Jälleen kerran Urho Kekkosen kansallispuistoon

*Sisältää mainoslinkin

Tänä vuonna jokavuotinen syysvaelluksemme suuntautui jälleen Urho Kekkosen kansallispuistoon, vaikka viime vuonna puhelimme, että seuraavalla kerralla menisimme johonkin toiseen kansallispuistoon. Tämä oli jo kuudes reissumme noihin maisemiin.

Urho Kekkosen kansallispuisto on ihana paikka. Yhdestä puistosta löytyy monenlaista maisemaa ja sopukkaa – on tunturimaisemaa, kivikkoa, suota, joenvartta, järviä ja upeaa vanhaa kangasmetsää. Se, miksi me päädymme aina uudestaan ja uudestaan Kekkospuistoon, johtuu siitä, että autottomina tuonne on helppo päästä julkisilla kulkuvälineillä. Helppojen yhteyksien lisäksi tänä vuonna valintaan vaikutti majoitteet: Päätimme tänä vuonna majoittua kesällä hankkimissamme riippumatoissa. Tuttu puisto mahdollisti reittisuunnittelun paremmin myös tästä näkökulmasta. Tiesimme ennalta hyvät paikat, joissa voi yöpyä riippumatoissa. Riippumattomajoitus ei nimittäin ihan kaikkialla Lapissa onnistu.

Tänä vuonna reissuun lähtö oli minulle harvinaisen hektinen. Lähtöä edeltävänä päivänä oli keskimmäisen tyttäreni rippijuhlat, joiden valmistelut veivät kaiken vapaa-ajan reissua edeltävällä viikolla. Lisäksi töissä oli todella kiireinen viikko juuri tuolloin. Onneksi vaellusreissuille pakkaaminen on tuttua. Suurin osa varusteista oli jo tietysti jo olemassa, ruuat oli ostettu hyvissä ajoin ja reissua ennen piti vain kerran käydä rinkan sisältö ajatuksella läpi. Ainoa viime hetken hankinta oli uusi aluspeitto riippumattoon. Tätä pähkäilin ihan viimeiseen asti, kun mietin ottaisinko ohuemman aluspeiton ja talvimakuupussin. Päätin kuitenkin ostaa DD Hammockin underblanketin (comfort -5°C), koska tiesin, että tulen tarvitsemaan sitä myöhemminkin.

Tyttären rippijuhlat päättyivät lauantaina alkuillasta, jonka jälkeen kävin rinkan sisällön läpi aivan umpiväsyneenä. Päätin ottaa mukaani Jack Wolfskinilta saamani uuden jätti-ison 85-litraisen rinkan, ettei tavaroita tarvitsisi pelata joka kerta tetriksenä 60-litran rinkkaan. Mua nauratti rinkan koko, nimittäin tuntui, että mahtuisin rinkan sisään itsekin. Tavarat humpsahtivat sujuvasti isoon rinkkaan, sinne saattoi livahtaa vahingossa vähän liikaakin tavaraa, koska tilaa oli. Amatöörin moka.

Vaelluskengät: Lowa Renegade

Sunnuntaiaamuna suuntasimme lentäen kohti Ivaloa, siitä lentokenttäkuljetuksella Saariselälle, mistä ostimme kaasut keittimiin ja kävimme syömässä tukevat lounaat. Iltapäivällä puoli neljän aikaa hyppäsimme tilattuun taksiin, joka kyyditsi meidät lähtöpaikkaan Aittajärvelle. Taksimatkalla vettä satoi kaatamalla ja ulkona oli melko kolea sää, mutta mieli oli kepeä. Vihdoinkin olimme Lapissa! Nyt saa rentoutua ja nauttia luonnosta.

Reittisuunnitelmamme olivat oikeastaan vain hahmotelmia ja olimme sopineet, että päätämme vasta Aittajärvellä vaellammeko ensimmäisenä päivänä lainkaan, vaan jäämmekö yöksi siihen laavun läheisyyteen. Sateinen keli helpotti päätöksentekoa. Istuimme laavuun joidenkin vaeltajien seuraksi odottelemaan sateen hellittämistä.

Sateen lakattua seurue lähti jatkamaan matkaansa ja me pystytimme leirin, jonka jälkeen laitoimme iltaruuat nuotion ääressä. Illan hämärtyessä nuotiolle käveli laavun takaa pariskunta, jonka tutun kuuloinen ääni totesi “täällähän on tuttuja”. Aluksi en siinä hämärässä erottanut kasvoja ja hämmentyneenä mietin, ketä nämä voisivat olla. Kohta välähti, että siinähän seisoi työkaverini vuosien takaa tyttöystävänsä kanssa. Mikä yhteensattuma! He lähtivät nopeasti etsimään telttapaikkaa ennen pimeäntuloa. Istuimme vielä hetken nuotion ääressä odottamassa sen hiipumista ja siirryimme iltapesujen kautta riippumattoihimme nukkumaan.

Aamulla alkaisi varsinainen vaeltaminen, suuntana Jyrkkävaara.

Pukeutuminen vaellukselle: Mitä mukaan ja miksi?

*Kaikki postauksessa esiintyvät tuotteet ovat saatu

Sisältää mainoslinkkejä

Saan usein kyselyitä siitä, minkälaiset vaellusvarusteet ovat hyviä ja mitä vaellukselle täytyy ottaa mukaan. Minulta kysytään, mitkä ovat pakollisia varusteita ja mitä kannattaa pakata rinkkaan esimerkiksi viikon vaellusreissulle. Mieltymyksiä on monia, mutta kerron nyt mitä vaatteita minä pakkaan mukaan ja miksi.

Pakkaan kaikille vaelluksille suurinpiirtein samat vaatteet. Minulla on olemassa pakkauslista, jota päivitän aina kokemuksen karttuessa. Kaikille vaelluksille lähdettäessä täytyy varautua siihen, että koko reissun sataa vettä taukoamatta.

Vaelluskengät

Ehkä tärkein yksittäinen vaellusvaruste on vaelluskengät. Minulla kävi hirmuinen tuuri, kun elämäni ensimmäiset vaelluskenkäni osuivat heti ihan nappiin. Sovitin Scandinavian Outdoorissa useampia kenkiä ja valitsin ne, jotka tuntuivat parhaimmalta. Olen sovittanut varmasti satoja juoksukenkiä ja olen oppinut tunnistamaan, milloin jalkine tuntuu hyvältä.

