Korona-arki

Melkein kaikilla suomalaisilla on nyt menossa aivan uudenlainen arki. Minullakin. Aloitin uudessa työpaikassa samana päivänä, kun Suomen hallitus aloitti poikkeuslain käsittelyn eduskunnassa. Töistä kotiin tultuani löysin lapset katsomasta telkkarista hallituksen tiedotustilaisuutta. Minä liityin seuraan. Oli vaikea sisäistää, mitä siellä sanottiin. Sanottiin, että kaikkien tulee välttää kontaktia muiden ihmisten kanssa ja koulut suljetaan huhtikuun puoliväliin saakka. Itketti. Päässä risteili monenlaisia ajatuksia käytännönjärjestelyistä isompiin kysymyksiin.

Sulattelimme kuulemaamme hetken, vedimme lenkkarit jalkaan ja lähdimme lasten kanssa kävelylle. Ilta pimeni siinä kävellessä, kun pohdimme ääneen tilannetta ja elämää muutenkin. Kotona lämmitimme vielä saunan, jonka lämmössä jatkoimme juttua.

Seuraavana päivänä oli edessä uusi ihmeellinen arki. Ensimmäinen etätyöpäivä oli hermoja raastava, koska lapset eivät olleet vielä saaneet etäopiskeluohjeita ja hilluivat turhautuneena nurkissa ja minun piti yrittää ottaa uutta työtä haltuun. Kaikilla oli hermo kireällä. Sovimme uuden arjen pelisäännöistä. Yksi sääntö oli se, että joka päivä jokaisen täytyy ulkoilla.

Keskiviikkona lapset saivat kouluilta opiskeluohjeet. Raivasimme jokaiselle oman opiskelunurkkauksen ja laitteen, jonka avulla opiskella. Tässä kohtaa heräsi huoli niistä, joiden kotona ei ole ei välttämättä ole tietokonetta, saati niin montaa kuin perheessä on lapsia. Miten niissä perheissä pärjätään? Entä vähävaraiset, joiden lasten ainoa lämmin ateria nautitaan koulussa?

Opiskeluohjeiden tultua minunkin etätyöskentelyni helpottui merkittävästi. Kaikki työskentelivät motivoituneesti omissa huoneissaan lounaaseen asti. Puolenpäivän aikaan pidimme yhteisen lounastauon ja sen jälkeen taas jatkoimme omia hommiamme iltapäivään saakka. Olin ihan ihmeissään, miten hienosti hommat lähtivät sujumaan. Opettelin heräämään sen verran aiemmin, että saan tehtyä aamulla töitä hetken ennen lasten heräämistä ja etteivät työpäivät venyisi mahdottoman pitkiksi. Iltaisin tuntui, että seinät kaatuvat päälle, kun kaikki pyöri siinä samassa tilassa. Ulkoilu toi tervetulleen rauhoittumisen iltoihin. Aluksi ulkoilimme yhdessä, mutta päivien kuluessa kaikille tuli tarve olla myös omissa oloissaan. Iltaulkoilut yksin ovat olleet nautinnollisia. Nautin nyt ulkoilusta aivan uudella tavalla.

Vietämme nyt paljon normaalia enemmän aikaa yhdessä. Kaikesta uudesta ja hämmentävästä huolimatta tämä on ollut myös ihanaa. En ole pitkään aikaan jutellut lasteni kanssa niin paljon kuin nyt. Alun änkyröinnin jälkeen arvostan tätä yhdessäoloa ja kaikkia näitä keskusteluita.

Olen päässyt yllättävän nopeasti kiinni uuteen työhöni. Olosuhteista huolimatta olen saanut perehdytystä puhelimitse, videopuhelun välityksellä ja muita digivälineitä hyödyntäen. Virtuaalikahvihetkien avulla olen vähitellen päässyt myös osaksi työyhteisöä, jonka kaikkia jäseniä en ole vielä ehtinyt kunnolla tavata.

Vaikka maailma on nyt aivan sekaisin ja kaikki on epävarmaa, olen siitä huolimatta pysynyt pääosin positiivisena ja optimistisena. Päällimmäisenä tunteena minulla on kiitollisuus. Tuntuu onnekkaalta, että minulla on mielekäs työ ja mukavan tuntuinen työyhteisö. On mahtavaa tuntea itseni energiseksi ja innostuneeksi. En muista olleeni pitkään aikaan näin innostunut. Saan siitä virtaa myös muuhun elämään.

Tiedostan olevani todella onnekas. Aina en ole ollut yhtä onnekas. Tämän seurauksena mieleen palaa tunnelmat finanssikriisin ajalta (2008–), jolloin meidän perheeltä meni kaikki. Meni asunto ja toimeentulo ja jäi järjetön määrä velkaa. Nyt monelta muulta menee kaikki. Tiedän myös miltä se tuntuu. Se on aivan hirveää, mutta siitäkin voi selvitä. Jos jotakin hyvää voi tässä nähdä – nyt löytää vertaistukea, koska niin moni on samassa tilanteessa. Me olimme tuolloin yksin asian kanssa ja koimme siitä suurta häpeää, vaikkei se ollut meidän syy.

Vain yksi lupaus

Kulunut vuosi on sisältänyt huippuhetkiä ja pohjakosketuksia. Tänä vuonna opin tunnistamaan rajani paremmin ja onnistuin tekemään konkreettisia muutoksia kestävämmän elämäntavan löytämiseksi. Tämä tietysti vaati ensin sen, että ajelin kaasu pohjassa rajojen yli ja vasta kun tankki oli tyhjä, niin piti pohtia, miten täältä pääseekään takaisin rajalle.

Olen tehnyt tulevalle vuodelle yhden lupauksen: Teen kaikkeni, etten uuvu enää.

2019 top nine

Tässä tämän vuoden yhdeksän tykätyintä kuvaa. Kevät oli vaikea ja raskas ja olo lähti helpottumaan oikestaan Levi Extreme Triathlonin jälkeen, jonka jälkeen ymmärsin myös himmata tahtia.

  1. Tykätyin kuva on otettu maalissa Levi Extreme Triathlonin jälkeen. Tämä oli vuoden yksi käännekohta. Hikoilin kaiken surun ja ahdistuksen ulos kropasta. Vasta myöhemmin tajusin olleeni tuolloin aivan uuvuksissa.
  2. Se hetki, kun huomasin, että opintorekisteriin oli tullut viimeinen arvosana. Itkuksi pisti.
  3. Valmistujaispäivä! Tärkeä päivä.
  4. Ensimmäisellä yhteisellä lomalla otettu kuva, jonka julkaisin viiden yhteisen vuoden kunniaksi. Rakastan edelleen niin paljon. Mun tuki ja turva ja näkökulma täysin toisenlaiseen maailmaan.
  5. Yksi vuoden kohokohdista oli ehdottomasti yhteinen Lapin vaellus. Lataudun parhaiten luonnossa.
  6. Lepäilyn jälkeen osaan taas iloita pienistä ja tunnen oloni jälleen omaksi innostuvaksi itsekseni. Kuva on Heidin ja mun talven ensimmäiseltä hiihtolenkiltä.
  7. Tämän kuvan yhteydessä kerroin vaihtaneeni Instagramin käyttäjänimen omaksi nimeksi. Olen ollut pienessä identiteettikriisissä enkä kokenut, että sisältöni enää vastaisi blogini nimeä endorfiinikoukussa. Tuo kuva on otettu yhden yhteistyön kampanjaa varten. Silmillä aurinkolasit peittämässä itkettyneitä silmiä ja hymy väkisin väännetty.
  8. Minun rakkaimmat pääsivät kesälomalle. Olen kokenut tänä vuonna erityisen paljon riittämättömyyden tunteita äitinä.
  9. Maisema Levi Extreme Triathlonilta. Yksi ihanimpia kokemuksia koko vuonna.

