Ihana arki

En enää juurikaan ota kännykkäkuvia, vaikka kännykässäni on älyttömän hyvä kamera. Otan nykyisin enemmän videoita Instagramin tarinoiden puolelle ja muutenkin arkea tulee enemmän taltioitua videoiden muodossa. Ennen otin paljon kuvia niin oikealla kameralla kuin kännykälläkin. Aina oli kamera mukana. Nykyään haluan elää hetkiä läsnä enkä aina etsimen tai kännykän takaa. Olen kuitenkin ikävöinyt niitä ihan arkisia kuvia, joita on kiva katsella jälkikäteen. Juuri niitä aitoja siloittelemattomia kuvia, ei mitään viimeisen päälle hiottuja ja teknisesti virheettömiä kuvia, siksi olen yrittänyt taltioida joitakin hetkiä.

Eniten rakastan meidän arkea silloin kun tytöt ovat meillä. Vaikka arki lasten kanssa on todella hektistä, niin se on sitä parasta arkea. Joskus oli niin, että se arki ahdisti eniten ja lomat ja muut spesiaalit jutut oli niitä, joita odotti. Arki on elämä. Arjen pitää olla sellaista, jossa viihtyy ja josta nauttii.

Tässä muutamia ihan arkisia kuvia, joita on tullut läheteltyä ystäville ja perheryhmiin tai otettua itselle muistoksi (nyt näköjään myös teille).

Meidän arkea rytmittää treenit. Kolme kertaa viikossa noin neljän aikaan piipahdamme tunnin tiukan rypistyksen verran salilla. Sen jälkeen on loppuilta aikaa puuhailla (ja jatkaa vielä töitä).
Villiinnyin ostamaan itselleni vaatteita kolmen vuoden tauon jälkeen ja nämä. Kengät. Eivätkä ne ole lenkkarit. Kuvan arvoinen tilanne.
Harmaita hiuksia. Ensin olin vähän kriisissä. Sitten olin, että ihan sama. Kasvakoot rauhassa. En ole kolmeen kuukauteen värjännyt hiuksia ja nyt tuntuu, etten ehkä värjää enää ollenkaan.
Rakas kotikylämme. Viimeiset seitsemän ja puoli vuotta on tullut tällä kylällä pörrättyä, tuskin osaan koskaan muuttaa muualle. Lintukoto. Melkein toivon, ettei se Länsimetro koskaan tule, jos se rikkoo meidän rauhan.
Keskimmäinen tyttö oli fudistreeneissä, me muut lähdimme vähän ottamaan kuvia Otaniemeen.
Tämä näky hellyttää aina. Pieni käy omatoimisesti bussilla sellotunnilla Helsingin keskustassa. <3
Olen pystynyt taas pitkästä aikaa juoksemaan edes pieniä pyrähdyksiä. Nautin.
Testasin Suunnon uutta pienempää ranteesta mittaavaa sykemittaria, Traineria. Kätevä ja kivan pieni!
Juoksu! Tätä olen kaivannut.
Kävin Akvamariinin bloggaajapäivillä ja päällä oli muuta kuin trikoot. Piti ottaa ihan kuva.
Joonas kirjoitti kirjan! (Vielä kun ehtisin lukemaan sen.)
Matchy matchy.
Nämä hetket.
Ja nämä. Atlantin yli -ohjelma on parasta tv:tä hetkeen.
Meillä oli ihanan #evokegoesjukola-jengin karonkka Nuuksiossa. Kävimme kiipeilemässä köysiradalla, saunoimme ja söimme hyvin.
Treenaan nykyisin pitkää sarjaa keyvillä painoilla. Tykkään! Vaikka tuntuukin melko pahalta.
Heidin kanssa terapialenkillä. <3
Nuo kaksi ovat mulle ihan älyttömän rakkaita. He ovat kulkeneet mukana läpi tuulten ja tuiskujen. Viime viikon tiistaina suunnistimme yhdessä.
Etätöiden paras puoli – treenit kesken päivän.
Nautin treeneistä tällä hetkellä tosi paljon!
Syksy <3
Tänään tytöt valitsivat mulle vaatteet, kun olimme lähdössä shoppailemaan. Ihmisvaatteet päällä, olisin itse valinnut varmasti jotain mukavampaa, kuten ne aina yhtä ihanat trikoot.

Aika kiva arki, vai mitä? Vaikka usein tulee valiteltua kiirettä ja stressiä, niin kyllä saan olla monesta kiitollinen.

Kaksi viikkoa lepoa

Tiistaina tulee täyteen kaksi viikkoa totaalista lepoa. Lepääminen on ollut melko helppoa tällä kertaa. En ole edes pahemmin kiukutellut. Onhan tässä koko vuosi mennyt treenien suhteen juuri niin päin honkia kuin vain voi, ja olen sen myötä oppinut hyväksymään, että tätä tämä nyt on.

Tällä hetkellä täydellisen lepäilyn ja keskivartalotreeneistä luistamisen takia välilevyn pullistuma muistuttelee ikävän kovaäänisesti olemassaolostaan. Olisinhan mä tietenkin voinut tässä odotellessani treenata keskivartaloa ja yläkroppaa, mutta en vain ole löytänyt minkäänlaista motivaatiosta siihen. Kävin kerran kahden viikon aikana salilla tekemässä yläkroppaa. Siinä kaikki.