Vaelluskengät: LOWA Mauria *kengät saatu

Kengikseni valikoituivat LOWA Mauriat. Myöhemmin minusta tuli LOWA ambassador ja opin, että kengät valmistetaan käsityönä euroopassa ja niillä on kahden vuoden takuu (ellet ole itse omilla toimillasi onnistunut pilaamaan kenkiä).

Kengistä on tullut minulle suorastaan rakkauden kohde. Pitkillä vaelluksilla hyvät kengät ovat isossa roolissa, koska jos jalkoja särkee ja kengät hiertävät, niin se kyllä nakertaa tehokkaasti fiilistä. Minulla ei ole koskaan ollut kenkien puolesta mitään ongelmia ja sen vuoksi olen pitänyt kenkiä kuin kukkaa kämmenellä. Huollan kenkäni heti jokaisen reissun jälkeen ja pidän niistä mahdollisimman hyvää huolta, että ne palvelisivat minua mahdollisimman pitkään. Nykyään käytän kenkien huoltamiseen LOWAn omia tuotteita.

Vaelluskenkiä ostaessa kannattaa valita normaalia kävelykenkää hiukan isompi, että jaloilla on tilaa liikkua. Kannattaa myös huomioida, että vaellussukka on yleensä tavallista arkisukkaa paksumpi. Minulla on nyt toiset Mauriat kierroksessa, koska ensimmäiset kenkäni olivat aavistuksen liian pienet  ja varpaat hakkasivat Gore-Tex-kalvon rikki ja kenkä rupesi päästämään veden läpi. Vaikka kenkä oli hiukan liian pieni, niin siitä huolimatta kengän kanssa ei ollut mitään ongelmia. Jyrkät laskut vaativat sen, että kengässä pitäisi olla jalalle hiukan tilaa liikkua, etteivät varpaat hakkaisi kärkeen.

Rinkka

Ensimmäinen rinkkani oli 65-litrainen Osprey Ariel, mutta kun minusta tuli Jack Wolfskin ambassador, sain Jack Wolfskin Denali -rinkan, joka on tilavuudeltaan 60-litrainen. Vanha rinkka jatkoi matkaa äidilleni, kun hän aloitti tauon jälkeen taas vaellusharrastuksen eikä hänellä ollut kunnollista rinkkaa.

Rinkka: Jack Wolfskin Denali 60 *rinkka saatu

Vaelluksilla huomaa nopeasti, miten rinkka on järkevintä pakata ja tuntuu, että jokaisella reissulla oppii rinkasta jotakin uutta. Olen ollut Jack Wolfskinin rinkkaan todella tyytyväinen, vaikka se on aika napakan kokoinen. Eipähän tule pakattua rinkkaan mitään ylimääräistä. Talvivaelluksille rinkka on kuitenkin hitusen liian pieni ja jouduin ripustamaan rinkan ulkopuolelle irrotettavia taskuja (ahkion kanssa ei olisi tätä ongelmaa). Kymmenen päivän syysvaelluksella ei ollut tilavuuden puolesta ongelmaa, vaikka toki rinkka oli reissun alussa todella täynnä.

Denali-rinkkaa saa säädettyä eri pituisille sopiviksi ja tämän ansiosta rinkkaa on miellyttävä kantaa. Ainoa miinus on se, että rinkan kiiltävä kangas ottaa aina lentokuljetuksessa osumaa, kun rinkkaa raahataan hihnaa pitkin. Kankaaseen tulee jälkiä, mutta kangas ei kuitenkaan mene rikki.

Flanellipaita Jack Wolfskin

Vaellusvaatteet

Olen Jack Wolfskin ambassador ja lähes kaikki vaellusvarusteeni ovat heidän mallistostaan. Edustan mielelläni brändiä, jonka arvot kohtaavat omieni kanssa. He valmistavat kaikki tuotteensa vastuullisesti ja luontoa säästäen. Kaikki heidän tuotteensa ovat PFC-vapaita ja he ovat kehitelleet tämän tilalle ympäristöystävällisen vaihtoehdon. Untuvatuotteiden untuvia ei ole nypitty eläviltä tai pakkosyötetyiltä eläimiltä.

Kuvassa oleva takki on Jack Wolfskinin kuoritakki. *saatu

Pakkaan rinkkaani aina seuraavat vaellusvaatteet:

– alusvaatteet
– vaellussukat
– kerrasto
– vaellusvaatteet (mukavat, joustavat, likaahylkivät ja hengittävät)
– sateenpitävät kuorivaatteet
– fleece/flanelli
– kevytuntuvatakki
– pipo, hanskat, kauluri (merinovillaa)
– villasukat
– Crocsit

Käytän vaelluksilla ihan tavallisia alusvaatteita, mutta rintsikoina olen käyttänyt Kari Traa Driva -urheiluliivejä, joissa ihoa vasten tuleva materiaali on merinovillaa. Käytän näitä liivejä vain vaellusreissuilla, enkä uskalla valita mukaan mitään muita, koska tiedän, että ne ovat mukavat eivätkä hierrä tai purista.

Vaellussukkia otan mukaan kahdet, jos toiset kastuu tai haisee liian pahalta. Suosittelen ostamaan kunnolliset vaellussukat, jotka tuntuvat napakalta päällä. Näiden lisäksi otan mukaan myös tavalliset villasukat, joita käytän vaellussukkien päällä leirissä iltaisin. Leirikenkinä minulla on Crocsit, joita käytän myös vesistöylityksissä.

Myös kerrastot ovat Kari Traa -merkkisiä ja nämäkin ovat merinovillaa. Merinovilla on kaikista paras materiaali, koska se hengittää ja lämmittää. Parasta merinovillassa on se, että se ei ala haisemaan, vaan tuuletus riittää poistamaan hajut ja se kuivaa nopeasti.

Joillekin reissuille olen pakannut mukaan kaksi kerrastoa, joista toinen on ollut paksumpi ja toinen ohuempi. Toista olen käyttänyt vain nukkumiseen ja toista kävellessä. Erityisen paljon olen tykännyt Kari Traan hupullisesta merinovillapaidasta. Kylmillä keleillä nukun tämä hupullinen paita päällä, koska hupun saa vedettyä pipon päälle ja pipo pysyy paikoillaan yöllä ja kaulakin pysyy lämpimänä. Yksi kerrasto riittää vaellukselle aivan hyvin, kaksi on jo hienostelua.

