Juoksun aloittaminen tauon jälkeen

Tämä vuosi starttasi juoksun merkeissä. Heti vuoden ensimmäisenä päivänä sovimme isosiskoni kanssa, että tänä vuonna juostaan taas yhdessä täyspitkä maraton. Ensimmäisen maratonin juoksin vuonna 2012 juuri samaisen siskoni kanssa. Ensimmäisen maratonin juoksukertomuksen voi käydä lukemassa täältä. Toisen maratonin juoksin siitä vuoden päästä. Tämä kokemus oli aivan mieletön, kaikki meni aivan nappiin. Seuraavana kesänä oli taas aikomus juosta maraton, tuolloin Tallinnassa, mutta silloisen parisuhteen viimeiset metrit teki elämästä sen verran tahmeaa, ettei minusta ollut siinä tilanteessa lähtemään maratonille. Juoksut jäivät tosi vähälle pariksi vuodeksi, joskin kävin rykimässä lähes treenaamatta Vaarojen Maratonin 43 kilometrin polkujuoksukisan. Tämäkin kokemus oli aivan mieletön.

Kuten sanoin, olen koko ajan kuitenkin juossut jonkin verran. Välillä joka viikko yhden lenkin, välillä kerran kuussa tai harvemmin. Olen kuitenkin yrittänyt pysyä koko ajan suurin piirtein siinä kunnossa, että voisin lähteä koska tahansa juoksemaan puolimaratonin. Puolimaratoneja olenkin tässä välissä juossut, ihan jopa oman ennätyksenikin toissakeväänä.

Tässä parin vuoden “juoksutaukoni” aikana olen hurahtanut polkujuoksuun ja löytänyt rennomman suhtautumisen kaikenlaiseen liikkumiseen. Minulle juoksutauko on tarkoittanut sitä, etten ole juossut tavoitteellisesti. Täytyy nyt myöntää sekin, etten raskinut suhteen alussa olla niin paljon pois toisen luota, että olisin malttanut treenata vaikkapa maratonille. 😀

Miten aloitan juoksemisen tauon jälkeen?

Aloitan yleensä siitä, että asetan tavoitteen ja sitten rupean miettimään miten se saavutetaan. Tänä vuonna tein päätöksen juosta maratonin. Sen jälkeen pyysin valmennusapua Vauhtisammakon juoksukoulusta. Pääsin mukaan Vauhtisammakon Helsingin valmennusryhmän treeneihin sekä sain oman henkilökohtaisen treeniohjelman, joka on laadittu tavoitettani silmälläpitäen.

Ennen valmennusryhmän treenien alkamista ja treeniohjelman saamista aloin juoksemaan kerran viikossa yhden pitkähkön ja hitaahkon lenkin. Treeniohjelman saatuani tajusin, että pitäisi juosta ihan oikeasti hitaasti, että saa kunnon kohoamaan. Ohjelmassani lukee, että hidas lenkki juostaan alle 130 sykkeillä, eli lähes kävelyvauhtia. Ohjelmassa luki kaksi muutakin erilaista juoksuharjoitusta, koska olin sanonut pystyväni juoksemaan noin kolme kertaa viikossa.

Ohjeen noudattaminen ei tällä kertaa ole ollut helppoa. Olen juossut lähes joka viikonloppu pitkän lenkin ja vetotreenitkin olen aika kuuliaisesti suorittanut, mutta olen juossut hitaat lenkit liian kovilla sykkeillä  ja vedotkin olen rykinyt välillä liian kovaa. Siitä huolimatta viime viikon Vauhtisammakko-yhteistreeneissä vetoja riipiessä huomasin, että hemmetti, mun kuntohan on noussut ihan sikana. Tepsuttelin sellaista vauhtia, että ihan itseänikin ihmetytti. Kuinkakohan kovaa sitä pääsisi, jos oikeasti tottelisi treeniohjelmaa? Keskiviikon yhteistreenit ovat olleet tosi kivoja. Kyllä vaan porukalla juoksemalla saa itsestään enemmän irti kuin yksin ja pahalta tuntuvat treenit eivät tunnu ihan yhtä pahalta kuin yksin suoritettuna.

Tärkeintä on ensin nostattaa juoksukunto hitailla matalan sykkeen lenkeillä, joiden kesto alkaa tunnista ja kestoa kasvatetaan vähitellen viikko viikolta. Hitaan lenkin lisäksi täytyy tehdä myös erilaisia intervalleja, progressiivisia lenkkejä ja vauhtileikittelyjä. Jos juoksee aina saman pituisen lenkin suurinpiirtein samaa vauhtia, ei kehity yhtään. Sama pätee toki kaikkeen muuhunkin treenaamiseen. Keho kaipaa erilaisia ärsykkeitä, eri tehoisia treenejä ja muuttuvia treenejä. Välillä pitää puskea kroppaa äärimmilleen huomatakseen mihin kaikkeen oikeastaan pystyykään.

Vauhtisammakon kesäksi juoksukuntoon –juoksukoulu alkaa 4.5. Ilmoittaudu mukaan täältä.

Kuvat: Heidi Tainio

*Yhteistyössä Vauhtisammakon Juoksukoulun kanssa

Juoksutreenien lähtötasotesti

Juoksutreenit ovat nyt virallisesti alkaneet. Sain Vauhtisammakon Mikolta kotitehtäväksi juosta testijuoksuna 200 metriä niin kovaa kuin pystyn ja kilometrin niin kovaa kuin pystyn. Nopeus ei varsinaisesti ole ollut koskaan mun juttu. 😀  Ramia monesti naurattaa katsoa vierestä, jos teen vaikkapa rinnallevetoja räjähtävästi. 😀  Räjähtävyys on nimittäin tästä ruhosta kaukana, tosin olen yrittänyt viime aikoina opetella tekemään liikkeitä mahdollisimman puhtaasti ja iskostaa ne liikeradat takaraivoon ja sitten vasta vähitellen siirtyä tekemään liikkeitä vauhdikkaammin. En halua aiheuttaa enää yhtään enempää hallaa keholleni omilla hätiköidyillä toimillani. Olen kuitenkin siinä uskossa, että räjähtävyyttä ja nopeutta pystyy treenaamaan. Mulla on kuitenkin suhteellisen isot lihakset, jotka olisivat nopeustreeneihin ihan omiaan. Saa olla eri mieltä! 😀

