Karvapohjasuksien avulla löysin hiihtonautinnon

*Sukset ja monot saatu lainaan

En ole koskaan erityisemmin osannut hiihtää, saati pitänyt siitä. Lapsena meidän perheessä kannustettiin aina hiihtämään etenkin hiihtolomalla. Silloin minäkin lähdin sivakoimaan lähisaareen ja takaisin, mutta tein koko viikon aikana yhden, korkeintaan kaksi hiihtolenkkiä kun siskoni hiihtivät joka päivä. En koskaan oikein oppinut kummankaan hiihtotyylin tekniikkaa. Yksi kirvelevin hiihtomuisto on kevättalvelta, jolloin hiihdimme koko perhe äidin isä mukaanlukien juuri tuonne lähisaareen. En pysynyt edes lähes 90-vuotiaan papan perässä vaikka kuinka yritin.

Muistan myös lipsuvat sukset ja sen syvän ärtymyksen koko touhuun. Yritin hiihtää perinteisen suksilla luistelutyylillä, että pääsisin edes jotenkin eteenpäin. Ei siitäkään kauheasti mitään tullut. Onneksi turhautuminen palkittiin aina ihanalla eväshetkellä auringon lämmittäessä kasvoja.

Aikuisena opin kokeilemaan rohkeasti uusia lajeja, myös niitä vanhoja ja ei niin mieleisiä. Päätin kokeilla hiihtämistä uudestaan Heidin innoittamana. Aloitin luisteluhiihdosta ja ostaa täräytin omat sukset. Viime talvena uskaltauduin kokeilemaan tuota lapsuuden inhokkia, perinteisen hiihtoa. Heidi antoi mulle tuolloin opastusta ja hiihdimme yhdessä pari lenkkiä, jolloin oivalsin jo vähän, miten potkaistaan ja liu’utetaan.

Tänä talvena tutustuin perinteisen hiihtoon oikein pitkän kaavan mukaan. Rami varasi meille viikon lomamatkan Saariselälle tammikuun lopussa. Majoituimme mökkeröiseen ja teimme valoisan aikaan hiihtolenkkejä. Saimme reissuun Atomicilta perinteisen karvapohjasukset lainaan ja Salomonilta monot. Hiihtoloma oli aivan täydellisen ihana. Hiihdimme joka päivä 1,5–3 tuntia. Emme lähteneet reissuun keräämään kilometrejä, vaan nauttimaan luonnosta ja hiljaisuudesta. Kerron reissusta tarkemmin erillisessä postauksessa.

Testissä Atomic Redster C7 -karvapohjasukset

Sukset ovat tosiaan meillä lainassa tämän talven. Olen nyt testannut suksia tuosta tammikuun viimeisen viikon hiihtolomasta asti. Kysyin Instagramissa mitä haluatte tietää karvapohjasuksista. Vastaan nyt parhaan kykyni mukaan kysymyksiinne ja kerron omia kokemuksiani suksista.

Nämä meillä lainassa olevat sukset ovat kuntoilijalle suunnitellut pitopohjasukset, eli tuttavallisemmin karvapohjasukset. Suksen pohjassa on karva, jonka ansiosta suksia ei tarvitse pitovoidella, vaan karva hoitaa sen homman. Lisäksi suksissa on säädettävät Prolink-siteet, jotka mahdollistavat siteiden säätämisen keliolosuhteiden mukaan.

Sopivan suksen valinta

Sopivan suksen valintaan kannattaa pyytää asiantuntijan apua, sillä oikean suksen valintassa täytyy huomioida hiihtäjän paino ja pituus. Eikä tässä kohtaa kannata huijata painoa mihinkään suuntaan, koska silloin suksi ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla.

Mun mielestä nämä sukset soveltuvat aivan aloittelijasta hiukan aktiivisempaan kuntoilijaan. Kilpahiihtäjien ja hiihtoniilojen kannattaa valita joku toinen suksi.