Kuvassa softshell-vaellushousut, kuoritakki, fleece, vaelluskengät ja pienissä pusseissa on kuorihousut (musta pussi) ja kevytuntuvatakki (sininen pussi). Nämä vaatteet eivät vie paljoa tilaa rinkasta. *kuvan kaikki tuotteet saatu

Viime reissulla minulla oli mukana kahdet housut. Viileällä kelillä käytin Jack Wolfskinin joustavia ja likaahylkiviä softshellhousuja (Gravity Tour pants). Nämä ovat aivan älyttömän mukavat ja hyvät, vaikka nämä eivät ole varsinaiset retkeilyhousut. Housuihin saa halutessaan tuuletusmoden päälle reidessä olevien vetoketjujen avulla. Retkeilyhousujen lisäksi olin pakannut mukaan myös trikoot, joissa vaelsin lämpimällä kelillä.

Kerrastopaidan lisäksi minulla oli mukana merinovillainen t-paita ja flanellipaita. T-paita ja flanellipaita -yhdistelmä olikin viime reissun käytetyin. Olen kova hikoilemaan ja tykkään kävellä kevyissä vaatteissa, etten hikoilisi vaatteita ihan märiksi.

Kevytuntuvatakki: Jack Wolfskinpipo: Superyellow *tuotteet saatu

Fleeceä en pakannut viimeisimmälle reissulle mukaan enkä sitä myöskään kaivannut, vaan pärjäsin hyvin kevytuntuvatakilla. Valitsin mukaan ohuimman hupullisen kevytuntuvatakin, jossa on tuulta ja vettä hylkivä pinta.

Kylminä iltoina puin kerrastopaidan, sen päälle kevytuntuvatakin ja jos vielä tuntui, että tarvitsen lisää vaatetta, puin päälle vielä kuoritakin. Kuorihousuja tarvitsin viime reissulla vain kerran. Onneksi ne eivät vie rinkasta juuri lainkaan tilaa.

Päähineinä mulla on ollut merinovillapipo ja panta. Pipoa käytän yleensä vain leirissä ja kävellessä päässä mulla on joko rullattu Buff-kauluri tai panta. Kaulurina mulla on joko ohut Buff tai lämmin Jack Wolfskinin fleecekauluri.

Tässä tyhjentävä listaus vaellusvaatteistani. Seuraavaksi ajattelin listata muut vaellusvarusteet ja perustelut näiden valintaan.

Talvivaelluksen viimeiset päivät – Suomunruoktu–Kiilopää

Lue ensin:
”Voi olla, että reissu jää tekemättä”
Ensimmäisen talvivaelluksen ensimmäinen päivä
Talvivaellus: Päivä paikoillaan
Tiukkaa nousua ja taistelua suolla
Neljäs vaelluspäivä: peseytyminen on vaellusreissujen luksusta
5. vaelluspäivä: paluumatkalla

Edellisenä iltana myöhään Tuiskukurun tuvalle saapui kaksi umpiväsynyttä naista, jotka yöpyivät varaustuvan puolella. Naiset olivat tehneet pitkän ja vaivalloisen matkan Karapuljusta Tuiskukuruun.

Me heräsimme tutusti yhdeksältä ja teimme joka aamuiset rutiinit: aamupala, rinkan pakkaaminen ja vesipullojen täyttö. Olimme puoli yhdentoista aikaan valmiita lähtemään. Varaustuvan puolella olleet naiset jäivät vielä lepuuttelemaan edellispäivän urakan jäljiltä.

Lähdimme rauhakseen etenemään Suomunruoktulle. Eteneminen oli jälleen miellyttävää, kun sai mennä moottorikelkan tekemää jälkeä pitkin. Ensimmäisinä päivinä ladut olivat pyhien jäljiltä vain hiihtäjien tekemiä. Lämmin keli pehmensi lunta, joten moottorikelkkojen ajoura oli oikein tervetullut. Ilman sitä eteneminen olisi ollut aivan hirveää rämpimistä.

Suomunruoktun lähestyessä tuntui vähän ankealta. Tässäkö tämä reissu nyt oli? Meillä olisi vielä kaksi yötä aikaa olla maastossa, mutta kaksi yötä samassa paikassa ei tuntunut houkuttelevalta ajatukselta. Sysäsin nämä ajatukset syrjään ja päätin nauttia hetkestä. Toivoin, että Rami tekisi puolestani päätökset jäämisestä tai lähtemisestä. En halunnut päättää.

Vietimme jälleen pitkän iltapäivän auringosta nautiskellen ja kuunnellen luonnon ääniä. Poromies pysähtyi juttelemaan meidän kanssa ja kertoi, että Tuiskukurulla olleet naiset olivat hetki sitten viettämässä taukoa Vintilätunturin päällä. Tuntui kivalta saada naiset meidän seuraksi. Heidän seurassa oli helppo olla ja läppä lensi.

Naiset saapuivat kuuden aikoihin ja melkein heti pihaan tuli Kiilopään suunnasta kolmen nuoren miehen porukka. Naiset menivät jälleen varaustupaan haisevine sukkineen. 😀 Nuoret miehet tulivat meidän seuraksi tupaan.

Istuimme iltaa Ramin kanssa kaksistaan tulipaikalla hieman haikeissa tunnelmissa. Rami päätti, että lähdemme maastosta seuraavana aamuna pois ja majoitumme seuraavaksi kahdeksi yöksi Kiilopäälle. Olin tyytyväinen ratkaisuun.

Ensimmäinen pakkaspäivä

Yön jälkeen oli vielä aamullakin pakkasta. Nukuin tosi huonosti. Kramppaileva vatsa piti mua hereillä kolmesta aamuun asti. Kuuntelin miesten lähdön ääniä ja toivoin, että saisin vielä hetkeksi unta. Torkahdin miesten lähdön jälkeen vielä pariksi tunniksi. Nousimme ylös yhdeksältä, kuinkas muutenkaan.

Huonosti nukutun yön jälkeen ajatus Kiilopäälle pääsystä alkoi tuntua jo melko houkuttelevalta, vaikka tiesin, ettei siellä olisi yhtään sen enempää tekemistä kuin maastossakaan.

Lähdimme jälleen yhdentoista paikkeilla liikkeelle. Tällä kertaa piti pukea päälle ihan päällystakit, hanskat ja pipot. Ensimmäistä kertaa koko vaelluksella. Poikkeuksellisesti Rami lähti edeltä ja eteni ihmeen kovaa. Taisi olla kiire pois.

Tiesimme, että suksivuokraamo menisi kolmelta kiinni ja meillä oli kummallakin pieni toive ehtiä sitä ennen Kiilopäälle.

