Juoksujengiläisten kisaraportit: Marika

Tämän vuoden HHM oli ehdottomasti raskain mun juoksemista puolimaratoneista. Vaikka alkuviikosta olikin jo tiedossa, että juoksupäivän sää tulee olemaan lämmin, en silti osannut valmistautua siihen kuumuuteen. Tavoitteeksi asetin 1.45, ja uskoin normaalilla suorituksella siihen pääseväni.

Ensimmäinen 5 kilometriä kulki hyvin ja pystyinkin juoksemaan jopa tavoitettani vauhdikkaammin. Reitin kaartuessa Kauppatorille ja kellon näyttäessä 7 kilometriä tajusin, että loppumatkasta tulee tuskainen. Reiluun kymppiin asti sain kuitenkin pidettyä hyvää vauhtia yllä. Sen jälkeen nousi seinä vastaan ja kuumuus iski päälle oikein kunnolla. Sykkeet mulla ei ollut mitenkään korkealla, mutta kaikki voimat kropasta karisi johonkin Hakaniemen kulmille. Ei auttanut geelit, ei urheilujuomat, eikä päähän kaadetut vedet.

Juoksusta ei meinannut tulla enää mitään ja tässä vaiheessa luovuin myös myös aikatavoitteesta. Keskeyttäminen kävi mielessä pariinkin otteeseen, mutta päätin kuitenkin päästä maaliin asti – vaikka kävellen. Viimeiset kilsat juoksin selkeesti rennompaa tahtia ja selvisinkin maaliin hyvävointisena. Tavoitteesta jäin lopulta 2 minuuttia, mikä oli positiivinen yllätys siihen nähden, kuinka karmee kokemus juoksu kokonaisuudessaan oli.

Tästä juoksukokemuksesta opin seuraavaa:

– nestettä kannattaa tankata juoksua edeltävällä viikolla
– nestettä kannattaa ottaa mukaan myös jokaiselta juomapisteeltä
– nestettä ei voi nauttia liikaa
– auton lämmitystolppaan törmäämisestä kesken juoksun saa mukavasti virtaa loppumatkalle

Marika

Juoksujengiläisten kisaraportit: Anna

En varsinaisesti ole juoksija, en urheilija enkä edes kovin aktiivinen liikkuja. Minut tunnetaan kavereiden keskuudessa enemmänkin tyyppinä, jolla on kymmenen vuotta vanhat juoksukengät ja joka ei tajua, miksi jotkut ottavat lenkkarit mukaan kaupunkilomalle.

Tänä keväänä juoksin ainakin kahdesti melkein joka viikko, ja Barcelonan-reissulla matkalaukusta veivät farkuilta tilaa lenkkitossut. Loppukeväästä ranteestani löytyi sykemittari, vaatekaapistani useammat kuin yhdet juoksutrikoot, eteisen hyllyltä juoksuvyö ja keittiöstä urheilujuomajauhetta.

Ehkä pääsin mukaan #endorfiinikoukussaRUN-juoksujengiin, koska Elina näki, että tarvitsin tätä: liikuntaa ja puolipakollista ulkoilmaa rankan syksyn jälkeen, keskelle uuvuttavaa talvea ja kevättä. Olen tuntenut Elinan yli kaksikymmentä vuotta, joten hän luultavasti myös muisti, että kyllä minusta sinnikkyyttä ja urheiluhenkisyyttä löytyy. Kävimme melko totisesti yhdessä uimassa vuonna 2001.

Vaikka välillä tuntuikin ylimääräiseltä, kun piti raahautua lenkille liukkaalla, vesisateessa, kiireessä ja itku kurkussa, ryhmä antoi valtavasti. Joskus sitoutuminen ryhmään pelasti ei niin mukavilta vaihtoehto-ohjelmilta. Sitä paitsi nautin siitä, että tapasin näitä naisia.

Koska tiesin jaksavani ja ehtiväni treenata maltillisesti, otin myös maltillisen tavoitteen. Olin viime keväänä juossut elämäni ensimmäisen puolikkaan aikaan 2:01:23. Ajattelin, että jos alle kahden menisi, niin hyvä.

Suuri juoksusuunnitelmani oli, että lähden kahden tunnin jäniksen rinnalle, ja juoksen lopuksi ohi. En osaa oikein sanoa miksi, mutta en pysynyt suunnitelmassani, vaan ajauduin 2:05:n jäniksen aloitusporukkaan, ja ensimmäiset viisi kilometriä tai enemmänkin menivät ruuhkajumissa.

Kokemattomuudestani (tai liiankin rennosta suhtautumisestani) kertonee myös se, etten seurannut aikaa tai vauhtia, ja aloitin kirin liian myöhään tai liian hitaasti. Samalla selityksellä menköön sekin, että kaadoin ensimmäisellä juomapisteellä urheilujuomat päälle. Ei ollut kovin pro-tunnelmat siinä kohtaa.

Edellisvuodesta tuttuun tapaan kilometrit viidestätoista kahdeksaantoista olivat ikävimmät. Pään kanssa meni nyt aiempaa paremmin. Viimeksi se jankutti, että ”mitä sä täällä, kävele vaan”. Nyt en ajatellut vaikeimmilla kilometreillä kävelemistä tai ylipäätään yhtään mitään. Vaikka helle paahtoi, missään vaiheessa ei edes tuntunut kamalan pahalta.

Maaliin tulin ajassa 2:00:42. Vähän jäi kyllä hämäämään.

Anna

Juoksujengiläisten kisaraportit: Maru

“Lupaa, ettei minun tarvitse enää koskaan juosta”

Tähän puolikkaaseen oli valmistauduttu. Oli juostu koko pitkä talvi ja kevät räntäsateessa, tuulessa ja viimassa, pakkasessa ja auringonpaisteessa. Itsevarmuutta oli enempi kuin ennen. Vuosi sitten juostun puolikkaan jälkeen aika oli jäänyt kaivelemaan. Ajattelin että omaan ennätykseen oli mahdollisuus.