Vuosikymmenkatsaus

Olen kieriskellyt pohjamudissa aivan tarpeeksi, joten nyt en enää sitä märehtimistä aloita. Julkaisin vuosi sitten katsauksen blogihistoriani varrelta. Sen voit käydä lukemassa täältä. Nyt haluan keskittyä hyviin hetkiin ja nostan jokaiselta edelliseltä 10 vuodelta yhden huippuhetken.

2010

Sain työpaikan vakuutusyhtiöstä lyhyen työttömyyden jälkeen. Viihdyin tuossa työpaikassa helmikuuhun 2015 saakka. Hurahdin työmatkapyöräilyyn. Parasta oli kuitenkin nuo mun rakkaat pallerot ja yhdessäolo heidän kanssaan. Nyt nuo pallerot ovat jo teinejä.

2011

Täytin tänä vuonna 30. Elimme kriisistä kriisiin. Kävin ensimmäistä kertaa pidemmällä purjehdusreissulla ilman lapsia. Se oli ihanaa.

2012


Tämä oli vähän helpompi vuosi. Vietimme paljon aikaa perheenä. Vuoden kohokohta oli minun ja tyttöjen lähes jokavuotinen purjehdusreissu äitini kanssa. Purjehdimme Vaasasta Kokkolaan.

2013


Vuosi, jolloin olkapää leikattiin, sain sen kuntoutettua, juoksin maratonennätyksen. Olin fyysisesti huippukunnossa, mutta henkisesti aivan romuna. Vakava masennus. Vuoden kohokohta oli kesän alussa äidin ja äidin ystävän kanssa tehty viikon kestänyt maratonpurjehdus Oulusta Ahvenanmaalle.

2014


Oli adidasheimoa, juoksemista, hirveä määrä treeniä ja avioero. Parasta oli lasten kanssa vietetty aika ja uuden elämän opettelu. Opin olemaan läsnä. Lasten kanssa yhdessä tehdyistä kauppareissuista tuli yllättävän tärkeitä. Ystävien merkitystä ei voi liikaa korostaa, ilman heitä olisin pulassa.

2015


Hurja vuosi. Tutustuin Ramiin edellisen vuoden lopulla ja rakastuin seuraavana. Teimme meidän ensimmäisen yhteisen reissun. Vaihdoin työpaikkaa, muutimme yhteen ja meistä tuli uusperhe. Vuoden lopulla olin hetken työtön.

2016


Aloitin uudessa työpaikassa, menimme naimisiin, sopeuduimme uusperheeksi ja muuta sellaista tylsää. 😀 Hektinen työ ja elämä vaati sen, että vietimme todella paljon aikaa ihan vain perheenä. Teimme yhdessä asioita ja teimme kaikkemme, että perhe hitsautuisi yhteen.

2017


Tahti vain kiihtyi ja lopulta uuvuin. Parasta vuodessa oli sen tärkeimmän, eli perheen kanssa vietetyn ajan lisäksi se, että aloitin säännöllisen uintiharrastuksen ja Jukolan viesti. Jukolan viesti oli yksi hienoimmista kokemuksista.

2018


Minusta tuli täyspäiväinen opiskelija. Tämä oli niin hyvä päätös, vaikka veti taloudellisesti tosi tiukoille pariksi vuodeksi. En osannut vieläkään hiljentää riittävästi, vaan vedin jatkuvasti liian kovasti kaasu pohjassa ja sen jälkeen täytyi aina tehdä käkkärikäännös. Tänä vuonna oli parikin kohokohtaa: kuopuksen kanssa tehty Rukan reissu ja esikoisen ripille pääsy ja yhdessä tehty lahjamatka. Oli meillä myös keväällä ihana yhteinen Kreikan matka miehen kanssa. Niin, ja hyppäsin keväällä aivan yllättäen benji-hypyn.

2019


Tämä vuosi oli vaihteeksi vähän vaikea, mutta onko tuo ihmekään, että tuon vuosia kestäneen rallin jälkeen pitää vähän hengitellä? Tämän vuoden paras juttu oli ehdottomasti valmistuminen.

Aikamoisia vuosia. Hienoja ja kasvattavia kokemuksia. Odotan ensi vuotta innolla. Haluan löytää työn, johon voin panostaa täysillä, mutta niin, että mulla on aikaa myös tärkeimmille. En aio uupua enää ja luulen tietäväni, miten sen voi estää.

Ympyrä sulkeutuu

Aloitin blogin kirjoittamisen tammikuussa 2010. Moni teistä varmasti muistaa tämän tarinan. Aloitin blogin kirjoittamisen ylläpitääkseni kirjoitustaitoa. Jouduin tuolloin jättämään juuri aloittamani toimittajaopinnot kesken ja menemään töihin. Tuli finanssikriisi, joka vei meidän perheeltä kaiken.

Elämä kuljettelikin sitten melkoisen töyssyistä tietä tähän pisteeseen. Aikamoinen matka on tullut kuljettua. Viime päivinä olen käynyt läpi blogin alkuaikojen tekstejä. Vaikka etenkään alussa en kirjoittanut niistä asioista, jotka aiheuttivat elämässäni myllerrystä, niin minä muistan ne tunnelmat selvästi. Ajattelinkin tehdä jonkin koostepostauksen näistä vanhoista postauksista. Ajatuksia-kategorian loppupäästä löytyy kaikenlaisia kryptisiä ajatelmia ja nauruntyrskähdyksiä aiheuttivat Treenipäiväkirja-kategorian alta löytyvät belfiet ja muut kummalliset poseeraukset. Aika paljon olen muuttunut ja kasvanut noista vuosista. Suhtautumiseni on muuttunut niin monella tavalla.

Välillä tekee mieli listata kaikki kamalat vastoinkäymiset ja kirjoittaa auki kaikki se kokemani tuska. Mutta mitä menneessä rypeminen auttaisi? Heikkona hetkenä muistan vain kaikki vastoinkäymiset, mutta juuri nyt muistan myös onnistumiset ja ajatukseni tulevaisuudesta ovat valoisia.

Tällä viikolla opintorekisteriin napsahti ammattikorkeakouluopintojen viimeinen suoritus. Viimeisen kurssin suorittaminen oli yllättävän vaikeaa henkisesti. Pelkäsin jostakin selittämättömästä syystä, etten pääsisi kurssia läpi. Kirkkaasti hyväksytty suoritus käynnisti tunnemyrskyn. Silmieni edessä vilisivät vuodet 2006–2019. Muistin ne kaikki kompuroinnit ja haasteet. Olen selviytynyt niistä kaikista ja nyt olen tässä. Aika kova suoritus. Juuri nyt pystyn näkemään sen, että olen selviytyjä. Nyt on kaikki hyvin ja edessä on varmasti hyvä tulevaisuus.