Lumi oli kovaa ja liukasta. Pelkäsin jo valmiiksi, minkälaista syöksylaskua tulen Niilanpään alas, mutta onneksi keli lämpeni ennen tuota laskua ja siinä vaiheessa lumi oli jo pehmentynyt.

Etenimme aika rivakasti, emmekä pidelleet kummempia taukoja. Pysähdyimme pari kertaa juomaan ja syömään patukat. Lounastauko ja lounaseväät eivät enää houkutelleet, kun mielessä oli Kiilopään seisovan pöydän antimet.

Niilanpään huipulla Rami kaivoi puhelimen rinkasta ja soitti Kiilopäälle varatakseen meille huoneet. Olimme pelänneet, ettei huoneita olisi, mutta Kiilopäällä oli tuohon aikaan aivan hipihiljaista, kun sesonki oli ihan lopuillaan.

Niilanpään päivätuvan kohdalla näki selvästi kuinka paljon lumi oli ehtinyt sulaa viikossa. Se pätkä, jonka rämmimme tuvalta takaisin ladulle, oli nyt melkein täysin sula.

Saavuimme Kiilopäälle tasan kolmelta. Sillä hetkellä kun kävelimme portista, ohi ajoi suksivuokraamon mies.

Ensitöiksemme menimme lounasbuffettiin syömään navat täyteen lohikeittoa. Avasin pöydässä puhelimen. Sovellusten logojen ylänurkkaan alkoi ilmestyä jatkuvasti kasvava punainen numero. Arki iski heti.

Viihdyimme kaksi päivää Kiilopään suorastaan pysähtyneessä ajassa. Kaksi rauhallista päivää teki hyvää.

5. vaelluspäivä: paluumatkalla

Lue ensin:
”Voi olla, että reissu jää tekemättä”
Ensimmäisen talvivaelluksen ensimmäinen päivä
Talvivaellus: Päivä paikoillaan
Tiukkaa nousua ja taistelua suolla
Neljäs vaelluspäivä: peseytyminen on vaellusreissujen luksusta

Yöllä taisi olla pakkasta, sillä jouduin ensimmäistä kertaa laittamaan makuupussini vetoketjun kiinni. Varaustuvan puolella olleet saksalaiset lähtivät matkaan todella aikaisin. Ihmettelin, miten he jaksoivat, vaikka valvoivat meitä myöhempään ja nuotiolla heillä kiersi rommipullo.

Heidän lähtövalmisteluista ei kuulunut juuri mitään ääntä. Havahduin siinä vaiheessa, kun he olivat jo täysissä varusteissa lähdössä. Pakkasyön jälkeen olikin fiksua lähteä aikaisin liikkeelle, etenkin kun he olivat liikkeellä lumikengillä.

Me heräsimme vasta pari tuntia saksalaisten lähdön jälkeen ja söimme aamupalamme jälleen aivan kaikessa rauhassa. Mulla oli pinna jälleen kireällä. Tällä kertaa tunnistin syyn lähtevän ihan itsestäni.

Lähdimme puoli yhdentoista aikaan matkaan. Ilma oli vielä tuohon aikaan jonkin verran viileä yön jäljiltä. Lähdimme taapertamaan samaa reittiä takaisin, mistä olimme edellisenä päivänä tulleet.

Tämä se minua hiersikin. Olisin niin halunnut päästä syvälle puiston sydämeen. Olisin kaivannut niihin upeisiin maisemiin, joihin rakastuin viime syksynä, mutta eipä näille säille voi mitään. Sinne ei olisi mitään asiaa näillä varusteilla eikä varmasti millään muillakaan varusteilla näillä sohjokeleillä.

Odottelin myös sitä syvää rentoutumista ja mielenrauhaa, jonka viime reissulla saavutin. Nyt arki ei vain hellittänyt otteestaan eikä kireys helpottanut. Pitkä ja jälleen liian intensiivinen kevät verotti. Edellisellä reissulla olin jo valmiiksi levännyt pitkän kesäloman jälkeen.

Pakkasyön jälkeen moottorikelkan jälki oli liukas ja liukulumikengät liukuivat kivasti. Nautin kulkemisesta ja meninkin omaa vauhtiani edeltä ja välillä pysähtelin odottelemaan Ramia, jonka eteneminen oli hidasta kipeiden kantapäiden takia.

Siinä hiihtäessä annoin asioiden järjestyä päässä ja yritin saada kireyttä helpottamaan. Ihailin luontoa ja sitä valkoisen ja sinisen värin ihanaa kontrastia. Puun oksalta lehahti lentoon upea valkoinen lintu, kuulin myöhemin, että se oli riekko. Sää lämpeni matkan edetessä, olisi hyvin voinut hiihtää t-paidassa ja shortseissa.

Tällä kertaa matkaan meni Ramin eilen arvioima aika: 2,5 tuntia. Olimme hyvissä ajoin perillä ja jälleen oli koko pitkä päivä aikaa. Päivä oli todella kuuma. Lojuimme tuvan kuistilla ja katselimme kun kärpäset parittelivat. Enää ei harmittanut mikään.

Aika kävi niin pitkäksi, että lapioimme käytävän huussille. Siinä tuli hiki ja saimme tapettua aikaa. Urakan jälkeen palasimme takaisin kuistille vaaka-asentoon. Ihanaa kiireettömyyttä. Tällä kertaa tuvalle ei tullut ketään muita.

Neljäs vaelluspäivä: peseytyminen on vaellusreissujen luksusta

Lue ensin:
”Voi olla, että reissu jää tekemättä”
Ensimmäisen talvivaelluksen ensimmäinen päivä
Talvivaellus: Päivä paikoillaan
Tiukkaa nousua ja taistelua suolla

Nukuimme jälleen kellon ympäri. Tämä näyttää olevan vaelluksillamme enemmän sääntö kuin poikkeus. Rami oli mielestäni hiukan aamuäreä, vaikka hän kiisti kaiken. Hän loi mulle äreydellään kiireen tunteen. Aloin itse äksyillä. Äreys taisi johtua ihan allekirjoittaneesta.

Suoritimme joka aamuiset rutiinit: valmistimme aamupalat, pakkasimme rinkat, täytimme vesipullot ja laitoimme tuvan valmiiksi seuraavia varten. Olimme puoli yhdentoista aikaan valmiita lähtemään. Rami arvioi, että matkaan menisi 2,5 tuntia aikaa. Minä arvioin puoli tuntia enemmän.