Elinan kokoama ihana juoksuporukka antoi virtaa. Oli ihanaa juosta porukassa.

Kisapäivän lähestyttyä itsevarmuus alkoi pikkuhiljaa hiipua. Kisapäiväksi luvattu helle pelotti ihan oikeasti. En ollut enää ollenkaan varma haluanko ylipäätään lähteä viivalle. Elimistö ei ollut tottunut hellejuoksuihin ja oikeaa jalkaa piinaava piriformislihaksen kipu ei ainakaan vahvistanut itseluottamusta. Päätin kuitenkin lähteä. Rauhoittelin itseäni, että maaliin pääsen vaikka kävellen. On turha lähteä edes yrittämään mitään enkkoja.

Päänsisäinen jyskytys oli kuitenkin kaikkea muuta, ja niinpä kisa-aamuna, itsevarmana muiden ravinaisten kanssa asetuin 1:45 lähtijöiden karsinaan. En ajatellut missään vaiheessa juosta niin kovaa, mutta olihan se nyt hienoa edes hetken kuulua kovien muijien porukkaan!

Maru on kuvassa keskellä.

Juoksu tuntui alussa tosi hyvältä, ensimmäiset kilometrit paahdoin melko kovaa ja sanoinkin vieressäni juoksevalle Mirjalle, että vauhti on minulle ihan liian kova, pitäisi hidastaa. Mutta koska sillä hetkellä tuntui hyvältä, en hidastanut. Juoksu rullasi ja hellekään ei tuntunut ylivoimaiselta. Jokaisella juomapisteellä join vettä ja urheilujuomaa ja heitin vielä yhden kupillisen vettä päähänkin. Tämä tietysti jälkikäteen tuntui inhottavan itsekkäältä, kun kuulin että loppupään juoksijat olivat jääneet ilman vettä.

Suunnilleen kympin kohdalla näin edessä juoksevan Elinan. Päätin ottaa hänet kiinni ja ajattelin että voidaan juosta loppumatka yhdessä. Sanoin Elinalle etten pääse enää yhtään kovempaa. Suunnitelmissa oli juosta loppuun asti rauhallista tahtia ja jos viimeiselle kilometrille jostain ilmaantuu virtaa, niin sitten voin kiristää. Näin päätin mutta toisin kävi.

Elina lähti melkein heti juoksemaan omia juoksujaan ja Mirjakin oli hävinnyt maisemista. Siinä vaiheessa helle oli vienyt minusta kaikki mehut. Tahti vain hidastui ja joka toisella askeleella päätin keskeyttää. Ylämäet oli pakko kävellä, muuten en olisi selvinnyt.

Kauhulla odotin milloin jänikset alkavat juosta ohi. 1:45-jänis oli mennyt jo aikoja sitten. Kohta ohi paineli 1:50-jänis, se, jonka perässä minun oli ollut tarkoitus pysyä. Silloin ajattelin, että  kunhan vaan kahden tunnin jänis pysyy takana niin olen tyytyväinen. Ei pysynyt sekään. Viimeisillä kilometreillä ohi meni sekä 1:55-jänis sekä kahden tunnin lippua kantanut jänis.

Melkein loppusuoralla kuulin takaa Annan hihkaisun: ”Maru, sä oot vielä täällä”. Ei ole totta, nyt Annakin menee ohi! Sanoin Annalle ihan tosissaan, että jos maaliin pääsen, niin lupaathan, ettei minun tarvitse juosta enää koskaan. Anna sanoi, ettei tarvi ja hänkin paineli ohi.

Maaliviivan ylitin ajassa 2:02 ja jotain sekunteja päälle. Hoipertelin istumaan kaiteen päälle jonkun miehen viereen. Juttelin hänelle pitkät pätkät, miten kamalaa juoksu oli. Mies hymyili ja vastasi jotain englanniksi. Olo oli maalissa yhtä aikaa helpottunut ja pettynyt. Aika jäi kauas tavoitteesta, mutta helpottunut ja onnellinen olin siitä, etten keskeyttänyt.  Ja nyt kun aikakin on jo kullannut muistoja, niin uusi puolikas juoksun lopettamislupauksista huolimatta on suunnitteilla.

Syksyllä nähdään Vantaan tai Espoon puolikkaalla!

Maru

Juoksujengiläisten kisaraportit: Mari

Juoksukärpänen puraisia minua vuonna 2012, josta seuraavana vuonna keväällä juoksin ensimmäisen puolimaratonin Maskussa. Kokonaisen maratonin juoksin Tukholmassa. Maaliintulo ja onnistumisen fiilis on aivan käsittämättömän hienoa!!!

Ensimmäisen maratonin jälkeen jäin juoksuun täysin koukkuun – se fiilis, ja miten hyvää juoksu tekeekään mielelle ja keholle. Juosta voi missä ja koska vain! Se ei katso aikaa eikä paikkaa, eikä sääkään koskaan ole ollut esteenä juoksulle. Välillä motivaatio on ollut kadoksissa, mutta aina se on tullut salamana takaisin. Juoksen yksin, puolison, kaverin tai juoksuporukan kanssa. Porukassa on kiva juosta varsinkin pitkiä matkoja.

Osallistuin keväällä #njiesuomi kilpailuun, josta voisi palkintona päästä mukaan @endorfiinikoukussa tiimiin ja saada ilmoittaumisen Helsinki Half Marathonille. Ja VOITIN! Pääsin mukaan Elinan tiimiin ja mikä naisjengi olikaan!!! Ihania tyyppejä! Saatiin hienot Björn Borgin treenivaatteetkin!