Aloitin blogin harrastuksena ja päätän bloggaajaurani siihen, että teen tätä jatkossa vain harrastuksena. En lupaa vilkasta julkaisutahtia, vaan kirjoitan silloin kun minulla on halu kirjoittaa tai jakaa kuvia. Tämä uusi blogipohja on täydellinen myös valokuvien jakamiseen. Bloggaaminen on antanut mulle valtavasti. Tuskin ilman blogia olisin tullut pohtineeksi elämääni, arvojani, ajatuksiani, mielipiteitäni ja kaikkia valintojani näin juuria myöten. Se on ollut paikoitellen todella raskasta ja ahdistavaa, mutta olen oppinut paljon. Muun muassa sen, miten paljon helpommalta elämä tuntuu ilman säännöllistä blogin ja somen päivittämistä.

Olen saanut teiltä seuraajilta valtavasti. Olen saanut vertaistukea, lohdutusta, vinkkejä, viisautta ja maailmankuvan avartamista. Yhtenä todella konkreettisena esimerkkinä on tänään vietettävät kemut, joihin tulee viime kevään #endorfiinikoukussarun-juoksuporukka. Elämääni jäi nippu upeita ihmisiä.

Blogin hienosäätö on vielä hiukan kesken. Jos huomaat toimimattomia linkkejä, puuttuvia kuvia tai muuta kummallista, niin laittaisitko mulle viestiä tai kommenttia aiheesta? Blogin bannerikuvakin on nyt vain joku, että päästään alkuun. Mun silmä on jo tottunut tuohon. Tuossa hetkessä mulla oli hetken hyvä olla, vaikka kesä muuten vaikea olikin.

Mikäli jaksat vielä roikkua mukana, kertoisitko minulle, mikä saa sinut tulemaan blogiini?

❤️Elina

Kiitollisuuden aiheet juuri nyt

Anna-lehden somessa on menossa 21 päivän kiitollisuushaaste. Tänään on menossa haasteen kolmas päivä. Päätin ottaa haasteen vastaan ja ajattelin nyt pohtia hiukan kiitollisuutta. Katso kiitollisuushaasteen ohjeet linkistä.

Olen huomannut, että sanon aika usein olevani jostakin kiitollinen. Kirjoitettuani tai sanottuani tuon sanan pysähdyn aina hetkeksi miettimään. Olen aidosti usein kiitollinen pienistäkin asioita, mutta pelkään että sana menettää merkityksensä, jos sitä käyttää liikaa. Tämä sana saattaa aiheuttaa ihmisissä vastareaktion. Nykyään kaikki on superkivaa, superihanaa, huippuhyvää… Tuntuu, että ilman ylisanoja mikään ei ole mitään. Siksi mietin, onko kiitollisuus-sana aina paras kuvaamaan sitä tunnetta, jota olen sanomassa.

Kiitollisuuden aiheita on hyvä pysähtyä miettimään aina aika ajoin. Mielestäni aina on aihetta kiitollisuuteen, vaikka elämässä olisi kuinka vaikea ja kurja vaihe menossa, asioista löytyy aina valoisampikin puoli. Välillä niitä hyviä asioita on vaikea nähdä, jos elämä moukaroi joka suunnasta. Eikä aina jaksa olla kiitollinen. On myös vaiheita, että elämä on pelkkää mustaa eikä piristy mistään, vaikka kuinka yrittäisi pinnistellä. Sen mielentilan nimi on masennus, se on sairaus.

Hyvistä asioista itsensä muistuttaminen ja niiden äärellä fiilistely kohottaa mielialaa. Olen huomannut, että kiitollisuus elämän pieniä ilonaiheita kohtaan lisää onnellisuutta ja hyvinvointia. Kiitollisen suhtautumisen voimin jaksaa paremmin vastoinkäymisiä.

En ole sitä koulukuntaa, joka kehottaa siivoamaan elämästä kaikki ikävät asiat pois ja välttelemään kaikkea negatiivista. Mielestäni vaikeat asiat, tilanteet ja ihmiset kannattaa kohdata rohkeasti ja käsitellä läpi tilanteista nousevat tunteet. Näitä tunteita tarkastelemalla oppii tuntemaan itsensä paremmin ja löytää sisimmästä kumpuavat arvot ja asenteet. En kuitenkaan kannusta ylläpitämään ihmissuhteita, jotka saa sinut voimaan huonosti. Kuluttavat, ahdistavat ja vaikeat ihmissuhteet saattaa viedä elämänilon ja itseluottamuksen.

Vaatteet: Jack Wolfskin* | Kengät: Lowa*
*saatu (olen molempien brändien ambassador)

Kiitollisuuden aiheet juuri nyt:

  • Mun kaikki perheenjäsenet ovat terveitä ja elossa. Eilen sattui Nairobissa terrori-isku. Veljeni oli samana aamuna palaverissa tuossa rakennuksessa, jossa isku tapahtui.
  • Minun oma uusperheeni on ihana. Meillä on ihan omat kuviot, vitsit ja rutiinit ja nämä sopivat juuri meille. Uusperhe-elämä on löytänyt sopivat uomat näin neljän vuoden harjoittelun jälkeen.
  • Minulla on mahdollisuus opiskella. Suoritan parhaillaan AMK-opintojen vihoviimeistä lukukautta. Vihdoinkin saan korkeakoulututkinnon! Tämä on mulle tosi iso juttu. Opiskeleminen on ollut aivan mahtavaa. Jos opiskelemisesta maksettaisiin palkkaa, voisin tehdä tätä ikuisuuksiin. Olen utelias ihminen ja haluan jatkuvasti oppia uutta. Toisaalta, valmistun ammattiin, joka vaatii jatkuvaa uuden opettelua ja asioiden tutkimista. Tuntuu omalta jutulta.
  • Olen onnellinen parisuhteesta, jossa saan olla itsenäinen. Minulla on turvallinen ja hyväksytty olo.
  • Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on tosi hyvin! Iloitsen tästä hetkestä enkä pelkää seuraavaa vastoinkäymistä.

* * *

Mistä sinä olet kiitollinen juuri nyt?

Tarinat tykätyimpien kuvien takaa

Jälleen tulee yksi vuosi päätökseen. Minäkin halusin selvittää, mitkä kuvat olivat kuluvana vuonna tykätyimpiä. Instagramin tykätyimmät yhdeksän kuvaa saa tilattua best nine -sovelluksen kautta. Tykätyimmät kuvat kertovat ehkä enemmän siitä, mitä seuraajat haluavat somessani nähdä kuin siitä mitkä olivat itselleni vuoden kohokohtia. Kaikki minulle tärkeimmät hetket eivät löydy tuosta yhdeksiköstä.

Näin Janitalla ja Vilmalla kivat postaukset, jossa kerrottiin tarinat tykätyimpien yhdeksän kuvan takaa, niin minäkin ajattelin koota postauksen näistä.