Viimeisen vuoden ajan olen yrittänyt saada kroppaan juurikin tuota räjähtävyyttä ja voimaa ja samalla myös tehdä juoksua tukevia harjoitteita, kuten loikkia ja erilaisia koordinaatiojuttuja, joilla saisi polvia nousemaan. Minulle on ollut suoranainen mysteeri, miksi takareiteni ovat aina melko kireät, enkä ole saanut niitä oikein mitenkään venyteltyä auki enkä ole ymmärtänyt, miksi en ole saanut polvia nousemaan juostessa. Mielestäni olen näissä kehittynyt ja tästäkin  on kiittäminen Hyvinvointistudio Lupauksen treenejä ja Saran apua. Keskivartalon tuki on niin keskeinen asia ihan kaikkeen treenaamiseen. Lonkankoukistajalihas on hyvin tärkeä juoksussa ja sekin kiinnittyy tuonne keskivartaloon. Ajatelkaa, että näin kauan on pitänyt touhuta liikunnan parissa, että oivaltaa näinkin keskeisiä asioita!

Ai miten ne testijuoksut meni? En ole koskaan ottanut aikaa vedoissa eikä mulla ollut mitään käsitystä kuinka kauan aikaa mulla näihin menee. Olen vetotreenejä toki tehnyt ennenkin. Olen juossut satasia, kuuskymppisiä, nelisatasia, kilsoja, minuutin vetoja, kahden minuutin vetoja jne.

Ennen varsinaisia vetoja otin hyvät alkulämmöt, jonka jälkeen tein lyhyet venytykset ja liikkuvuusharjoitukset. Näistä en nykyään enää luista. Lämmittelen nykyään aina, jonka jälkeen teen aina venytyksiä ja liikkuvuusharjoituksia! Siinä venytellessä näpyttelin viestejä yhden kiireellisen asian hoitamiseksi. Keskittyminen oli, kuten aina, vähän mitä oli. Mun elämä ja mun tapa suorittaa arkea, on sellaista, että aina on sen viisitoista asiaa yhtä aikaa hoidettavana tai mielessä. Harvoin menen treenipaikalle ihan vain treeniin orientoituneena tai niin, että muistaisin tulevan treenin ulkoa. Vasta alkuverryttelyn aikana alan vähitellen siirtymään treenimoodiin ja keskittymään tulevaan treeniin.

Alkulämmittelyn ja venyttelyn jälkeen otin lämmöt uudestaan ja tein muutaman lyhykäisen vedon. Sitten juoksin sen 200 metriä niin kovaa kuin koneesta lähti. En osannut käyttää Spartanin kierrosaikamittausta oikein ja lukema oli aivan mitä sattuu. Veto täytyi ottaa uusiksi, jonka Rami sitten kellotti. Töpöttelin Myllypuron radan kerran ympäri 35 sekuntiin. Ei minusta ole pikakiituriksi. 😀 Sen jälkeen palauttelin hetken ja asennoiduin kilsan vetoon. Kilsan veto meni aivan reisille. Lähdin juoksemaan samalla askelfrekvenssillä (askeltiheys) kuin sitä kahtasataa metriä. 😀  Vasta toisen kierroksen jälkeen tajusin muuttaa frekvenssiä, jonka jälkeen juokseminen helpottui ja muuttui hiukan rennommaksi. Jaloissa olisi ollut potkua vaikka kuinka, mutta keuhkot piiputti enkä saanut itsestäni puristettua kaikkea irti. Peruskestävyyskunto on tällä hetkellä se mun heikko lenkki. Kilometrin vetoon meni 04.15 ja rapiat. Olin pettynyt suoritukseeni, mutta en kuitenkaan jaksanut ajatellakaan tekeväni sitä heti uudestaan. Tämä on nyt lähtötaso ja tästä lähdetään kehittämään kuntoa taas eteenpäin.

Olen nyt aivan intoa täynnä tätä juoksuprojektia kohtaan. Kiva saada nyt siskokin vihdoinkin remmiin työmatkojen ja arjen kiireiden keskeltä. Tänään on nimittäin ensimmäinen valmennusryhmän tapaaminen meidän osalta! Saadaan henkilökohtaiset treeniohjelmat!

Juoksujuttuja on siis tiedossa jatkossakin, mutta aion myös kirjoittaa Speedon uintitiimistä, johon pääsin mukaan sekä voimaharjoittelusta ja yhdestä ihan mahtavasta jutusta, joka alkaa ensi viikolla! 🙂

Uusi vuosi, uudet tavoitteet

Ilmeisen kova kiire on ollut, kun en ole saanut kirjoitettua tätä (ja noin kolmeakymmentä muuta luonnoksissa roikkuvaa) postausta loppuun.

Viime vuosi oli vähän sellainen välivuosi urheilun suhteen. Kroppa temppuili oikeastaan koko vuoden monin eri tavoin. Olkapää kipeytyi jo ennen joulua 2015 ja oirehti läpi koko vuoden. Vatsalihasten erkaantuma aiheutti päänvaivaa ja keskivartalon tuen puuttuminen esti kehittymisen painonnostossa. Nyt tuntuu, että vihdoinkin olen löytänyt keinot suoriutua treeneistä ja arkiaskareista kipuilevan käden kanssa. Leikkaus olisi pysyvämpi ratkaisu, mutta tämä elämäntilanne ei oikein veny kuuden viikon sairaslomaan. Ihmeesti myös Saran neuvomat liikkeet ovat vähentäneet olkapään kipua ja lisännyt liikkuvuutta. Kivun vähenemisen myötä olen uskaltanut jälleen tehdä salilla rinnallevetoja ja jopa työntöjä.

Eilisen lenkin upea auringonlasku. Mä taltioin sitä kännykällä, tytöt mieleen. ❤️

Vatsalihasten erkaantumaprojekti alkaa olla jo aika hyvällä mallilla. Tänään Lupaus-treeneissä huomasin, että olen kehittynyt todella paljon! Kehonhallintani on parantunut huimasti ja keskivartaloni suoriutuu nykyään siitä tehtävästä, johon se on tarkoitettu – pystyn kannattelemaan itseni. Eilisellä lenkillä tuli jälleen oivalluksia juoksuasennon ylläpitämisen suhteen. Juoksutyylini on aina aiemmin ollut laahaava, olen hiipinyt hyvin matalalla askeleella eteenpäin, mutta yhtäkkiä polvi tuntuu nousevan! Keskivartalon hallinnalla on vaan ihan uskomattomat seuraukset, puhumattakaan, jos sitä hallintaa ja tukea ei ole. Juoksuasennon ylläpitäminen ja omaksuminen vaatii vielä treeniä, mutta hyvällä tiellä ollaan.

