Sunnuntailenkkinä kokonainen maraton

Teini-ikäisillä oli tänä kesänä villitys kävellä maratonin mittainen matka. Villityksen alullepanijana oli tubettaja Pinkku Pinsku. Kuopukseni ystävineen käveli tuon matkan kesän alussa. Suunnittelin heille reitin ja ohjeistin eväistä ja riittävästä juomisesta. Tytöistä inspiroituneena ehdotin kesän alussa #endorfiinikoukussaRUN-juoksuporukan Whatsapp-ryhmässä seuraavaa: “Jos teinit kävelevät tuon matkan, niin kai me tehdään tuo sama juosten?” Eiköhän nuo mun ihanat ja pöljät juoksukaverini innostuneet heti. Sovimme, että juoksemme maratonin vähän myöhemmin, että olisi aikaa vähän treenata alle. Päiväksi valikoitui lopulta 2.8.

Valmistautuminen maratonille

Kukaan meistä ei varsinaisesti valmistautunut maratonille, vaan jokainen juoksi kesän aikana miten mieli teki ja aikatauluihin sopi. Päivä lähestyi uhkaavasti, mutta onneksi jengi oli sitoutunut tähän tempaukseen eikä lähtenyt viime hetkellä perumaan – kaikki olimme samassa liemessä.

Suunnittelin maratonin reitin Garmin Connectissa ja latasin sen kelloon. Päätimme, että juoksemme syvältä Espoosta rantoja pitkin Helsinkiin niin pitkään, että matka tulee täyteen. Lähtöpisteeksi valikoitui Kivenlahden venesatama ja juoksimme sieltä rantoja pitkin Helsingin tuomiokirkolle.

Minulla oli koko kesän ajan tarkoitus käydä ostamassa Salomonin juoksuliivi, johon saa juomarakon ja lötköpulloja, mutta en saanut tuota asiaa hoidettua. Olin myös kovasti suunnitellut hankkivani Noshtin energiamarmeladeja, mutta juoksupäivä olikin yhtäkkiä liian lähellä, että kaikki valmistautuminen oikeastaan jäi. En ymmärtänyt ostaa edes geelejä, koska vatsani ei niitä oikein siedä. Edeltävänä päivänä tankkasin syömällä pitsaa, johon mieheni totesi sarkastiseen sävyyn “ootko kuullut, et monet tankkaa hiilarilla eikä rasvalla”. Haha. Mä tankkasin rasvalla.

Edellisenä iltana iski pieni paniikki siitä, mitä pakkaan juoksureppuun ja miten tulen selviämään juoksusta? Olin ostanut samoja eväitä, joilla olen selviytynyt Vaarojen maratonista eli 5 karjalanpiirakkaa, 3 banaania, pikku pussi sipsiä, pullollinen urheilujuomaa ja 1,5 litraa vettä. Yhtäkkiä tuntui siltä, että mitä ihmettä olen ajatellut. Enkö tosiaan ole ostanut geelejä ja meinaanko oikeasti syödä karjalanpiirakoita ja banaania maratonilla. Enää ei auttanut katua, vaan tyytyä siihen mitä on.

Jengimme Kivenlahden venesatamassa valmiina lähtöön

Maratonpäivä

Olimme sopineet, että lähdemme juoksemaan klo 10 ja treffaisimme sitä ennen Tapiolassa, josta menisimme yhteiskyydityksellä Kivenlahteen. Aamulla puhelin alkoi piippailla kiihtyvällä tahdilla. VIestejä tuli milloin mistäkin aiheesta: mitkä vaatteet kannattaa pukea päälle, mitkä kengät, mikä reppu, vai kenties juomavyö, onko kellään ylimääräisiä geelejä…

Vakuutuin siitä, etten selviä ilman geelejä ja päätin mennä kaupan kautta treffipaikalle. Kauppa ei kuitenkaan ollut auki, joten nyt viimeistään oli tyydyttävä aiemmin tehtyihin valintoihin. Juoksukavereita nauratti, kun raotin repun sisältöä – sieltä tursusi banaanit, sipsit ja karjalanpiirakat. Erityisesti sipsit ja banaanit herättivät hilpeyttä.

Jännitystä oli ilmassa, samoin hellettä ja kirkasta auringonpaistetta koko sinisen taivaan täydeltä. Kivenlahdessa vielä puskapissat ja kellosta reitti esille. Juuri ennen lähtöämme satamaan ilmestyi Instagram-seuraajani Piia, jolle olin kertonut lähtöpaikan ja -ajan. Hän tuli kannustamaan meitä ensimmäisille kilometreille.

Lähdimme leppoisasti liikkeelle. Vauhti oli yhdessä sovittu etukäteen: noin 7 minuuttia/kilometri. Olimme kaikki hyväntuulisia ja jännitys purkaantui puheen pulputuksena. Matka eteni mukavasti Espoon rantaraitin kauniita maisemia edeten. Piia pyöräili mukanamme ensimmäiset viisi kilometriä ja toivotti onnea loppumatkaan.

Kymmenen kilometrin paikkeilla, Soukan ja Kaitaan välimaastossa reitti kulki ihanaa metsäpolkua noin parin kilometrin verran. Nuottaniemen jälkeen (16 km) alkoi jo tuntua siltä, että tauko voisi olla paikallaan ja kaipaisi jotakin muutakin kuin vettä. Repun sivutaskuun sujauttamani lötköpullollinen urheilujuomaa oli pudonnut todennäköisesti lähtöpaikalle. Jatkoimme kuitenkin matkaa, kunnes Haukilahden venesatamassa näimme Mirjan kotijoukkojen pystyttämän huoltopisteen! Niin ihana yllätys. Mirjan mies oli ostanut meille urheilujuomaa, tarjoili Siripirejä, patukoita, vettä – juuri kaikkea sitä mitä ei edes osannut toivoa. Pienen breikin jälkeen juoksu kulki taas hiukan paremmin.

Mirjan miehen yllätyksenä järjestämä huoltopiste Haukilahden kohdalla. Takana 16 kilometriä.
Puolimatkan huolto Westendissä.

Seuraavan tauon pidimme puolimatkassa, Westendin uimarannalla, koska siellä oli myös vessa. Söin tällä tauolla karjalanpiirakan ja kourallisen sipsejä. Tässä vaiheessa mun eväät eivät enää naurattaneetkaan muita, vaan sipsit kelpasivat myös muille. Sain aina tauoista lisää virtaa, minulle tuollainen pysähdys ja jopa pieni hetki makoillen/istuen teki hyvää. Muut valittelivat, että tauon jälkeen liikkeelle lähteminen oli vaikeaa.

Reitti eteni meille sunnuntailenkeiltä tutuissa maisemissa, kunnes Koivusaaren kohdalla lähdimme juoksemaan Lauttasaaren rantaviivaa pitkin. Vielä oli ihan hyvin voimia, mutta jälleen Mirjan miehen huoltopiste ilmestyi kuin enkeli taivaasta Lauttasaaren Kasinonrannassa, 27 kilometrin kohdalla. Tarjolla oli jälleen kylmää juomaa, energiageelejä, -patukoita ja -tabletteja – ja kannustavia sanoja. Liikuttavan huomaavaista toimintaa, josta edes Mirja ei tiennyt etukäteen. <3

Yllätyshuolto Lauttasaaren Kasinonrannassa. Matkaa taitettu 27 kilometriä.