Monot: Salomon RC8

Saimme samalla lainaksi myös Prolink-siteisiin sopivat Salomonin RC8 -monot, jotka ovat perinteisen hiihtoon suunnitellut. Nämä monot osoittautuivat todella hyviksi. Monoja voi säätää omalle jalalle sopiviksi ja niissä on pikanauhat. Monot olivat myös todella lämpimät. Varpaita ei palellut edes kovimmilla pakkasilla (-26°C). Hiihdin koko Lapin reissun lämpimillä vaellussukilla. Eikä kummallekaan tullut monoista hiertymiä, ei edes Ramille, jolla on yleensä aina kantapäät ruvella.

Suksien huoltaminen

Karvapohjasuksien huoltaminen on helppoa ja nopeaa myös sellaiselle, joka ei ole hiihtämiseen niinkään perehtynyt. Urheilukaupoissa myydään pesuaineita, joilla karva puhdistetaan, luistovoiteita ja sen lisäksi karvaa kannattaa harjata nylonharjalla. Suksia huolletaan sen mukaan kuinka kovassa käytössä ne ovat, mutta meidän hiihtotahdilla riittää kun suksia huoltaa kerran–kaksi kaudessa.

Pitokarvan voi halutessaan vaihtaa liukkaampaan (maksaa noin 30 euroa) ja muutenkin karvan voi vaihtaa siinä vaiheessa, kun edellinen on käytetty loppuun. Karvan vaihtoväli on noin 1 500–2 000 kilometriä, eli jonkin verran saa hiihdellä ennen vaihtoa.

Säädettävät siteet

Prolink-siteet mahdollistaa siteiden säätämisen sääolosuhteiden mukaan. Siteessä on viisi säätömahdollisuutta. Eniten pitoa saa, jos siirtää siteen aivan eteen (+1). Tämä toimii parhaiten nollakelissä tai pitkässä nousussa. Kokeilin Lapissa kaikki säätöpykälät ja kokeilin erilaisia säätöjä erilaisiin olosuhteisiin. Kovaa pakkasta lukuun ottamatta monikäyttöisin säätö on neutraalissa asennossa, eli nollassa. Lisää säädettävistä siteistä ja säätövaihtoehdoista seuraavassa kertovassa kappaleessa.

Miten suksi toimii eri sääolosuhteissa?

En ole tosiaan mikään kovin kokenut hiihtäjä, mutta olen löytänyt näiden suksien avulla hiihtämisen ilon ja oppinut perinteisen hiihdon idean. Nyt osaan potkaista ja liu’uttaa. Jos ei osaa ponnistaa oikeassa kohdassa, ei mikään karvapohja tai oikea pitovoide oikein auta. Harjoittelin Lapissa siten, että hiihdin ilman sauvoja ja tunnustelin missä kohtaa ponnistus pitää tehdä, että karva hoitaa tehtävänsä. Tuolla tyylillä opin myös liu’uttamaan. Tällä kokemuksella voin sanoa, että ponnistus lähtee aikalailla vartalon alta ja etummaisen jalan pitää antaa liukua hetken ennen potkaisua.

Hiihdimme Lapissa kovimmillaan -26°C pakkasessa ja lauhimmillaan oli noin -10°C. Kovimmassa pakkasessa luisto ei tietenkään ole paras mahdollinen, mutta eipä tuossa kelissä voisi hiihtää muutenkaan hirveän kovaa. Tuossa pakkasessa säädin siteen takimmaiseen asentoon, jolloin tuli lisää luistoa ja yllätyksekseni myös pito säilyi. Mielestäni paras hiihtokeli oli -13°C, jolloin sain parhaiten suksen tottelemaan.

Tällä viikolla hiihdin Oittaalla -3°C pakkasessa. Aluksi kokeilin siirtää siteen ihan eteen, mutta se ei toiminutkaan, vaan edelleen paras säätö oli nolla-asento, jolloin sain karvan pitämään ja suksen luistamaan. Tekniikka ei mulla edelleenkään ole kummoinen ja vaatii ihan todella keskittymistä, että se sujuu. Lapissa vaivuin hiihtomeditaatioon ja potkin ja liu’utin menemään kuin hurmoksessa. Lapissa hurmosta helpottaa maisemat ja ympäröivä rauha. Toisin kuin ruuhkaisella Oittaan laduilla, jossa vedetään samaa rinkulaa ympäri.