Tällä hetkellä mua mietityttää kovasti, miten tätä takareisivaivaa pitäisi lähteä nyt kuntouttamaan. Kortisonipiikin jälkeen piti levätä ja kortisonin tarkoitus on viedä tulehdus pois. En ole siis rasittanut jalkoja kahteen viikkoon lainkaan ja tänä aikana leposärky ja kaikenlaiset tuntemukset on poistunut takareiden ja istuinkyhmyn alueelta. Vaikuttaa siis todella lupaavalta. Pelkään kuitenkin, että jos lähden liian innokkaasti tunnustelemaan jalan tilannetta, olen kohta taas treenikiellossa tai piikillä tai pahimmassa tapauksessa puukon alla. Täytyy kysyä viisaammilta apua. Selkääkin pitäisi oikealla tavalla osata varoa.

Tänään treenitauko on ottanut pääkopan päälle, nimittäin liikunta on mulle kaiken muun hyväksi myös mielialalääkettä. Jos elämässä tulee eteen asioita, jotka ärsyttää, surettaa, huolestuttaa tai stressaa, tämä kaikki yleensä lievenee treenaamalla. Monesti erityisesti luonnossa tehty treeni saa asiat asettumaan järkevämpiin mittasuhteisiin ja olon helpottumaan. Kroppa ei tunnu tällä hetkellä ollenkaan omalta ja turhautuneisuus alkaa pursuta joka tavalla ulos minusta.

Ensi viikolla on siis se maaginen kaksi viikkoa kulunut piikistä, nyt pitäisi vaan maltilla lähteä kokeilemaan jalkaa. Miten se tapahtuu? Onneksi mun mies toimii järjen äänenä ja kertoo vinkkejä mitä kannattaa tehdä tai jättää tekemättä. Tällä kertaa ajattelin totella, aina en nimittäin kuuntele, mutta silloin sympatiaakaan ei heru, jos kroppaa särkee. 😀

Treenitauon aikana olen ehtinyt viettää aikaa ystävien kanssa, olla luonnossa, poimia marjoja ja nauttia päiväkahveista Isosaaren kallioilla, kuten kuvista näky. Elämä on tietenkin paljon muutakin kuin se mitä somessa ja blogissa näkyy. Ihan vain pienenä muistutuksena jälleen, nimittäin mieli on juuri nyt aika apea monestakin syystä.

Nyt oman ison mieheni kainaloon, mietin läpi kaikki hyvät asiat ja ajattelin nukahtaa hymy huulilla, että uusi viikko olisi kepeä ja kiva.

 

Mitä onnellisuus vaatii?

Luin tänään Eveliina Tistelgrenin postauksen onnellisuudesta. Olen pyöritellyt samankaltaisia ajatuksia jo pidempään, mutta en ole löytänyt sopivaa lähestymistapaa tuoda asiaa blogiin.

Mitä onnellisuus sinulle merkitsee? Mitkä ovat ne asiat, joiden tulee olla hyvin, että voit sanoa olevasi onnellinen?

Minä olin ennen kova määrittelemään itseäni ulkoisten asioiden kautta. Sitä kautta miltä elämäni näyttää muiden silmissä. Janosin hyväksyntää joka puolelta, blogistakin. Enkä voi väittää, etteikö erityisesti läheisten mielipide vaikuttaisi edelleenkin itseeni.

Halusin näyttää hyvältä. Seurasin vaatetrendejä ja ostelin vaatteita, laukkuja ja kenkiä, joiden ajattelin kohottavan statustani jollakin tavalla. Halusin, että näyttäisin muiden silmissä menestyneeltä ja kärsin ihan kauheasta huijarisyndroomasta. Mulla on aina ollut kunnianhimoa ja olen pyrkinyt menemään elämässäni jatkuvasti eteenpäin. Meninkin, mutten itse uskonut lainkaan itseeni. Pelkäsin, että kaikki jotenkin murenee ja tulee se päivä, jolloin työnantaja ja jopa ystävät näkevät kyvyttömyyteni. Ettei minusta olekaan mihinkään, että olenkin se tyhmä, pohjattoman tylsä ja tavallinen Elina, joka omasta mielestäni olin. Tavallinen olenkin, mutta samaan aikaan ihan erityinen, koska on vain yksi minä.

Meillä täällä Suomessa on tapana lokeroida ihmisiä. On rikkaita tai köyhiä. Akateemisia tai duunareita. Fiksuja tai tyhmiä. Taiteellisia tai insinöörejä. Musikaalisia tai epämusikaalisia. Ahkeria tai laiskoja. Hitaita tai nopeita. Lahjakkaita tai lahjattomia. Ihmisiä arvioidaan ja vertaillaan jo ihan lapsesta pitäen. Vauvojen kehittymistä seurataan taulukoiden mukaan. Päiväkodissa käydään kehityskeskusteluja ja koulussa alkaakin ihan numeroarvioinnit. Jo varhaisessa vaiheessa tiedostetaan erityispiirteet niin hyvässä kuin pahassa. Ideaalitilanteessa erityisyydet osataan huomioida hienosti, eikä “puutteista” tehdä numeroa, vaan lapsi sopeutetaan ryhmään ja löydetään hänelle sopiva tapa työskennellä ja oppia.