Lauttasaari on muuten aika iso saari, etenkin, jos sen juoksee rantaviivaa pitkin ympäri. Saaren Ruoholahden päässä alkoi jo jalkoja painaa ja ensimmäisen kerran mielessä kävi, miten tämän hullutuksen jaksaa loppuun saakka. Seuraava taukopaikka oli Hietalahden torin kupeessa 34 kilometrin kohdalla. Pötköttelin nurmikolla hetken ja nostin jalat puistonpenkkiä vasten. Vitsit alkoivat olla vähissä, samoin reppuun pakatut eväät, mutta vielä oli vahva luotto siihen, että kyllä tästä selvitään. Onneksi vettä oli vielä, kiitos Mirjan miehen. Kaivarin lähestyessä tuntui jo toiveikkaalta – Kaivopuiston jälkeen enää Katajanokka ympäri ja maaliin Tuomiokirkolle.

Välipötköttelyt Hietsussa 34 kilometrin kohdalla.
MAALISSA!!!

Katajanokan kierros tuntuikin sitten yksistään maratonilta, vaikka matkana se oli enää neljä kilometriä. Nuo neljä kilometriä olivat koko matkan vaikeimmat. Viimeisen kahden kilometrin jutusteluyritykset olivat koomisia. Minä nähdessäni Urhon ja Sisun: Ovatko nuo jäänmurtajia? Noora: Joo. Marika: –.

Jouduimme pysähtymään liikennevaloihin vielä ennen Tuomiokirkolle vievää tietä. Loppumatka meni tahdonvoimalla. Kaikkien mittareissa oli hiukan eri lukemat, joillakin matka päättyi ennen kirkkoa, minulla ihan kirkon kupeessa, joidenkin täytyi juosta vielä hiukan ohi. Tuossa vaiheessa pari sataa metriä oli pitkä matka.

Aiemmin kellonsa pysäyttäneet raahustivat Tuomiokirkon portaille juhlimaan maratonin suorittamista. Vitsit, miten hieno kokemus tämä oli näiden ihanien naisten kanssa. Parille tuo maraton oli ensimmäinen laatuaan, eikä varmasti viimeinen, vaikka niin uhkailivat. Juoksimme koko matkan näköyhteyden päässä toisistamme. Välillä oli kiva juosta ihan vain omien ajatusten kanssa, välillä toisen vieressä hiljaa ja välillä yhdessä vitsaillen.

Mitä sitä sitten seuraavaksi keksisi?

Reitin suunnittelu Garmin Connectissa

*Garmin Fenix 6 S Pro Solar -kello testilainassa, sisältää mainoslinkkejä

Juoksimme pari viikkoa sitten #endorfiinikoukussaRUN-juoksuporukan kanssa omatoimimaratonin. Suunnittelin meille reitin Garmin Connectissa. Päätimme, että juoksemme syvältä Espoosta rantoja pitkin Helsinkiin niin pitkään, että matka tulee täyteen. Lähtöpisteeksi valitsimme Kivenlahden venesataman ja siitä reitti kulki rantaviivaa mukaellen Lauttasaaren rantojen kautta lopulta Kaivopuiston ja Katajanokan kiertämisen jälkeen maaliin Tuomiokirkolle, jossa mittariin tuli 42,2 kilometriä.

Garmin Fenix 6S Pro Solar

Olin testannut reittisuunnittelua Garmin Connectissa kerran aiemmin pyörälenkillä ja ilahduin, miten hyvin se toimi ja siksi uskalsin käyttää tätä toimintoa myös tällä meidän omatoimimaratonilla. Ensimmäisellä kokeilukerralla minulla meni hetki ennen kuin opin kartan mittasuhteet, mutta sen jälkeen kellon ohjeiden mukaan kulkeminen oli helppoa. Kello piippaa aina ennen risteävää kohtaa ja näyttää nuolella, mihin suuntaan ja kuinka monen metrin päästä käännytään.

Garmin Fenix 6s Pro Solar -kello on minulla testilainassa

Omatoimimaratonin reitti oli minulle suurilta osin ennestään tuntematon, varsinkin alkumatkasta. Kello konkreettisesti opasti meidät pysymään reitillä. Yhdessä kohtaa epäilin hetken näyttääkö kello reitin todella oikein, kun kello opasti siirtymään hiekkatieltä metsäpolulle. Reitti kulki noin parin kilometrin pätkän metsäpolkua. Kello opasti ihan oikein ja tuo pätkä oli yksi reitin kohokohtia – ainakin minulle.

Garmin Connectissa reittiä suunnitellessa voi valita, mihin lajiin reittiä suunnittelee, jolloin kartalla näkyy tummempana reitit, joita muut lajin harrastajat suosivat. Suunnittelin reitin tietokoneella, koska se on mielestäni helppokäyttöisempi kuin puhelimen sovelluksella suunnitteleminen. Kun olin tyytyväinen reittiin, tallensin ja nimesin sen ja latasin reitin kelloon applikaation avulla. Kellosta ladatut reitit löytyvät, kun valitsee ensin sen lajin, sitten asetukset (nuoli ylös) > reitit > suunnittelemasi reitti. Muista vielä painaa kello erikseen käyntiin liikkeelle lähdettyäsi, vaikka kello ilmoittaa, että reitti on aloitettu, jos et paina ajanottoa käyntiin, et saa suorituksesta tallennettua dataa.

Aion jatkossakin suunnitella pitkien pyörälenkkien reitit ja pidemmät juoksulenkit Garmin Connectin avulla, niin pääsen uusiin maisemiin.

Jos haluat ladata kelloosi suunnittelemani reitin, löydät sen täältä.

Juoksun aloittaminen tauon jälkeen

Tämä vuosi starttasi juoksun merkeissä. Heti vuoden ensimmäisenä päivänä sovimme isosiskoni kanssa, että tänä vuonna juostaan taas yhdessä täyspitkä maraton. Ensimmäisen maratonin juoksin vuonna 2012 juuri samaisen siskoni kanssa. Ensimmäisen maratonin juoksukertomuksen voi käydä lukemassa täältä. Toisen maratonin juoksin siitä vuoden päästä. Tämä kokemus oli aivan mieletön, kaikki meni aivan nappiin. Seuraavana kesänä oli taas aikomus juosta maraton, tuolloin Tallinnassa, mutta silloisen parisuhteen viimeiset metrit teki elämästä sen verran tahmeaa, ettei minusta ollut siinä tilanteessa lähtemään maratonille. Juoksut jäivät tosi vähälle pariksi vuodeksi, joskin kävin rykimässä lähes treenaamatta Vaarojen Maratonin 43 kilometrin polkujuoksukisan. Tämäkin kokemus oli aivan mieletön.

Kuten sanoin, olen koko ajan kuitenkin juossut jonkin verran. Välillä joka viikko yhden lenkin, välillä kerran kuussa tai harvemmin. Olen kuitenkin yrittänyt pysyä koko ajan suurin piirtein siinä kunnossa, että voisin lähteä koska tahansa juoksemaan puolimaratonin. Puolimaratoneja olenkin tässä välissä juossut, ihan jopa oman ennätyksenikin toissakeväänä.

Tässä parin vuoden “juoksutaukoni” aikana olen hurahtanut polkujuoksuun ja löytänyt rennomman suhtautumisen kaikenlaiseen liikkumiseen. Minulle juoksutauko on tarkoittanut sitä, etten ole juossut tavoitteellisesti. Täytyy nyt myöntää sekin, etten raskinut suhteen alussa olla niin paljon pois toisen luota, että olisin malttanut treenata vaikkapa maratonille. 😀

Miten aloitan juoksemisen tauon jälkeen?

