to top

Sunnuntailenkkinä kokonainen maraton

Teini-ikäisillä oli tänä kesänä villitys kävellä maratonin mittainen matka. Villityksen alullepanijana oli tubettaja Pinkku Pinsku. Kuopukseni ystävineen käveli tuon matkan kesän alussa. Suunnittelin heille reitin ja ohjeistin eväistä ja riittävästä juomisesta. Tytöistä inspiroituneena ehdotin kesän alussa #endorfiinikoukussaRUN-juoksuporukan Whatsapp-ryhmässä seuraavaa: “Jos teinit kävelevät tuon matkan, niin kai me tehdään tuo sama juosten?” Eiköhän nuo mun ihanat ja pöljät juoksukaverini innostuneet heti. Sovimme, että juoksemme maratonin vähän myöhemmin, että olisi aikaa vähän treenata alle. Päiväksi valikoitui lopulta 2.8.

Valmistautuminen maratonille

Kukaan meistä ei varsinaisesti valmistautunut maratonille, vaan jokainen juoksi kesän aikana miten mieli teki ja aikatauluihin sopi. Päivä lähestyi uhkaavasti, mutta onneksi jengi oli sitoutunut tähän tempaukseen eikä lähtenyt viime hetkellä perumaan – kaikki olimme samassa liemessä.

Suunnittelin maratonin reitin Garmin Connectissa ja latasin sen kelloon. Päätimme, että juoksemme syvältä Espoosta rantoja pitkin Helsinkiin niin pitkään, että matka tulee täyteen. Lähtöpisteeksi valikoitui Kivenlahden venesatama ja juoksimme sieltä rantoja pitkin Helsingin tuomiokirkolle.

Minulla oli koko kesän ajan tarkoitus käydä ostamassa Salomonin juoksuliivi, johon saa juomarakon ja lötköpulloja, mutta en saanut tuota asiaa hoidettua. Olin myös kovasti suunnitellut hankkivani Noshtin energiamarmeladeja, mutta juoksupäivä olikin yhtäkkiä liian lähellä, että kaikki valmistautuminen oikeastaan jäi. En ymmärtänyt ostaa edes geelejä, koska vatsani ei niitä oikein siedä. Edeltävänä päivänä tankkasin syömällä pitsaa, johon mieheni totesi sarkastiseen sävyyn “ootko kuullut, et monet tankkaa hiilarilla eikä rasvalla”. Haha. Mä tankkasin rasvalla.

Edellisenä iltana iski pieni paniikki siitä, mitä pakkaan juoksureppuun ja miten tulen selviämään juoksusta? Olin ostanut samoja eväitä, joilla olen selviytynyt Vaarojen maratonista eli 5 karjalanpiirakkaa, 3 banaania, pikku pussi sipsiä, pullollinen urheilujuomaa ja 1,5 litraa vettä. Yhtäkkiä tuntui siltä, että mitä ihmettä olen ajatellut. Enkö tosiaan ole ostanut geelejä ja meinaanko oikeasti syödä karjalanpiirakoita ja banaania maratonilla. Enää ei auttanut katua, vaan tyytyä siihen mitä on.

Jengimme Kivenlahden venesatamassa valmiina lähtöön

Maratonpäivä

Olimme sopineet, että lähdemme juoksemaan klo 10 ja treffaisimme sitä ennen Tapiolassa, josta menisimme yhteiskyydityksellä Kivenlahteen. Aamulla puhelin alkoi piippailla kiihtyvällä tahdilla. VIestejä tuli milloin mistäkin aiheesta: mitkä vaatteet kannattaa pukea päälle, mitkä kengät, mikä reppu, vai kenties juomavyö, onko kellään ylimääräisiä geelejä…

Vakuutuin siitä, etten selviä ilman geelejä ja päätin mennä kaupan kautta treffipaikalle. Kauppa ei kuitenkaan ollut auki, joten nyt viimeistään oli tyydyttävä aiemmin tehtyihin valintoihin. Juoksukavereita nauratti, kun raotin repun sisältöä – sieltä tursusi banaanit, sipsit ja karjalanpiirakat. Erityisesti sipsit ja banaanit herättivät hilpeyttä.

Jännitystä oli ilmassa, samoin hellettä ja kirkasta auringonpaistetta koko sinisen taivaan täydeltä. Kivenlahdessa vielä puskapissat ja kellosta reitti esille. Juuri ennen lähtöämme satamaan ilmestyi Instagram-seuraajani Piia, jolle olin kertonut lähtöpaikan ja -ajan. Hän tuli kannustamaan meitä ensimmäisille kilometreille.

Lähdimme leppoisasti liikkeelle. Vauhti oli yhdessä sovittu etukäteen: noin 7 minuuttia/kilometri. Olimme kaikki hyväntuulisia ja jännitys purkaantui puheen pulputuksena. Matka eteni mukavasti Espoon rantaraitin kauniita maisemia edeten. Piia pyöräili mukanamme ensimmäiset viisi kilometriä ja toivotti onnea loppumatkaan.