Kuvat: Heidi Tainio
Kannattaa lukea Heidin blogista lisää hiihto- ja suksijuttuja.

Vaihtelu virkistää – tai ainakin saa lihakset kipeäksi

Edelliset pari vuotta olen treenannut todella leppoisasti. Lähinnä lihaskuntoa kevyesti ylläpitäen. Tuona aikana mulla ei ole ollut mitään kummempia treenitavoitteita. Olen vain tehnyt niitä asioita, mitkä milloinkin ovat tuntuneet hyvältä. Tällä menetelmällä en ole yllättäen kehittynyt missään lajissa eikä kunto ole noussut.

Aloitin joulukuussa juoksun taas pitkästä aikaa ja huomaan jo nyt, miten kunto on noussut. Säännöllinen tekeminen ja treenitehojen asteittainen kasvattaminen tuottaa nopeasti tulosta. Tämä on kyllä mahtavan motivoivaa! Juoksu tuntuu koko ajan kevyemmältä ja jopa leposyke on laskenut.

Joulukuusta alkaen olen juossut kaksi kertaa viikossa. Toinen juoksutreeni on aina kovempi harjoitus ja toinen on peruskestävyyslenkki. Juoksun lisäksi käyn kerran-pari viikossa salilla ja uimassa noin kerran viikossa. Näiden säännöllisten juttujen lisäksi teen satunnaisesti muita lajeja. Viime viikonloppuna viimeksi, tuolloin Heidi houkutteli minut hiihtoladulle.

Perinteisen hiihtoa 15 vuoden tauon jälkeen

Viime viikonloppuna kävin Heidin kanssa hiihtämässä ensimmäistä kertaa tälle talvelle. Hiihtolenkin tarkoitus oli korvata juoksun peruskestävyysharjoitus, koska ulkona kadut olivat sen verran jäässä, ettei juokseminen (=luistelu) oikein houkutellut. Hiihtolenkillä sykkeet huiteli yli pk-sykealueen ja huomaamatta ladulla hujahti 1,5 tuntia. Ensin hiihdettiin perinteisellä tyylillä ja puolivälissä vaihdettiin toiset sukset jalkaan ja hiihdettiin toinen mokoma luistelutyylillä.

Perinteisen hiihto tuntui todella vaikealta. Kaaduinkin jo ennen ladulle pääsyä ensimmäisen kerran ja lenkin aikana vielä kaksi kertaa. 😀 Edellisestä perinteisen tyylin hiihtokerrasta oli kulunut arviolta 15 vuotta. Lapsena taisimme aina hiihtää luistelutyylillä eikä perinteinen hiihtotyyli tullut koskaan oikein tutuksi. Sain Heidiltä lainaan Salomonin karvapohjasukset, jotka tuntuivat kyllä hämmästyttävän helpoilta ja mukavilta. Niin kätevät, kun niitä ei tarvitse voidella!

Mulla meni pari hiihtokertaa ennen kuin tajusin, miten potkun pitäisi lähteä, että suksen pohjassa oleva karva antaa halutun pidon. Aluksi yritin potkaista jalan ollessa vartalon etupuolella, mutta karvan pidon saa silloin, kun potku lähtee suoraan vartalon alta. Potkun ja liu’un opettelussa on kyllä melkoinen urakka. Nyt alan vähän hahmottaa, mistä hommassa on kyse, mutta mun hiihtäminen näyttää vielä melkoiselta köpöttelyltä. 😀

Uusi laji, uudet lihakset

Hiihtäminen oli ihan huippua! Aika kului ladulla ihan huomaamatta, kun yritin kovasti keskittyä ymmärtämään hiihtotekniikkaa. Yritin potkia Heidin oppien mukaan välillä onnistuen ja enimmäkseen epäonnistuen. Hämmästelin, kun lopussa Heidi kertoi, että olimme hiihtäneet 1,5  tuntia ja mittariin oli kertynyt lähes 18 kilometriä. Metsän keskellä hiihtäminen tuntui ihanalta – lumiset puut vilisivät ohi ja suksen alla narskuva lumen äänimaisema hiveli korvia. Ulkoliikunta on vaan parasta! Ensimmäisen hiihtoreissulla oli täydellinen luisto. Alamäissä vauhti kasvoi melkein pelottavan kovaksi.