Aloitan yleensä siitä, että asetan tavoitteen ja sitten rupean miettimään miten se saavutetaan. Tänä vuonna tein päätöksen juosta maratonin. Sen jälkeen pyysin valmennusapua Vauhtisammakon juoksukoulusta. Pääsin mukaan Vauhtisammakon Helsingin valmennusryhmän treeneihin sekä sain oman henkilökohtaisen treeniohjelman, joka on laadittu tavoitettani silmälläpitäen.

Ennen valmennusryhmän treenien alkamista ja treeniohjelman saamista aloin juoksemaan kerran viikossa yhden pitkähkön ja hitaahkon lenkin. Treeniohjelman saatuani tajusin, että pitäisi juosta ihan oikeasti hitaasti, että saa kunnon kohoamaan. Ohjelmassani lukee, että hidas lenkki juostaan alle 130 sykkeillä, eli lähes kävelyvauhtia. Ohjelmassa luki kaksi muutakin erilaista juoksuharjoitusta, koska olin sanonut pystyväni juoksemaan noin kolme kertaa viikossa.

Ohjeen noudattaminen ei tällä kertaa ole ollut helppoa. Olen juossut lähes joka viikonloppu pitkän lenkin ja vetotreenitkin olen aika kuuliaisesti suorittanut, mutta olen juossut hitaat lenkit liian kovilla sykkeillä  ja vedotkin olen rykinyt välillä liian kovaa. Siitä huolimatta viime viikon Vauhtisammakko-yhteistreeneissä vetoja riipiessä huomasin, että hemmetti, mun kuntohan on noussut ihan sikana. Tepsuttelin sellaista vauhtia, että ihan itseänikin ihmetytti. Kuinkakohan kovaa sitä pääsisi, jos oikeasti tottelisi treeniohjelmaa? Keskiviikon yhteistreenit ovat olleet tosi kivoja. Kyllä vaan porukalla juoksemalla saa itsestään enemmän irti kuin yksin ja pahalta tuntuvat treenit eivät tunnu ihan yhtä pahalta kuin yksin suoritettuna.

Tärkeintä on ensin nostattaa juoksukunto hitailla matalan sykkeen lenkeillä, joiden kesto alkaa tunnista ja kestoa kasvatetaan vähitellen viikko viikolta. Hitaan lenkin lisäksi täytyy tehdä myös erilaisia intervalleja, progressiivisia lenkkejä ja vauhtileikittelyjä. Jos juoksee aina saman pituisen lenkin suurinpiirtein samaa vauhtia, ei kehity yhtään. Sama pätee toki kaikkeen muuhunkin treenaamiseen. Keho kaipaa erilaisia ärsykkeitä, eri tehoisia treenejä ja muuttuvia treenejä. Välillä pitää puskea kroppaa äärimmilleen huomatakseen mihin kaikkeen oikeastaan pystyykään.

Vauhtisammakon kesäksi juoksukuntoon –juoksukoulu alkaa 4.5. Ilmoittaudu mukaan täältä.

Kuvat: Heidi Tainio

*Yhteistyössä Vauhtisammakon Juoksukoulun kanssa

Uusi vuosi, uudet tavoitteet

Ilmeisen kova kiire on ollut, kun en ole saanut kirjoitettua tätä (ja noin kolmeakymmentä muuta luonnoksissa roikkuvaa) postausta loppuun.

Viime vuosi oli vähän sellainen välivuosi urheilun suhteen. Kroppa temppuili oikeastaan koko vuoden monin eri tavoin. Olkapää kipeytyi jo ennen joulua 2015 ja oirehti läpi koko vuoden. Vatsalihasten erkaantuma aiheutti päänvaivaa ja keskivartalon tuen puuttuminen esti kehittymisen painonnostossa. Nyt tuntuu, että vihdoinkin olen löytänyt keinot suoriutua treeneistä ja arkiaskareista kipuilevan käden kanssa. Leikkaus olisi pysyvämpi ratkaisu, mutta tämä elämäntilanne ei oikein veny kuuden viikon sairaslomaan. Ihmeesti myös Saran neuvomat liikkeet ovat vähentäneet olkapään kipua ja lisännyt liikkuvuutta. Kivun vähenemisen myötä olen uskaltanut jälleen tehdä salilla rinnallevetoja ja jopa työntöjä.

Eilisen lenkin upea auringonlasku. Mä taltioin sitä kännykällä, tytöt mieleen. ❤️

Vatsalihasten erkaantumaprojekti alkaa olla jo aika hyvällä mallilla. Tänään Lupaus-treeneissä huomasin, että olen kehittynyt todella paljon! Kehonhallintani on parantunut huimasti ja keskivartaloni suoriutuu nykyään siitä tehtävästä, johon se on tarkoitettu – pystyn kannattelemaan itseni. Eilisellä lenkillä tuli jälleen oivalluksia juoksuasennon ylläpitämisen suhteen. Juoksutyylini on aina aiemmin ollut laahaava, olen hiipinyt hyvin matalalla askeleella eteenpäin, mutta yhtäkkiä polvi tuntuu nousevan! Keskivartalon hallinnalla on vaan ihan uskomattomat seuraukset, puhumattakaan, jos sitä hallintaa ja tukea ei ole. Juoksuasennon ylläpitäminen ja omaksuminen vaatii vielä treeniä, mutta hyvällä tiellä ollaan.

Viime vuonna mulla ei ollut treenin suhteen kummemmin tavoitteita. Höntyilin menemään ja tein mitä milloinkin huvitti. Juoksin ennätysvähän, nostelin painoja ennätyspaljon, pyöräilin elämäni ensimmäistä kertaa oikeasti maastossa ja aloitin avovesiuinnin. Olen innostuja ja tykkään testailla eri lajeja. Tykkään myös asettaa itselleni tavoitteita ja lähteä puskemaan tavoitteita kohti. Selkeät tavoitteet motivoi ja pitää treenaamisen mielekkäänä. Kuluvalle vuodelle asetin itselleni yhden liikunnallisen tavoitteen, se ei ole enempää eikä vähempää kuin juosta yksi kokonainen maraton. Haluaisin tietenkin juosta hyvän ajan (eli alle neljä tuntia), mutta en silti lähde lupaamaan mitään, ennätyksistä puhumattakaan. Haluan elvyttää rakkaimman harrastukseni taas kukoistukseen. Enää en ole niin rakastunut ettenkö raskisi olla toisen luota pois 2-4 tuntia ihan vain omien treenieni takia. ❤️

Kuva ensimmäiseltä maratonilta vuodelta 2012

Tämän saman tavoitteen jakaa isosiskoni, jonka kanssa juoksin elämäni ensimmäisen maratonin. Meillä molemmilla on kultaiset muistot yhteisistä sunnuntaipitkiksistä monelta kesältä. Pitkiksillä on ehditty pohtia elämän tarkoitusta, puhuttu kasvattamisesta, puitu parisuhdeasioita ja välillä vain juostu hiljaa ja nautittu luonnosta. Nykyään asumme eri puolilla Espoota, mutta se ei ole este yhteistreeneille. Maratontreenit ei myöskään tarkoita sitä, ettenkö voisi juosta tyttärieni kanssa. Sunnuntaina juoksin ensin tyttöjeni kanssa 5 km ja sen jälkeen jatkoin vielä yksin 10 kilometriä. Olen vihdoinkin saanut tytöistäni juoksuseuraa. Vielä he eivät lähde lenkeille kovin innokkaasti, mutta koitan kärsivällisesti juosta hyvin hitaita ja alkuun melko lyhyitä lenkkejä ja toivoa, että heillekin syttyisi kipinä lajiin.