Itsellä ei ollut juoksun suhteen toiveita enkka-ajasta, koska jo muutaman päivän oli ollut kurkkukipua ja pientä yskää. Sekä tieto siitä, että tulee olemaan hellejuoksu, niin päätin juosta rauhaksiin. Vielä aamulla mietin uskallanko edes startata, mutta ajattelin, että keskeytän, mikäli olo huononee. Puoliso tsemppasi ja oli huoltojoukoissa mukana.

Aamulla treffasimme tiimin kanssa tapahtuma-alueella. Oli kiva nähdä kaikkia pitkästä aikaa. Meitä jännitti aika paljon, mutta naurua ja höpötystä kuului. Nopeat hätäpissat kaislikkoon ja lähtöviivalle, mars! Heti ekoilla kilsoilla ajattelin, että tulen keskeyttämään – olo ei ole hyvä. Kuumuus ei helpottanut vointia.

12 kilometrin kohdalla jäin auttamaan yhtä miestä, jolta oli taju juuri lähtemässä. Mies sanoi: ”ei täs hätää, pää on vaan vähä pehmee”, jonka jälkeen laitettiin hänet kyljelleen makaamaan toisen juoksijan kanssa. Kannustajat tulivat siihen auttamaan ja käskivät meidän juoksijoiden jatkaa matkaa. Ajattelin, että on tää hullua hommaa! 15 kilometrin jälkeen päätin, että maaliin menen vaikka kävellen. Maaliin tulin ajassa 1:57:24.

Kiitos Elina ja koko tiimi!

Mari

Juoksujengiläisten kisaraportit: Mirja

Vaikein puolimaraton ikinä

Olin koko kevään hermoillut Helsinki Half Maratonin aikaista lähtöaikaa – moneltako pitäisi herätä, saisinko syötyä ja juotua tarpeeksi ja vielä tarpeeksi ajoissa ennen kisaa. Kisaviikolla jännitysmomentiksi muodostuikin helteinen sää. Tankkasin mielestäni riittävästi. Tulimme juoksujengin kanssa paikalle ajoissa, mutta niin ne alkuverryttelyt jäi tekemättä, kun tuli kiire lähtöön. Kroppa oli kyllä hereillä – ihan ylikierroksilla. Päivä tuntui jo ennen starttia superkuumalta.

Aluksi vauhti pysyi hyvänä ja suunnittelin oman ennätyksen rikkomista ensimmäisen kympin jälkeen. Juoksu kulki hyvin ja rennosti. Aurinko porotti. Otin reilusti juomaa kaikilta juomapisteiltä. Lisäksi minulla oli omat huoltojoukot: mieheni ja ystäväni. He huolehtivat minulle juomapisteiden väleissä geeliä, urheilujuomaa ja vettä. Joten nesteytyksen puutteeseen, ei tämä homma kaatunut.

Kympin jälkeen noin 11–12 km kohdalla reidet muuttuivat tunnottomiksi (vaikea kuvailla sitä, miltä se tuntui) ja vauhtini putosi. Silloin koeteltiin mieltä ja ensimmäistä kertaa ikinä mietin keskeyttämistä. Myöhemmin loppumatkasta jalkoja alkoi myös palella. Useita juoksijoita makoili pitkin reitin vartta. Näky sai myös höllentämään omaa vauhtiani ja annoin itselleni luvan kävellä mäet ylös, koska en halunnut keskeyttää.

Junaradan vartta juostessani olin onnellinen, etten ollut jättänyt juoksua kesken. Maali oli vain muutaman kilometrin päässä. Ne kilometrit jaksan varmasti, ajattelin. Aloin taas saada vähän juoksusta kiinni ja ohittelin muita juoksijoita. Viimeisen sadan metrin matkan juoksin niin kovaa kuin pääsin ja maaliin saavuin ajassa 2:00:00. Ennätys jäi noin 2 minuutin päähän.

Vaikeuksista huolimatta pääsin maaliin ja vietettiin huikea karonkka juoksujengin kanssa. On ollut mahtavaa kuulua tähän Elinan ryhmään.

Muutama päivä juoksun jälkeen edelleen mietityttää, mikä meni pieleen. Tankkaus? Kenkävalinta? Liian kova alkuvauhti? Huono kunto? Analysoitavaa riittää. Ainakin taitaa olla niin, että helle sopii itselleni erittäin huonosti juoksukelinä tai helteellä juokseminen ainakin vaatii harjoittelua. Toivotaan siis kuumaa ja aurinkoista kesää!

Mirja

Juoksujengiläisten kisaraportit: Nea ja Tiia

“Onneksi hidastin, muuten olisin saattanut päätyä ambulanssiin”

Kuusi vuotta sitten juoksin puolimaratonin viimeksi. Sen jälkeen olen juossut vain 5-10 kilometrin matkoja.

Kuuma sää kisapäivänä jännitti, mutta olin tankannut nesteitä hyvin koko viikon. Luulin, ettei ongelmia sen suhteen siis tulisi.

Alku sujui hyvin, tosin jonkin aikaa hitaasti ruuhkassa. Ajatuksena oli pysyä kahden tunnin jänön matkassa, kunnes 7 kilometrin kohdalla sykkeet nousi todella korkeiksi ja aloin palella.

Keskeyttäminen kävi mielessä. Urheilujuoma ja vauhdin hidastaminen kuitenkin auttoivat. Tien varret olivat täynnä keskeyttäneitä ja jopa ambulanssihoitoa vaativia. Onneksi hidastin. Olisin voinut itse olla seuraava.

Nea

Nea maalissa.

“Matka oli tärkeämpi kuin määränpää”

Kilometri kerrallaan menin. Noin 11 kilometrin kohdalla päätin, että maaliin aion tulla, vaikka vauhti oli todella hidas.