Minun itsetunnon haavani tai arpeni liittyy tähän lapsena arvioimiseen. Koulussa en sopinut joukkoon. Olin erilainen. Olin äänekäs ja vilkas, mutta minulla ei ollut koskaan tarkoitus olla paha tai ilkeä. Minun opettajani kuitenkin leimasi minut sellaiseksi. Vertasin itseäni jatkuvasti muihin. Kotona minua kannustettiin ja minuun uskottiin, mutta jostakin syystä päätin itsekin määritellä itseni koulusta tulevan palautteen perusteella. Minusta tuli mestari tulkitsemaan ihmisiä ja analysoimaan omaa toimintaani. En ollut koskaan tyytyväinen itseeni, koska mielestäni aihetta sellaiseen ei ollut. Olin huono koulussa, vaikka muut perheessäni napsivat kymppejä jo pelkällä olemisellaan. Tein tästä johtopäätöksen, että olen vain tyhmä ja vääränlainen. Minua nakersi ihan kamalasti se, etten ollut missään erityisen hyvä. Paitsi käsitöissä, mutta koska se ei ollut akateemisella mittarilla oikein mitään, niin sillä ei ollut minulle mitään merkitystä. Aikuisena olen tajunnut, että minun erityislaatuisuuteni taitaa olla jonkin sortin keskittymisvaikeus, jonka kanssa olen nyt aikuisena oppinut elämään. Nykyään ajattelen, että tämä jatkuvasti meteliä pitävä pää ja herkkä mieleni on oikeastaan minun vahvuuteni.

Ennen määrittelin itseäni vahvasti muiden kautta. Syyllistyin helposti toisten tunteista ja koin, että minun täytyy toteuttaa kaikkien muiden toiveet ja odotukset. En edes uskaltanut itse toivoa tai vaatia mitään. Elin muita varten ja muiden toiveiden mukaan, en itseäni varten. En tainnut edes tietää mitä elämältäni halusin tai mitä olisin voinut toivoa.

Terapian kautta ja sieltä saatujen työkalujen avulla olen oppinut elämään elämääni itselleni. Ei muuten ole ollut helppoa. Ihmiset ovat tottuneet odottamaan minulta jotakin, enkä enää ehkä vastaa sitä odotusta. Olen opetellut sanomaan ei ja olen opetellut kuuntelemaan mitä minä haluan. Itsensä hyväksyminen kuulostaa sanahelinältä, mutta opin vihdoinkin ajattelemaan itsestäni ihan nätisti. En ole täydellinen, en superlahjakkuus edelleenkään missään, mutta olen ihan riittävä tällaisena. Olen arvokas, vaikka olenkin impulsiivinen ja voimakkaasti tunteva. Minussa, kuten meissä kaikissa, on hyvät ja huonot puolet eivätkä ne ole toisiaan poissulkevia. Näinkin yksinkertainen asia oli minulle kiven takana – että ihmisessä voi olla samaan aikaan mustan, harmaan ja valkoisen sävyjä. Ei olekaan vain yhtä pääväriä, joka määrittelisi sinut alusta loppuun.

Olen myös oppinut itse määrittelemään omat arvoni ja toimimaan niiden mukaisesti. Toteutan arvojani arkielämässä ja ne näkyvät myös täällä blogissa ja somessa. En tiedä miten se on näkynyt teille tai oletteko kiinnittäneet edes asiaan huomiota? Tein päätöksen, etten laita itsestäni vähäpukeisia tai seksikkäitä kuvia. En enää kalastele tykkäyksiä. En lavasta elämääni kuvaa varten. Elän elämää itselleni enkä blogilleni tai somea varten. (Ja vielä niin, ettei lasten tarvitsisi kamalasti hävetä minua.)

Olen ottanut ohjat käsiini saavuttaakseni oman onnellisuuteni. Jos jatkuvasti odottaa toisilta ihmisiltä jotakin, pettyy ihan varmasti useammin, jos ei odota mitään. Vain minä voin vaikuttaa siihen teenkö asioita, joista juuri minä tykkään. Käytänkö aikaani asioihin, jotka ovat mielestäni tarpeellisia, hauskoja, hyödyllisiä tai kertakaikkisen turhaa ja haluan silti käyttää aikani juuri siihen asiaan. Elämä on liian lyhyt siihen, että pettyy jatkuvasti tai katkeroituu. Eletty elämä, tehdyt väärät valinnat, typerät tempaukset ja kaikki siltä väliltä on täytynyt käydä läpi oppiakseni kaiken tämän.

Minun onnellisuuteni vaatii sen, että teen valintoja, jotka tuntuvat minulle sopivilta ja seison valintojeni takana. Elämässä on aina erilaisia haasteita, aina on vähintään yksi asia, johon ei ole täydellisen tyytyväinen. Murheiden summa on aina vakio, tapaa mummini sanoa. 😀 En tiedä onko tuo suhtautuminen periytyvää, mutta yritän kyllä iloita ihan pienistä arjen asioista ja elää päivän kerrallaan. Kaikki kun ei kuitenkaan ole omissa käsissä eikä elämää saa aina kuitenkaan muotoiltua vain itselle.

Matka jatkuu.

Ps. Vaatteet, laukut, kellot, kengät ja muu materia eivät tehneetkään minua onnelliseksi. Niistä tulee hetkeksi huumaantunut olo, jonka alle peittyy ne asiat, joita yrittää materialla vaimentaa. Nykyisin olen yrittänyt pärjätä vähemmällä kuluttamisella enkä turruta tunteitani materialla.

Mitä ajatuksia herää?

Lomaltapaluu

Olin viikon ihanasti lomalla. Rentouduin ja latasin akkuja enkä stressannut mistään. Kertaakaan lomani aikana vatsani ei ollut kipeä, ei tullut ahdistavaa möykkyä vatsanpohjaan eikä ylimääräisiä sydämentykytyksiä stressistä. Loma ja lomalta palaaminen on usein juuri niitä hetkiä, jolloin on hyvä tarkastella omaa arkea vähän eri silmin.