Minkälaisia treenitavoitteita sulla on tälle vuodelle? Vai tarvitsetko lainkaan tavoitteita motivoidaksesi itseäsi?

Vaarojen Maratonin kisaraportti

Saavuin perjantai-iltana SuuntoSalomonin juoksutiimin kanssa Kolille. Torstain ja perjantain vatsa oli ollut ihan ihmeellinen ja ikävä. Liekö jännitystä? Jännitystä lisäsi vielä perjantain ja lauantain väliselle yölle luvattu myrsky, jonka vuoksi Vaarojen Maratonin ultramatka, 130 kilometrin kisa, peruuntui. Hyvä niin, nimittäin heräilin yöllä siihen kun tuuli ulvoi mökin nurkissa. Aamulla kisapaikalle ajellessa näimme useita sähköpylväitä ja puita kaatuneena. Varsin viisas päätös järjestäjiltä oli perua tuo kahdeltatoista yöllä alkavaksi suunniteltu kisa. Toisen ultramatkan, 86 kilometrin kilpailu, alkoi seitsemältä aamulla ja oman 43 kilometrin kilpailun ensimmäiset lähtölaukaukset kuuluivat ilmoille yhdeksän aikaan. En lähtenyt tukkimaan ensimmäisen lähtöryhmän juoksijoiden tietä, vaan lähdin seuraavassa ryhmässä.

Heräsin aamulla kuuden aikaan ilman herätyskelloa. Onneksi heräsin, nimittäin herätyskello ei jostakin syystä herättänyt. Hipsin hiljaisen mökin keittiöön keittelemään puurot ja kahvit. Söin lautasellisen puuroa, banaanin ja karjalanpiirakan. Join päälle kahvin ja yhden törpöllisen vielä urheilujuomaa. Aamulla maha tuntui aika rauhalliselta ja jalat yllättävän vetreiltä ja hyvältä.

Kisapaikalle ajaessa jännitys alkoi hiipiä ja paheni vain ennen lähtölaukausta. Kävin kisajärjestäjän kuvaajien haastateltavana, sain kisajärjestäjän gopro-kameran reitille mukaan ja reppuuni kiinnitettiin gps-laite, jotta kuvaajat osasivat tulla ottamaan oikeasta kohdasta reitiltä kommentit talteen. Tämä oli myös kiva muun juoksutiimin kannalta, sillä he juoksivat 15 kilometrin kisan ja osasivat ajoittaa saunomiset ja syömiset sen mukaan, miten mun matka etenee.

Sain kisaan Salomonilta lainaan S-Lab Speed -polkujuoksukengät, joita olin keskiviikon iltalenkillä aiemmin testannut. Tykästyin kenkiin toulloin. Tuo malli sopii mun jalalle kaikista Salomonin tähän mennessä testaamistani kengistä parhaiten. Vähän mietitytti lähteä uusilla kengillä, mutta mietitytti kyllä koko tempaus. Kyllähän se hullulta tuntui lähteä näin vähillä juoksemisilla, mutta halusin ehdottomasti päästä kokemaan tuon polkujuoksukisojen kuningaskilpailun.

Reppu täyteen vettä, geelien tarkistus, vielä vähän vessapaperia varuiksi. Repun remmien kiristys, varusteiden tsekkaus ja pomppimaan lähtöalueelle. Jännitti aivan hulluuteen asti. Palelikin. Ilma oli aika vilpoinen, jonka vuoksi puin takinkin pitkän treenipaidan päälle. Trööt ja menoksi. Olin ensimmäisen kilometrin ihan hurmiossa. Itkunkin siinä tirautin itsekseni, että nytkö tämä vihdoinkin tapahtuu. Mä olen Vaarojen Maratonilla!

Ensimmäiset 12 kilometriä oli silkkaa nautintoa. Reitti oli oikeastaan 17 kilometriin saakka aika iisiä ja mukavaa. Ei minkäänlaisia vaikeuksia, jos nyt mun kompurointia ei oteta lukuun. Muutaman kerran keskittyminen herpaantui kameraa tai muuta kaivaessa ja olin neljä kertaa yhteensä turvallani. Jonkun kaatumisen jälkeen rupesin kaivamaan geelejä repun sivussa olevasta verkkotaskusta ja käteeni löytyi enää kaksi geeliä. Olin ehtinyt ottaa vasta yhden ja suunnitelmana oli ottaa puolen tunnin välein geeli. Iski pieni paniikki. Kahdella geelillä en kyllä maaliin selviä. Yritin lohdutella itseäni, että onhan mulla vielä Maxi Tupla, kaksi banaania ja sipispussi. Jospa mä niillä selviäisin. Sitten tuli Sikosalmen ylitys ja sen jälkeen tuli ensimmäinen juomapiste. Juomapisteellä harmittelin ääneen geelien putoamista ja joku nainen osasi kertoa, että joku mies oli poiminut pudonneet geelini mukaan. Hetken siinä odottelin tuota miestä saapuvaksi, mutta mulle rupesi tulemaan sen verran kylmä, että päätin kuitenkin jatkaa matkaa. Takin olin riisunut jo aika alkuvaiheessa pois. Lapsuuden aikainen tuttu tuli juomapisteelle samaan aikaan ja antoi minulle yhden omista geeleistään! ❤️ Jotenkin sana geelien puuttumisesta kiiri ja asia tuli kanssakilpailijoiden kanssa puheeksi ja sain ihanilta ihmisiltä riittävästi geelejä, joiden voimin selvisin loppuun saakka! Kiitos teille jokaiselle, jos tämän tekstin pariin jotakin kautta löydätte! Pakko mainita tässä välissä, miten ihana henki näissä polkujuoksukisoissa aina on. Toisia autetaan ja tuetaan, läppää heitetään niinku oltais kaikki vanhoja tuttuja keskenään.

Juomapisteen jälkeen alkoikin sitten se paljon peloteltu Ryläys. Ei sitä turhaan sanottu vaikeaksi. Se oli todella vaikea. Ensin raskasta nousua kivikossa ja juurakossa ja sitten vaikeaa ja teknistä laskua. Kaatumisista viisastuneena päätin, että pysähdyn aina ottamaan geelin tai kaivamaan kameraa. Keskittyminen ei saanut hetkeksikään herpaantua polusta, muuten käy huonosti. Ryläyksen kivikkoisessa laskussa säikähdin pahanpäiväisesti, kun kengännauhat juuttuivat johonkin oksaan. Onneksi oksa oli niin vahva, että sain vedettyä itseni takaisin oksan luo ja sain irrotettua jalan turvallisesti pois. Onneksi nauhatkaan eivät katkenneet.