Hiihtolenkistä seuraavana päivänä kaikki vartalon lihakset olivat ihan älyttömän kipeät. Hartiat oli aivan umpijumissa ja nivuset niin kipeät, etten saanut sukkaa laitettua seisaaltaan jalkaan, täytyi istua laittamaan. 😀 Venyttely olisi saattanut olla hyvä idea.

Uuden lajin opettelu ja vaihtelu on niin virkistävää. Mua ei enää edes hävetä se, etten osaa. Mä vaan nautin siitä että saan opetella uutta ja niistä pienistä edistysaskeleista. Ei se ole niin justiinsa, jos sotkeentuu suksiin ja kellahtaa kyljelleen. Mukavuusalueelta poistuminen on aina kannattavaa. Suosittelen.

Kuvat: Heidi Tainio

Sukset: Salomon *lainassa
Vaatteet: Salomon *saatu

Liikunnan riemua ladulla

Viime viikko oli yllättävän hektinen. Huomaan, että uusi arki vaati sen, että jatkuvasti täytyy olla to do -listan kanssa tilanteen tasalla ja asiat pitää hoitaa ajallaan. Mitään ei voi jättää  viime tippaan, vaan asiat on hoidettava pois sitä mukaa kun niitä tulee. Asioiden kasautuminen aiheuttaa sen, että stressitasot nousee ja hermot pettää. Kiireen vastapainoksi täytyy saada lepoa ja liikuntaa. Nämäkin täytyy kalenteroida, että oikeasti tulee tehtyä.

Perjantaina pääsin nollaamaan pitkästä aikaa oikein kunnolla. Hyppäsin aamulla Heidin kyytiin ja ajelimme Oittaalle. Heidillä oli siellä sovittuna asiakkaan kanssa treenit ladulla ja minä hiihtelin saman ajan itsekseni.

En ole elämässäni ihan hirveästi hiihtänyt. Lapsena meidän äiti ovelana kettuna oli kehitellyt meille kannustinsysteemin, jolla sai meidät hiihtämään hiihtoloman aikana ainakin 14 kilometriä. Kaksi hiihtolenkkiä Kahvankarin saareen jäätä pitkin vastasi yhtä kokonaista isoa pitsaa Tarantella-pitseriassa. 🙂 Meidän perheessä liikunta oli normaali osa arkea, vaikken erityisemmin tykännyt liikunnasta, enkä ollut mitenkään kovin liikunnallinen. Vasta aikuisena olen oppinut nauttimaan liikunnasta ja löytänyt omat lajit. Samalla olen ymmärtänyt kuinka tärkeää liikunta on hyvinvoinnin kannalta.

Aikuisena olen hiihtänyt vain kahden käden sormilla laskettavan määrän. Olen käynyt satunnaisilla hiihtolenkeillä useimmiten äidiltä lainatuilla suksilla. Toissa talvena ostin elämäni ensimmäiset omat luistelusukset, joilla olen nyt hiihtänyt hurjat neljä hiihtolenkkiä.

Perjantaina Oittalla sovittelin monoja siteisiin ja ihmettelin, pitäisikö minun tietää kumpi jalka laitetaan kumpaan sukseen kiinni? Tulin siihen tulokseen, ettei sillä taida olla väliä ja napsautin monot kiinni ja lähdin haparoiden hiihtämään. Oittaan pisin reitti on aluksi aika mäkinen ja olin kolmen kilometrin jälkeen aivan loppu. Suussa maistui veri ja syke hakkasi lähellä maksimilukemia. Pohkeita kivisti, jalkapohjissa tuntui kipua ja keuhkoja poltteli. Tältäkö tuntuu olla rapakunnossa?