Kulunut vuosi on ollut aika erikoinen. Vuosi alkoi uupumuksesta toipuen. Samalla aloitin päätoimisen opiskelun. Toipuminen ja uudenlaisen elämän opettelu on jatkunut siitä tähän asti. Työuupumus ja siitä aiheutuneet muut vaikeudet vei mielen ja itsetunnon pitkäksi aikaa matalaksi, mutta hyvällä toipumisen tiellä ollaan vieläkin.

Vuoden 2018 tykätyimmät yhdeksän kuvaa Instagramissa

1. Selvitin ensimmäisen triathlonkilpailun kunnialla maaliin! Tulos ei ollut mikään kummoinen, mutta kokemuksena tuo oli ihan huippu. Tapahtuma oli ihan huikea. Triathlonille oli kiva treenata siskon miehen kanssa ja reissu Joroisiin oli onnistunut. Kiitos Martinalle huolenpidosta! 🙂

2. Esikoiseni rippijuhlapäivä. Päivä oli täynnä erilaisia tunteita, kuten se, että tyypiltä meni pari kertaa taju kankaalle kesken konfirmaation. Minun rakas lapsi. ❤️ Rippijuhla tuntui jotenkin merkittävältä askeleelta elämässä. Muistan omat rippijuhlat aivan selvästi ja sen elämäntilanteen ja ne ystävät, joiden kanssa vietin aikaa.

3. Toinen hääpäivä. Olen niin kiitollinen tuosta tyypistä ja tästä parisuhteesta. Tämä parisuhde on opettanut mulle niin paljon. Olen oppinut paljon itsestäni ja vähitellen olen oppinut myös olemaan itsenäinen. Mikään parisuhde ei tietenkään ole pelkkää höttöä ja hattaraa, mutta vallitsevat tunteet ovat rakkaus ja kiitollisuus. Hääkuvat otti taitava Senja Jaloluoma. Valokuvaajan kirjoittaman tarinan kuvauksista voi käydä lukemassa täältä.

4. Muistan miltä tuo varvikko tuoksui. Muistan kuinka väsyneet jalat oli ja kuinka onnellinen olin. En ollut koskaan aiemmin nähnyt vastaavaa väriloistoa kuin Paratiisikurun jälkeen. Luonnossa on niin hyvä olla!

5. Olimme lähdössä kymmeneksi päiväksi vaeltamaan. Meillä oli edessä meidän neljäs vaellus, josta oli tulossa pisin vaellus tähän mennessä. Hiukan jännitti, miten kaikki tulee menemään. Laitoimme puhelimet pois päältä tämän kuvan julkaisemisen jälkeen. Tämä vaellus oli aivan mieletön kokemus.

6. Neljännen vuosipäivän kunniaksi julkaisin kuvan meidän ensimmäiseltä yhteiseltä matkalta. Tämä on tammikuulta 2015. Ensimmäisellä reissulla ollessamme olimme tunteneet toisemme vasta kuukauden. Juuri kukaan ei tiennyt, että seurustelemme. Me tiesimme, että tässä se on. Edelleenkin tuntuu ihmeelliseltä miten kaikki meni. Yhtäkkiä elämääni ilmestyi tyyppi, jonka kanssa on tosi hyvä olla.

7. En ensin meinannut koskaan julkaista tätä kuvaa. Mieleni pomppi sen verran mielenkiintoisia ajatusratoja, että niitä kelatessani tajusin jälleen oman ristiriitaisuuteni. Kuvaa ottaessa minulla oli hyvä olo ja tunsin itseni aivan sopivaksi, kauniiksikin. Muutenkin tunnen suurimman osan ajasta olevani sopiva ja riittävä juuri tällaisena. Heikkoina hetkinä, kuten tuolloin, ajattelin, että eihän urheilevalla bloggaajalla voi olla tuollaista mahaa. Vaan kylläpä on. Tältä minä näytän. Olen sporttinen kohta nelikymppinen itsestään huolehtiva nainen ja minulla on pienenpieni mahamakkara. Ketä se haittaa, jos se ei haittaa minuakaan? Niinpä.

8. Toukokuussa olimme Kreikassa ihanalla Karpathoksen saarella. Reissu oli ihana hengähdyshetki kevääseen. Meidän lomat on aina niin ihanan rentouttavia.

9. Julkaisin kuvan syksyltä 2013 jolloin masennus oli pahimmillaan. Tuohon aikaan blogissa näkyi leveä hymy ja tiukka vartalo. Kukaan ei voinut arvata mitä taustalla on. Tällä kuvalla halusin muistuttaa, että masennusta ei aina näe ulospäin eikä muutenkaan kenestäkään voi ulkokuoren perusteella päätellä, miten hänellä menee. Muistan tuon kuvassa näkyvän ahdistavan olon. Istuin usein lukkojen takana saunan lauteilla ja mietin hyppäänkö saunan ikkunasta. En hypännyt, koska matka maahan oli liian lyhyt ja elämänhalua oli vielä jäljellä. Meni pitkään toipua ja tulla ehjäksi. Onneksi nyt on asiat hyvin.

Olipa aikamoinen vuosi, vaikka tässä ei ollut edes kaikkia käänteitä tältä vuodelta. Niistä muista käänteistä ehkä toisessa postauksessa.

Satunnaisia poimintoja blogihistorian varrelta

Aloitin bloggaamisen tammikuussa 2010. Elämä oli tuolloin melko haastavaa, mutta se ei näkynyt juurikaan ulospäin. Ennen blogin perustamista olin hurahtanut treenaamiseen. Innostuin treenaamisesta keskimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Olin blogin perustamiseen asti jakanut urheilufiilistelyitä Facebookissa, mutta halusin löytää fiilistelylle oman paikan.

Näiden yli kahdeksan vuoden ajan olen jakanut blogiin palasia arjestani. Näihin vuosiin on mahtunut vaikeita ja kipeitä asioita. Nämä kokemukset ovat muuttaneet minua. Vasta ihan viime vuosina olen uskaltanut kertoa kokemuksistani ja ajatuksistani syvällisemmin.

Inspiroiduin Monnan postauksesta ja ajattelin tehdä tällaisen blogihistorian pikakelauksen. Ei niinkään mitään tähtihetkiä, vaan satunnaisia poimintoja vuosien varrelta.

2010

Maaliskuu 2010, sain työpaikan vakuutusyhtiöstä, jossa viihdyin viisi vuotta. Otsahiukset olivat kertaluontoinen kokeilu. Ei tule toistumaan.

Kuvassa ensimmäiset blogin kautta saadut lenkkarit keväältä 2010. Naama piti jostakin syystä blurrata. Se kuului tuolloin tapoihin, samoin tällaiset kollaasit oli muotia.

2011

Kolmenkympin kriisissä päätin leikata hiukseni lyhyiksi.

Juoksin tai pyöräilin työmatkat. Tytöt olivat vielä pieniä. <3

2012

Jokakesäiselle purjehdusreissulle lähdössä. Tuolloin purjehdimme viikossa Vaasasta Kokkolaan.

Juoksin ensimmäisen maratonin. Puolikkaita oli jo useampi takana.