Jonnekin Ryläyksen huipulle, noin 23 kilometrin kohdalla, pistin piknikin pystyyn ja kaivoin repusta banaanin ja sipsit. Olin hetken tuota aiemmin tajunnut, että veden sijaan reppuun olisi pitänyt laittaa urheilujuomaa ja päätin suolanpuutetta korvata sipseillä. Evästauon jälkeen olo koheni ihan huomattavasti ja jalka rupesi taas nousemaan ihan eri tavalla. Pelkäsin, että vatsa ei kestä evästaukoa tai nostattaa eväät ylös, mutta onneksi ei tullut mitään ongelmia. Ryläys oli pitkä ja vaikea. Odottelin 33 kilometrin rajapyykkiä kuin kuuta nousevaa, sitten olisi enää 10 kilometriä matkaa jäljellä. Neljään ja puoleen tuntiin asti, eli tuohon 30 kilometriin asti matka oli taittunut Ryläyksestä huolimatta aika kivasti. 33 kilometrin jälkeen reitti muuttui aika tylsäksi, kun palattiin tielle. Töpsöttelin juoksua muistuttavalla askelluksella eteenpäin ja ylämäet kävelin. Heitin läppää kaikille ja yritin mennä ilon kautta. Herjasin, että nyt vikat kymmenen kilometriä on mahdollisuus tehdä oma kympin enkkari, kun on jo kevyt alkulämpö alla. 😀 Juoksin 36-37 kilometriin asti ja sitten jotenkin lopahti kiinnostus. 36 kilometrin kohdalla tein visiitin puskabajamajaan ja maha alkoi antaa sellaista merkkiä, että kohta leipoo kiinni. Soitin Ramille ja nauroin, että nyt ei kiinnosta enää juokseminen.

Puhelun lopetettua takaani tuli pitkä mies, jolla kramppaili jalat. Nauroin hänelle, kun hänkin heitti kävelyksi, että “tiesitkö, että tänne on tultu juoksemaan?” 😀 Yritettiin vähän juosta, mutta ei siitä oikein tullut mitään ja päätettiin suosiolla kävellä. Käveltiin melkein koko loppumatka yhtämatkaa, kunnes rannassa ennen viimeistä nousua odotti keskiviikon yhteislenkillä tapaamani Tuomas. Hän kannusti vaihtamaan juoksuksi. Sanoin hänelle, että juokseminen ei kyllä nappaa enää yhtään. Hän kuitenkin sai minut ottamaan vielä pieniä juoksuspurtteja. Hän tuli mukana aika pitkän matkaa, otti kuvia ja kannusti. Samalla hän näytti gps-seurannasta, että 86 kilometrin kisan johdossa on projektin valmentaja Janne Hietala ja hän on ihan mun kintereillä. Olin ihan fiiliksissä ja onnellinen Jannen puolesta! Olin myös omasta puolestani tosi iloinen, nimittäin loppu häämötti jo todella lähellä, mutta vielä oli todella raskas ja vaikea nousu selvitettävänä. Olin kuitenkin tuossa vaiheessa vielä tosi hyvävoimainen, pelkäsin vain mahani puolesta, että loppupäivä menee kärsiessä, jos vedän itseni äärirajoille. Ennen kilpailuun lähtöä olin luvannut itselleni, että nautin matkasta ja kokemuksesta ja sen lupauksen kyllä pidin.

Mulla oli itselläni salainen haave, että tulisin kuudessa tunnissa maaliin, mutta se lipui käsistä kun päätin heittää kävelyksi. Hoin matkalla itselleni, että mun ei tarvitse todistella kenellekään yhtään mitään. Teen tämänkin vain itseni vuoksi.

Ihan viimeisessä nousussa kajahti tosi kauas Salomonin ja Amerin jätkien huuto “HYVÄ ELINAAAAA!”, Antti sieltä leukaili, et mun piti tulla kädet pystyssä juosten maaliin ja jotain muuta mitä kaikkea älytöntä mä olin taas mennyt lupailemaan ennen kisaa. 😀 😀 Tuli ihan sikahyvä fiilis kannustuksista, heitin läpyt ja kurvasin ihan viimeiseen nousuun, jossa oli ihana Henriikka, joka kannusti mua juoksemaan vikan nousun ja taisi tulla rinnalla maaliin asti. Seuraavassa mutkassa oli tiimin loput naiset huutamassa ja hurraamassa! 🙂 Yritin juosta muutamat metrit, mutta tuntui että keuhkot halkeaa ja jalat on niin pökkelöt, että oli pakko kävellä maaliin, paitsi ensin yritin kurvata hotellin taakse, siis ihan päinvastaiseen suuntaan missä maali on. 😀 Löysin kuitenkin maaliin ja olin ihan pökkeröinen. Oli ihan usvainen olo ja siinä hölötin kaikenlaisia kokemuksia reitin varrelta. Halusin ensimmäisenä vain syömään, mutta sitä ennen piti käydä vielä antamassa vikat haastattelut kameralle ja luovuttamassa gopro.


Tämä nauratti! 😀 Missä ne kaikki urheilijat on? 😀


Kuva: Tuomas Sovijärvi

En ottanut montaakaan kuvaa reitiltä. En vain jaksanut keskittyä kuvaamiseen, halusin keskittyä metsässä olemiseen ja itse tapahtumaan. Odotellaan tapahtuman virallista videoa, josko sitä kautta välittyisi fiiliksiä paremmin kuin kuvien välityksellä.

Vaarojen Maratonista jäi ihan älyttömän hyvä fiilis! Kokemus oli todellakin aivan huikea! Tätä ei voi mitenkään verrata katumaratoniin, ei fiiliksien, itse juoksemisen, kropan tuntemuksien eikä oikein minkään muunkaan suhteen. Reitti oli katumaratoniin verrattuna todella paljon vaativampi ja raskaampi, mutta kuitenkin jollakin jännällä tavalla helpompi. En tiedä mistä tämä fiilis tulee, koska raskas se oli ja olin kuitenkin aika kaikkeni antanut, mutta silti se oli enemmän voimauttava ja vahvistava kokemus kuin jotenkin näännyttävä. En tiedä voiko sitä oikein edes mitenkään kuvailla, se täytyy kokea. Suosittelen todella lämpimästi.

Reissuun mulla meni 6:57 minuuttia noin suurinpiirtein. Voisi kuvitella, että olisin fyysisesti ihan raunioina ja sykemittarikin kyllä sanoi, että nyt pitäisi palautella kellon maksimiajan 120 tuntia, mutta jalat ovat rasitukseen nähden aika hyvässä kunnossa. Portaat tulin aamulla suht kepeästi alas ja havahduin tänään ottaessani juoksuaskelia, että kappas tämäkin sujuu. Lihaskipua toki on ja huomenna varmasti vielä vähän enemmän, mutta yllättävän vähän!

Tässä hurmoksessa jo kelasin, että mitä jos osallistuisi ensi vuonna kaikkiin Buff Trail Tourin osakilpailuihin. Olisko aika kreisiä?

Kiitokset juoksutiimille ja muulle taustajoukolle tästä upeasta mahdollisuudesta!

*Kuvat juoksijoista on Vaarojen Maratonin Facebook-sivuilta

Erilainen maratonpäivä

Viime lauantaina oli Helsinki City Marathon. Mä olin tapahtumassa tällä kertaa vain katsojan roolissa tai oikeastaan kuvaajana. Aamupäivällä pyörin kisan messualueella Suunto-paita päällä edustamassa tai heittämässä läppää ihmisten kanssa, miten sen nyt ottaa. Sitten nappasinkin kamerat kantoon ja lähdin reitin varrelle kuvaamaan.


Maraton-tapahtuman sisällä oli uusi juoksutapahtuma Helsinki Street Run, 17 kilometrin juoksu, joka meni osittain samaa reittiä maratonin kanssa. Tämä kuva niistä juoksijoista. 🙂 Päivän paras juoksukaksikko, Tanja sanoi, että “pysähdytään ottamaan kuvia, meillä ei ole mikään kiire”. 😀


Tämä urhoollinen kuvausassari jaksoi pörrätä mun ja kameralaukkujeni kanssa koko päivän.