Vaatteet: Rip Curl, saatu

Lomalta arkeen palaaminen tuntuu aina yhdenlaiselta shokilta. Kun lomalle laskeutuminen ei suju kuin kytkimestä painaen, niin lomalta arkeen syöksyminen tapahtuu kertarytinällä. Sähköpostilaatikko on ihan turvoksissa, päässä risteilee sekalainen määrä ajatuksia ja tekemättömien tehtävien lista tuntuu kohtuuttoman pitkältä. On mukava huomata, että töihin on kiva mennä ja oma työ tuntuu mielekkäältä. Ainoa asia mikä tällä hetkellä arjessa tuntuu vaikealta, on kalenterin hallinta.

Lomaa edeltävä arkirytmi oli tiivis ja luulin, että onnistun hyppäämään samaan rytmiin taas lennosta, mutta se tuntuu nyt vähän liian vauhdikkaalta. Aika ei tunnu riittävän kaikkeen ja tuntuu, etten meinaa tällä hetkellä suoriutua kaikesta. En haluaisi, että mikään osa-alue kärsii. Minun pitäisi jälleen pysähtyä kalenterini ääreen ja miettiä, miten voisin priorisoida paremmin. Oppia ikä kaikki.

Aamu alkaa illasta

Olen usein kuullut eri ihmisten sanovan, että aamu alkaa illasta ja uusi viikko aloitetaan jo sunnuntaina. Ymmärrän toki valmistelun ja suunnittelun merkityksen. Se auttaa lähes asiassa kuin asiassa. Tänään kuitenkin oivalsin ihan konkreettisesti mitä se tarkoittaa.

Olen mieheltäni oppinut, että aikataulut kannattaa miettiä etukäteen ihan kokonaan, ettei käy niin kuin minulle aina, että juoksen takki auki ja kaulaliina perässä lepattaen stressihiki niskavilloissa. Usein kyllä ehdin, mutta täytyy sanoa, ettei ole kovin miellyttävää saapua paikan päälle huohottavana ja hikisenä ihan viimeisellä minuutilla. Tapaamisten väliin kannattaa sopia riittävä siirtymäaika. Tulevan päivän vaatteiden valmiiksi katsominen nopeuttaa kummasti lähtöä, puhumattakaan, jos laukkukin on valmiiksi pakattu. Erityisesti päivinä, jolloin on suunnitellut menevänsä ensin töihin ja sitten vielä treenaamaan, niin pakkaaminen nopeuttaa aamuja älyttömästi. Tällä tavoin aamuihin saa lisää rentoutta. Itselläni tässä on vielä paljon harjoiteltavaa.

Eilen illalla hetki ennen nukahtamista minulla oli ihan älyttömän onnellinen olo. En keksinyt valitettavaa mistään. Siinä ison miehen turvallisessa kainalossa mietin, että jos olisin kissa, kehräisin. Ei ole työstressiä, lapsilla on kaikki hyvin, uusperhekuviossa ei hierrä mikään, ex-miehen kanssa asiat sujuu, kotikin on puhdas, pyykit pesty, kuluvan viikon kalenterissakin on vähän väljää. Nukahdin onnellisena. Ja myös heräsin onnellisena. Voisi ehkä ottaa tavaksi miettiä illalla viimeisenä asioita, joista on kiitollinen. Nukahtaessa en harmitellut kipeitä polvia tai väliin jääviä treenejä. Nukuin koko yön pitkästä aikaa heräämättä. Viime päivinä haavat ovat herätelleet useita kertoja yössä.

Ihanaa tiistaipäivää! Kyllä se kevät sieltä tulee, ainakin kevätfiilis on korkealla!

Pienet ihanat asiat

Marisssa kirjoitti viime viikolla postauksen arjen pienistä ihanista asioista. Minäkin halusin tehdä omani. Elämme arkea suurimman osan ajasta, enkä käsitä (enää) sitä ajattelutapaa, että suoritetaan arkea kyllästyneenä alta pois, jotta pääsisi nauttimaan elämästä. Odotetaan reissua, ylennystä, lasten kasvamista… Elämä on nyt. Pyrin ottamaan ilon irti elämästä nyt, tässä hetkessä. Lapseni kasvavat ihan hurjaa vauhtia. Kohta kukaan niistä ei tule aamulla ensimmäisenä antamaan minulla aamun pehmeää halausta, ei tule syliin ja vaadi iltaisin peittelyä.

Arjen parhaat

Keittiöstä löytyy joka aamu miehen minulle valmistama aamupala – kahvia ja herkkuvoileivät.

Lasten joka aamu antamat aamuhalit. Jos en ole ehtinyt vielä nousta sängystä ylös, saman peiton alle kömpii parhaimmillaan kolme aamunpehmoista tyttöä.

Uusien ennätyspainojen nostaminen. (Tätä ei ole tapahtunut kevään jälkeen.)

Välillä väsyneenä iltapuuhat tuntuvat aivan ylivoimaisilta eikä millään enää jaksaisi nousta sohvalta peittelemään tyttöjä. Aina ne sieltä sängyistään kuitenkin huutelevat minua peittelemään. Usein nämä hetket ovat kuitenkin niitä parhaita. Silloin on hetki aikaa jutella jokaisen kanssa kahdestaan ja jakaa päivän tärkeimmät hetket tai pyytää anteeksi päivän aikana ikävästi tehdyt asiat. Tässä vaiheessa päivää ei ole enää kiire mihinkään.

Se, kun kuulee vierestä: Hyvää yötä, rakas.