2013

Kyykkypainona lapsi. 😀 Treenejä ei jätetty väliin. Treenasin joko aamulla varhain tai illalla myöhään.

Olkapääleikkauksen jälkeen. Treenimania oli pahimmillaan leikkauksen jälkeen. Olin timmeimmilläni tuolloin.

Kuka muistaa Veto-salin rantatreenit? Minäkin kävin siellä.

Maratonkesä. Olin parhaimmassa kunnossa koskaan.

Tällaisia kuvia blogissa ei näkynyt. Sairastin masennusta. Elämä oli vaikeaa. Kävin kaksi kertaa viikossa psykoterapiassa seuraavien kahden vuoden ajan.

2014

Vanhoja kuvia selatessa tulee pieni myötähäpeä ja myötätunto sen aikaista itseäni kohtaan. Minä edestä, minä takaa. Tässä minä ja mun vatsalihakset, taas. Kroppahan oli vimpan päälle hyvässä kunnossa. Omaankin silmään näyttää hyvältä, mutta tuolloin en siltikään riittänyt itselleni. En ulkoisesti enkä muutenkaan.

Parisuhde veteli viimeisiään. Käänneltiin viimeisiä kortteja ja kesällä oli lopullisen päätöksen aika.

Masennuksesta ja kipeistä asioista huolimatta sekaan mahtuu aina myös hyviä hetkiä. Tämä on jokavuotiselta purjehdusreissultamme.

Eron jälkeen piti opetella elämään elämää uudestaan. Treenaamiseen oli vaikea löytää aikaa ja asioiden läpikäyminen vei voimia. Eron jälkeen meni myös työpaikka vaihtoon.

2015

Sitten yhtäkkiä elämääni pölähti tyyppi, johon olen edelleenkin ihan umpirakastunut. Häntä ei vain voinut päästää menemään, vaikka juuri olin ehtinyt julistaa, etten tarvitse ketään elämääni.

Uusperhearkeen sopeutuminen vei aikaa. Vietimme paljon aikaa yhdessä. Emme kyläilleet oikein kenenkään luona, vaan pyrimme pitämään kaiken ylimääräisen minimissä, että saisimme rauhassa totutella uudenlaiseen elämään. Eron jälkeen minulle otti koville lapsista erossa oleminen. Tuntuu, että vasta nyt, neljä vuotta eron jälkeen, olen tottunut viikko-viikko-systeemiin.

Menimme kihloihin ja aloitimme retkeilyharrastuksen.

2016

8.1.2016 menimme naimisiin vain läheisten todistajien läsnä ollessa.

Tämän kevään kuvien selaaminen auttaa ymmärtämään, miksi väsähdin. Tahti oli aika huima. Jatkuvasti oli jotakin tapahtumaa ja sen lisäksi muut arjen haasteet. Uusperheeksi ei sulauduta kuukaudessa tai kahdessa.

Jokaisena iltana olen onnellinen, että saan mennä tuon miehen viereen nukkumaan. Tunnen oloni turvalliseksi ja hyväksytyksi. Saan olla sellainen kuin olen eikä minun tarvitse olla riippuvainen kenestäkään. Saan olla itsenäinen.

2017

Minun tärkeimmät. Äidin roolin merkitys on korostunut eron jälkeen.

Eihän uskoisi, että olin kuvaa ottaessa aivan älyttömän väsynyt ja ärtynyt? Tuohon aikaan kiukkusin läheisille turhasta, koska olin niin stressaantunut.

Minun oli päästävä metsään, että rauhoittuisin edes vähän. Yritin rauhoittua kuuntelemalla äänikirjoja ja joogaamalla.

Viime juhannuksen koko perheen yhteinen telttaretki oli niin kiva, että teemme saman tänä vuonna uudestaan.

Tältä näyttää tyyppi, joka on pääsemässä merelle!

Ja tältä näyttää nainen, jonka akku on ihan tyhjä. Aikalailla tämän jälkeen jäinkin sairaslomalle.

Opintojen jatkaminen oli paras päätös aikoihin!

Tähän päättyy tämä muistelo. Vanhojen kuvien läpikäyminen on mulle terapiaa. Se on mulle yksi tapa kohdata vaikeat tunteeet. En ole poistanut itseltäni mitään ikäviä muistoja nostattavia kuvia tai kuvia entisestä elämästä. Ne ovat kaikki osa sitä tarinaa, joka on tehnyt minusta minut.

Ystäväkirja

Bongasin Martinan blogista ystäväkirja-postauksen ja ajattelin itsekin vastata näihin kysymyksiin. Rakastin nuorempana kaikkia ystäväkirjoja ja slämäreitä (miksi niitä teillä kutsuttiin?). Oli ihana lukea muiden vastauksia ja vastailla niihin itsekin. Vielä aikuisena sain lahjaksi aikuisten ystäväkirjan.

Horoskooppi? Vesimies

Paras juoma? Kahvi kauramaidolla, kuplavesi ja skumppa

Lempiväri? Oranssi, muttei pukeutumisessa, paitsi treenivaatteissa.

Lempiruoka? Varmaan joku tosi hyvä salaatti.

Lempi nimi? Eltsu

Suosikki vuodenaika? Kevät! Rakastan tätä valoa ja luonnon heräämistä.

Lempieläin? Kissa

Kirjasuositus? Katja Kallio: Yön kantaja

Suosikki leffa? Kill Bill -leffoista tykkäsin aikanaan tosi paljon ja lisäksi elokuvat Holiday, Pretty Woman, Nottinghill jne.

Lempimusiikki? Klassinen musiikki ehdottomasti.

Onnennumero? Neljä tai kuusi.

Hajuvesi? Clean Rain ja Clarins Eau des Jardins. Oon pitkään yrittänyt löytää uutta hyvää tuoksua. Ennen käytin aina pitkään yhtä ja samaa, kuten vaikka Hugo Bossin Femmeä, mutta en ole nyt löytänyt mitään tosi hyvää. Hajuveden pitäisi olla raikas ja särmikäs.

Laukku? Mun kohdalla puhutaan repusta. Jack Wolfskin, Haglöfs tai Halti, riippuu käyttötarkoituksesta. 😀

Auto? Ei ole eikä tule. Mulla on sen sijaan muutama oikein hyvä pyörä.

Tapa viettää vapaailta? Useimmiten olen ihan vain kotona rakkaiden kanssa. Joskus vietän siskon tai ystävien kanssa myös aikaa.

Viimeksi itkin? En muista tarkalleen, mutta tällä viikolla olen useamman kerran herkistynyt kyyneliin.

Viimeksi nauroin? Tänään Ramin tyhmille jutuille ja Heidin kanssa höpötellessä.

Viimeksi kehuin? Tänään laitoin Natalle instassa kehut, koska hän näytti hehkuvalta vaaleanpunaisessa asussaan sekä Nanalle upeasta gaalalookista.

Uskotko yliluonnollisiis asioihin? Ehkä vähän.

Paras paikka maailmassa? Ramin kainalo.

Seksikkäintä minussa? Ai minultako kysytään? Varmaan olemus ja eloisuus.

Lempijutut tällä hetkellä? Juoksutreenit, paljas asfaltti ja pyöräily.

