to top

Jälleen kerran Urho Kekkosen kansallispuistoon

Tänä vuonna jokavuotinen syysvaelluksemme suuntautui jälleen Urho Kekkosen kansallispuistoon, vaikka viime vuonna puhelimme, että seuraavalla kerralla menisimme johonkin toiseen kansallispuistoon. Tämä oli jo kuudes reissumme noihin maisemiin.

Urho Kekkosen kansallispuisto on ihana paikka. Yhdestä puistosta löytyy monenlaista maisemaa ja sopukkaa – on tunturimaisemaa, kivikkoa, suota, joenvartta, järviä ja upeaa vanhaa kangasmetsää. Se, miksi me päädymme aina uudestaan ja uudestaan Kekkospuistoon, johtuu siitä, että autottomina tuonne on helppo päästä julkisilla kulkuvälineillä. Helppojen yhteyksien lisäksi tänä vuonna valintaan vaikutti majoitteet: Päätimme tänä vuonna majoittua kesällä hankkimissamme riippumatoissa. Tuttu puisto mahdollisti reittisuunnittelun paremmin myös tästä näkökulmasta. Tiesimme ennalta hyvät paikat, joissa voi yöpyä riippumatoissa. Riippumattomajoitus ei nimittäin ihan kaikkialla Lapissa onnistu.

Tänä vuonna reissuun lähtö oli minulle harvinaisen hektinen. Lähtöä edeltävänä päivänä oli keskimmäisen tyttäreni rippijuhlat, joiden valmistelut veivät kaiken vapaa-ajan reissua edeltävällä viikolla. Lisäksi töissä oli todella kiireinen viikko juuri tuolloin. Onneksi vaellusreissuille pakkaaminen on tuttua. Suurin osa varusteista oli jo tietysti jo olemassa, ruuat oli ostettu hyvissä ajoin ja reissua ennen piti vain kerran käydä rinkan sisältö ajatuksella läpi. Ainoa viime hetken hankinta oli uusi aluspeitto riippumattoon. Tätä pähkäilin ihan viimeiseen asti, kun mietin ottaisinko ohuemman aluspeiton ja talvimakuupussin. Päätin kuitenkin ostaa DD Hammockin underblanketin (comfort -5°C), koska tiesin, että tulen tarvitsemaan sitä myöhemminkin.

Tyttären rippijuhlat päättyivät lauantaina alkuillasta, jonka jälkeen kävin rinkan sisällön läpi aivan umpiväsyneenä. Päätin ottaa mukaani Jack Wolfskinilta saamani uuden jätti-ison 85-litraisen rinkan, ettei tavaroita tarvitsisi pelata joka kerta tetriksenä 60-litran rinkkaan. Mua nauratti rinkan koko, nimittäin tuntui, että mahtuisin rinkan sisään itsekin. Tavarat humpsahtivat sujuvasti isoon rinkkaan, sinne saattoi livahtaa vahingossa vähän liikaakin tavaraa, koska tilaa oli. Amatöörin moka.

Sunnuntaiaamuna suuntasimme lentäen kohti Ivaloa, siitä lentokenttäkuljetuksella Saariselälle, mistä ostimme kaasut keittimiin ja kävimme syömässä tukevat lounaat. Iltapäivällä puoli neljän aikaa hyppäsimme tilattuun taksiin, joka kyyditsi meidät lähtöpaikkaan Aittajärvelle. Taksimatkalla vettä satoi kaatamalla ja ulkona oli melko kolea sää, mutta mieli oli kepeä. Vihdoinkin olimme Lapissa! Nyt saa rentoutua ja nauttia luonnosta.

Reittisuunnitelmamme olivat oikeastaan vain hahmotelmia ja olimme sopineet, että päätämme vasta Aittajärvellä vaellammeko ensimmäisenä päivänä lainkaan, vaan jäämmekö yöksi siihen laavun läheisyyteen. Sateinen keli helpotti päätöksentekoa. Istuimme laavuun joidenkin vaeltajien seuraksi odottelemaan sateen hellittämistä.

Sateen lakattua seurue lähti jatkamaan matkaansa ja me pystytimme leirin, jonka jälkeen laitoimme iltaruuat nuotion ääressä. Illan hämärtyessä nuotiolle käveli laavun takaa pariskunta, jonka tutun kuuloinen ääni totesi “täällähän on tuttuja”. Aluksi en siinä hämärässä erottanut kasvoja ja hämmentyneenä mietin, ketä nämä voisivat olla. Kohta välähti, että siinähän seisoi työkaverini vuosien takaa tyttöystävänsä kanssa. Mikä yhteensattuma! He lähtivät nopeasti etsimään telttapaikkaa ennen pimeäntuloa. Istuimme vielä hetken nuotion ääressä odottamassa sen hiipumista ja siirryimme iltapesujen kautta riippumattoihimme nukkumaan.

Aamulla alkaisi varsinainen vaeltaminen, suuntana Jyrkkävaara.

  • tiina

    Mitkä oli kokemuksesi Jack Wolfskin isosta rinkasta?
    Itsellä tällä hetkellä 65l ja pakattu aina aivan piukkaan.
    Mietin isompaa??

    September 26, 2020 at 12:34 am Reply

Leave a Comment