Matka sujui yllättävän mukavasti. Yöllä oli ollut sen verran kylmä, että hanki kantoi. Reitin korkeimmalla kohdalla törmäsimme Suomunruoktun tuvalla tutustumaamme maastopyöräilijämieheen. Hän kertoi, että öykkäröivä mies majailee Luirojärven tuvan läheisyydessä. En olisi halunnut enää tällä reissulla törmätä tuohon negatiivista energiaa ympärilleen levittävään hahmoon.

Siinä rupatellessamme Tuiskukurun suunnasta tuli kolme Metsähallituksen moottorikelkkaa. Heidän tasoitettua ladun loppumatka sujui kevyesti. Ensimmäistä kertaa liukulumikengät peräti liukuivat.

Minä arvioin matkan keston oikein. Meillä meni matkaan aika tarkalleen kolme tuntia. Loppumatkasta hanki upotti sen verran, että viimeiset muutamat metrit kahlattiin taas syvässä kinoksessa. Aurinko oli jälleen paistanut koko päivän lämpimästi. Olimme hiihdelleet pelkissä paidoissa ja siitä huolimatta hiki valui noroina.

Luirojärvellä ryhdyimme heti lämmittelemään saunaa. Tuvalla ei ollut ketään ja nautiskelimme kahdestaan hiljaisuudesta. Saunan lämmittämiseen meni aika kauan aikaa, koska puut olivat märkiä. Öykkäröivä mies pörhälsi paikalle kesken saunan lämmityksen jälleen huutamaan meille. Hän arveli, että olisimme tehneet hänestä valituksen. Metsähallituksen miehet olivat käyneet huomauttamassa tälle hänen käytöksestään. Hänestä oli ilmeisesti tehty useampia valituksia. Tämä kohtaaminen päättyi kuitenkin hyvässä hengessä ja jäimme hyvillä mielin lämmittämään saunaa.

Viimeksi Luirojärvellä ollessamme saunoimme kiireellä, koska saunojia oli niin paljon. Tällä kertaa saimme saunoa aivan kaikessa rauhassa. Oli ihanaa nauttia täydellisen lempeistä löylyistä ilman minkäänlaista kiirettä. Tuntui ihanalta pestä itsensä oikein kunnolla. Peseytyminen on vaellusreissujen luksusta.

Luirojärven maisema oli nyt kevättalvella aika halju verrattuna syksyn upeuteen. Syksyllä Luirojärven maisema oli yksi kohokohdista ja nyt se oli vähän pettymys. Tuntui ankealta, että joka paikkaan piti liikkua niillä riivatun suksilla. Iltojen touhut rajoittuvat aika kapealle reviirille. Vaelluskenkiä ei huvittanut laittaa jalkaan, puhumattakaan suksista.

Saunasta tultuamme tuvalle saapui saksalainen perhe, joka majoittui varaustuvan puolelle. Kerroin heille mistä vettä saa, kun näin yhden heistä haahuilevan järven rannalla, missä järvi oli vielä jäässä ja kerroin, että sauna on vapaa. He eivät tuntuneet ymmärtävän kovin hyvin englantia ja jännitin ymmärsivätkö he, että saunaan pitäisi pian lisätä puita, koska muuten se sammuu.

Iltapäivä hujahti jälleen ihan huomaamatta iltaan tekemättä mitään kovin kummallista. Saimme valtavan Luirojärven Hillttonin kahdestaan käyttöömme. Ison tuvan lämmittämiseen meni kauan aikaa. Menimme nukkumaan jo kymmeneltä.

*Olen Jack Wolfskin ambassador ja lähes kaikki vaellusvarusteeni ovat heidän mallistostaan.

Talvivaellus: Päivä paikoillaan

Lue ensin:
”Voi olla, että reissu jää tekemättä”
Ensimmäisen talvivaelluksen ensimmäinen päivä

Heräsin ensimmäiseen vaellusaamuun todella hyvin nukutun yön jälkeen pirteänä ja toiveikkaana. Edellisen päivän negatiivisista ajatuksista ei ollut enää tietoakaan. Nukuin hämmästyttävän hyvin autiotuvan kivikovalla laverilla. Olihan minulla laverin päällä toki retkipatja, mutta normaalisti herään vähän väliä siihen, kun joku paikka puutuu ja täytyy vaihtaa asentoa. Tuona yönä en muista heräilleeni pahemmin. Muistan vain sen, että uudessa (täysin kierrätysmateriaaleista tehdyssä) talvimakuupussissani oli kuuma nukkua, vaikka pidin sitä vain peittona. Sitä ei ainakaan tarvitse seuraavilla reissuilla jännittää, onko makuupussi riittävän lämmin. Kyllä on!

Normaalisti heti aamiaisen jälkeen rupeamme laittamaan tavaroita rinkkaan ja alamme valmistella lähtöä. Rami oli taas kumman hiljainen. Hän kävi jokaisen pienenkin askareen jälkeen uudestaan lepäilemään. En alkanut painostaa liikkeellelähtöajatuksilla. Meillä ei ollut kiire mihinkään, koska emme todennäköisesti tulisi pääsemään tällä reissulla Luirojärveä pidemmälle ja meillä olisi vielä kahdeksan päivää aikaa olla maastossa. Muistimme viime syksyn vaellukselta, että matka Suomunruoktulta Tuiskukuruun on vaivalloinen, siksikään mulla ei ollut mitään erityistä hinkua päästä liikkeelle.

Rami sai sanottua, että olo on heikko ja kuumeinen ja meni omalle paikalleen torkkumaan. Minä yritin kuluttaa aikaa kirjoittamalla päiväkirjaa, lepäilemällä itsekin ja ihastelin vauhdilla etenevää kevättä. Vesi lorisi räystäissä, linnut liversivät ja tuvan edessä virtaavan joen penkereellä olleet lumikinokset hupenivat silmissä. Minusta oli ihan mukavaa vain olla, eikä haitannut jäädä toiseksi yöksi samaan tupaan. Toivoin, että Ramin olo kohenisi eikä menisi pahemmaksi. Onneksi iltaa kohden olo näytti paranevan.

Opettelin tekemään kiehisiä.