Etukäteen suhtauduin maratonpäivään ja rooliini päivän suhten ihan neutraalisti. Ei haittaa vaikken voikaan juosta, mutta kyllä nuo tapahtumat on tunnelmaltaan niin ihania ja sähköistyneitä, että tuli sellainen fiilis, että MINÄKIN HALUAN. Oli kuitenkin hauska seurata meininkiä sivusta. Osa näytti keskittyvän tiiviisti, osaa jännitti silminnähden, jotkut venyttelivät, toiset vain rentoutuivat nurmikolla. Bajamajajonot muodostuivat vähitellen pitkiksi letkoiksi, totisimmat juoksijat aloittivat verryttelyn juoksemalla kimmoisalla askeleella Olympiastadionin ympäristössä. Hyväksyvän huvittuneesti seurasin, miten harmaahapsetkin ottivat ihan tosissaan itsestäänsä selfietä keskellä ihmismassaa. Kohta kuulutettiin startin lähestyvän ja massat vyöryivät lähtöalueelle. Starttiviivan eteen asettui kolme urheilijan näköistä nuorta pitämään nauhaa. Huomasin, että minuakin jännittää. Mahassa kipristi ja suuta kuivasi. Lähtölaukaus paukahti ja ne kolme nuorta singahti täyteen vauhtiin juosten narun kanssa pois tieltä. Massa valui vähitellen liikkeelle ja me nappasimme pyörät alle ja siirryimme kuvaamaan Maximin geelinjakopistettä. Huusin kannustuksia kaikille, jotka vain tunnistin juoksevasta massasta. Hienoja suorituksia, mahtava meininki! Ensi vuonna mä oon mukana (jos vain jalat sallii), vaikka kiva kokemus se oli näinkin.

Kirjoittaessa kuuntelin tätä.

Kisakalenterin hahmottelua

Meikä on taas ihan liekeissä! Hahmottelen tässä parhaillaan kesän kisakalenteria enkä meinaa nahoissani pysyä, kun mietin kaikkia kivoja tapahtumia. Nyt on kaksi isompaa tapahtumaa päätettynä ennen kauden päätavoitetta, eli Vaarojen Maratonia. Kyllähän siinä on niin käynyt, että polkujuoksu on vienyt minut mennessään. Tänään ilmoittauduin Vierumäellä ensimmäistä kertaa järjestettävälle Vierumäki Trail Marathonille, joka on nimensä mukaisesti polkujuoksukilpailu. Ilmoittauduin 15 km matkalle. Toinen vaihtoehto olisi ollut kokonainen maraton, mutta en ihan vielä uskalla tuota kokonaista matkaa rykiä polulla. Mieli tekisi kyllä. Tapahtuma järjestetään kesäkuun viimeisenä viikonloppuna, lauantaina 27.6. Maratonin lähtö on aamulla klo 9.30 ja lyhyemmän pätkän juoksijoiden startti on klo 11. Yritän tässä parhaillaan houkutella mun vakkari juoksukavereita mukaan, eli Annaa ja Haraa. Ilmoittautumaan Vierumäki Trail Marathonille pääsee tästä.

Ihanaa päästä pitkästä aikaa Vierumäelle. Mennään tuolloin oikein koko viikonlopuksi nauttimaan kaikista eri mahdollisuuksista mitä siellä on. Vierumäellä on vaatimattomat sata eri urheilulajia, jota siellä voi harrastaa. Nyt on vaan vaikea valita mitä päätetään tehdä. Samalla saadaan vähän irtiottoa arjesta, kun meillä ei ole yhteistä lomaa koko kesänä.

Kuva: Tanja Piha, Sandisi Trail Sprintiltä

Toinen tapahtuma, johon päätin osallistua, on legendaarinen Helsinki City Marathon. Tänä vuonna reittikin on muuttunut ja samassa yhteydessä juostaan myös Helsinki Street Run. Tuossa tapahtumassa juoksin ensimmäisen maratonini, joten nyt on aika ottaa uusinta. HCM on kyllä ihan huippuhyvä tapahtuma kaikin puolin. Järjestelyt on loistavat ja tunnelma reitin varrella on vertaistaan vailla. Laumasieluna sain tähän tapahtumaan jo kaksi kaveria värvättyä – Heidi ja kuinka ollakkaan, Anna. 😀 Helsinki City Marathonin, tai katumaratonin ylipäänsä, tarkoitus on mulla tsekata kunto ennen Vaarojen Maratonia. Nyt vain pitäisi lukea omia kehonhuoltopostauksia ja saada kroppa vimpan päälle juoksukuntoon. 😀


Ensimmäisen maratonin jälkeen maalissa.

 


Toisen maratonin vikalla kilsa menossa. Vähän eri meininki. 😀

Mulle saa ehdottaa lisääkin kivoja tapahtumia. Mielelläni juoksisin poluilla ja kokeilisin tällaisia uusia ja pienempiä tapahtumia massatapahtumien lisäksi, mutta katutapahtumatkin kiinnostaa, kun sattuneesta syystä tuo juoksu kiinnostaa. 🙂

Tiistaina kävin Leppävaaran urheilupuiston takana olevalla pururadalla juoksemassa. Ensin mun piti juosta pitkiä vetoja, mutta maasto osoittautui siihen tarkoitukseen liian raskaaksi. Tuon pururadan 5,4 kilometrin reitti on tosi mäkinen ja raskas, joten vaihdoin lennosta mäkitreeniksi. Ravasin yhtä pidempää jyrkkää mäkeä kymmenen kertaa. Tekipä jälkikäteen höpöniä (:D), vaikka ei meinannut kropasta saada tehoja irti ja koko treeni tuntui aikalailla paskalta. Yllättävän kauan ottaa palautua Helsinki City Runista tai sitten hierontojen jälkeen kroppa on ollut eri tavalla koetuksella. Nyt on ollut hanuri tosi kipeä, mutta se on sitä parasta lihaskipua. 😀

Ps. Pahoittelen eri kokoisia kuvia. Omaa silmää kirvelee nuo, mutta ei voi mitään kun ei löydy saman kokoisina.

Miten minusta tuli juoksija

Blogin alkuaikoina kirjoittelin vähän taustaa, miten liikunnasta tuli minulle elämäntapa. Täältä löytyy teksti raskausajan liikunnasta. En ole tainnut koskaan kirjoitella, miten minusta tuli juoksija, vaikka molemmat tekstit tätä aihetta vähän sivuaakin. En ole lapsena harrastanut minkäänlaista liikuntaa, jos arkiliikuntaa ja kavereiden kanssa ulkoilua ei lasketa. Meidän perhe oli liikunnallinen ja meitä kannustettiin ulkoilemaan ja liikkumaan. Laskettelimme yhdessä, meitä kannustettiin hiihtämään ja juoksulenkeille. Lapsena kisasimme sisarusten kesken lyhtypylvään välejä, pelattiin pesistä, oltiin hippaa, luisteltiin ja leikittiin kirkonrottaa. Aiemmin olen mieltänyt, etten ole ollut lapsena liikunnallinen, mutta en vain ole harrastanut mitään tiettyä liikuntamuotoa, vaan kaikki liikkuminen on ollut omatoimista ja luonnollista. Oulussa kuljettiin joka paikkaan pyörällä ja yhdessä tekeminen oli usein jollakin tasolla liikkumista. Vaikken ole opetellut minkään lajin tekniikkaa, koordinaatiota tai ollut missään valmennuksessa, niin jonkinlainen liikkumisen pohja on kuitenkin lapsuudessa tullut haalittua.