Jos uskaltaisin niin? Tavoittelisin vielä rohkeammin asioita, joita haluaisin tulevaisuudessa tehdä.

Maailmankatsomukseni? En ihan tiedä mihin uskon, ehkä hitusen johonkin korkeampaan. Mielestäni kaikkia pitäisi kohdella samanarvoisesti.

Mottoni? Mitään varsinaista mottoa mulla ei ole, mutta haluaisin itse muistaa olla kiitollinen siitä mitä on eikä siitä mitä ei ole.

Erityistaitoni? Hmm. Olen tosi hyvä sotkemaan ja pistämään asiat kaaokseen, mutta samaan aikaan olen selviytyjä. Selviän kiperimmistäkin tilanteista luovuudella ja nopealla ongelmanratkaisutaidolla.

Mitä teen ensi vuonna? Valmistun ammattikorkeakoulusta ja löydän unelmieni työn tai kombon erilaisia töitä, joilla elätän itseni.

Keräilen? Ramin mielestä roskia, koska kierrätän kaiken mahdollisen.

Karmein paheeni? Tavaroiden jättäminen siihen paikkaan, jossa en sitä enää tarvitse.

Ihanin ominaisuuteni? Iloisuus ja optimistisuus.

Tämä saa minut onnelliseksi? Perhe, lapset, luonto, rakkaus, läheiset, ystävät.

Kirja ja biisi, jotka olisin halunnut itse kirjoittaa? En osaa nimetä yhtä yksittäistä kirjaa. Rachmaninovin pianokonserton nro 2 olisin halunnut itse tehdä. 😀

Elämäni tähtihetki? Lasten saaminen ja Ramin tulo mun elämään.

Keksintö jota ilman en voi elää? Varmaan kännykkä.

Tämä vie minulta jalat alta? Rami.

Vastaa ihmeessä samoihin kysymyksiin tuonne kommentteihin tai omaan blogiisi ja linkitä vastauksesi mulle. 🙂

Kuvat: Heidi Tainio

Mikä minusta tulee isona?

Otsikossa olevan kysymyksen äärellä olen tällä viikolla viettänyt aikaa. Mainitsin tästä edellisessä postauksessa. Meillä on koulussa menossa tähän aihepiiriin liittyvä projekti, jonka sysäämänä tämän asian syvällisempi tarkastelu on ollut ajankohtaista.

Meitä kehotetaan haaveilemaan ja unelmoimaan. Blogit, lehdet ja some julistaa tätä. Usko unelmiisi ja tee kovasti töitä unelmiesi eteen, niin kaikki on mahdollista, näin sanotaan. Some inspiroi meitä tavoittelemaan niin sanottua Instagram-ystävällistä elämää. Näemme sosiaalisessa mediassa monenlaista kauneutta, joka ainakin itselleni tuntuu kovin vieraalta ja kaukaiselta. Minun some- ja blogikuplani on antanut minun ymmärtää, että useimmat unelmoisivat jotenkin yksimielisesti samantyyppisistä asioista. Harvemmin nostetaan esiin arjen kauneutta ja onnellisia asioita. Ne koetaan liian tavalliseksi ollakseen inspiroivaa. Olen tainnut sivuta tätä asiaa joskus aiemmin kertoessani siitä, että ärsyynnyn kehotuksesta jahdata unelmiaan. En ole pessimistipertti, enkä missään tapauksessa halua kyseenalaistaa toisten haaveita tai unelmia. Unelmoiminen on ihanaa ja suorastaan välttämätöntä, että pysyy elämässä mielenkiinto ja positiivisuus yllä. Tarkoitukseni on nyt tuoda tähän keskusteluun vähän toisenlaista näkökulmaa.

Meiltä kysytään pienestä pitäen unelma-ammattia. Mikä sinusta tulee isona? Monella on tähän vastaus valmiina ja pitkän tähtäimen tavoitteet kirkkaana mielessä. Minusta tulee poliisi, palomies, lääkäri, lakimies, eläinlääkäri… Ihan kuin yläasteelta päästessä voisi tietää mitä haluaa tehdä koko loppuelämän. Kauheat paineet, niin minä sen koin. Muistan itse tunteneeni itseni parikymppisenä ihan hölmöksi kaveriporukassa, jossa jokaisella oli täysin selvää mitä tulevaisuudeltaan haluaa. Minä en tiennyt, enkä tiedä varmuudella vieläkään.

Unelmoimiseen liittyen mun on pakko sanoa, että meillä kaikilla ei ole hyvällä tahdollakaan samat edellytykset tavoitella samoja unelmia. Teoriassa kyllä, mutta käytännössä meidän kortit on melko pitkälle jaettu jo syntyessä. Tohtorisperheestä on helpompi ponnistaa liike-elämän staraksi, kuin perheestä, jossa kouluttautuminen on aivan vierasta tai edes työnteko. Toki jokaisella on juurikin se teoreettinen mahdollisuus, mutta tie tuon saavuttamiseen on pidempi ja vaivalloisempi. Tuo teoreettinen mahdollisuus on jo ajatuksena niin ihanan romanttinen, että toivoisin voivani antaa jonkin elävän esimerkin tällaisesta.

Suomessa arvostetaan valtavasti koulutusta ja korkeaa asemaa työelämässä. Kouluttautuneista ystävistään tai sukulaisistaan puhuu mielellään siten, että ohimennen mainitsee henkilön aseman tai koulutuksen. Kiinnittäkääpä tähän huomiota. Se on hiukan hassua, sillä eihän ihmisen koulutus tai kouluttautumattomuus kerro ihmisestä paljoakaan. Ihan kuin ystäväsi tai perheenjäsenesi koulutus nostaisi omaa asemaasi jotenkin. Itsekin tosin olen käyttänyt tätä korttia. En ole itse pitänyt itseäni riittävän fiksuna ja olen kuvitellut, että tämä nostaisi jotenkin osakkeitani muiden silmissä. 😀 Somekeskusteluissa jaotellaan ihmisiä hyvinkin rankoin sanankääntein kouluttautuneisiin, eli hyväksyttyihin kansalaisiin tai elämämkoululaisiin, eli turhiin ja tyhmiin. Tyhmiä ja fiksuja ihmisiä löytyy molemmista ryhmistä, tietenkin. Itse arvostan ihmisissä sitä, että kohtaa jokaisen ihmisen ihmisenä, saman arvoisena.

Kerroin siinä edellisessä postauksessa miettineeni nöyryyttä. Mielestäni nöyrä ihminen antaa kaikille ihmisille saman arvon ja on kiinnostunut kuuntelemaan mitä toisella on sanottavanaan. Haluaisin itse suhtautua muihin ihmisiin iästä tai koulutuksesta tai muusta jaottelusta huolimatta siten, että jokaisella ihmisellä on itselle aina jotakin opetettavaa. Jos nostaa itsensä jalustalle ja kuvittelee, ettei tuollaisella vähemmän kouluttautuneella ihmisellä voi olla mitään fiksua sanottavaa tai annettavaa minulle. Tällä asenteella voi mennä aika paljon asioita elämässä ohi.