Pysähdyin hetkeksi, kaivoin kännykän taskusta ja luonnollisesti jaoin tuntemukseni someen. Syke laski hieman ja päätin, että jatkan hiihtämistä hitaammalla vauhdilla ja koitan löytää hiihtämiseen hiukan rentoutta. Reitti helpottui tuon jälkeen – tuli pitkiä laskuja, jotka laskettelin hiihtourassa ihanan kovaa! Huippunopeus alamäessä oli 41,2 km/h! Sukset luistivat ihan huippuhyvin, vaikka ne on voideltu viimeksi pari vuotta sitten. 🙂

Löysin lopulta jonkinlaisen rentouden ja nautinnon hiihtämiseen. Olin aivan onnessani. Sain kerättyä mittariini peräti 12 hiihdettyä kilometriä. Hiihtolenkin jälkeen olo oli kuin olympiavoittajalla ja mieliala korkealla. Hiihtäminen ei tuntunut kipeässä takareidessä hiihtäessä lainkaan ja mulla syttyi voimakas toivonkipinä siitä, että viimein löytyi laji, jonka parissa pääsen hikoilemaan ja kohottamaan kuntoa takaisin ennalleen. (Vaan ei sittenkään. Jalka kipeytyi seuraavana päivänä.)

Hiihtolenkin jälkeen jäimme Heidin kanssa vielä hetkeksi kuvaamaan ja lopulta pääsimme ansaitusti saunomaan ja saunan jälkeen söimme vielä tukevan lounaan buffetista. Oittaalla sauna ja lounas maksaa vain 10 euroa. Samaan hintaan pääsee avantoonkin, jos mieli tekee. Heidi kävi avannossa, minä en vielä uskaltanut. 🙂 Tässä hiihtolomaksi hyvä ohjelmanumero: ensin hiihtolenkki, sen jälkeen sauna ja tukeva lounas.

Kuvat: Heidi Tainio

*Hiihtovaatteet saatu: Salomon

Viikko metsänpeikkona – miten likaista oloa sietää?

Luonnossa oleminen on ihanaa. Kuten tiedätte, se lievittää stressiä ja lähes viikon metsässä oleminen tekee niin hyvää. Nyt kotiin tultua vielä ei ole ehtinyt tulla sitä ahdistavaa takaraivossa jatkuvasti jyskyttävää kiireen tunnetta. Luin tänään päiväkahveja hörppiessä ihan kaikessa rauhassa uuden Annan kannesta kanteen kertaakaan vilkaisematta välissä puhelinta. Päätin, että keskityn jatkossa vain yhteen asiaan kerrallaan, enkä ainakaan heti palaa taas siihen multitaskaamiseen.

Vaelluksilla ollaan luonnon armoilla, kuinka ollakaan. Siellä ei ole suihkuja ja saunojakin vain harvassa. Rinkassa ei voi kantaa vaihtovaatteita jokaiselle päivälle. Täytyy siis sietää sitä oloa, joka peseytymättömyydestä tulee. Siedän aika hyvin sitä luonnontilassa olemista ja puroissa peseytymistä. Viikko menee aika helposti ilman kummempia ällötysoloja, tosin tällä reissulla kävimme vaelluksen puolivälissä saunomassa Hannukurussa.

Moni kysyy minulta: “miten peseydytte vaelluksilla?”. Harvemmin kehtaan myöntää asian todellista laitaa. Eihän siellä juurikaan varsinaisesti peseydytä. Koitapa itse huljutella itseäsi jääkylmässä purovedessä tuulen tuivertaessa ja lämpöasteiden ollessa reippaasti kympin alapuolella. Eipä tule huljuteltua. Olenkohan kaiken kaikkiaan kolme kertaa peseytynyt purossa tai lammessa syksyisillä vaellusreissuillamme.