19,5 kilometrin kohdalla vasta viimeistään uskoin, että pääsen oikeasti maaliin. Aika ja vauhti ei ollut lähellekkään tavotteita, mutta maalissa oli silti hyvä meininki ja fiilis. Se on täysin tän ihanan juoksu-jengin ansiota!

Juoksujengiin päästessäni olin juossut puolimaratonin kerran, enkä treenannut sitä varten juurikaan. Selkeänä tavoitteenani oli juosta itselleni uusi enkkari kunnon treenaamisen siivittämänä. Helsinki 10:llä juoksin 10 kilometrin ennätykseni. Kunto tuntui nousseen.

Juoksin ennen Helsinki Half Maratonia HCRD:n Helsinki City Runin, jossa ei kulkenut. Kolmessa viikossa ei ollut paljon tehtävissä kunnon suhteen Helsinki Half Maratonia ajatellen, mutta sain kuitenkin kaivettua itseluottamusta ja lähdin kisaan varmemmilla fiiliksillä.

Tiia loppusuoralla.

Kisapäivää ennen oli jo tiedossa, että päivästä tulee kuuma ja siihen osasi onneksi varautua. Startista lähdin liikkeelle vauhdilla, jolla saisin uuden ennätykseni. Ajatuksenani oli kiristää vauhtia loppumatkasta. Aluksi tukkoisilta tuntuneet jalat onneksi aukesivat muutaman kilometrin jälkeen ja juoksu tuntui rennolta. 12 kilometriin asti tuntui tosi hyvältä ja olin tavoiteaikataulussa. Kuumuus ja lopun nousupätkä tulivat lopulta tavoitteen edelle. Maaliin kumminkin pääsin, eikä ajalla lopulta ollut väliä, kunhan selvisin siitä kuumuudesta omin jaloin perille.

Juoksujengimme on ollut niin huikea, että voin todeta matkan olleen tärkeämpi kuin määränpää. Olen niin kiitollinen siitä, että olen saanut koko kevään treenata näiden tyyppien kanssa samalla tutustuen heihin.

Tiia

Juoksujengiläisten kisaraportit: Onervan tuskien taivallus

Valmistautuminen Helsinki Half Marathoniin ei olisi voinut mennä paljon paremmin. Olin jo vuosia seurannut satunnaisesti Elina Hovisen Endorfiinikoukussa-blogia ja kun luin alkuvuodesta hänen järjestävän ilmaisia yhteislenkkejä lähellä kotiani, päätin lähteä kokeilemaan yhteisjuoksua.

Juoksen arviolta 80 prosenttia lenkeistäni yksin ja ajatus juoksuporukasta tuntui mukavalta vaihtelulta. Pian yhteislenkkien alettua Elina kertoi kokoavansa juoksuryhmää myös Helsinki Half Marathonille ja lenkkeihin tykästyneenä päätin pistää hakemusta menemään.

Suureksi ilokseni minut valittiin mukaan EndorfiinikoukussaRUN-juoksuryhmään, jonka päätavoite oli kesäkuun alun Helsinki Half Marathon. Kevät oli minulle muutenkin hyvin poikkeuksellista aikaa. Irtisanouduin todella pitkäaikaisesta työpaikastani ja jäin hetkellisesti kotiin, oli minulla nyt hyvin aikaa ja tarmoa satsata juoksutreeneihin. Pian ryhmän aloituksen jälkeen sain todeta, että meillä on kasassa huippuryhmä! Ikähaarukka oli laaja ja minulla oli ”kunnia” olla ryhmän seniori. Myös kunto- ja juoksutasoissa oli eroja, mutta se ei vaikuttanut tippakaan ryhmämme henkeen, joka oli alusta asti todella rento ja hauska!

Koko kevät meni siis juostessa. Treenasimme lumessa, vesisateessa, kuin myös huhtikuun yllättävän lämpimissä keleissä. Teimme ”pitkiksiä”, vetotreenejä ja tekniikkatreenejä. Itse en olisi näitä harjoitteita tehnyt, vaan olisin luultavasti junnannut tuttuja lenkkejä samalla tahdilla kuukaudesta toiseen.

Juoksukunto kasvoi. Sen huomasi lenkkejä tahkotessa kevään mittaan. Myös pahemmat urheiluvammat jäivät väliin, mitä nyt välillä polvi tai alaselkä hieman vihoitteli.

H-hetken lähestyessä myös ilmat lämpenivät. Viimeisellä viikolla paukahtikin sitten kesäkuun alkuun nähden poikkeuksellisen kovat helteet. Saimme Elinalta todella hyvät ohjeet tankkaukseen ja vaikka kuinka noudatin niitä, mietitytti miten kestäisin lähelle +30 kipuavan helteen. Lohduttauduin kuitenkin sillä, että startti olisi aikaisin aamulla, jo klo 8.30.

8 kilometrin jälkeen vaikeudet alkoivat: lämpötila tuntui nousevan koko ajan ja jalat alkoivat painaa. Jano oli hirmuinen. Pahin vastus kuitenkin oli jälleen kerran oma pääkoppa, joka väitti, että en selviä tästä. Ei tunnu hyvältä, liian kuuma.

Kauan odotettu kisa-aamu lopulta koitti. Olin mielestäni tankannut hyvin ja etenkin nestettä. Myös geeliä ja hunajaa ja tilkka lisänestettä oli mukana. Ei kun Finlandia-talolle ja tapahtumatorille. Tunnelma oli iloinen ja jännittynyt samanaikaisesti, tosin moni manaili hellettä, minä muiden mukana. Hiljaa mielessäni päätin koettavani parhaani, mutta tiedostaen sään haasteellisuuden.