Viime vuonna mulla ei ollut treenin suhteen kummemmin tavoitteita. Höntyilin menemään ja tein mitä milloinkin huvitti. Juoksin ennätysvähän, nostelin painoja ennätyspaljon, pyöräilin elämäni ensimmäistä kertaa oikeasti maastossa ja aloitin avovesiuinnin. Olen innostuja ja tykkään testailla eri lajeja. Tykkään myös asettaa itselleni tavoitteita ja lähteä puskemaan tavoitteita kohti. Selkeät tavoitteet motivoi ja pitää treenaamisen mielekkäänä. Kuluvalle vuodelle asetin itselleni yhden liikunnallisen tavoitteen, se ei ole enempää eikä vähempää kuin juosta yksi kokonainen maraton. Haluaisin tietenkin juosta hyvän ajan (eli alle neljä tuntia), mutta en silti lähde lupaamaan mitään, ennätyksistä puhumattakaan. Haluan elvyttää rakkaimman harrastukseni taas kukoistukseen. Enää en ole niin rakastunut ettenkö raskisi olla toisen luota pois 2-4 tuntia ihan vain omien treenieni takia. ❤️

Kuva ensimmäiseltä maratonilta vuodelta 2012

Tämän saman tavoitteen jakaa isosiskoni, jonka kanssa juoksin elämäni ensimmäisen maratonin. Meillä molemmilla on kultaiset muistot yhteisistä sunnuntaipitkiksistä monelta kesältä. Pitkiksillä on ehditty pohtia elämän tarkoitusta, puhuttu kasvattamisesta, puitu parisuhdeasioita ja välillä vain juostu hiljaa ja nautittu luonnosta. Nykyään asumme eri puolilla Espoota, mutta se ei ole este yhteistreeneille. Maratontreenit ei myöskään tarkoita sitä, ettenkö voisi juosta tyttärieni kanssa. Sunnuntaina juoksin ensin tyttöjeni kanssa 5 km ja sen jälkeen jatkoin vielä yksin 10 kilometriä. Olen vihdoinkin saanut tytöistäni juoksuseuraa. Vielä he eivät lähde lenkeille kovin innokkaasti, mutta koitan kärsivällisesti juosta hyvin hitaita ja alkuun melko lyhyitä lenkkejä ja toivoa, että heillekin syttyisi kipinä lajiin.

Minkälaisia treenitavoitteita sulla on tälle vuodelle? Vai tarvitsetko lainkaan tavoitteita motivoidaksesi itseäsi?

Sumuisen illan iltalenkki

Taas on se aika vuodesta, kun olen saanut isosiskoni raahattua seurakseni pitkille lenkeille. Välillä pitkät peruskestävyyslenkit on kiva juosta yksin omien ajatusten kanssa, mutta olen sen verran sosiaalinen, että useimmiten mieluummin sosialisoin tuon reilut kaksi tuntia jonkun kanssa. Siskon kanssa on tosi kiva juosta, koska juoksemme samaa vauhtia ja juoksukunto on samalla tasolla. Samalla tulee vaihdettua kuulumisia kunnolla syväluotaavasti. Olisi kiva juosta yhdessä yksi kokonainen maraton, mutta saa nähdä mahtuuko mun kalenteriin katumaraton ennen Vaarojen maratonia.

Eilen juoksimme mystisen kauniissa sumuisessa säässä kaksi tuntia, matkaa kertyi 20 kilometriä. Tuo lenkki oli tämän vuoden pisin lenkkini. Vihdoinkin voin sanoa, että jalkavaivat on selätetty, tai ne ovat siinä tilanteessa, ettei jalat pysyvät pienellä perushuollolla aisoissa. Aivan mahtava fiilis!

Tuukalla pitäisi taas käydä tsekkauksessa pitkästä aikaa. Kävin tässä välissä testaamassa Suomen alppimaajoukkueen naprapaattia Lauri Koistista. Käynnillä paneuduttiin tuohon vasemman jalan oireiluun ja päänsärkyjä aiheuttavaan niska-hartiaseutuun. Tulipahan taas huomattua, että aina on jotain kremppaa kropassa ja kehonhuoltoon pitäisi panostaa lisää. Aina sama laulu. En ollut käynyt aikaisemmin naprapaatilla, mutta hoitomuoto oli pitkälti samantyyppistä kuin ortopedinen osteopatia. Sain kotiin muutamat hyvät kotihoito-ohjeet. Nähtäväksi jää lähteekö esimerkiksi alaselän kipu ja jäykkyys helpottamaan ohjeiden perusteella.


Pitkien lenkkien lähestulkoon ehdoton varuste on juomapullo tai juomapullovyö. Korkkasin eilen kauan aikaa sitten saamani Salomonin ranteeseen köytettävän juomapullon. Pullo oli tosi kätevä kuljettaa mukana ja kötöstyksen vetoketjulliseen taskuun sai näppärästi kotiavaimet. Mä tykkäsin tästä. Juomapullovyö on tosi ärsyttävä, koska se hölskyy ja liikkuu vyötäröllä. Tämä meni paljon vaivattomammin, mutta yksi pullo ei välttämättä pahimmilla helteillä enää riitä.

Se siitä sivujuonesta ja palataan sumuisille Espoon rannoille. Juoksu kulki eilen kuin unelma. Joskus sen tietää heti aamulla, että tänään lähtee. Jalat tuntuivat aamusta alkaen kimmoisilta ja levänneiltä. Tankkaukset meni ihan reisille, koska olin syönyt vähän milloin sattuu ja juonut liian vähän. Viimetipassa tankkasin litran vettä ja sehän kostautui sitten puskapissareissun muodossa. Pitää taas palautella mieleen vanhat tutut rutiinit pitkien lenkkien valmistautumisen suhteen. Oli ehkä maailman siisteintä juosta eilen! Ilma oli juoksuun aivan täydellinen. Vihdoinkin tuntuu taas siltä, että mä oon juoksija. Juoksu on niin mun juttu, se on mun laji. Rrrrakastan sitä! Nyt vaan pitää toivoa, että kroppa pysyy kunnossa.