Mies, joka suunnittelee minulle käytännössä jokaisen treenin etukäteen toiveideni mukaisesti. En enää muista miten ennen suunnittelin omat treenini, kun tuntuu, etten nykyään osaa yhtään. 😀 

Kotitöiden työnjako. Inhoan ruoanlaittoa, mutta onneksi on mies, joka tykkää siitä. Minä puolestaan keskityn siivoamiseen ja pyykkihuoltoon.

Omat perheen sisäiset läpät, jotka naurattaa ihan hirveästi.

Yhdessä tehdyt reissut ja retket, jolloin ollaan offlinessa.

Juoksu silloin kun askel on kimmoisa ja tuntuu, että voisi juosta loputtomiin.

Puhdas koti kynttilänvalossa, kaikki työt tehty ja saa rojahtaa sohvalle.

Sykettä nostattava rääkkitreeni, jonka jälkeen ei meinaa jaksaa nousta salin lattialta ja raahautua pukuhuoneeseen. 

Onnistuminen työelämässä.

Työn, lasten, harrastusten, kotitöiden ja kaiken sen aikatauluttaminen niin, että ei ole koko ajan kamala kiire ja jyskyttävä pakokauhun tunne takaraivossa, että joku unohtui tai jotakin ei millään sittenkään ehdi.

Se, kun osaa sanoa ei projekteille tai tapahtumille, joihin ei halua käyttää kallisarvoista vapaa-aikaa.

Ihana kamala some

Arvatkaa mikä on täydellisen loman resepti? Se menee näin:

  • Ei somea
  • Ei aikatauluja
  • Parasta seuraa
  • Hyvää luettavaa
  • Ei suunnitelmia

Lomamme oli siis varsin onnistunut. Ensimmäisinä päivinä minun oli vaikeaa olla vain lomalla. Mielessä pyörivät työasiat ja lasten koulu- ja harrastusasiat. Lisäksi PMS teki minusta takakireän enkä osannut löysätä. Piti tirauttaa pienet kiukkuitkut ja tehdä sopivan tehokas kuntopiiri, sitten vasta sain pään naksahtamaan loma-asentoon. Olisimme saaneet lisämaksusta ostettua huoneeseemme nettiyhteyden, mutta päätin, että nyt olen kokonaan lomalla enkä vain puolittain. Saan lomasta niin paljon enemmän irti silloin kun olen ilman somea, blogia ja töitä. Voin sanoa, että tekee hyvää! Nyt tuntuukin vaikealta sopeutua siihen, kun puhelin pimputtaa koko ajan ja kun on jatkuvasti tavoitettavissa. Kapasiteetista menee iso osa ihan hukkaan siinä kun toinen käsi sutii kännykkää jatkuvasti ja erilaiset viestiäänet keskeyttävät toimintaa.

Lomalla tuli mietittyä juurikin omaa somettamista ja bloggaamista. Ennen lomaa sain keskimmäiseltä tyttäreltäni palautetta hänen katsottuaan mun instagram storiesia: “äiti, sä et ole oikeasti tuollainen, sä oot näillä videoilla ihan joku muu. Et sä ole aina noin iloinen.” Oikein hätkähdin. Mielestäni lasten kanssa on hyvä puhua siitä, että some ei koskaan ole täysin aitoa. Puhuimmekin tytön kanssa siitä, että jokainen jakaa siellä vain jonkun tietyn osan ja korostaa jotakin tiettyä puolta itsessään. Olin hyvilläni, että tyttö rohkeni antaa mulle näin suoraa palautetta ja myös siitä, että lapseni pääsevät näkemään läheltä mitä on somelaiffi. Mitä siinä kuvan ottamistilanteessa tapahtuu, miltä kuva näyttää heti kamerassa, miltä käsittelyn ja rajaamisen jälkeen ja minkälaisena se sitten lopulta päätyy someen. Aina se tunnelma kuvan ottamishetkellä ei ole ihan sama kuin mitä kuvalla haluan viestittää.

Näitä asioita lomalla miettiessäni tajusin edelleenkin ottavani kuvia somea varten ja yritin taistella sitä vastaan. Tästä tulisi hieno kuva. Mennään tähän, ollaan näin ja otetaan kuva. Juuri niitä kuvia, joita some on pullollaan. Tiedättehän ne, joissa ollaan altaassa kauniisti kellumassa, bikineissä rannalla vartalo mutkalla, imetään seksikkäästi smoothieta, on kauniita ruoka-annoksia, maisemia… Itsekin katson näitä kuvia oikein mielelläni. Ne ovat kauniita ja välittävät seesteistä tunnelmaa, ne saavat minut haluamaan lomalle juuri johonkin tiettyyn kohteeseen, pukemaan päälleni tietynlaiset vaatteet ja olemaan niin kuin se, joka sen kuvan on lisännyt someen. En tietysti oikeasti halua, varsinkin kun luulen tietäväni, että elämä niiden kauniiden kuvien takana ei välttämättä ole yhtään sen ihmeellisempää kuin omanikaan. Lisäksi ne kauniit kuvat vaativat ihan hemmetisti työtä. Menestyvien blogien ja instagram-tilien takana on kovaa työtä ja omistautumista.