Lähtölaukaus kajahti ja singahdin osan ryhmän kanssa 1:45-tavoiteryhmän mukana. Tämä oli ensimmäinen virheeni, sillä aloitusvauhti oli itselleni rivakka. Tämä selkeästi kostautui myöhemmin matkasta. Ensimmäiset 8 kilometriä olivat silti melko mukavat, nautin adrenaliinikuohusta, yhdessä juoksemisesta ja kauniista kesäaamusta.

Kuitenkin jo pian 8 kilometrin jälkeen vaikeudet alkoivat: lämpötila tuntui nousevan koko ajan ja jalat alkoivat painaa. Jano oli hirmuinen. Pahin vastus kuitenkin oli jälleen kerran oma pääkoppa, joka väitti, että en selviä tästä. Ei tunnu hyvältä, liian kuuma. Yritin keskittyä kuuntelemaani musiikkiin ja tolkuttaa itselleni, että pahin vihollinen on todellakin oma psyykeeni, kroppa jaksaa uskomattoman paljon. Vesipisteitä odotin kuin olisin harhaillut aavikolla päiväkausia. Niillä hulautin jotenkuten sekä urheilujuomaa sekä vettä, myöhemmin myös kaadoin vettä päälleni, mikä auttoi huomattavasti.

Juoksin eteenpäin. ”Kitukilometrit”, eli 10-15 kilometrin, osuus koitti. Ja kylläpä ne tuntuivatkin raskailta. Yleensä 15 kilometrin jälkeen on helpottanut, kun tietää olevansa jo paremman puolella, mutta ei tällä kertaa. Juokseminen muuttui koko ajan vain raskaammaksi ja jouduin kävelemään useita lyhyitä pätkiä. Myöskään vesipisteiden nestemäärä ei riittänyt. Toinen iso virheeni olikin, etten ottanut kunnollista vesipulloa suolalisällä mukaan. Nestehukka tuntui joka puolella, sormet muuttuivat aivan turvonneiksi nakeiksi ja muutenkin koko kroppa oli juoksun jälkeen koko loppupäivän aivan turvoksissa.

Viimeiset kilometrit Pasilan ympäristössä olivat kerta kaikkisen kamalat. Juoksin ja kävelin. Päätin vakaasti, että nyt loppuu itseni kiusaaminen. Lopetan maratonhommat tähän. This is it, never again. Lopulta maaliviiva ilmestyi näkyviin ja päätin tiristää kropasta kaiken irti. Otin vielä loppuspurtin – paitsi se ei ollutkaan maaliviiva! Olin käsittänyt väärin ja vielä piti juosta muutama sata metriä lisää. Melkein itku tuli.

Pääsin kuin pääsinkin lopulta maaliin, jossa mieheni ja kaksi lastani odottivat. Silmissä lähes musteni. Kroppa oli totaalisen poikki. Tutisevin jaloin ja perheeni tukemana etsin sen osan juoksuporukastani, joka oli jo tullut maaliin. Makasin aivan reporankana nurmikolla. Sain kuulla aikani olleen 1:53. Yllätyin, sillä luulin kaiken kävelyn kostautuneen loppuajassa, mutta pienen tuumailun jälkeen olin tosi tyytyväinen tulokseeni – oli päivän olosuhteet sen verran haastavat. Sain kuulla kaikilla muillakin olleen erittäin haasteellista ja yhdessä totesimme kaikkien olevan voittajia.

Kaksi päivää myöhemmin kyselin ihanalta EndorfiinikoukussaRUN-ryhmältäni, että mitäs jos menisimme syksyllä juoksemaan porukalla Vantaan puolimaraton. Jäi vähän kaivelemaan mikä aika olisi voinut olla jos aurinko ei olisi meitä niin kovasti kurittanut. Se siitä maratonien lopettamisesta…

Onerva

#endorfiinikoukussaRUN – kuvakooste yhteislenkeiltä

Ihana juoksuprojekti päättyi tämän kuun alussa. Mulla on jo ehtinyt tulla ikävä viikonloppuisia yhteislenkkejä ja juoksujengini naisia. Juoksutin puoli vuotta lähes jokaisena viikonloppuna ihmisiä pitkin Espoon rantoja.

Juoksujengiläiset kirjoittivat omia tunnelmiaan Helsinki Half Marathonista. Julkaisen näitä ihania kisakertomuksia tällä ja ensi viikolla.

Tässä kuvakooste viikonloppuisista yhteislenkeistä. Yhden sovitun lenkin jouduin perumaan ja vaellusreissun aikana ei ollut yhteislenkkejä, paitsi kuulemma oli ilman mua. 🙂 Ihan mahtavaa!

12.1.2019
20.1.2019
26.1.2019
9.2.2019
17.2.2019
3.3.2019
9.3.2019
17.3.2019
23.3.2019
6.4.2019
2.5.2019

12.5.2019

25.5.2019

Kiitos jokaiselle yhteislenkille tulleelle! Oli mahtava puolivuotinen. Toivottavasti tulee mahdollisuus tehdä jotakin vastaavaa myös syksyllä.

Ihanalle projektille ihana päätös

Mainos: Hotel Katajanokka

Aloitin vuoden alussa #endorfiinikoukussaRUN-projektin, jonka myötä halusin tehdä paluun rakkaimman harrastukseni pariin. En halunnut treenata yksin, joten aloin järjestämään joka viikonloppu yhteislenkkejä ja keksin, että haluan kerätä pienemmän porukan, jonka kanssa voisin treenata yhdessä puolimaratonille.

Sain yhteistyökumppaniksi Helsinki Half Marathonin, joka tarjosi joukkueellemme ilmaiset osallistumisoikeudet tapahtumaan. Laitoin juoksujengin haun päälle ja sain monta vaivalla kirjoitettua hakemusta, joista valitsin kymmenen ihanaa juoksijaa joukkueeseeni. Myöhemmin joukkuetta täydennettiin vielä kolmella juoksijalla.