Nyt on enää reilu kaksi viikkoa aikaa vuoden ensimmäiseen viralliseen tavoitteelliseen juoksutapahtumaan! Alkaa jo fiilis nousta! Sitä ennen on pari pienempää polkujuoksutapahtumaa, joista kirjoittelen myöhemmin lisää. En malta odottaa näitä polkujuoksutapahtumia. Olen nimittäin ihan hullaantunut tuohon lajiin. Jospa tästä vuodesta tulisi vihdoinkin se juoksun vuosi mitä viime vuodesta piti tulla. Viime vuoden tavoitteet meni elämäntilanteen vuoksi mönkään. Mitään enkkaritavoitteita en aio asettaa, vaan fiilistelylinjalla aion mennä. Jos kroppa pysyy kunnossa ja juoksu lähtee sujumaan, niin mieli voi toki muuttua, mutta tällä hetkellä etenen fiilistellen.

Treenaaminen puolimaratonille

Sykesportin sivuilla julkaistiin eilen kahdeksan viikon treeniohjelma puolimaratonille. Kannattaa ehdottomasti tsekata tuo ohjelma. Ellet ole ihan rapakunnossa, tuon ohjelman avulla ehtii vielä treenata toukokuussa juostavalle Helsinki City Runille.

Olen treenannut puolimaratonille monta kertaa, mutta ihan alusta asti olen treenannut vain pari kertaa – ensimmäiselle puolimaratonille ja kolmannen synnytyksen jälkeen. Muille puolikkaille treenaaminen on sujunut kevyemmin, koska pohjakunto on ollut jo ihan hyvällä tasolla. Ihan ensimmäiselle puolimaratonille aloitin treenaamisen kuusi viikkoa ennen tapahtumaa. Nähtäväsi jotakin pohjakuntoa mulla oli jo tuolloin, koska treenaaminen meni aika helposti ja puolimaratonin loppuaika oli 2.03. Vaikeinta harjoittelussa oli totuttaa jalat iskutukseen. Juoksemisen suurin haaste minulle on ollut se, etteivät jalat meinaa kestää kovin isoja viikkokilometrejä. Olen aina juoksutapahtumaan treenatessa korvannut melkein kaikki muut harjoitteet muilla lajeilla ja olen juoksemalla juossut oikeastaan vain pitkät lenkit.

Puolimaratontreenaaminen tarkoittaa minulle kolmea suunnitelmallista treeniä viikossa. Nämä voivat olla esimerkiksi noin tunnin mittainen kovasykkeinen spinning, tunnin rauhallisempi pyöräily ja viikonloppuna pitkä peruskestävyyssykkeinen lenkki, joka pitenee viikko viikolta tunnista ylöspäin. Näiden lisäksi minulla tulee tehtyä muutakin liikuntaa, mutta kolmella-neljällä treenikerralla viikossa pitäisi päästä jo ihan hyviin tuloksiin. Peruskestävyyslenkki tarkoittaa sellaista lenkkiä, jolla syke pysyy 60-70 % maksimisykkeestä, eli minulla se tarkoittaa juoksua sykealueella 130-140 iskua minuutissa. Peruskestävyystreenin merkitystä ei turhaan korostesta, se on koko homman pohja. Jos et malta tehdä matalasykkeisiä treenejä, on turha odottaa, että kehittyisit, vaan kehitys tyssää ennen pitkää. Itselleni peruskestävyystreeneistä tuli niitä kaikista herkullisimpia, kun niistä oppi tykkäämään. Juoksu matalilla sykkeillä on silkkaa nautintoa ja pitkän lenkin jälkeen se endorfiiniryöppy on jotain sellaista mitä ei mistää muusta treenistä saa. Motivoivaa on myös huomata kehitys, miten vauhti kasvaa ja sykkeet pysyy silti alhaisina.


Elämäni parhaan juoksun – Espoon rantamaratonin 41. kilometrin kohdalla. Aivan huikee fiilis!

Juoksu mielletään helpoksi lajiksi, mutta mitä enemmän sitä tekee ja mitä pidempiä matkoja juoksee, sitä haasteellisemmaksi se menee. Maratontreenien myötä kehonhuollon merkitys nousee isoon rooliin puhumattakaan ravintoasioista ja mitä enemmän juoksutekniikkaan perehtyy, sitä vaikeammalta juokseminen tuntuu. Herkkävatsaisena minun täytyy todella suunnitella mitä syön ja milloin, että pitkät lenkit ovat ylipäänsä mahdollisia. Hiilareita on pakko syödä riittävästi, ettei käy köpelösti ja lopu energiat kesken reissun. Juoksu on silti helppoa ja sopii tosi monille, en halua pelotella, mutta kai se on lajin kuin lajin suhteen niin, että mitä enemmän perehtyy ja asioista tietää, sitä monimutkaisemmalta asiat tuntuu.

Näillä ohjeilla puolimaratonin juoksee läpi ja varmasti ihan onnistuneestikin, mutta jos haluaa tavoitella jotakin tiettyä aikaa tai parantaa ennätystään, niin suosittelen kääntymään juoksuvalmentajan puoleen.

Miten minusta tuli juoksija

Blogin alkuaikoina kirjoittelin vähän taustaa, miten liikunnasta tuli minulle elämäntapa. Täältä löytyy teksti raskausajan liikunnasta. En ole tainnut koskaan kirjoitella, miten minusta tuli juoksija, vaikka molemmat tekstit tätä aihetta vähän sivuaakin. En ole lapsena harrastanut minkäänlaista liikuntaa, jos arkiliikuntaa ja kavereiden kanssa ulkoilua ei lasketa. Meidän perhe oli liikunnallinen ja meitä kannustettiin ulkoilemaan ja liikkumaan. Laskettelimme yhdessä, meitä kannustettiin hiihtämään ja juoksulenkeille. Lapsena kisasimme sisarusten kesken lyhtypylvään välejä, pelattiin pesistä, oltiin hippaa, luisteltiin ja leikittiin kirkonrottaa. Aiemmin olen mieltänyt, etten ole ollut lapsena liikunnallinen, mutta en vain ole harrastanut mitään tiettyä liikuntamuotoa, vaan kaikki liikkuminen on ollut omatoimista ja luonnollista. Oulussa kuljettiin joka paikkaan pyörällä ja yhdessä tekeminen oli usein jollakin tasolla liikkumista. Vaikken ole opetellut minkään lajin tekniikkaa, koordinaatiota tai ollut missään valmennuksessa, niin jonkinlainen liikkumisen pohja on kuitenkin lapsuudessa tullut haalittua.