Omilleni muutettuani liikunta pysyi jollakin kevyellä tasolla mukana elämässä, mutta lajeja tuli ja meni ja innostuksen taso vaihteli. Parikymppisenä muistan aina tutustuneeni uuteen asuinpaikkaan juoksemalla. Siksakkasin kadut ristiin rastiin lyhyillä rykäisevillä lenkeillä. Tuolloin tein lenkkejä hyvin satunnaisesti. Välillä innostuin uimisesta ja joskus kävin pari kertaa jopa kuntosalillakin.

Liikkumisesta tuli säännöllisempää vasta tultuani äidiksi. Ensimmäistä lasta odottaessani kiinnostuin ensimmäistä kertaa oikeasti terveydestäni ja rupesin miettimään mitä suuhuni laitan. Ajatus siitä, että vatsassani kasvava lapsi joutuu tahtomattaan altistumaan kaikelle sille mitä minä kroppaani tungen, oli aika pelottava ja vastuu painoi. Ensimmäistä lasta odottaessani pelkäsin jotenkin hullunkurisesti myös sitä, että lihon muodottomaksi palloksi aivan kuin se olisi jonkinlainen automaatio äidiksi kasvamisessa. Lapsen synnyttyä tuli aika äkkiä huomattua, että pelko oli täysin turha. Imetys karisti raskauden kerryttämät maitovarat aika äkkiä ja kohta jouduin miettimään, miten saan painoni pysymään normaalipainon puolella, koska imetys meinasi tehdä minusta alipainoisen.

Esikoisen synnyttyä (2003) aloitin säännöllisen liikkumisen. Heti synnytyksen jälkeen ei suositella juoksemista, koska täristävä liike on liikaa synnytyksestä toipuvalle keholle. Nautiskelin alkusyksyn aurinkoisista päivistä työntelemällä rattaita aina vähän pidempiä lenkkejä. Aluksi muistan, että kolmen kilometrin vaunukävely sai voimani loppumaan. Kunto oli tosiaan niin huono. Yhdestä pitkästä ylämäestä tuli minulle paikka missä tsekkasin miten kunto kehittyy. Tuohon aikaan sain ensimmäisen sykemittarini ja muistan kuinka ensimmäisiä kertoja tuota mäkeä kävellessä syke nakutti yli 170 kertaa minuutissa. Vähitellen kunto kasvoi niin, että syke ei noussut tuossa mäessä rattaita työnnellessä enää edes 150 iskuun minuutissa. Kunnon kohetessa siirryin juoksuun. Ennen keskimmäisen lapsen syntymää juoksin maksimissaan viiden kilometrin lenkkejä ja nekin aina niin kovaa, että verenmaku tuli suuhun.

Keskimmäisen lapsen synnyttyä äitini inspiroi minut kokeilemaan puolimaratonia. Muut siskoni ja äitini olivat jo tainneet kertaalleen juosta puolikkaan, joten pitihän minunkin yrittää. Sain äidiltä aloittelijan puolimaratonohjelman, jota lähdin täsmällisesti noudattamaan. Muistan vieläkin sen ohjelman. Se oli jääkaapin ovessa kaikki kuusi viikkoa. Siinä oli keltaisella kevyet ja lyhyet pk-lenkit, oranssilla kovatempoisemmat lyhyet lenkit ja vihreällä sunnuntain pitkis. Pitkät lenkit alkoivat 10 kilometristä pitenemään viikko viikolta, kasvattaen reitin pituutta kilometrilla viikossa aina 16 kilometriin saakka. Tuolloin aloitin myös säännölliset kuntosalitreenit ja korvasin arkiviikon juoksuja välillä spinningillä. En ikinä unohda sitä fiilistä, kun juoksin elämäni ensimmäisen kympin! Tuohon ensimmäiseen kymppiin meni aikaa hurjat 1,5 h tuntia, mutta kun ohjelmassa luki, että sykkeen pitää pysyä koko matkan alle 140, niin kyllähän siinä kesti. Tuo juoksu oli mulle henkisesti tosi tärkeä, sen jälkeen uskalsin ihan oikeasti haaveilla ensimmäisen puolimaratonin juoksemisesta. Joka viikko pystyin pidentämään lenkkiä ohjelman mukaisesti kilometrin ja joka viikko mulla oli voittajafiilis. Ohjelmaa noudattaessani ja niitä eri vauhtisia ja sykkeisiä lenkkejä tehdessä opin rakastamaan juoksua. Vähitellen jalatkin tottuivat iskutukseen, vaikka aluksi jalkapohjat oli ihan sosetta pitkisten jälkeen.

 
Ylemmässä kuvassa juoksen ensimmäistä puolikastani 9 kk synnytyksen jälkeen. Alemmassa kuvassa odotan jo kolmatta tosin ihan alkuvaiheessa. Hieman eri ruumiinrakenne ollut mulla tuohon aikaan. 😀

Sitten tuli toukokuu 2006, äitienpäiväviikonloppu ja Helsinki City Run. Sain etukäteislahjaksi ensimmäiset juoksutrikoot, jotka jalassani asetuin HCR:n lähtöviivalle. Ensimmäistä kertaa lappu rinnassa ja ensimmäinen urheilukilpailuni sitten koulun kilpailujen jälkeen. Jännitti aivan sairaasti. Juoksin koko matkan aivan fiiliksissä ja ensimmäisen puolikkaani loppuaika oli 2:03. Tuon kokemuksen jälkeen hurahdin juoksemiseen aivan lopullisesti. Kolmannen lapsen raskausaikana juoksin niin pitkään kunnes maha haittasi juoksemista ja synnytyksen jälkeen palasin lenkkipoluille heti synnytyksestä toivuttuani.

Ensimmäisen juoksuohjelman noudattaminen opetti minulle sen kaikista tärkeimmän pitkän matkan juoksemisesta, tai oikeastaan lajista kuin lajista, eli pohjat pitää rakentaa huolella. Peruskestävyystreenejä ei vain voi skipata. Juoksin kaikki pitkät lenkit aivan etanavauhtia, koska pidin huolta, että syke pysyy alle 140, vauhti tosin kasvoi kunnon kohetessa. Olin itse tosi yllättynyt, että pystyin kilpailussa juoksemaan tuollaista vauhtia. Tuo oli mulle sellainen saavutus, jota fiilistelin pitkään vielä suorituksen jälkeenkin. Vastaavan fiiliksen koin syksyllä 2013, jolloin juoksin maratonin ennätyksen. Tuolloinkin valmistautuminen meni aivan täydellisesti. Olin malttanut tehdä kaikki treenit ihan niin kuin pitikin ja se palkittiin minulle täysin käsittämättömällä loppuajalla 3:45.