Yhteislenkeille tuli viikko viikolta enemmän porukkaa ja tästä porukasta tuli laajennettu juoksujengi. Erityisen paljon sydäntä lämmitti se, kuinka moni kulki koko projektin mukana ja jakoi treenitunnelmia somessa, vaikkei tullut valituksi varsinaiseen juoksuporukkaan. Tutustuin kevään aikana moneen mahtavaan tyyppiin ja kävimme lenkeillämme monia keskusteluita kepeistä vakavampiin aiheisiin.

Juoksuporukasta muodostui minulle sellainen, että siinä oli hyvä ja turvallinen olla. En ollut porukassa kummemmin mikään valmentaja, vaikka olinkin se, joka oli suunnitellut treenit valmiiksi. Olimme tasa-arvoinen porukka, jossa jokainen sai jakaa mielen päällä olevia asioita huolista iloihin. Huomasin yllättäen jakavani porukkani kanssa aika henkilökohtaisiakin asioita. Kevät oli minulle melko raskas ja usein treeneihin mennessäni saatoin olla surullinen, stressaantunut tai väsynyt, mutta sain aina treeneistä virtaa ja hyvää oloa. Porukasta tuli niin tuttu, että sain olla sellainen kuin olen eikä tarvinnut vetää mitään roolia. Kiitos, naiset!

Kisapäivänä päätimme hiukan juhlistaa hienoa projektiamme ja lähdimme kisan jälkeen Katajanokan hotellille syömään ja saunomaan. Hotel Katajanokka tarjosi meille käyttöömme Viinikellarin saunatilat. Viinikellarin saunatilan vieressä on kabinetti, jossa on noin kymmenen hengen viihtyisät tilat. Vilvoittelimme tuossa tilassa. Meistä pidettiin Katajanokalla todella hyvää huolta. Hitsi kun en hoksannut kysyä naistarjoilijan nimeä, joka palveli meitä. Hän oli tosi huomaavainen ja teki olostamme erityisen mukavan.

Nostimme maljat päättyneelle projektille ja sille, että jokainen kisaan osallistunut jengiläinen pääsi maaliin siinä kamalassa helteessä. Saunan jälkeen laittauduimme ja jutustelimme. Oli muuten hauskaa, kun näimme ensimmäistä kertaa toisemme siviileissä. Tähän asti olimme aina treffanneet treenivaatteissa.

Saunottuamme siirryimme vielä Linnankellari-ravintolan puolelle, jonne meille oli katettu salaattibuffetti. Santsasimme moneen kertaan napamme täyteen herkullisia ruokia.

Istuimme vankilan tunnelmavalaistussa kellarissa. Kun viimein saimme syötyä ja kipusimme ulos päivänvaloon, tuntui uskomattomalta, kun siellä oli vieläkin täysi auringonpaiste ja helle. Meillä oli takana pitkä päivä. Kello oli tässä vaiheessa ehkä viisi. Olimme heränneet aikaisin ja kipittäneet puolimaratonin. Päivä tuntui vähintään kahden päivän mittaiselta.

Jatkoimme vielä yhdessäoloa hengailemalla Helsingissä. Kävimme istuskelemassa Allas Sea Poolin ja Kappelin terassilla. Ja kävimme tietysti Torilla ottamassa kuvan meistä mitaleineen.

Oli ihan älyttömän hauskaa! Kiitos naiset, että teitte keväästäni näin ihanan!

 

Elämäni hirvein puolimaraton

Helsinki Half Marathonin osallistumisoikeus saatu

 

Kerrankin olin valmistautunut juoksutapahtumaan oikein perusteellisesti. Olin treenannut suunnitelmallisesti ja miettinyt jokaisen yksityiskohdan. Kunto oli mulle hiukan kysymysmerkki, koska en tehnyt mitään kunnollista testijuoksua ennen kisaa, jonka perusteella olisin osannut arvioida realistisen tavoiteajan.

Tunnen kroppani ja tiesin, että juoksukunto ei ollut ehtinyt nousta sille tasolle, millä se oli ennen pitkää taukoa. Peruskestävyyskuntoa olisi pitänyt kohottaa vielä lisää ja sitä olisi pitänyt tehdä vielä matalammilla sykkeillä. Koko kevät meni enemmän ja vähemmän stressin ja kiireen kanssa tasapainoillessa. (Jälleen kerran. Milloin mä opin?) Tämä vaikutti treenimääriin ja treenien laatuun.

Hermoromahduksen partaalla

Ennen kisapäivää olin tankannut naurettavan hartaasti: join urheilujuomaa monta päivää etukäteen, söin hiilihydraattipitoista ruokaa ja varauduin hellejuoksuun. Ajattelin ylimielisesti, että mua ei ole koskaan ennenkään kuumuus haitannut, niin miksi nytkään haittaisi. Ajattelin, että huolellinen nestetankkaus riittäisi selättämään kuumuuden.

Olin henkisesti valmis kisaan. Toivoin, että tankkaamisen ja suhteellisen hyvän valmistautumisen ansiosta juoksu kulkisi hyvin. Aikaisempina kertoina vastaavan valmistautumisen jälkeen olen ollut kisaviikolla ihan täynnä energiaa. Tällä kertaa olin aivan hermoromahduksen partaalla ja kaikesta tankkaamisesta pöhöttynyt. Tuntui, että koko kevään henkinen kuorma jysähti niskaan kerralla.