Iltapäivällä tuvalle tuli uusia vaeltajia. Ensiksi tuli mukavan oloinen yksinvaeltajanainen. Hän oli lyhyellä irtiottoreissulla ja majoittui varaustuvan puolelle. Lounashommia aloitellessamme pihaan tuli hiukan erikoinen hahmo, joka ei tervehtinyt ketään. Hänen kanssaan tuli hiukan pelottavan oloinen välikohtaus. En ole koskaan törmännyt vaellusreissuilla töykeään tai ilkeään kommunikointiin. Nyt tuli sellainenkin koettua. Välikohtauksesta jäi ikävä fiilis ja sitä oli tarvetta puida. Kummallisen hahmon kanssa samaan aikaan tuvalle saapui mukava ja puhelias mies, jonka kanssa jutustelimme välikohtauksesta ja monesta muusta. Mukava mies aikoi jäädä autiotupaan yöksi.

Tuvan pihapiiriin saapui vielä muitakin iloisia vaeltajia, joiden kanssa aika kului mukavasti ja välikohtauksen ikävät fiilikset väistyivät. Muut vaeltajat majoittuivat varaustupaan tai telttaan. Illalla viimeiseksi pihaan hiihteli vielä yksi mies, joka asettui autiotupaan seuraksemme.

Emme ole aiemmin juurikaan yöpyneet autiotuvissa, vaan olemme hakeutuneet omaan rauhaan. Jokainen uusi tuvalle tulija aina vähän jännitti. Tuvat ovat pieniä ja tunnelma voi helposti olla kiusallinen, jos kanssamajoittujien kanssa ei synkkaa. Tällä kertaa kävi hyvä tuuri! Iltaruokaa laittaessa jäimme koko porukka pöydän ääreen istuskelemaan ja varaustuvan puolella majoittunut yksivaeltajanainen liittyi meidän seuraan. Istuimme pöydän ääressä puolilleöin juttelemassa ja nautiskelemassa rommia. Oli tosi mukava tunnelma ja mukavia ihmisiä. Tästä illasta jäi erityisen hyvä mieli.

Illalla viimeiseksi kiitin miehiä mukavasta päivästä ja toivotin hyvät yöt!

Ensimmäisen talvivaelluksemme ensimmäinen päivä

Lue ensin:
“Voi olla, että reissu jää tekemättä”

Aikaisemmin vaelluksen ensimmäisenä päivänä olen ollut suorastaan riemuissani siitä, että pääsen luontoon. Tällä kertaa maastoon lähteminen jännitti ja suorastaan pelotti. Emme tienneet yhtään, mitä on edessä. Olimme kuulleet vuokraamon eräketun monet varoitukset ja niistä säikähtäneinä varauduimme pahimpaan.

Laitoimme liukulumikengät jalkoihimme ja lähdimme etenemään lämpimässä säässä ja ohuessa tihkusateessa kohti Suomunruoktua. Melko nopeasti ymmärsimme, mitä lumen pehmeys tarkoittaa. Liukulumikengät eivät hämäävästä liuku-etuliitteestään huolimatta juurikaan liukuneet. Eteneminen oli hidasta jalkojen siirtelyä ja nostelua. Ramin painon alla suksi painui lähes jokaisella askeleella, eikä hän voinut yhtään liu’uttaa suksia. Minulla sukset liukuivat paremmin eikä minun sukset painuneet lumeen yhtä useasti.

Etenimme hitaasti ja hikisesti. Aurinko tuli esiin ja sää lämpeni vielä entisestään. Niilanpään päivätuvan kohdalla, eli noin neljän-viiden kilometrin etenemisen jälkeen, päätimme pysähtyä hetkeksi huilaamaan. Tuvalle ei mennyt selkeää latua ja viimeistään tässä vaiheessa ymmärsimme, mitä tarkoittaa, kun lumessa ei pääse etenemään. Ramilla upposi jalka vähän väliä polvea myöten lumeen. Pehmeästä lumesta ei nousta kovin sukkelasti ylös, jos tasapaino on ehtinyt pettää. Piti riisua rinkka selästä, kaivaa lumeen jumiin jääneet sauvat ja pahimmillaan riisua suksetkin jalasta. Uppoamisoperaatioihin sai kulumaan aikaa.

Pääsimme kuitenkin tuvalle, laskimme rinkat selästä ja mietimme hetken, mitä meidän kannattaisi reissumme kanssa tehdä. Näihin muutamiin kilometreihin olimme saaneet kulumaan kaksi tuntia aikaa. Edessä olisi vielä kymmenen kilometriä eikä meillä ollut tietoa, minkälaista eteneminen tulisi jatkossa olemaan.

Rami oli vaitonainen ja yritin tulkita syytä tähän. Sivulauseessa selvisi, että hänellä on huono olo ja puhti poissa. Emme kuitenkaan halunneet luovuttaa, vaan päätimme jatkaa matkaa Suomunruoktulle asti ja päättää vasta sitten, miten jatkamme.

Matka jatkui vähintäänkin yhtä hitaasti  ja hikisesti kuin alkumatka, ellei jopa hitaammin. Ihmettelin Ramin hitautta, sillä normaalisti mulla on työ pysyä hänen vauhdissaan. Neljän tunnin tarpomisen jälkeen pidimme lounastauon Suomunlatvan laavulla. Olin aivan umpiväsynyt lyhyiden yöunien ja raskaan tarpomisen jälkeen. Teki mieli leiriytyä siihen paikkaan tai kaivaa makuupussi esille päiväunia varten. Tyydyimme vain syömään myöhäisen lounaan, huilasimme hetken ja lähdimme suorittamaan päivän viimeistä rutistusta.

Loppumatka meni yllättävän nopeasti. Saavuimme Suomunruoktun tuvalle viiden aikoihin. Olimme tehneet matkaa ennätykselliset 6 tuntia 45 minuuttia taukoineen.

Autiotuvassa oli kolme rovaniemeläistyttöä, jotka toivottivat meidät ystävällisesti tervetulleiksi tupaan yöpymään. Emme jaksaneet edes ajatella teltan pystyttämistä, vaan normaalista poiketen asetuimme tupaan.

Levitin makuualustan tuvan laverille ja kömmin päiväunille. Uni tuli hetkessä ja teki hyvää. Koko päivän päässä pyörineet negatiiviset ajatukset eivät enää vaivanneet. Tarpoessamme ajattelin, että vaellusreissulle lähteminen oli virhe. Ilta meni leppoisasti omalla painollaan. Laittelimme ruoan ja menimme aikaisin nukkumaan.

*Olen Jack Wolfskin & Lowa ambassador – lähes kaikki ulkoiluvarusteeni ovat heidän mallistoistaan.