Maratonista aloin haaveilemaan vuonna 2007 kolmannen lapsen syntymän jälkeen ja aloitin jälleen määrätietoisen harjoittelun sitä varten. Sitten tein tempun minkä vain aloittelija onnistuu tekemään neljä viikkoa ennen maratonia. Ostin uudet kengät ja korkkasin ne sitten heti kerralla juoksemalla niillä 26 kilometriä. Maratontreenit loppuivat tuon lenkin jälkeen hyvin pian, koska sain vääränlaisista kengistä ärhäkän penikkataudin, josta toipumiseen mulla meni pitkälle talveen. Tuon episodin mukana mulla meni usko siihen, että pystyisin koskaan juosta kokonaista maratonia. Puolikkaita juoksin joka vuosi yhden tai kaksi, kunnes vasta keväällä 2012 uskalsin ajatella kokeilevani taas kokonaista maratonia. Puolimaratonien väleihin osui aina erilaisia loukkaantumisia ja taistelua toistuvan penikkataudin kanssa. Pakollisten juoksutaukojen aikana löysin toisen rakkauteni –  pyöräilyn. Ensin rakastuin spinningiin ja myöhemmin ulkona pyöräilyyn. Lisäksi purin juoksutaukoturhautumista salilla. Jossakin vaiheessa kuulin sanan proteiini ja kiinnitin yhä enemmän huomiota ruokavalioon. Urheilumäärien kasvaessa ja uuden ruokailutottumusten myötä kehokin alkoi muokkaantumaan ja treeni rupesi näkymään myös vartalossa. Tästä vielä myöhemmin opin lisää kuntosalitreenaamisesta, mutta siitä kirjoittelen ehkä joskus toiste.

Ensimmäiselle maratonille treenaamiset sujuivat kivasti isosiskoni kanssa keväästä aina loppukesään. Sunnuntaiset pitkät lenkit olivat aina viikon kohokohta. Mikään ei vain voita juoksusta tulevaa endorfiiniryöppyä! Itse kisa ei ollut mulle mikään huikea kokemus. En osannut vauhdinjakoa yhtään eikä mun pää meinannut kestää koko touhua. En uskonut tarpeeksi itseeni ja omaan kuntooni. Opin tuosta juoksusta tosi paljon. Loppuaika ensimmäisellä maratonilla oli 4:12. Tuolloin koin, että minusta viimein tuli juoksija, vaikka varsinaiseen suoritukseen olin pettynyt.

Tällä hetkellä mun juoksijaidentiteetti on taas vähän hukassa. Alkuvuosi on mennyt punttaillessa, pyöräillessä ja uidessa loukkaantumisen vuoksi. Kunhan pääsen taas kunnolla juoksemisen makuun, niin eiköhän se sisäinen juoksija taas löydy. Olen ehkä hieman kummajainen juoksijana, koska punttaan talvisin itseni aika isoon kuntoon ja teen aika vähän pitkäkestoista treeniä. Keväisin sitten joudun aloittamaan juoksukunnon rakentelun taas ihan alusta. Tämä on mun tyyli olla juoksija, tai punttaava juoksija. En vain halua valita vain yhtä lajia ja keskittyä siihen, vaan haluan tehdä vähän kaikkea.

Jos haluat aloittaa juoksemisen ihan alusta. Juoksun aloittaminen kävelystä, treeniohjelma löytyy TÄÄLTÄ.
Aloittelijajuoksijan kahdeksan viikon harjoitusohjelma löytyy TÄÄLTÄ.

Vihdoinkin se alkoi – Vauhtisammakon juoksukoulu!

Eilen alkoi Vauhtisammakon Juoksukoulu Helsingissä. Perinteisen koulun tavoin tämäkin aloitettiin luennolla. 😀 Paikalla oli yksi auditoriollinen juoksuhulluja. Ilmapiiri rento ja mukava, joten luvassa on varmasti hauskoja treenejä. En malta odottaa ensimmäisiä juoksuharjoituksia. Vauhtisammakko on Turussa jo käsite ja näemmä se on kohta Helsingissäkin sitä, nimittäin syksyn juoksukoulut on myyty täyteen. Enää ei mahdu mukaan uusia juoksijoita, mutta lähiaikoina avataan ensi vuoden ilmoittautumiset. Mä ilmoittelen teille niistä sitten lähempänä.

Luennolla saimme kuulla teoriaa juoksutekniikasta, hyödyllistä tietoa varusteista, sykerajoista ja kilometrivauhdeista. Ensi viikolla on tiedossa tekniikkatreenejä! Mahtavaa!

Joku teistä lukijoista on ehkä ehtinyt miettiä mitä kävi maratonille? Se oli ja meni Tallinnassa, mutta mä pysyin täällä. Pikkuisen kirvellen seurasin Vauhtisammakon pikku-Annin suoritusta somen välityksellä. Huikeeta, Anni! Onnea vielä! Mä en siis juossut siellä. Tässä vielä vähän mietin, jos juoksisin tulevana viikonloppuna Espoon Rantamaratonin, mutta sitten iskikin semisti flunssa, joten en tiedä onnistuuko tämäkään suunnitelma. Juoksut eivät silti todellakaan lopu. Nyt naamariin Panadol Hottia, Bion Immun Restorea ja perus vitskut kans. Jospa olo talttuis näillä. Ensi viikon lopulla lähden lappiin Leville RuskaBootCampiin! En malta odottaa. Neljä päivää irti arjesta ja urheilua sieluni kyllyydestä. Voisko olla siistimpää! Tästä tulette kuulemaan! Blogissa on syksyn/talven mittaan luvassa muutakin uutta. Olen uusista kuvioista tosi innoissani.

Blogissa on nyt ollut hieman hiljaisempaa, mutta enköhän mä tästä arjen tasoittuessa pääse taas vauhtiin ja tekemään täysillä tätä mistä tykkään!

Ps. Vielä ehtii äänestää blogiani Sport & Wellness Blog Awardseissa. Olen ehdolla Sport-kategoriassa.

Energinen maanantai

Pitäisi nähtäväsi useammin juosta maratoneja. Tänään on riittänyt energiaa. Heräsin aamulla seiskalta kirvelevän lyhyiden yöunien jälkeen. Sängystä nouseminen oli taas jännittävä hetki. Pohkeet oli hetken ihan kiviset ja kävely robottimaista, mutta viimeistään työpaikalle pyöräiltyäni jalat olivat jo aika vetreät. 

Päiväkodista hain kiukkupussin, joka heitteli reppua pitkin ojia, kun en luvannut kahta kaveria meille kylään.

Kotona laitoin lapsille ruoan tulemaan ja nukuin sillä välin 15 minuutin päikkärit. Ruoan jälkeen viikkasin ison kasan pyykkiä, järjestelin kämpän, imuroin ja autoin lapsia leipomaan gluteenitonta pannaria. Meidän esikoisella diagnosoitiin keliakia. Diagnoosi vahvistui viime perjantaina, kun saimme kuulla gastroskopialla otettujen näytteiden tulokset. Perheen ruokavalio muuttui sitten heti kerralla. Ei kylläkään kovin radikaalisti. Nyt on hyvä syy jättää pastat ja leivät ostamatta. Opettelen tekemään gluteenitonta leipää ja muita herkkuja, niin eihän tässä mitään. Vähän pitää tsempata, että keksii uusia vaihtoehtoja vanhojen tilalle, mutta en koe tätä mitenään hankalana. Tyttökin otti uutiset tosi hyvin vastaan. Lääkäri ihan ihmetteli, miten hyvin tyttö oli valmistautunut uutiiseen. 🙂 Moni kuulemma tuossa tilanteessa itkee, Vella vain naureskeli.

Illalla vielä lasten iltapala-aikaan lähdin salille. On sitä energiaa! Kävin tekemässä kevyehkösti fyssarin laatiman treenin. Hyvä päivä!

Ainiin! Vaikka pohkeet on ihan jumissa, niin penikat ei oo kipeet! Halleluja!