Monesti nämä kuvat ja niiden luoma mielikuva antaa hiukan harhaisen käsityksen elämästä. Ei vaikkapa tavallisella perheenäidillä ole varaa ostaa kaappeja täyteen merkkivaatteita aina viimeisimpien muotivirtausten mukaan tai matkustella eksoottisissa paikoissa muutaman kuukauden välein. Tai ottaa ammattikuvaajan kanssa kuvia itsestään ja omasta arjestaan. Se miltä bloggaajan arki näyttää, on bloggaajan työtä. Bloggaajan työ on saada näyttämään asiat houkuttelevilta. Hän kokee asioita ja testailee erilaisia juttuja kertoakseen niistä muille ja hän saa rahaa siitä.

Tällä lomalla otin juuri niitä kuvia, joita voi laittaa someen, otin kuvia kotialbumiin ja lapsille näytettäväksi ja välillä en halunnut lainkaan ottaa kuvia. Tasapainoilua. Oli ihan terveellistä pysähtyä miettimään, miksi toimin kuten toimin ja mitkä tarkoitusperät itseäni ohjaa.

Elämän plussat ja miinukset

Kysyin itseltäni mitä minulle kuuluu ja vastasin tosi hyvää. Kuulun niihin ihmisiin, jotka kysyttäessä vastaa rehellisesti mitä kuuluu. En koskaan sano tosi hyvää, ellei näin ei ole. Elämä tuntuu siis hyvältä tällä hetkellä monestakin syystä. Olen esimerkiksi niin innoissani lanseeraamastani #kaamostaistelu-kampanjasta, että meinaan tukehtua omaan innokkuuteeni. 😀 Uskon taas selviäväni yhden kaamoksen yli suhteellisen hyvällä mielellä. Aikuistumisessa on se hyvä puoli, että aina oppii ja kehittyy. Joka vuosi ei tarvitse kompuroida samojen kysymysten äärellä, ei ainakaan yhtä pahasti polvet ruvella. Virheistä oppii. Mun elämässä tuntuu olevan asiat tällä hetkellä oikeilla paikoillaan. Välillä pitää rähistä ja kyseenalaistaa, että osaa taas arvostaa kaikkea sitä mitä itsellä on. Jos vain eleskellä möllöttelis menemään, niin  kaikesta siitä onnesta tulisi itsestäänselvyys. Pitää muistaa olla kiitollinen ja itseäni haluan muistuttaa siitä, että vain minä olen vastuussa onnellisuudestani.

Olen kiitollinen…

  • perheestäni
  • mielekkäästä työpaikasta
  • hyvistä työkavereista
  • blogiyhteistöistä
  • terveydestä, sekä omasta että perheeni terveydestä
  • uudesta valmentajastani
  • kodista, jossa viihdyn piene sisustamisen jälkeen
  • toimivasta uusperhekuviosta
  • lasten harrastuksista
  • ystävistä
  • tulevasta lomasta

Silloin kun elämä tuntuu takkuiselta ja mikään ei tunnu mielekkäältä, suosittelen laatimaan listan elämän plussista ja miinuksista. Mä tein tuollaisen listan vähän aikaa sitten. Ensin hirveän kiukun vallassa listasin miinuksia. Lista loppui yllätyksekseni aika lyhyeen, jonka jälkeen rupesin listaamaan plussia. Plussia tuli helposti enemmän, olin itse jopa vähän yllättynyt, koska olin lietsonut itseni kauheaan tyytymättömyyden tilaan. Listan laadittuani kävin miinusten kimppuun. Mietin kohta kerrallaan miten minua vaivaavat asiat saisi ratkaistua. Kaikkiin asioihin löytyi jonkinlainen ratkaisu. Aina on asioita, joita ei voi ratkaista heti, mutta silloin voi laatia pidemmän tähtäimen suunnitelman asian hoitamiseksi, sekin helpottaa parhaillaan meneillään olevaa ahdistusta keskeneräisyydestä.

Koska ajatuksissani oli ensin kirjoittaa kuulumisia, lisään tähän loppuun kuvia viime viikoilta.

Oli I love me -messut.
On peitelty vene talviunille.
…ja samalla saimme ihastella kaunista auringonlaskua.
Ollaan nautiskeltu kiireettömistä viikonloppuaamuista.
Olen iloinnut niistä treeneistä, joita pystyn tekemään. Vasen olkapää ei anna tehdä juuri mitään, mutta moni asia silti onnistuu. Niistä oon kiitollinen.
Vanha ystävyyssuhde on elvytetty uudelleen. <3
Fudismimmien treenit jatkuvat lumesta huolimatta vielä ulkona, lämmintä kerrastoa vaan päälle, niin on kiva treenata. * Kerrasto saatu Helly Hansenilta
Oon nauttinut etätyöpäivän rentoudesta. Ei tarvitse miettiä asua eikä mukaan pakattavaa lounasta, voin ihan yhtä hyvin syödä kolme aamupalaa ja sitten päivällisen.
Piipahdimme työporukalla (+puolisot) viettämässä pikkujouluja Suomenlahden toisella puolella. Mahtava reissu! *Reppu saatu Haglöfs
Kaunis Tallinna

Ps. Kaikki kuvat on otettu Honor8:lla. En ole edelleenkään löytänyt puhelimesta mitään vikaa.

Kesäkilot, elämäntapamuutos ja muut otsikot, jotka nostaa verenpaineen

Syksyn kynnyksellä jokainen lehti ja blogi antaa vinkkejä elämäntapamuutoksen toteuttamiseen. Kesällä kun on tullut eleskeltyä miten sattuu ja kesäkilot on kertyneet vyötärölle. Tiedättehän nämä jutut? Kuulkaa nyt sarkastinen äänensävy kirjoituksessani, nimittäin mä inhoan näitä. Mulla nousee karvat pystyyn kun ruvetaan ylhäältä huutelemaan, että tee niin tai näin, niin elämästäsi tulee onnellisempaa. Tai syyllistetään siitä, jos on kesällä nauttinut elämästä.