Merinovillakerrasto: Kari Traa *saatu

Se, että huonoa hygieniaa kestää, täytyy olla hyvät varusteet: hengittävä merinovillainen kerrasto, mukavat perinteisen malliset alushousut, miellyttävät ja huomaamattomat urheiluliivit, istuvat ja hengittävät vaellussukat, merinovillaa nekin. Vaihdoin vaellukselle eri paidan, jossa hikoilin ja leirissä puin toiset lämmittävät, “puhtaat”, vaatteet. Yöt nukuin kerrastossa, koska yöt olivat melko viileitä tällä kertaa. Päässä pidin kävellessä joko ohutta buffia, lämmittävämpää pantaa tai kylmemmällä ilmalla merinovillaista pipoa. Ilman päähinettä en pysty olemaan, sillä hiukset lentelee tuulen mukana jatkuvasti silmiin ja suuhun.

Vaelluksella käytän urheiluliivejä. Tällä kertaa mukana oli miellyttävät Kari Traan testivoittaja-urheiluliivit. *saatu

Minulle inhimillisen olon vaelluksilla tekee se, että “pesen” itseni joka päivä kosteuspyyhkeillä, kasvot pesen raikkaalla purovedellä ja lankaan ja pesen hampaat. Siistiytymisen jälkeen laitan dödöä kainaloihin ja vaihdan puhtaat alushousut. Jo nämä tekee ihmeitä.

Vaellusvaatteina ohut Salomonin tekninen urheilupaita sekä tuulenpitävät joustavat housut. *saatu

Mutta täytyy kyllä sanoa, että onpa ihanaa olla kotona shaverin, kunnollisten hiustenhoitotuotteiden, ihonhoitotuotteiden ja rasvapurkkien äärellä. Tänään saunasa käydessäni kuorin ihon kauttaaltaan, ajoin ihokarvat, pesin hiukset hartaudella ja puhdistin ihon huolellisesti. Pesun jälkeen suoritin vielä huolellisen rasvaaminen. Nyt on mahtava fiilis! Toki kävin heti vaelluksen jälkeen kunnolla saunassa ja suihkussa, mutta ei siellä yleisessä suihkussa & saunassa viitsinyt mitään hartaita kauneusrituaaleja suorittaa, enkä ollut ottanut Lappiin mukaan juuri mitään kosmetiikkaa.

Huomenna alkaa arki, mutta minähän olen valmis ja levännyt.

Tuleeko teillä mieleen jotain kysymyksiä vaelluksiin tai vaellusvarusteisiin liittyen?

Kahdeksat lempilenkkarit ja perustelut niille

Väännän nyt veistä omassa haavassani ja näytän teille kaikki lempilenkkarini perusteluineen. Oikean takareiden vamman vuoksi tämän vuoden juoksut oli juostu jo maaliskuussa, mutta ihan viimeisetkin toiveenrippeet juoksusta jätin viime viikolla kortisonipiikin pistämisen jälkeen lääkärin pöydälle. En siis juokse enää tänä vuonna ja loppuvuosi kuluukin sujuvasti takareiden vammaa parannellessa. Nyt on takana ensimmäinen täysi lepoviikko jalalle, ei siis lainkaan alakroppaa rasittavaa liikuntaa. Vielä toinen viikko pitäisi malttaa ja sen jälkeen alkaa varovainen ja tunnusteleva kuntouttava treeni. Luvassa siis uintia, pyöräilyä ja jonkinmoista lihaskuntojumppaa.

Nyt niihin kenkiin.

Meidän kodin kenkäkaapit pursuavat lenkkareita ja mies aina hämmästelee mihin niitä kaikkia muka tarvitaan. Uskokaa huviksenne, että olen karsinut sellaiset kengät, joita en käytä aktiivisesti (siis silloin kun pystyn harrastamaan juoksua). Nämä kahdeksan ovat sellaisia, jotka ovat käytössä ja jokaiselle on oikeasti ihan järkevä perustelu.