Valmistautuminen ensimmäiselle talvivaellukselle

Olemme lähdössä pääsiäisen aikoihin kymmenen päivän kevättalvivaellukselle Urho Kekkosen kansallispuistoon. Tämä vaellus tulee olemaan meidän ensimmäinen talvivaelluksemme. Etelä-Suomessa on tuohon aikaan jo selviä kesän merkkejä, mutta Lapissa on vielä hanget ja kevyttä pakkasta. Valitsimme jokakeväisen etelänloman sijaan vaellusreissun.

Reissu tulee katkaisemaan ihanasti raskaan opiskelukevään. Jos pysyn tavoitteessani, olen reissuun lähtiessä suorittanut työharjoittelua vaille kaikki opinnot. Viimeksi kymmenen päivän syysvaellus oli uskomattoman rentouttava ja eheyttävä kokemus. Kymmenen päivän irtiotto kaikesta, etenkin informaatiotulvasta, tekee väistämättä hyvää. Uskon, että tästä reissusta tulee yhtä ihana. Vaelluksen jälkeen on hyvä aloittaa työharjoittelu levänneenä ja motivoituneena.

Olen Jack Wolfskin ja Lowa ambassador.
Kevytuntuvatakki, pipo, reppu: Jack Wolfskin*
Kengät: Lowa Innox Mid GTX Women’s *
*varusteet saatu

Talvivaellus jännittää

Jännitän vaellukselle lähtöä, vaikka kyseessä on kaikista helpoin ajankohta aloittaa talvivaellus. Keväällä on sopiva aika opetella talvivaellustaitoja, kun olosuhteet ovat paljon helpommat. Keväällä on valoisaa ja pakkasasteet pysyvät ihan muutamassa asteessa. Öisinkin pakkanen pysyy inhimillisissä lukemissa (noin -10 °C).

Talvivaelluksessa pelkään eniten sitä, että palelen koko reissun. En inhoa mitään niin paljon kuin sitä, että palelen. Palelen herkästi, mutta hikoilen myös herkästi silloin kun liikun. Pakkasessa vaeltaessa täytyy osata pukea juuri sopivasti, ettei tule liian hiki ja tauko- ja leirivaatteiden täytyy olla tarpeeksi lämpimät. Hikisissä vaatteissa alkaa herkästi palella.

Minua mietityttää myös se, miten teltta saadaan pysymään kovassa lumessa? Rami on tietysti selvittänyt kaiken tarvittavan ja on perehtynyt asiaan jo hyvissä ajoin, onneksi. Hän pitää minut hyvin tilanteen tasalla valmisteluista. Jos valmistelut olisivat minun vastuulla, niin eihän siitä mitään tulisi. Mun kaikki aika menee opiskelemiseen, podcastin tekemiseen ja blogi- ja sometöihin.

Lisäykset syysvaelluksen pakkauslistaan:

  • sukset/lumikengät & sauvat
  • ahkio (me ei oteta)
  • lämpimät leirivaatteet
    • toppahousut
    • toppahame
    • paksu toppatakki (kevättalvella ei ole pakollinen)
  • lämpimät hanskat esim. nahkakintaat, joiden alle mahtuu sormikkaat
  • lämmin pipo
  • kypärähattu/tuubihuivi
  • talvimakuupussi
  • talvikaasut keittimiin
  • termospullo
  • retkikirves?
  • lapio?

Unohdinko jotakin?

Kerro kaikki parhaat vinkit talvivaellukselle?

Kuvat: Atte Sakari

Viimeiset vaelluspäivät

1. vaelluspäivä: Espoosta Kiilopäälle
2. vaelluspäivä: Kymmenen päivän vaelluksemme toinen päivä
3. vaelluspäivä: Saunomista ja auringonlaskun ihastelua Luirojärvellä
4. vaelluspäivä: Sokostille ja siitä eteenpäin
5. vaelluspäivä: Piristävä pulahdus tunturipuroon vaelluspäivän päätteeksi
6. vaelluspäivä: Paratiisikurun mykistävät maisemat
7. vaelluspäivä: Sadetta ja kiukkua
8. vaelluspäivä: Sataa sataa ropisee

Lankojärvi–Luulampi–Kiilopää

Jälleen satoi vettä koko yön. Yöllä kylkeä kääntäessäni kuuntelin sateen rummutusta telttakankaaseen. Joskus tuo sateen ääni kuulostaa tunnelmalliselta, mutta kolmas sadepäivä ei enää jaksanut innostaa. Sade ei tuntunut lainkaan hellittävän, vaikka ennusteen mukaan sateen piti loppua puolen päivän aikaan. Täydellinen harmaus ja pilvisyys ei antanut tästä minkäänlaista vihjettä.

Heräsimme kahdeksalta jälleen tuvan kuistille aamupalatoimiin. Saimme valmistaa aamupalamme rauhassa ennen kuin telttakylän teinit heräilivät uuteen sadepäivään. Osa nuorista oli nukkunut puuliiterin suojassa.

Emme jääneet odottamaan sateen loppumista, vaan laitoimme telttamme pakettiin kaatosateessa ja päätimme lähteä vaeltamaan kohti Luulammen tupaa. Tiesimme, että siellä on hyvät tilat kuivatella märkiä varusteita. Märkä teltta painoi varmasti tuplaten, mutta onneksi rinkat olivat tässä vaiheessa reissua jo kevyet.

Pysähdyimme Rautulammen päivätuvalle lounaalle. Lämmitin tuvan saunaksi ja levittelin kamojani kuivumaan. Tutut maisemat saivat ajatukset jo karkailemaan arkeen ja haaveilemaan suihkusta ja saunasta. Maisemassa näkyi enemmän päiväretkeläisiä ja maastopyöräilijöitä. Vaeltaminen ei tuntunut enää samalta, muttei kuitenkaan mitenkään ikävältä. Oli kiva nähdä ihmisiä ja jutustella vähän arkisemmistakin asioista. Aloitimme sopeutumisen arkeen.

Lounastaukomme aikana pilvet väistyivät taivaalta ja aurinko ilmestyi näkyviin. Mieliala koheni vatsan täyttymisen ja auringon myötä. Pitkähkön tauon jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa Luulammelle, jonne oli enää lyhyt ja helppokulkuinen matka. Imin maiseman kauneutta itseeni ja yritin tallentaa mieleeni kaikkia niitä luonnon värejä ja sävyjä. Kaikki lempivärini löytyivät maisemasta.

Luulammella meillä oli koko pitkä iltapäivä aikaa. Pystytimme telttamme tuuleen kuivumaan ja tapoimme aikaa tuvan pihapiirissä. Olo oli kiitollinen ja onnellinen.