Omilleni muutettuani liikunta pysyi jollakin kevyellä tasolla mukana elämässä, mutta lajeja tuli ja meni ja innostuksen taso vaihteli. Parikymppisenä muistan aina tutustuneeni uuteen asuinpaikkaan juoksemalla. Siksakkasin kadut ristiin rastiin lyhyillä rykäisevillä lenkeillä. Tuolloin tein lenkkejä hyvin satunnaisesti. Välillä innostuin uimisesta ja joskus kävin pari kertaa jopa kuntosalillakin.

Liikkumisesta tuli säännöllisempää vasta tultuani äidiksi. Ensimmäistä lasta odottaessani kiinnostuin ensimmäistä kertaa oikeasti terveydestäni ja rupesin miettimään mitä suuhuni laitan. Ajatus siitä, että vatsassani kasvava lapsi joutuu tahtomattaan altistumaan kaikelle sille mitä minä kroppaani tungen, oli aika pelottava ja vastuu painoi. Ensimmäistä lasta odottaessani pelkäsin jotenkin hullunkurisesti myös sitä, että lihon muodottomaksi palloksi aivan kuin se olisi jonkinlainen automaatio äidiksi kasvamisessa. Lapsen synnyttyä tuli aika äkkiä huomattua, että pelko oli täysin turha. Imetys karisti raskauden kerryttämät maitovarat aika äkkiä ja kohta jouduin miettimään, miten saan painoni pysymään normaalipainon puolella, koska imetys meinasi tehdä minusta alipainoisen.

Esikoisen synnyttyä (2003) aloitin säännöllisen liikkumisen. Heti synnytyksen jälkeen ei suositella juoksemista, koska täristävä liike on liikaa synnytyksestä toipuvalle keholle. Nautiskelin alkusyksyn aurinkoisista päivistä työntelemällä rattaita aina vähän pidempiä lenkkejä. Aluksi muistan, että kolmen kilometrin vaunukävely sai voimani loppumaan. Kunto oli tosiaan niin huono. Yhdestä pitkästä ylämäestä tuli minulle paikka missä tsekkasin miten kunto kehittyy. Tuohon aikaan sain ensimmäisen sykemittarini ja muistan kuinka ensimmäisiä kertoja tuota mäkeä kävellessä syke nakutti yli 170 kertaa minuutissa. Vähitellen kunto kasvoi niin, että syke ei noussut tuossa mäessä rattaita työnnellessä enää edes 150 iskuun minuutissa. Kunnon kohetessa siirryin juoksuun. Ennen keskimmäisen lapsen syntymää juoksin maksimissaan viiden kilometrin lenkkejä ja nekin aina niin kovaa, että verenmaku tuli suuhun.

Keskimmäisen lapsen synnyttyä äitini inspiroi minut kokeilemaan puolimaratonia. Muut siskoni ja äitini olivat jo tainneet kertaalleen juosta puolikkaan, joten pitihän minunkin yrittää. Sain äidiltä aloittelijan puolimaratonohjelman, jota lähdin täsmällisesti noudattamaan. Muistan vieläkin sen ohjelman. Se oli jääkaapin ovessa kaikki kuusi viikkoa. Siinä oli keltaisella kevyet ja lyhyet pk-lenkit, oranssilla kovatempoisemmat lyhyet lenkit ja vihreällä sunnuntain pitkis. Pitkät lenkit alkoivat 10 kilometristä pitenemään viikko viikolta, kasvattaen reitin pituutta kilometrilla viikossa aina 16 kilometriin saakka. Tuolloin aloitin myös säännölliset kuntosalitreenit ja korvasin arkiviikon juoksuja välillä spinningillä. En ikinä unohda sitä fiilistä, kun juoksin elämäni ensimmäisen kympin! Tuohon ensimmäiseen kymppiin meni aikaa hurjat 1,5 h tuntia, mutta kun ohjelmassa luki, että sykkeen pitää pysyä koko matkan alle 140, niin kyllähän siinä kesti. Tuo juoksu oli mulle henkisesti tosi tärkeä, sen jälkeen uskalsin ihan oikeasti haaveilla ensimmäisen puolimaratonin juoksemisesta. Joka viikko pystyin pidentämään lenkkiä ohjelman mukaisesti kilometrin ja joka viikko mulla oli voittajafiilis. Ohjelmaa noudattaessani ja niitä eri vauhtisia ja sykkeisiä lenkkejä tehdessä opin rakastamaan juoksua. Vähitellen jalatkin tottuivat iskutukseen, vaikka aluksi jalkapohjat oli ihan sosetta pitkisten jälkeen.

 
Ylemmässä kuvassa juoksen ensimmäistä puolikastani 9 kk synnytyksen jälkeen. Alemmassa kuvassa odotan jo kolmatta tosin ihan alkuvaiheessa. Hieman eri ruumiinrakenne ollut mulla tuohon aikaan. 😀

Sitten tuli toukokuu 2006, äitienpäiväviikonloppu ja Helsinki City Run. Sain etukäteislahjaksi ensimmäiset juoksutrikoot, jotka jalassani asetuin HCR:n lähtöviivalle. Ensimmäistä kertaa lappu rinnassa ja ensimmäinen urheilukilpailuni sitten koulun kilpailujen jälkeen. Jännitti aivan sairaasti. Juoksin koko matkan aivan fiiliksissä ja ensimmäisen puolikkaani loppuaika oli 2:03. Tuon kokemuksen jälkeen hurahdin juoksemiseen aivan lopullisesti. Kolmannen lapsen raskausaikana juoksin niin pitkään kunnes maha haittasi juoksemista ja synnytyksen jälkeen palasin lenkkipoluille heti synnytyksestä toivuttuani.