Olen kipuillut koko elämäni sitä, etten ole koskaan tiennyt mitä haluan elämässäni tehdä. En ole pitänyt itseäni missään asiassa lahjakkaana. Olen tavoitellut jotakin sellaista mitä olen luullut, että kuuluu tavoitella. Pitäisi olla arvostettu ja kunnianhimoinen työ, iso palkka, hyvä kroppa, kaunis koti ja hienosti puetut lapset. Minulla on aina ollut huono itsetunto, tiedostan tämän johtuvan siitä. Väittäisin siitä huolimatta, että moni paremmallakin itsetunnolla varustettu ihminen jumiutuu moniin yhteiskunnan normeihin ja olettamuksiin – asioiden kuuluisi mennä tietyssä järjestyksessä: ensin koulutus, sitten vähän uraa, oma asunto, perhe… Minä olen tehnyt kaikki asiat ihan väärässä järjestyksessä ja saan usein selitellä sitä. Siis miten sulla voi olla kolme lasta? En ota näitä ihmettelyitä mitenkään pahalla. 🙂  Vaikka olen epävarma ja itsetuntoni on ollut aina mitä on, silti olen syvällä sisimmässäni ollut aina ylpeä valinnoistani ja uskonut, että kyllä minusta vielä jotakin tulee.

Oletko koskaan miettinyt miksi kaikkien pitäisi tavoitella hienoa uraa? Miksei saisi olla tyytyväinen johonkin tavalliseen tai helppoon? Jos olen kaupan kassa ja tykkään siitä, miksi sitä pidetään outona? Miksi koetaan jämähtämiseksi, jos löytää itselleen mieleisen työn, jota tykkää tehdä vuodesta toiseen? Jokainen työtehtävä ja ammatti on tärkeä. Minusta jokaisen pitäisi ehdottomasti olla ylpeä siitä mitä tekee. Itseään voi toteuttaa niin monin tavoin. Toiset toteuttavat itseään työn kautta, toiset harrastusten kautta ja vapaa-ajalla. Miksi toinen olisi vähemmän arvostettavaa?

Haluaisin innostaa kaikkia löytämään oman juttunsa ja vaalimaan omia vahvuuksiaan rohkeasti. Tärkeintä on, että juuri sinä olet elämääsi tyytyväinen ja nautit asioista, joita saat arjessasi tehdä. Oivalsin itse vasta ihan vähän aikaa sitten, että ei tarvitse olla jossakin yhdessä asiassa tosi hyvä, vaan voi olla yhdessä tai useammassa asiassa keskinkertainen ja kehittyä siinä koko ajan paremmaksi. Tärkeintä on se, että tekee asioita, joista tykkää ja joista saa onnistumisen kokemuksia. Kannattaa rohkeasti toteuttaa itseään.

Tänään minua puhutteli erityisen paljon Seniorit somessa -ohjelman viimeisin jakso. Tässä jaksossa Anja, 72, oli vasta eläkkeelle päästyään uskaltanut ruveta höpsöttelemään ja nauttimaan elämästä. En tiedä johtuuko PMS:stä vai mistä, mutta herkistyin useampaan kertaan ihan kyyneliin asti ohjelmaa katsoessani. Minusta jokaisen tulisi oivaltaa juuri tuo, minkä Anja oli oivaltanut!

Mistä sinä unelmoit? Tiedätkö sinä mikä sinusta tulee isona?

Parasta juuri nyt

Mulla on tällä hetkellä aivan älyttömän inspiroitunut ja hyvä fiilis. Pitkä sairasloma, sen päälle pidetty loma ja lepo on tehnyt tehtävänsä. Olen nyt intoa ja energiaa täynnä. Maanantaina alkaakin sitten uusi arki. Tuleva tietysti jännittää ja vähän pelottaakin, eniten raha-asioiden takia. Uskon kuitenkin, että asiat selviää. Parasta tässä oman itsensä herruudessa on se, että voin tehdä tasan niitä asioita, joihin mun voimavarat ja mielenkiinto riittää opintojen ohessa. Olenkin luonnostellut postausta, jossa kertoisin tarkemmin yhteistöistä ja niihin liittyvistä periaatteistani. Nyt kuitenkin haluan fiilistellä, koska olo on juuri nyt onnellinen ja kiitollinen.

Paita hiessä sydämellisessä ilmapiirissä

Tämän hetken hyvä olo ja energiapiikki kumpuaa aamun tapahtumasta. Kävin Real Training Campin lanseeraustilaisuudessa. Oli ihana treenata pitkästä aikaa niin, että tuli kunnolla hiki. Parasta treeneissä oli se, kun pelkäsi treeniä etukäteen, koska rata oli tosi raskas ja haastava, mutta suoriuduimme Heidin kanssa siitä kunnialla. Jalan vuoksi tällainen pelleily ei ole fiksua, mutta jääköön tuo repiminen tuohon yhteen kertaan. Treenin päätteeksi saimme Foodinin tarjoaman herkullisen aamupalan, jota syödessä keräännyimme rinkiin kuuntelemaan pskoterapeutin ja papin (Riina Luomanperä) ajatuksia kehon ja mielen vaikutuksista toisiinsa. Ihanan avoin ja lämminhenkinen keskustelutuokio. Kiitos kaikille paikalla olleille ja erityisesti Martinalle ja Nannalle kutsusta ja tapahtuman järjestämisestä!

Koulu alkaa

Odotan innolla maanantaita, kun pitkän tauon jälkeen kipitän Haaga-Helian Pasilan kampukselle jatkamaan journalismin opintoja. Penaali on hommattu, samoin uusi tietokone ja muistiinpanovälineet. Mä olen valmis. Opintojen keskeytyminen on vaivannut mua säännöllisesti, joten nyt tuntuu tosi hyvältä, kun pääsen vihdoinkin hoitamaan sen rastin pois mun listalta. Kevään lukujärjestys on laadittu ja jos asiat menevät, kuten olen kaavaillut, saisin jo kevään aikana reippaat 60 opintopistettä kasaan. Olen yrittänyt jankuttaa itselleni, että jos tämä tahti vaikuttaa yhtään liian kunnianhimoiselta, täytyy osata löysätä. Ainakaan lukujärjestys ei näytä pahalta, mutta kuinka paljon kurssit muuten työllistää, se jää nähtäväksi.

Yhteinen harrastus tyttären kanssa

Tällä hetkellä yksi ilahduttavimmista asioista on minun ja vanhimman tyttäreni (14 v.) yhteinen harrastus. Käymme yhdessä treenaamassa Esportissa. Teen yhteistyötä Esportin kanssa ja saimme sieltä kuukausikortit veloituksetta. Aloitimme varovaisesti ryhmäliikuntatunneista: olemme käyneet testaamassa ilmajoogaa ja uhrauduin myös tanssilliselle tunnille häpäisemään itseni. Eräänä päivänä sain tytön houkuteltua kuntosalin puolelle ja ihmeekseni hän tykästyi treenaamaan myös ihan perinteistä punttia, tosin enimmäkseen ilman puntteja. Näistä meidän yhteisistä treenituokioista on tullut mulle tosi tärkeitä. Treeneihin kävellessä ehtii vaihtaa kuulumisia pidemmän kaavan kautta ja viimeksi jäimme salille vielä saunomaan. Pienempien pirpanoiden kanssa yhteistä aikaa tulee vietettyä fudistreeneihin saattaessa (matkat julkisilla n. 60 min suuntaansa). Toivon kovasti, että jokaiselle lapselle liikkumisesta tulisi luonnollinen osa arkea. En halua pakottaa ketään liikkumaan, vaan haluan kannustaa löytämään oman tavan liikkua ja nauttia liikunnasta.