Juuri ennen pimeäntuloa leirikouluporukka saapui tuvalle. Ilta viileni ja iso päivätupa täyttyi lämmöstä nauttivista teineistä. Vetäydyimme kymmenen aikaan telttaamme nauttimaan reissun viimeisestä telttayöstä.

Heräsin aamulla aikaisin teinien lähdön ääniin. Tiesimme heidän lähtevän aamulla varhain. Yritin jatkaa unia, mutta en saanut unta, kun ajattelin lapsia, kotiinpääsyä, saunaa, suihkua, oikeaa ruokaa. Olin jo valmis vaihtamaan telttaelämän sivistykseen. Tuli levoton olo, kun mieli karkasi jo arkeen enkä saanut sitä palaamaan erämaa-asetukseen.

Reissun tärkeimmät varusteet: rinkka ja vaelluskengät. Rinkka Jack Wolfskin* ja kengät Lowa* *tuotteet saatu

Alkuperäisen suunnitelman mukaan aioimme viipyä maastossa lounaaseen saakka, mutta kummallakin oli jo halu päästä pesulle ja syömään muutakin kuin retkiruokaa.

Laitoimme leirimme viimeisen kerran kasaan ja nostimme naurettavan kevyet rinkkamme selkään ja lähdimme kiipeämään kohti Kiilopäätä. Kävellessä oli ristiriitaiset fiilikset – toisaalta oli tosi kiva päästä kotiin, mutta toisaalta olisi ollut kiva jäädä. Luonnossa olo on rauhallinen ja hyvä. Olo tuntui levänneemmältä kuin ehkä koskaan ennen. Kymmenen päivää täydellistä läsnäoloa ja rentoutumista vastaa varmasti monen viikon lomaa laitteiden ja somen äärellä.

9. päivän päivämatka (Lankojärvi-Luulampi):  14 kilometriä
10. päivän päivämatka (Luulampi-Kiilopää): 4 kilometriä
Koko reissu yhteensä: 112 kilometriä

Sataa sataa ropisee

1. vaelluspäivä: Espoosta Kiilopäälle
2. vaelluspäivä: Kymmenen päivän vaelluksemme toinen päivä
3. vaelluspäivä: Saunomista ja auringonlaskun ihastelua Luirojärvellä
4. vaelluspäivä: Sokostille ja siitä eteenpäin
5. vaelluspäivä: Piristävä pulahdus tunturipuroon vaelluspäivän päätteeksi
6. vaelluspäivä: Paratiisikurun mykistävät maisemat
7. vaelluspäivä: Sadetta ja kiukkua

Porttikoski – Lankojärvi

Heräsimme ennen yhdeksää. Sade oli jatkunut koko yön ja jatkui edelleen. Siirryimme teltasta lämpimään tupaan laittamaan aamupalaa. Tuvassa yöpyneet miehet tekivät lähtöä ja osa oli jo lähtenyt jatkamaan matkaa. Lisäsimme tuvan kamiinaan pökköä pesään ja kannoimme makuupussimme ja -alustamme tupaan kuivumaan.

Lämmin tupa tuntui vähän liian mukavalta eikä sateeseen lähteminen juurikaan houkutellut. Päivän suunnitelmana oli kävellä melko lyhyt matka Porttikoskelta Lankojärvelle (noin 7 kilometriä). Yhdentoista aikoihin nostimme rinkat selkään ja lähdimme matkaan.

Matka Lankojärvelle kulki Suomujoen vartta. Vettä oli satanut kaksi päivää taukoamatta. Polut olivat märkiä ja suot ja kosteikot sitäkin märempiä. Lyhyeksi ja nopeaksi arvioimamme reitti veikin 3,5 tuntia aikaa, koska suoalueiden ja kosteikkojen ylittäminen oli hidasta. Aloin ymmärtää vaellussauvojen merkityksen, niistä on aika paljon hyötyä tällaisessa maastossa. Etsimme ylityksiin tueksi maastosta matkasauvoja, jotka jätimme seuraavia varten ylityspaikkojen varrelle.

Kävellessä vesisade tuntui hellittävän hiukan. Satoi vain hentoista tihkua. Elättelin toivetta siitä, että sääennuste ei pitäisikään paikkaansa ja sää selkenisi jo tänään eikä vasta ylihuomenna.

Kirosin soita ja kosteikkoja. Kyllästytti jatkuva kiertely, kivillä ja kaatuneilla puilla tasapainoilu. Jokaisen suon ja kosteikon kohdalla toivoin, että se olisi viimeinen. Sovimme Ramin kanssa, että Suomujoen varsi on nyt lopullisesti nähty.

Lankojärven tuvalla odotti krapulaisen oloinen seurue, joista osa teki vasta siinä vaiheessa lähtöä päivän etapilleen. Toimme kenkämme tupaan kuivumaan ja valmistimme lounaan tuvan kuistilla. Sade latisti tunnelmaa, koska sateen vuoksi joutui pysyttelemään paikoillaan joko teltassa tai tuvassa.

Istuskelimme tuvan kuistilla pitämässä sadetta, kun metsästä rupesi kuulumaan puheensorinaa. Kohta järven toiselle puolelle ilmestyi jonossa hahmoja, jotka lähestyivät tupaa. Tuvan pihaan lampsi peräkanaa lähes 50 yläasteikäistä leirikoululaista. Lapset olivat aivan läpimärkiä. Pieni tupa täyttyi märistä ja haisevista varusteista.  Tuvan pihapiiriin nousi hetkessä kymmeniä telttoja. Seurailimme, mihin nuoriso pystyttää telttansa ja kävimme vasta sen jälkeen etsimässä meidän teltalle rauhaisan paikan.

Tuvan ilmapiiri oli rento ja hyväntuulinen yltyneestä sateesta huolimatta. Tuvan pihapiirin touhuja oli hauska seurata. Kaikilta nuotiopaikoilta nousi Sinolin vauhdittamat lieskat. Jutustelimme leirikoulun opettajien ja nuorison kanssa. Pidimme sadetta tuvan katoksen alla siihen asti, kunnes annoimme itsellemme luvan mennä nukkumaan. Hiukan yhdeksän jälkeen kömmimme makuupusseihimme.

Päivämatka: 7 kilometriä
Kilometrit yhteensä: 94 kilometriä

*Kuvissa näkyvät vaellusvaatteet saatu: Jack Wolfskin