Neljä ja puoli vuotta sitten elämäni muuttui täysin. Silloin tuli avioero lasteni isästä. Tuohon asti olin asunut valtaosan elämästäni muiden ihmisten ympäröimänä. 16-vuotiaana kokeilin yksin asumista vieraalla paikkakunnalla, mutta palasin alle puolen vuoden kuluttua maitojunalla kotiin. Äidiksi tulon jälkeen en ollut viettänyt kertaakaan yötä yksin kotona. Eron myötä minusta tuli viikko-viikko-vanhempi. Aluksi pakotin itseni olemaan yksin ja sietämään tyhjää ja vajavaista oloa. Lapsettomien viikkojen hiljainen koti tuntui kummalliselta. Tyhjät huoneet huusivat tyhjyyttään. Se hiljaisuus oli suorastaan piinaavaa. Kipuilua ja yksinoloa Opettelin olemaan yksin. Minun oli pakko kohdata totuus ja kaikki ne kipeät tunteet. Piti uskaltaa kohdata itseni. Vaikka tiesin eron olleen ainoa oikea ratkaisu, kaikki tuntui jotenkin väärältä. Olisin halunnut olla koko ajan lasteni lähellä, mutta tietenkin halusin, että lapsilla on oikeus kumpaankin vanhempaan. Surin...
Continue reading