Ensimmäisen juoksuohjelman noudattaminen opetti minulle sen kaikista tärkeimmän pitkän matkan juoksemisesta, tai oikeastaan lajista kuin lajista, eli pohjat pitää rakentaa huolella. Peruskestävyystreenejä ei vain voi skipata. Juoksin kaikki pitkät lenkit aivan etanavauhtia, koska pidin huolta, että syke pysyy alle 140, vauhti tosin kasvoi kunnon kohetessa. Olin itse tosi yllättynyt, että pystyin kilpailussa juoksemaan tuollaista vauhtia. Tuo oli mulle sellainen saavutus, jota fiilistelin pitkään vielä suorituksen jälkeenkin. Vastaavan fiiliksen koin syksyllä 2013, jolloin juoksin maratonin ennätyksen. Tuolloinkin valmistautuminen meni aivan täydellisesti. Olin malttanut tehdä kaikki treenit ihan niin kuin pitikin ja se palkittiin minulle täysin käsittämättömällä loppuajalla 3:45.

Maratonista aloin haaveilemaan vuonna 2007 kolmannen lapsen syntymän jälkeen ja aloitin jälleen määrätietoisen harjoittelun sitä varten. Sitten tein tempun minkä vain aloittelija onnistuu tekemään neljä viikkoa ennen maratonia. Ostin uudet kengät ja korkkasin ne sitten heti kerralla juoksemalla niillä 26 kilometriä. Maratontreenit loppuivat tuon lenkin jälkeen hyvin pian, koska sain vääränlaisista kengistä ärhäkän penikkataudin, josta toipumiseen mulla meni pitkälle talveen. Tuon episodin mukana mulla meni usko siihen, että pystyisin koskaan juosta kokonaista maratonia. Puolikkaita juoksin joka vuosi yhden tai kaksi, kunnes vasta keväällä 2012 uskalsin ajatella kokeilevani taas kokonaista maratonia. Puolimaratonien väleihin osui aina erilaisia loukkaantumisia ja taistelua toistuvan penikkataudin kanssa. Pakollisten juoksutaukojen aikana löysin toisen rakkauteni –  pyöräilyn. Ensin rakastuin spinningiin ja myöhemmin ulkona pyöräilyyn. Lisäksi purin juoksutaukoturhautumista salilla. Jossakin vaiheessa kuulin sanan proteiini ja kiinnitin yhä enemmän huomiota ruokavalioon. Urheilumäärien kasvaessa ja uuden ruokailutottumusten myötä kehokin alkoi muokkaantumaan ja treeni rupesi näkymään myös vartalossa. Tästä vielä myöhemmin opin lisää kuntosalitreenaamisesta, mutta siitä kirjoittelen ehkä joskus toiste.

Ensimmäiselle maratonille treenaamiset sujuivat kivasti isosiskoni kanssa keväästä aina loppukesään. Sunnuntaiset pitkät lenkit olivat aina viikon kohokohta. Mikään ei vain voita juoksusta tulevaa endorfiiniryöppyä! Itse kisa ei ollut mulle mikään huikea kokemus. En osannut vauhdinjakoa yhtään eikä mun pää meinannut kestää koko touhua. En uskonut tarpeeksi itseeni ja omaan kuntooni. Opin tuosta juoksusta tosi paljon. Loppuaika ensimmäisellä maratonilla oli 4:12. Tuolloin koin, että minusta viimein tuli juoksija, vaikka varsinaiseen suoritukseen olin pettynyt.

Tällä hetkellä mun juoksijaidentiteetti on taas vähän hukassa. Alkuvuosi on mennyt punttaillessa, pyöräillessä ja uidessa loukkaantumisen vuoksi. Kunhan pääsen taas kunnolla juoksemisen makuun, niin eiköhän se sisäinen juoksija taas löydy. Olen ehkä hieman kummajainen juoksijana, koska punttaan talvisin itseni aika isoon kuntoon ja teen aika vähän pitkäkestoista treeniä. Keväisin sitten joudun aloittamaan juoksukunnon rakentelun taas ihan alusta. Tämä on mun tyyli olla juoksija, tai punttaava juoksija. En vain halua valita vain yhtä lajia ja keskittyä siihen, vaan haluan tehdä vähän kaikkea.

Jos haluat aloittaa juoksemisen ihan alusta. Juoksun aloittaminen kävelystä, treeniohjelma löytyy TÄÄLTÄ.
Aloittelijajuoksijan kahdeksan viikon harjoitusohjelma löytyy TÄÄLTÄ.

Vihdoinkin se alkoi – Vauhtisammakon juoksukoulu!

Eilen alkoi Vauhtisammakon Juoksukoulu Helsingissä. Perinteisen koulun tavoin tämäkin aloitettiin luennolla. 😀 Paikalla oli yksi auditoriollinen juoksuhulluja. Ilmapiiri rento ja mukava, joten luvassa on varmasti hauskoja treenejä. En malta odottaa ensimmäisiä juoksuharjoituksia. Vauhtisammakko on Turussa jo käsite ja näemmä se on kohta Helsingissäkin sitä, nimittäin syksyn juoksukoulut on myyty täyteen. Enää ei mahdu mukaan uusia juoksijoita, mutta lähiaikoina avataan ensi vuoden ilmoittautumiset. Mä ilmoittelen teille niistä sitten lähempänä.

Luennolla saimme kuulla teoriaa juoksutekniikasta, hyödyllistä tietoa varusteista, sykerajoista ja kilometrivauhdeista. Ensi viikolla on tiedossa tekniikkatreenejä! Mahtavaa!

Joku teistä lukijoista on ehkä ehtinyt miettiä mitä kävi maratonille? Se oli ja meni Tallinnassa, mutta mä pysyin täällä. Pikkuisen kirvellen seurasin Vauhtisammakon pikku-Annin suoritusta somen välityksellä. Huikeeta, Anni! Onnea vielä! Mä en siis juossut siellä. Tässä vielä vähän mietin, jos juoksisin tulevana viikonloppuna Espoon Rantamaratonin, mutta sitten iskikin semisti flunssa, joten en tiedä onnistuuko tämäkään suunnitelma. Juoksut eivät silti todellakaan lopu. Nyt naamariin Panadol Hottia, Bion Immun Restorea ja perus vitskut kans. Jospa olo talttuis näillä. Ensi viikon lopulla lähden lappiin Leville RuskaBootCampiin! En malta odottaa. Neljä päivää irti arjesta ja urheilua sieluni kyllyydestä. Voisko olla siistimpää! Tästä tulette kuulemaan! Blogissa on syksyn/talven mittaan luvassa muutakin uutta. Olen uusista kuvioista tosi innoissani.