Endorfiinikoukussa 8-vuotta

Blogi täytti eilen 8-vuotta. Tuntuu uskomattomalta, että olen tehnyt tätä jo niin pitkään. Itse asiassa juuri blogia aloitellessani olin joutunut keskeyttämään opinnot ja siirtymään työelämään. Mun elämän vaikeimmat ja vaativimmat vuodet osuu näihin kahdeksaan vuoteen. Tänä aikana mun elämässä on ollut työttömyyttä, työpaikan vaihtamista, itsensä etsimistä, masennus, avioero, uuden kumppanin löytyminen, urakriiseilyä, uusperhe, naimisiinmeno, työuupumus ja nyt viimeisimpänä käännöksenä tämä opiskelemaan lähteminen. Olen muuttunut paljon ja arvomaailmanikin on muuttunut tänä aikana. Kaikesta oppii ja ehkä suurin oppi näiltä vuosilta, joka auttaa mua käytännön elämässä eniten, on ymmärrys. Marissa on näistä puhunut Instagramissaan viime aikoina ja olen nyökytellyt kovasti mukana. Omien vastoinkäymisien ja kokemusten myötä on oppinut ymmärtämään muita paremmin. Huonoa kohtelua ei tarvitse hyväksyä, mutta voi yrittää ymmärtää, miksi joku haluaa olla toiselle ilkeä tai kohdella toista huonosti. Usein ilkeällä ja huonoa fiilistä ympärilleen levittävällä ihmisellä on itsellään joku haaste menossa, josta johtuen hän käyttäytyy kuten käyttäytyy.

Kuva: Jonne Eskola

Kirkas mieli

Tällä hetkellä iloitsen myös siitä, että mun olo on näin hyvä. Enää en koe itseäni masentuneeksi eikä ahdistukohtauksia tule enää. Pääsen ylös sängystä ja nautin arjesta ja ihmisten seurasta. Nämä asiat eivät ole olleet mulle itsestäänselvyys. Tänään Real Training Campin loppuringissä puhuttiin juuri tästä. Mulla salassa vierähti kyynel poskelle, kun kuuntelin psykoterapeutin kuvausta masentuneesta ihmisestä. Mä niin tiesin mistä se puhuu. Masentuneen voi tunnistaa jo kävelytavasta ja kehonkielestä. Minulle tärkein apu toipumiseen oli liikkuminen. En tiedä mitä olisi tapahtunut ilman ulkoiluhaastetta ja päivittäistä ulkoilua. Tätä tuo psykoterapeutti Riina Luomanperäkin tänään korosti. Ihminen on luotu liikkumaan ja kun masentunut saa itsensä liikkeelle, sen avulla alkaa paraneminen. Minua liikunta on auttanut niin paljon. Mönkisin varmaan vieläkin siellä syvässä pimeässä suossa ilman liikuntaa. Lisäksi toipumisessa on auttanut kirjoittaminen ja tämä blogi. Blogi on mulle kuin paras ystävä, joka on kulkenut mukana kaikissa vaiheissa. Vaikka en tänne niistä kaikista vaikeimmista asioista kirjoittaisi, niin blogi on auttanut näkemään valon ja elämän positiiviset puolet. Viimeiset pari kuukautta on jälleen opettanut paljon ja ymmärrän nyt itseäni taas vähän paremmin. Kerron ehkä näistä oivalluksista tarkemmin vielä joskus.

Mikä on sun elämässä parasta juuri nyt?

Metsässä harmaus ei haittaa

Tänään oli vaihteeksi harmaa sää. Vettä tihkutti ja ikkunasta katsottuna sää näytti todella masentavalta. Olimme onneksi päättäneet jo aiemmin samalla viikolla, että lauantaina on pitkästä aikaa retkipäivä. Edellisestä koko perheen yhteisestä retkestä oli vierähtänyt jo useampi kuukausi. Minulla oli ollut jo pitkään kova hinku metsään.

Nämä meidän koko perheen yhteiset retket ja aktiviteetit ovat aina melko koomisia, varsinkin lähteminen. Jos taaperon ja uhmaikäisen kanssa asiat ovat vaikeita, niin kyllä on teinienkin kanssa. Saan käyttää kaikki maanittelu- ja lahjontataidot, että saan porukan pöpelikköön. Pohjatyöt täytyy aloittaa jo useampaa päivää aikaisemmin, että retki ylipäänsä saadaan onnistumaan. Muuten tulee täystyrmäys samantien “en todellakaan oo lähössä mihinkään mettään”. Tämä on jotenkin ristiriitainen ilmiö, sillä metsästä lähtee aina tyytyväistä porukkaa kotiin. Ehkä se on vain periaate, että äidin ideat ovat tyhmiä.

Poluilla kulkiessa meistä lähtee ääntä – ilmassa lentelee lempeät kettuilut, samoin perheen sisäpiiriläpät, laulu raikaa ja välillä jotakin saattaa harmittaa kovaan ääneen. Ollaan me vaan silti paras tiimi. Meitä yhdistää tyhmä huumorintaju ja suorasukaisuus. Uusperhekuvio ottaa oman aikansa hitsautuakseen tiimiksi, mutta ollaan jo hyvällä tiellä. Kohta kolme vuotta olemme harjoitelleet.

Metsässäolon vaikutukset näkee lapsissakin. Tällä kertaa teimme eväät kotona ja keittelimme tauolla vain kaakaot ja kahvit eväsleipien seuraksi. Vietimme metsässä kaikkiaan kolme tuntia. Nuuksioon mennessä takapenkillä istui kolme kappaletta innottoman näköistä tyttöä, mutta kotimatkalla samat tyypit näyttivät tyytyväisiltä, mutta väsyneiltä. Paluumatkalla kävimme täyttämässä kupumme vielä Ikean lihapullilla. Kotona reppujen tyhjentämisen ja retkikamojen pesun jälkeen saunoimme jokainen kaikessa rauhassa. Iltapalaksi teimme lämpimiä leipiä ja kyytipojaksi cokista. Tosi kiva päivä eikä sään harmaus tai sade haitannut yhtään! Tähän yhtyivät kaikki.

Tämä tyyppi ilmoitti, ettei välitä tulla kuvatuksi, koska on “jossain metsästysvaatteissa”. 😀

Tämä oli “etukeulana”, eli johti joukkoa alkumatkasta.

Mun vaatteet: Jack Wolfskin / Scandinavian Outdoor *saatu

Ramin takki: Jack Wolfskin / Scandinavian Outdoor *saatu

Mun esikoinen on jo niin iso, että lainaa mun retkeilyvaatteita! <3

Kuvat: minä ja Rami
Edit: minä