksen.

En jättänyt treeniä väliin, vaikka olisin ollut kuinka väsynyt tai surullinen. En, vaikka minulle olisi tehnyt hyvää rauhallinen kävely luonnossa tai ulkoilu lasteni kanssa.

Kipeänä tai loukkaantuneena en sentään ole treenannut. Kohdallani kroppani olikin viisaampi ja pysäytti minut. Nyt jälkikäteen näen selvemmin, miten olisi pitänyt tehdä. Kroppa antoi erilaisia varoitusmerkkejä, joihin en osannut reagoida.

Nyt kun stressi on helpottanut, niin kaikki vaivat ovat ihmeen kaupalla helpottaneet. Vatsa ei ole enää niin herkkä, päänsäryt ovat vähentyneet ja jopa urheiluvammat ovat parantuneet!

Trikoot: Zalando, Kengät: Saucony *saatu

Miten tasapainon löytää?

Tasapainon löytäminen on vaikeaa, koska resepti muuttuu jatkuvasti. Jokainen päivä on erilainen ja me ihmiset olemme kokonaisuuksia. Hyvinvointiin vaikuttaa niin moni asia: stressi, uni, mieli, terveys, huolet…

On vaikea tulkita mikä väsymys on sellaista, joka lähtee treenaamalla ja milloin se on sellaista, että treeni vain pahentaa.

Stressaavassa elämäntilanteessa treenejä pitäisi keventää, koska treenaaminen kuormittaa elimistöä entisestään. Silloin kannattaa vaihtaa raskaat kuormittavat treenit vaikkapa luontoretkiin ja joogaan.

Pitkät kävelylenkit luonnossa ja tauot meren rannalla kahvikupin kanssa rauhoittaa ja antaa ajatuksille tilaa kulkea.

Yksi tärkeimmistä ohjeista on olla itselleen myötätuntoinen. Älä puske väkisin. Stressaavassa elämäntilanteessa pitäisi osata aidosti löysätä. Istua vaikka kannon nokassa ja ihmetellä maailman menoa sen sijaan, että suorittaisit loputonta to do -listaa. Se lista ei nimittäin koskaan lopu.

Höllääminen ei ole helppoa, sillä itse suoritin sitäkin. Rauhoittuessani ajattelin, että istun nyt tässä hetken, koska tämä auttaa. Samaan aikaan kuitenkin päässä pyöri lista asioista, jotka odotti tekijäänsä.

Stressistä palautuminen vaatii aikamoisen työn. Se vaatii sen, että ymmärtää, ettei asiat lopu tekemällä. Minulla se vaati sen, että tutkiskelin omia arvojani ja ymmärsin, etten elänyt arvojeni mukaista elämää.

Minä vielä opettelen löytämään sopivan tasapainon. Parhaillaan palailen treenien pariin pitkän stressijakson jälkeen. Tasapainoilu vaatii jatkuvaa hereillä oloa ja itsensä kuuntelemista.

Lempeää viikonloppua!

❤️ Elina

Kuvat: Heidi Tainio

Pysähdy ja kysy itseltäsi mitä kuuluu

Opiskelukevät on jo pitkällä. Kouluhommia on paljon ja tuntuu, että kaikki dead linet paukkuu yhtä aikaa. Eihän se mikään ihme ole, että tuntuu olevan paljon hommaa, koska olen suorittamassa tänä keväänä lähes 60 opintopistettä.

Viime aikoina olen ollut aika herkkä stressille ja huomaan heti, jos vauhti kiihtyy liian kovaksi. Vaikka olen parhaimmillani pienessä kiireessä ja paineessa, niin väliin täytyy saada nollata ja levätä kunnolla. Jatkuva kiire ja paineiden keskellä eläminen ei tee kenellekään hyvää.

Tällä hetkellä mielen päällä on myös huolia. Kaikki tämä yhdessä aiheutti sen, että kroppa ilmoitti mulle välittömästi erilaisilla kiputiloilla, että nyt pitäisi vähän hiljentää. Heräsin eilen kamalaan päänsärkyyn, jonka sain onneksi syrjään satsilla särkylääkkeitä. En halunnut jäädä kotiin lepäämään, koska minulla oli edessä koko kouluajan tähän menessä jännittävin koulutyö, nimittäin englannin 6 minuutin ja 40 sekunnin esitelmä, jossa ei saanut olla muistiinpanoja. Olin harjoitellut ja valmistautunut enkä halunnut enää yhtään pitkittää piinaa. Jännitys teki oman osansa tietysti tähän soppaan.

Kivun hälvettyä päivä lähti rullaamaan omalla painollaan ja suoriuduin englannin esitelmästä mielestäni ihan hyvin ja olo oli sen jälkeen kuin voittajalla. Olin ilmoittautunut Naisten Kympin kutsumaan tilaisuuteen ja päätin esitelmän jälkeisessä euforiassa lähteä tapahtumaan ja onneksi lähdin. Ilmajooga keskellä hektistä viikkoa toi juuri kaipaamani hengähdyshetken ja käpertymisen itseni sisälle lähes tunniksi. Myöhemmin illalla sain myös todella kaivatun juttutuokion rakkaiden ystävieni kanssa.

Tänään kävin aamulla yhdessä tosi kivassa aamiaistapahtumassa, jonka jälkeen tulin kotiin ja tein koko loppupäivän seiskaan asti kouluhommia. Sain heti monta koulutehtävää ruksittua to do -listalta pois ja sitä myöten stressi helpotti jo paljon. Pitää oikeasti olla hereillä omista tuntemuksista ja osata priorisoida omaa terveyttä ja hyvinvointia. Kiputilat tai muuttunut mieliala, ärtymys tai ahdistavat ajatukset ei saa olla normaali olotila. Jos sellaisia on, tilanteeseen pitää tulla muutos. Jatkuvassa paineessa eläminen tekee pahaa jälkeä. Hyvinvoinnin pohjaksi vaaditaan aina kolme tärkeää rakennuspalikkaa: lepo, liikunta ja terveellinen ravinto.

Onneksi osaan nykyään painaa heti jarrua, jos meinaan lähteä mopolla moottoritielle. Muista aina säännöllisesti pysähtyä ja kysyä itseltäsi mitä minulle kuuluu? Miten voin? Samalla on hyvä tarkastella omia arvoja ja katsoa taakse toteutuvatko arvosi oikeina valintoina arjessa, vai ovatko arvosi vain sellaisen ihmisen kuva, jollainen haluaisit olla? Itsensä rehellinen arviointi ei ole kivaa, mutta se on erittäin tarpeellista.

Pidetään huoli itsestämme ja läheisistämme! Kysy myös läheisiltäsi miten menee ja järjestä aikaa yhdessäololle.