Blogissa on nyt ollut hieman hiljaisempaa, mutta enköhän mä tästä arjen tasoittuessa pääse taas vauhtiin ja tekemään täysillä tätä mistä tykkään!

Ps. Vielä ehtii äänestää blogiani Sport & Wellness Blog Awardseissa. Olen ehdolla Sport-kategoriassa.

Juoksuitsetunto hukassa

Maraton lähestyy päivä päivältä ja sitä mukaa mun luotto omaan kuntoon heikkenee. En ole missään ihmeellisessä kunnossa, mutta eipä mun tarvitse mitään enkkareita tehdä, eikä juosta ketään muuta kuin itseäni varten, joten eipä sillä niin väliä. Tuleepahan erilainen juoksu. Juoksen vain ilman mitään sen ihmeempää tavoitetta ja vaikka fiilistelen reittiä Tallinnan kaduilla. Sen verran mä itseäni tunnen, että kyllä mä sen maratonin aina läpi juoksen. Vaikka juoksukunto on mitä on ja sen suhteen on paljon epäilyksiä, olen nauttinut juoksemisesta enemmän kuin ehkä koskaan ennen. Alkuvuodesta harmittelin sitä kun tiesin, että tänä vuonna joudun juoksemaan pitkät lenkit pääosin yksin, koska molemmat juoksukaverini (siskot) olivat raskaana. Nyt he ovat jo synnyttäneet, joten ensi kesänä mulla on taas juoksuseuraa, luotettavat juoksijasiskot, jotka lähtevät aina lenkille kun kysyy. <3


13 kilometrin kaatosateessa juoksun jälkeen oli hyvä fiilis, kello tässä vaiheessa yli yksitoista illalla.

Juoksulenkille lähteminen on ollut yksin treenatessa se haasteellisin osuus. Lähteminen on ollut vaikeaa ja olenkin tehnyt lenkkejä mitä ihmeellisimpiin aikoihin, kun vihdoin ja viimein olen saanut itseni kanssa juupas-eipäs-keskustelut käytyä.

Vedot matolla 4 x 1 km: 4:45, 4:39, 4:45, 4:43, 2 min juoksupalautukset välissä. Fiilis jälleen loistava suoritetun treenin jälkeen.

Tänä vuonna mulla on ollut kaksi ihan superhienoa juoksuun liittyvää projektia – ensin adidasheimo ja sitten vieläkin käynnissä oleva yhteistyö Vauhtisammakon juoksukoulun kanssa. Molempien projektien ansiosta mun juoksutekniikka on parantunut ja olen oppinut tekemään aivan uudentyylisiä juoksutreenejä. Erityyliset ja -vauhtiset lenkit tuovat mielekkyyttä treeniin ja tietysti parantavat kuntoa.

Viimeisimmällä pitkällä lenkillä huomasin, että juoksin koko 25 kilometriä päkiällä. Edes väsyneenä en enää vaihtanut kanta-askellukseen, tasajalka-askellukseen kyllä. Uusimmat lättänät lenkkaritkin auttavat tässä askelluksessa, nimittäin Karhun Flow3 Trainerit jotenkin ohjaavat askellusta päkiälle. Päkiäjuoksun seurauksena pohkeet ovat kyllä koetuksella, mutta onneksi penikat eivät silti ole isommin kipeytyneet.

Sunnuntaina juoksin äidin kanssa ensin 12 kilometriä ja jatkoin yksin vielä tähän puolet päälle. Kotiuduin kahdentoista aikaan yöllä. 😀

Jos tästä vuodesta ei jää yhtään ennätystä plakkariin, vaikka niin kovasti niitä toivoin, niin jääpähän ainakin hyviä lenkkimuistoja ja parempi juoksutekniikka. Tämä vuosi on ollut monella tapaa itselleni raskas, joten annan itselleni löysää treeneissä ja treenitavoitteissa. Elämän tärkeimmät asiat ovat kuitenkin ihan muualla kuin treeneissä.

Tallinnan maraton lähestyy

Tämän vuoden piti olla juoksun vuosi. On se sitä ollutkin, muttei ihan siinä mittakaavassa kuin alkuvuodesta ajattelin ja toivoin. Kroppa pisti heti helmikuussa mahdollisimman paljon kapuloita rattaisiin. Olin pitkälle kevääseen juoksematta jalkavaivan vuoksi, mutta olen kaikesta huolimatta onnistunut tänä vuonna juoksemaan kolme puolimaratonia. Onneksi jalka antoi kuitenkin pyöräillä ja vesijuosta. Ensimmäisen Helsinki City Runissa (1:54), toisen Helsinki Half Marathonissa (1:47) ja kolmannen Pullukka Runissa (2:00).

Adidasheimon jälkeen tuli hetkeksi tyhjiö. Siitä selviytyäkseni ilmoittauduin Tallinn Marathonille. Treenimotivaationi ylläpitäminen vaatii aina pieniä tavoitteita. Yritin HHM:n jälkeen juosta erilaisia lenkkejä, mutta en oikein saanut otetta treeneistä. Onneksi juoksumotivaationi pelasti Vauhtisammakko-yhteistyö. Mikko laati mulle juoksuohjelman, jota olen nyt noudattanut heinäkuun puolesta välistä alkaen.

Tällä viikolla tajusin, että hemmetti, maratoniin on enää neljä viikkoa ja mun treenit ovat omalla mittapuulla vasta alussa. En ole vielä lähelläkään viime vuoden maratonkuntoa. Turha siis kuvitella, että tekisin tänä vuonna mitään enkkareita. Ei ole ollut yhtä paljon aikaa hioa kuntoa huippuunsa loukkaantumisen tai muun seliselin takia. Mä vaan tiedän, että nyt en ole ihan samassa kunnossa.


Polvet saisi nousta korkeammalle. Kuulen Joonaksen äänen “nosta niitä jalkoja, Elina”. Samaa se Mikkokin sanoo. Jännä.

Ai vauhditonta pituushyppyä? Ootsä tosissas? 😀 Se oli kyllä oikeasti ihan kivaa. 🙂

Kuvauksissa oli hauskaa. 🙂

Siellä me Harrin kanssa napotetaan odottamassa kun Mikkoa kuvataan.