Lehdet ja blogit tarjoavat erilaisia ratkaisuja ongelmiin. En usko pätkääkään siihen, että laihduttamalla ihmisestä tulisi onnellisempi, haluttavampi tai tehokkaampi. En myöskään usko, että toisen ihmisen laatimien ohjeiden mukaan saavuttaisit mitään pysyvää muutosta. Elämäntapamuutos terminä kuulostaa elämän täyskäännökseltä tai sellaisia tarinoita olemme tottuneet lukemaan lehdistä.

Oma elämäntapamuutokseni on tapahtunut pieni pala kerrallaan usean vuoden aikana. Elämä on jatkuvaa muutosta ja sopeutumista. Monen ison asian yhtäaikainen muuttaminen harvemmin onnistuu. Usein elämän täyskäännökset tekevät ihan yhtä jyrkän käännöksen takaisin vanhaan kuin alkoikin. Oma muutokseni ei ole niinkään ulkoista. Muutos on tapahtunut enimmäkseen pääni sisällä ja toki myös elämäntavoissa, mutta ulkoisesti olen pitkälti sama kuin ennenkin. Ennen tätä pistettä olen kokeillut tietysti myös monenlaisia pikaratkaisuja, kuten jättää kerralla sokerin kokonaan pois, olla sokerilakossa aivan raivolla jonkin aikaa ja repsahtanut taas mättämään aivan urakalla. Tästä on seurannut kauhea morkkis ja irvistelyitä peilin edessä, vaikka peilikuva on ollut koko ajan suurinpiirtein sama. Olen kokeillut gluteenitonta ja maidotonta ohjeiden mukaan ja saanut vatsani ihan solmuun. Olen kokeillut karppaamista, jolloin treenit eivät sujuneet lainkaan. Olen siis ollut aivoton toope, joka on mennyt markkinaihmisten lankaan. Minulle ei sovi sama ruokavalio kuin naapurin seijalle, vaikka hän voi sitä ruokavaliota noudattaessa paremmin kuin ikinä. Minun elimistöni on erilainen. Jokaisen kannattaisikin kuulostella omaa kehoaan ja kokeilla pienin muutoksin miltä kehossa tuntuu.

Ärsyttää puhua elämäntapamuutoksesta ja ottaa esimerkiksi ruokavalioasiat, koska yhtälailla muutokseni koskee asennoitumista itseeni ja suhtautumisessa liikkumiseen. Yhteenvetona voisin tiivistää, että suurin muutos on asenteessa itseäni kohtaan ja samalla myös muita ihmisiä kohtaan. En suhtaudu asioihin enää mustavalkoisesti. Ylipaino ei ole ongelma, josta pitää päästä tiukalla laihdutuskuurilla mahdollisimman nopeasti eroon, vaan mielestäni tärkeämpää on löytää onni ja henkinen tasapaino. Hyvä olo. Mitä se sitten kenellekään tarkoittaa. Hyvä olo ei tarkoita välttämättä viherpirtelöitä ja tiukkaa treenirytmiä. Se voi yhtä hyvin tarkoittaa hartaasti nautittuja usean ruokalajin aterioita viineineen ja rauhallisia kävelylenkkejä luontoa ihmetellen. Tärkeintä on olla onnellinen ja iloita hetkistä, ei syyllistää jälkikäteen sitä kun tuli nautittua elämästä. Kannattaa tehdä juuri niitä asioita, jotka tuottavat sinulle aidosti iloa ja onnea.

Pysyvä muutos saadaan aikaiseksi vain, jos sulla on itsellä halu muuttaa jotakin asiaa tai osa-aluetta elämässäsi. Jos muutosta motivoi ulkoiset asiat ja ulkopuolelta tuleva paine ja haaveilet pikaratkaisusta, on yrityksesi kylmästi tuhoon tuomittu. Näin mä väittäisin.

Elämä on valintoja. Olen pyrkinyt muuttamaan elämääni sellaiseksi, että voisin olla joka hetki tyytyväinen tekemiini valintoihin, koski ne valinnat sitten ajankäyttöä, liikkumista, syömistä, työelämää tai toisten ihmisten kohtaamista. Arvosi ovat niitä, joita toteutat arjessasi, ei korulauseita ja haaveita siitä minkälainen haluaisit olla.

Ja mitä mä taas haluan sanoa? Sitä, että sä olet just täydellinen tuollaisena. Sun ei tarvitse muuttua, ellet sitä itse halua. Sun ei tarvitse tehdä elämäntapamuutosta ja juoda hampaat irvessä sitä bloggaajamirkun hehkuttamaa viherjuomaa, vaan syöt sitä mistä sinä pidät ja mistä sulle tulee hyvä olo.

Muisk,
Elina

Ps. Toisaalta syksy ja kesälomalta arkeenpaluu on hyvä hetki tarkastella omaa elämää hieman kriittisemmällä silmällä, koska pienen irtioton jälkeen asiat näkee usein vähän tarkemmin. Itseään voi välillä vähän haastaa.

Totaalisesti lomalla

Tervehdys,

onpa taas vaikeaa aloittaa kirjoittamista tauon jälkeen. Olin viime viikon lomalla. Olin ihan oikeasti lomalla. Poistin kännykästä sähköpostin, laitoin työmeiliin out of office -replyn päälle enkä avannut konetta kuin kerran vastatakseni yhteen meiliin. Avasin tosin koneen katsoakseni hömppää tietokoneelta lasten nukahdettua ja kerran yritin blogata, mutta en sitten jaksanutkaan.