Kisaa edeltävänä päivänä sain mielialan nousuun ja kisa rupesi tuntumaan ihan kivalta ajatukselta. Kävimme juoksuporukan kanssa tekemässä yhdessä viimeisen kisaan valmistautuvan ravistelujuoksun ja haimme kisanumerot. Juoksu tuntui tahmaiselta ja jalat raskaita, mutta ajattelin sen olevan vain rasituksen puutetta ja ravistelujuoksun tekevän nyt tehtävänsä.

Kisapäivän aamu

Heräsin kisapäivään viideltä pirteänä ja hyväntuulisena. Sain nukuttua kuusi tuntia laadukasta unta. Mulla oli hyvä fiilis, vaikka jännittikin tosi paljon. Selvisin aamun askareista juuri niin kuin olin suunnitellut. Söin hyvän aamupalan, jonka syöminen tuntui vaikealta. Jännityksen takia ruokahalu oli kadoksissa. Tiputtelin aamun mittaan 1,5 litraa urheilujuomaa kitusiin.

Laitoin repun valmiiksi, puin vaatteet päälle ja siirryin jumppamatolle venyttelemään. Tein lempeitä venytyksiä ja katselin samalla Syke-sarjan uuden kauden kaksi ensimmäistä jaksoa. Yritin rauhoittaa mielen ja tein mielikuvaharjoituksia kisasta.

Treffasimme juoksuporukan kanssa kisa-alueella. Olin suunnitellut aikataulun, jonka piti riittää lämmittelyyn, mutta ison porukan kanssa asioiden tekeminen vei huomattavasti enemmän aikaa. Aina on jotain pientä säätöä ja odottelua.

Kuva: Helsinki Half Marathon

Veimme tavarat säilytykseen, otimme muutaman kuvan ja jaettiin tunnelmia someen. Siirryimme vessajonoon, mutta se olikin aivan loputtoman pitkä ja lähtö lähestyi uhkaavasti. Jonotimme siinä hetken ja päätimme koko porukka mennä puskapissalle. Onneksi Töölönlahden rannassa on tiheää ja korkeaa kaislikkoa, jonka suojissa oli hyvä kyykistellä.

Lämmittelyt jäivät kokonaan tekemättä. Enää ei ollut aikaa lämmittelylle, vaan piti suunnata lähtökarsinoihin. Tässä vaiheessa porukka hajaantui. Toivottelimme toisillemme tsemppejä ja aloimme valmistautua lähtöön.

Valitsin Spotifysta soittolistan ja syötin Garminiin kunnianhimoisen tavoiteajan 1:45, jonka mukaan kello ilmoittaisi minulle matkan edetessä, miten juoksuni etenee tavoitteeseen nähden. Todellisuudessa uskoin saavuttavani loppuajan 1:50.

Tahmainen juoksu

En ollut henkisesti lainkaan valmis lähtöön, kun massa lähti jo liikkeelle. Laitoin musiikit soimaan ja lähdin laittamaan töppöstä toisen eteen.

Lähdin heti juoksemaan kellon tavoiteajan mukaista vauhtia. Juoksu tuntui aika hyvältä, mutta ei niin rennolta ja energiseltä kuin olisin toivonut. Ajattelin, että jalat vertyvät ja juoksu lähtee pian rullaamaan paremmin.

Juoksujengin Marika, Mari, Onerva, Noora ja Roosa hävisivät nopeasti näköpiiristäni. En edes yrittänyt pysyä heidän perässään, vaan koitin löytää juoksuun rytmiä ja tuntumaa. Ajattelin, että otan alun vähän rennommin ja kiristän vauhtia loppua kohden.

Mirja, Roosa, Mari, Onerva, Maru, Marika, Noora ja meitsi.

Kaivopuistossa, noin kolmen kilometrin juoksun jälkeen, tajusin, että tästä juoksusta ei tule helppo. Ihmettelin, miksi juoksu tuntuu niin tahmealta. Jalat eivät olleet väsyneet eikä syke ollut mitenkään kovin korkealla (en tosin tarkistanut), mutta olo oli kokonaisvaltaisesti voimaton. Tuli epätoivoinen olo ja tajusin, että en millään pysty pitämään tavoitevauhtia.

Mietin kaikenlaista ja sätin itseäni. Hävetti olla minä.

On tässä kans juoksuporukan “valmentaja”. Täällä minä taaperran kuin ensikertalainen. Mikä juoksija minä muka olen? Mitä edes kuvittelin, kun laitoin kelloon tavoitteeksi 1:45? Minkä selityksen keksin huonolle suoritukselleni?

Aikani soimattuani vaihdoin äänensävyä.

Kenelle mun pitäisi edes selitellä suoritustani? Ei kenellekään. Tänään on nyt tällainen juoksu. Ei se haittaa. Jokainen kokemus opettaa jotakin.

Sain itseni rauhoiteltua ja päätin jatkaa juoksua ja tyytyä päivän kuntoon. Hidastin vauhtia 5’15–5’30 minuuttiin kilometriltä, mutta juoksu ei siitä huolimatta tuntunut merkittävästi helpommalta. Yritin hokea itselleni, että tämä on nyt vain päästä kiinni. Älä anna vauhdin tippua enempää.

Kuva: Helsinki Half Marathon

Katajanokan kohdalla pohdin tosissani, olenko mä joskus oikeasti tykännyt juoksemisesta. Tämähän on ihan paskaa. Päätin kuitenkin, että hyödynnän juomavyöhön pakkaamiani geelejä ja koitan niiden avulla saada itseni jaksamaan leikin loppuun asti.

Mietin ennen juoksua, onko mitään järkeä ottaa juomavyötä mukaan vyötärölle heilumaan, mutta otin kuitenkin, koska se oli ainoa ehjä juoksuvyö, johon sai myös puhelimen ja geelit. Onneksi otin vyön, sillä jokainen vesipisara tuli matkalla juotua ja geelit imettyä, vaikka vyö oli muuten todella ärsyttävä ja häiritsevä, kun sitä piti koko ajan kiristellä. Hyödynsin toki myös jokaisen reitin varrella olleen vesipisteen. Join aina kaksi mukillista vettä ja kaadoin yhden päähäni.