Meillä on ollut Vauhtisammakon, 2XU:n ja Sykesportin kanssa kiva projekti, josta tulette varmasti kuulemaan lisää myöhemmin. Kuvitan tämän postauksen kuvat kuvauksissa otetuilla kuvilla. Ensimmäisissä kuvauksissa Mikko juoksutti meitä jäätävässä helteessä Malminkartanon mäkeä ylös. Meinasin kuolla. En oo ikinä tehnyt mitään yhtä raskasta. Ihan oikeasti. Varmaan pitäisi jatkossakin tehdä vastaavanlaisia treenejä. Meinasin oksentaa ja tuon treenin jälkeen ymmärsin Pehkosen Tuijaa paljon paremmin. 😉 Toisissa kuvauksissa Mikko vei minut toisella tapaa äärirajoille. Juostiin kilometrin vetoja, viimeisin veto, tosin vain 400 m, kipitettiin 3:45 min/km-vauhtia, joista viimeinen satanen vieläl 15 sekuntia nopeammin. Minulle vauhti oli kova! Huh! 400 metrin matka on oikeasti kunnioitettava matka. Kokeilkaapa huvikseen juosta 400 metrin rata täysillä. Rata tuntuu yllättävän pitkältä, vaikka näyttää telkkarissa naurettavan lyhyeltä.

Saa nähdä minkä ajan saan juostua Tallinnassa. Itse veikkaisin, että nipin napin neljä tuntia. Voi hyvin mennä ylikin. Harmittaa jo valmiiksi, koska en saa juostua hyvää aikaa, mutta tämä on ollut opettavainen vuosi monessa mielessä. Juoksu on laji, jossa oppii älyttömästi itsestään. Juoksu vaatii ihan hirveästi korvienväliä. Pitää uskoa siihen mitä tekee, uskoa itseensä. Eikä koskaan saa luovuttaa, ellei sille ole jokin syy. Olen luullut olevani kova, mutta olen nyt huomannut olevani mukavuudenhaluinen ja olen luovuttanut/himmannut yllättävän helpolla. Tämän huomaaminen on pistänyt miettimään.

Juoksu on laji, jota jollain tapaa vertaan purjehdukseen. Jotkut asiat pitää jättää vain jonkun kohtalon tai korkeamman haltuun. Kaikkea ei vaan kertakaikkiaan voi suunnitella. Purjehduksessa ollaan sään, tuulen ja aallonkorkeuksien armoilla. Juoksuun täytyy suhtautua samalla kunnioituksella kuin sääilmiöitä kohtaan. Täytyy olla kiitollinen, jos juoksu sujuu kuin unelma. Joskus se on tervanjuontia ja suorastaan ihan paskaa, mutta nekin kokemukset pitää ottaa vastaan ja yrittää hyväksyä, että nyt se oli vaan tätä ja toisella kertaa jotakin muuta. Moniin asioihin voi itse vaikuttaa, mutta silti jotkut jutut ovat jostain ihme tähtien asennosta kiinni. Minulle juoksu on terapiaa ja sitä kautta oppii paljon itsestään.

Ennen Tallinnaa pitäisi asettaa uusi tavoite jo valmiiksi, ettei taas iske tyhjiö. Tosin tyhjiön täyttää syksyllä Vauhtisammakon juoksukoulu, mutta silti. Tavoite pitää aina olla. Ehdotuksia?

Kuvat: Miia Honkanen/Sykesport
Vaatteet: 2XU

Instagram: @sykesport @2xusuomi @endorfiinikoukussa @vauhtisammakko @juoksevahartsa

Juoksemisen riemua

Vauhtisammakko-yhteistyö on tuonut mulle niin paljon lisämotivaatiota juoksuun, että olen ihan riemuissani. Toisen laatima ohjelma on tietyllä tapaa kuumottava, koska sitä pitää saa noudattaa kirjaimellisesti, mutta samaan aikaan se on helppo. Itselle jää vain miettiä paikka missä treenin toteuttaa, ainakin näin yksinkertaistettuna.

Juoksu on superhelppoa näin loma-aikaan. Sen kun vetää kamat niskaan ja lähtee juoksemaan. Sitä voi tehdä missä tahansa ja mihin aikaan tahansa.

Olen noudattanut saamaani juoksuohjelmaa aika tarkasti ja nyt olen ottanut taas ravintolisät mukaan treeneihin. Sain blogin kautta testattavaksi Myproteinin MyWhey -proteiineja, joita olen höläytellyt huiviin aina lenkin päälle. Mulle tulee oman kropan huolto ja hyvinvointi entistä tärkeämmäksi silloin kun treenaan juoksua tavoitteellisesti.

Jännitin proteiinijauheen testaamista, sillä olen vähän kranttu näiden koostumusten ja makujen suhteen, mutta nämä olivat oikeasti positiivinen yllätys. Söpön sheikkerin sisällä on vieteripalloo, joka sekoittaa juoman aivan smoothiksi ei jää yhtään kökkäreitä. Ja kaikkien testiin saatujen jauheiden maku on hyvä!! Sain testiin maut: vanilla, cherry, pineapple, banoffee, chokomint. En osaa analysoida ravintosisältöjä sen ihmeemmin, mutta voit itse tarkistella niitä täältä.

Yllä olevat kuvat on otettu tämän päivän treeneistä. Tänään ohjelmassa luki 12 x 30 s maksimivauhtista vetoa. Sain tehtyä yhdeksän, jonka jälkeen näin paremmaksi jättää vedot kesken, koska jo puolessa välissä pakarassa tuntui ikävää tuntemusta. Olisi pitänyt venytellä lämmittelyn jälkeen vähän ennen vetojen repimistä tai lämmitellä kauemmin. Ekat vedot meni nimittäin aika raa’asti. Mun ja miehen kiskoessa vetoja lapset hyppivät pituutta, ottivat aikaa toisten juoksuista ja juoksivat viestejä. <3 Olen saanut miehenkin innostettua juoksutreeneihin. Nämä vaihtelevat lenkit motivoivat häntäkin. Tässä on vaan se vaara, että hän kohta pesee mut juoksussa ja sehän ei käy. 😀 😀

Ps. Huomenna on juoksukoulujen tarjous viimeistä päivää voimassa, joten hopi hopi ilmoittautumaan. Paikatkin alkaa olla täytettyinä. Ole nopea! Kerro ilmoittautuessasi, että olet blogini lukija. Ilmoittautumisohjeet täällä.