Viimeisimmän postauksen jälkeen on tapahtunut kauheasti. Ensin oli aivan mieletön avovesiuintikilpailu, josta kirjoitan myöhemmin ihan erillisen postauksen. Sitä seuraavana päivänä lähdin viikonlopuksi Jukolan viestiin töihin. Kokemus oli aivan ainutlaatuinen mutavelleineen ja valvomisineen. Jukolasta seuraavana aamuna hyppäsin aivan järkyttävän aikaisin junaan tyttöjeni kanssa ja suuntasimme Himokselle, jossa vanhempi siskoni oli lapsineen jo valmiina. Toinen perheellinen siskoni joutui perumaan flunssan ja raskauden viimemetrien vuoksi.

Itse junamatka oli varsinainen seikkailu. Yritimme jäädä Jämsässä junasta, mutta junan ovet eivät avautuneetkaan. Lapset väänsivät itkua, mutta mua ei lomalaisena haitannut. Ajattelin, että kaikki järjestyy varmasti tavalla tai toisella. Löysin konnarin käsiini ja kerroin tapahtuneesta. Konnari antoi meille lohdutukseksi kahviliput ravintolavaunuun, jonne menimmekin syömään toista aamupalaa ennen seuraavaa pysäkkiä, jonne menimme odottamaan paluujunaa. Jännitysmomentit eivät jääneet tähän, vaan seuraavaksi ryhdyimme jännittämään, miten saamme Jämsän juna-asemalle jätetyn auton avaimet henkilökunnan taukotiloista. Siskon mies oli jättänyt auton avaimet henkilölle, joka lupasi odottaa junan tuloon. Aika kuitenkin umpeutui meidän odotellessa seuraavaa junaa. Jämsän asemalla ei ole vakituiseen henkilökuntaa eikä sinne näin ollen saanut mitenkään yhteyttä. Toivoimme vain kovasti, että siellä olisi vielä joku meidän tullessa paikalle lähes kolme tuntia määräaikaa myöhemmin. Vihdoinkin saavuimme Jämsään ja kävelin sovittuun paikkaan. Koputtaessani oveen, samaan aikaan ovesta astui ulos mies takki päällä. Ilmoitin asiani ja hän totesi “tulitte viimeisellä mahdollisella hetkellä, olin juuri lähdössä juhannuksen viettoon ja olisitte saaneet avaimet vasta juhannuksen jälkeen”. TUULETUKSIA! Mä olin silti ollut koko ajan jotenkin ihan varma, että asiat järjestyy. Suhtauduin tilanteeseen seikkailuna ja kerroin lapsille, että elämä aina järjestää eteen vaikka minkälaisia juttuja ja aina kaikesta selviää, kunhan malttaa pysyä rauhallisena ja ystävällisenä muille ihmisille. Konnariltakin sain kiitosta asiallisesta käytöksestä. Normaalisti vastaavassa tilanteessa ihmiset kuulemma huutaa naama punaisena. Mitä siitäkin on apua?

(Eilenkin kehä ykkösen ruuhkassa liikenteen seisoessa joku daiju raivosi oman autonsa ratissa ja tööttäili. Mitä apua siitä oli? 😀 Ottaisi vaan rauhassa, nojaisi taakse, miettisi vaikka onnellisia asioita tai soittaisi jollekin kivalle tyypille, kun kerrankin on aikaa. Jos tilanteelle ei voi mitään, niin mitä se raivoaminen auttaa?)

Himos-loma sujui täysin lasten ehdoilla. Uitiin kaksi kertaa päivässä, päivää rytmitti lasten ruoka-ajat ja lepoajat. Kiipesimme koko porukalla Himoksen huipulle, pienintä kaksivuotiasta laulavaa herraa rattaissa vetäen. Haastoimme isommat lapset kipaisemaan huipulle aina välillä pahimpia energiapiikkejä poistaakseen. Laadimme myös ovelia kilpailuja, kuten kuka vetää eniten leukoja, kuka selvittää radan pelkillä käsivoimilla, kuka tekee eniten haasteellisia vatsalihasliikkeitä, kuka kävelee nopeiten spiderman-kävelyä määrätyn matkan ja päälle vielä askelkyykkykävelyitä. Seuraavana päivänä kaikilla oli lihakset kipeinä. 😀

Olimme melkoinen sirkus kuuden lapsen ja kahden aikuisen seurueena. Herätimme Jämsän torilla huomiota, kun jokainen lapsi tuntui huutavan äitiä.

Palasimme kotiin juhannukseksi ja nautimme siitä Nuuksiossa retkeillen. Oli erityisen ihanaa tulla kotiin. Olikin ollut jo ihan kauhea ikävä miestä, koska en ole ehtinyt hirveästi olla kotona viime aikoina.

Kohta alkaa niin siisti projekti, että tulette kuulemaan siitä varmasti kyllästymiseen saakka, nimittäin sanoin keväällä kyllä, kun multa kysyttiin haluanko elokuussa pyöräillä kolmessa päivässä 200 kilometriä tunturimaastossa. Eilen saimme pyörähankinnat hoidettua ja nyt alkaa ankara treenaaminen. Ehkä siisteintä tässä on se, että saan kokea tämän kaiken ihanan Heidin kanssa! Projektissa meitä sponsoroi työnantajani Evoke. Niin siistiä! Siitä pian lisää, pyörä kotiutuu tänään!

Puss,
Elina