Tällä kertaa juokseminen ei ollut millään tavalla nautinnollista tai kivaa, vaan se oli pelkästään epämiellyttävää. Juoksin omassa kuplassani keskittyen kuulokkeet niin syvällä päässä, etten kuullut kannustuksia, nähnyt maisemia tai mitään muutakaan. Vaikka olin saanut haukkuvan äänensävyn sisälläni vaikenemaan, silti juoksua sävytti negatiivinen tunnelma.

Katajanokan loppupuolella Maru juoksi minut kiinni. Sanoin, että olinkin odotellut hänen ottavan minut kiinni. Arvelin, että nyt hän painelee minusta ohi. Marullakin oli raskasta. Sanoin, etten voi yhtään kiristää tahtia, vaan yritän pitää samaa tahtia yllä.

Juostiin siinä hetki rinnakkain, kunnes sain kai vauhtia kirittyä ja painelin menemään, kunnes myöhemmin vauhti hiipui uudestaan.. En jaksanut jutella kenellekään. Usein juoksutapahtumissa kannustan kanssakilpailijoita ja jutustelen muiden kanssa niitä näitä. Tällä kertaa en puhunut kuin Marun ja minut ohittaneen Mirjan kanssa.

Kalasatamassa takanani kaatui mies. Kaatumisesta kuului ikävä mätkähdys ja miehen parahdus. Hän ilmeisesti kompastui katukivetykseen. Onneksi juuri sillä kohdalla oli kisaorganisaation edustajia paikalla ja he säntäsivät auttamaan miestä. Mun sydämestä kouraisi, kun mietin miten miehelle kävi. Tuntui väärältä jatkaa juoksua, mutta jatkoin silti.

Uupuneita ja maahan tuupertuneita juoksijoita alkoi näkymään yhä useampia. Onneksi kaikilla oli jo apua saatavilla. Näiden näkeminen tuntuu joka kerta yhtä pahalta. Mietin miltä tuntuu ennen kun pyörtyy? Tunnistaako sen, kun voimat loppuu vai tuleeko se yllättäen?

Vallilan nurkilla näin, kuinka edessäni juokseva nainen alkoi hoippua. Olin pitänyt häntä minun kiintopisteenäni ja yhtäkkiä hänellä alkoi voimat hyytyä. Nappasin häntä kainaloiden alta kiinni ja samassa häneltä lähti jalat alta.

Hän havahtui kosketukseeni, otti tukea seinästä ja selvästi pinnisteli, että vaikuttaisi pirteältä. Hän sanoi minulle englanniksi, että jatka sinä matkaa, minulla ei ole mitään hätää. En uskonut, vaan viittilöin keltaliivisen liikenteenohjaajan paikalle avuksi. Hän jäi naisen avuksi ja minä jatkoin matkaa.

Näin tuon saman naisen myöhemmin maalissa mitali kaulassa. Hän siis jotenkin kummassa selvisi tuosta ja pääsi maaliin.

Näin jälkikäteen on helppo yhtyä Marun sanoihin “ärsytti, kun minua selvästi hitaammat juoksijat menivät ohi”. 😀

Pasilan mäessä ohitin Mirjan. En muista mitä sanoin. Ehkä jonkun kannustavan lausahduksen ja keskityin taas omaan tepsutukseeni. Ei edelleenkään huvittanut puhua kenellekään.

Radan vartta juostessa ajattelin, että nyt pitäisi ottaa loppukiri, kun matkaa on jäljellä enää naurettavan vähän. Olin koko matkan hokenut itselleni, että puolimaraton on lyhyt matka. En kuitenkaan uskonut itseäni, koska jo 14 kilometrin kohdalla tuntui, etteä matka ei lopu ikinä.

Yritin kiristää tahtia, mutta siitä ei tullut mitään. Jalat tuntuivat ihan tyhjiltä enkä saanut vauhtia lisättyä. Kummaltakin puolelta meni porukkaa ohi. Näin jälkikäteen on helppo yhtyä Marun sanoihin “ärsytti, kun minua selvästi hitaammat juoksijat menivät ohi”. 😀

Töölönlahdella näin Adidas Runnersin tyyppejä kannustamassa. Siellä oli ainakin Joonas, Hanna ja Simo. Joonas huusi, että menee alle kahden tunnin. Jälleen häpeän aalto valtasi hetkeksi minut. Mun pitäisi olla kovempi juoksija, mutta en ole.

Maali alkoi häämöttää edessä ja tunnelmat vaihtuivat iloon ja helpotukseen. Kaivoin juomapullovyön taskusta puhelimen esiin ja otin Instagramiin videon maaliintulosta. Jotkut huusivat nimelläni kannustushuutoja. En tiennyt keneltä ne tulivat. Kiitos! Tulin maaliin ajassa 1:58 ja sekunteja.

Olin juostessa ajatellut, että maalissa saattaisi jopa itkettää. Tämä oli ensimmäinen oma juoksu syksyn 2016  puolimaratonin jälkeen. Tein paluun juoksun pariin. Maalissa ei kuitenkaan itkettänyt. Olin helpottunut, että juoksu oli ohi. Menin juoksujengini luo ja kaikki häpeä ja harmistus pyyhkiytyivät heti pois mielestä, kun pääsin jakamaan kokemuksia muiden kanssa. Kenelläkään ei ollut helppo juoksu, vaikka upeita onnistumisia tuli monella!

Seuraavassa postauksessa summaan juoksukevään mietteitä ja kerron, minkälaisen päätöksen meidän juoksuprojekti sai.