P O L K U J U O K S U K E N G Ä T

Polkujuoksukengän täytyy olla kevyt ja pronaatioltaan neutraali, en tykkää korkean dropin pohjista, koska niistä tulee möhkälemäinen vaikutelma eikä saa riittävää tuntumaa maastoon. Pohjan täytyy olla sellainen, että siihen uskaltaa luottaa märälläkin kalliolla. Kengän täytyy pysyä napakasti jalassa vaikkapa suossa eikä kengät saa pyöriä jalassa ja tehdä rakkoja, vaikka sukat kastuisivatkin.

Suunnistuksessa ja polkujuoksussa käytän joko Salomon S-Lab Speed -kenkiä (alempi kuva) tai Merrelin All Out Crusheja (ylempi kuva). Salomon on jalassa napakka ja sillä pystyy juoksemaan pitkiäkin siivuja metsässä. Pohja pitää todella hyvin liukkaallakin kalliolla. Merrell on taas superkevyt kuin höyhen, pohja myös pitävä, muttei ihan yhtä tarraava kuin Salomonissa. Merrelin valitsen fiilistelylenkille ja silloin kun haluan piristystä mun polkujuoksuasuun. 😉

Merrell All Out Crush

Salomon S-Lab Speed

P I T K Ä N  L E N K I N  K E N G Ä T

Pitkille lenkeille valitsen vaimennetummat kengät, että polvet, lonkat ja selkä säästyis pahimmilta tärähtelyiltä. Parhaimmillaan pitkät lenkit kestävät kolme tuntia, joten siinä ajassa kyllä ehtii tulla muutama isku kropalle. Pitkälle lenkille valitsen joko New Balancen Fresh Foam 1080:t (ylempi kuva) tai Hoka One One Clifton 3:t (alempi kuva). Ennen valitsin aina NB:n, mutta nyt tuo Hoka on kyllä kiilannut ohi rullaavuudellaan. Hokat näyttää möhkäleiltä, mutta tuntuu jalassa ihan superhyvältä ja juostessa on tosiaan rullaava ja kevyt.

New Balance Fresh Foam 1080

Hoka One One Clifton 3

L U O T T O K E N G Ä T

Tämä kategoria on käytetyin. Nämä mallit soveltuvat lähes lenkille kuin lenkille. En osaa laittaa kenkiä oikeastaan paremmuusjärjestykseen, sillä jalkaan valikoituu kengät pitkälti fiiliksen mukaan. Näillä kengillä voi heittää kävelylenkin, hengata kaupungilla tai juosta kovaa 15 – 25 kilometriä. Näillä ja seuraavan kategorian kengillä ei ole suurta eroa, ihan pieniä nyansseja vain.

Minun ensimmäiset selkeästi keyvemmät ja vähemmän vaimennetut lenkkarini olivat Asicsin DS Trainerit, sen jälkeen tutustuin New Balancen Zanteen ja rakastuin. Tämän vuoden Zante on hyvin paljon samanlainen kuin se ensimmäinen malli. Tämän Zanten pohja on hiukan jäykempi kuin edeltäjänsä ja askel on mukavasti ohjaava ja rullaava. (Ensimmäinen kuva.)

On Running Cloudflow -kenkiin suhtauduin ulkonäön perusteella todella skeptisesti, mutta kengät tuntuivat heti sovittaessa todella hyvältä. Juoksin ensimmäiset testilenkit talvella, jolloin tämä kenkä ei ole ihan parhaimmillaan, mutta siitä huolimatta olin aivan hämmästynyt. Kengässä on samaan aikaan tuntumaa alustaan että sopivaa vaimennusta. Talvella pakkasen takia vaimennus jäi vähän heikoksi ja tuntui vähän kovalta.