Kymmenen kilometrin paikkeilla, Soukan ja Kaitaan välimaastossa reitti kulki ihanaa metsäpolkua noin parin kilometrin verran. Nuottaniemen jälkeen (16 km) alkoi jo tuntua siltä, että tauko voisi olla paikallaan ja kaipaisi jotakin muutakin kuin vettä. Repun sivutaskuun sujauttamani lötköpullollinen urheilujuomaa oli pudonnut todennäköisesti lähtöpaikalle. Jatkoimme kuitenkin matkaa, kunnes Haukilahden venesatamassa näimme Mirjan kotijoukkojen pystyttämän huoltopisteen! Niin ihana yllätys. Mirjan mies oli ostanut meille urheilujuomaa, tarjoili Siripirejä, patukoita, vettä – juuri kaikkea sitä mitä ei edes osannut toivoa. Pienen breikin jälkeen juoksu kulki taas hiukan paremmin.

Mirjan miehen yllätyksenä järjestämä huoltopiste Haukilahden kohdalla. Takana 16 kilometriä.
Puolimatkan huolto Westendissä.

Seuraavan tauon pidimme puolimatkassa, Westendin uimarannalla, koska siellä oli myös vessa. Söin tällä tauolla karjalanpiirakan ja kourallisen sipsejä. Tässä vaiheessa mun eväät eivät enää naurattaneetkaan muita, vaan sipsit kelpasivat myös muille. Sain aina tauoista lisää virtaa, minulle tuollainen pysähdys ja jopa pieni hetki makoillen/istuen teki hyvää. Muut valittelivat, että tauon jälkeen liikkeelle lähteminen oli vaikeaa.

Reitti eteni meille sunnuntailenkeiltä tutuissa maisemissa, kunnes Koivusaaren kohdalla lähdimme juoksemaan Lauttasaaren rantaviivaa pitkin. Vielä oli ihan hyvin voimia, mutta jälleen Mirjan miehen huoltopiste ilmestyi kuin enkeli taivaasta Lauttasaaren Kasinonrannassa, 27 kilometrin kohdalla. Tarjolla oli jälleen kylmää juomaa, energiageelejä, -patukoita ja -tabletteja – ja kannustavia sanoja. Liikuttavan huomaavaista toimintaa, josta edes Mirja ei tiennyt etukäteen. <3

Yllätyshuolto Lauttasaaren Kasinonrannassa. Matkaa taitettu 27 kilometriä.

Lauttasaari on muuten aika iso saari, etenkin, jos sen juoksee rantaviivaa pitkin ympäri. Saaren Ruoholahden päässä alkoi jo jalkoja painaa ja ensimmäisen kerran mielessä kävi, miten tämän hullutuksen jaksaa loppuun saakka. Seuraava taukopaikka oli Hietalahden torin kupeessa 34 kilometrin kohdalla. Pötköttelin nurmikolla hetken ja nostin jalat puistonpenkkiä vasten. Vitsit alkoivat olla vähissä, samoin reppuun pakatut eväät, mutta vielä oli vahva luotto siihen, että kyllä tästä selvitään. Onneksi vettä oli vielä, kiitos Mirjan miehen. Kaivarin lähestyessä tuntui jo toiveikkaalta – Kaivopuiston jälkeen enää Katajanokka ympäri ja maaliin Tuomiokirkolle.

Välipötköttelyt Hietsussa 34 kilometrin kohdalla.
MAALISSA!!!

Katajanokan kierros tuntuikin sitten yksistään maratonilta, vaikka matkana se oli enää neljä kilometriä. Nuo neljä kilometriä olivat koko matkan vaikeimmat. Viimeisen kahden kilometrin jutusteluyritykset olivat koomisia. Minä nähdessäni Urhon ja Sisun: Ovatko nuo jäänmurtajia? Noora: Joo. Marika: –.

Jouduimme pysähtymään liikennevaloihin vielä ennen Tuomiokirkolle vievää tietä. Loppumatka meni tahdonvoimalla. Kaikkien mittareissa oli hiukan eri lukemat, joillakin matka päättyi ennen kirkkoa, minulla ihan kirkon kupeessa, joidenkin täytyi juosta vielä hiukan ohi. Tuossa vaiheessa pari sataa metriä oli pitkä matka.

Aiemmin kellonsa pysäyttäneet raahustivat Tuomiokirkon portaille juhlimaan maratonin suorittamista. Vitsit, miten hieno kokemus tämä oli näiden ihanien naisten kanssa. Parille tuo maraton oli ensimmäinen laatuaan, eikä varmasti viimeinen, vaikka niin uhkailivat. Juoksimme koko matkan näköyhteyden päässä toisistamme. Välillä oli kiva juosta ihan vain omien ajatusten kanssa, välillä toisen vieressä hiljaa ja välillä yhdessä vitsaillen.

Mitä sitä sitten seuraavaksi keksisi?

  • sanna

    Ihana juoksuporukka teillä. Olen itse aktivoitunut vuosien (lapset) jälkeen liikkumaan taas enemmän ja säännöllisemmin ja hurahtanut polkujuoksuun. Onkin ollut kiva lukea juttujasi siitä ja muustakin liikunnasta.

    October 8, 2020 at 1:37 pm Reply

Leave a Comment