New Balance Zante v3

On Running Cloudflow

N O P E A T  K E N G Ä T

Nämä minun nopeiksi kengiksi kategorisoimat kengät ovat toisistaan hyvinkin erilaiset, mutta käyttötarkoitus näille on sama. On Running Cloudit  (ylempi kuva) valitsen vetotreeniin kovalle alustalle ja New Balancen Vazee Pacen (alempi kuva) valitsen aina esimerkiksi tartanille, koska Vazeen pohja on sopivan jäykkä, mutta rullaava. New Balanceilla olen vetänyt puolimaratonin ja vetotreenejä. Yksi eniten käytetyistä kengistäni. Tätä On Runningin mallia en ole vamman takia ehtinyt tarpeeksi monipuolisesti käyttämään, mutta nämä ovat valikoituneet juoksumattotreeneihin, koska en ole raskinut sotkea näitä vielä ulkona.

On Running Cloud

New Balance Vazee Pace

*Kaikki (paitsi viimeisen kuvan kengät) on saatu blogin kautta.

 

Löytyikö näistä sun oma lempparikenkä? Kerro mitkä on sun lempparikengät! 🙂

Ensikertalainen Jukolan viestissä

*Reissun maksoi Evoke Natural Goods, varusteet sponsoroi: Suunto, Salomon & Petzl

Tästä postauksesta voi käydä lukemassa tunnelmat ennen omaa suoritustani. Olin koko yön seurannut tulospalvelusta muiden suorituksia. Jokainen joukkueemme jäsen suoriutui yli odotusten, joka aiheutti sen, että otin itselleni ylimääräisiä paineita. Pelkäsin, että minä olen joukkueesta se, joka epäonnistuu.

Tiesin, että minun olisi pitänyt nukkua ennen suoritustani, mutta en pystynyt. Syödä sentään pystyin, joka olikin sitten lopulta ehkä huono veto, koska aamuviideltä syöty kanakeitto ei tykännyt pysyä sisälläni. Tai sitten se oli jännitys, joka laittoi aineenvaihduntaan turbovaihteen.

Tunnelma meidän teltassa oli ihana. Jokainen lähetettiin kannustavin sanoin metsään ja osuudeltaan saapuva toivotettiin hurrauksin tervetulleeksi.

Vihdoinkin oman vuoroni koittaessa seisoin lähtöalueella aivan nollat taulussa. Normaalisti vastaavassa tilanteessa olisin käynyt jonkinlaista mielikuvaharjoittelua, mutta tällä kertaa siihen ei oikein ollut mahdollisuutta, koska olin Jukolassa ensimmäistä kertaa. Kyselin vähän kanssasuunnistajilta neuvoa miten tilanteessa täytyy toimia, kun lähtö siirtyikin yhteislähtöön.

Siirryimme massana omien karttojemme viereen ja odotimme lupaa ottaa kartta käteen. Lupa tuli. Seuraavaksi odotimme lähtölupaa, jonka jälkeen kartan sai avata.

Lähtölaukaus kuului ja porukka ampaisi matkaan. Ampaisin itsekin juoksuun ja yritin päästä samaa vauhtia juoksevien matkaan. Samalla taittelin tuota valtavan kokoista karttaa auki ja yritin epätoivoisesti vilkuilla sitä ja löytää kartalta K-pistettä. Katsoin montako rastia on kaiken kaikkiaan, 21. Samalla huomasin, että koko massa juoksee yhtensä letkana, joten päättelin, että massa juoksee yhdessä K-pisteelle. Päätin, että viimeistään siinä etsin kartalta sijaintini. Minua oli jännittänyt eniten se, etten löydä lähtöpaikalta kolmiolle (K-piste). K-piste oli onneksi ensikertalaiselle helpossa paikassa, eli lammen rannassa, sijainti oli helppo paikantaa, koska kartalla oli vain kolme lampea.

Ensimmäinen rasti oli lähellä. Otin suunnan ja valitsin suunnan perusteella oikean letkan, jonka perään lähdin juoksemaan. Tähän letkaan sattui suunnistajatyttö, joka kertoi lukevansa minun blogia. 🙂 Rasti löytyi helposti, taas suunta ja menoksi. Hoin itselleni niitä asioita, joita olin muille sanonut rohkaisuna ennen metsään lähtöä. “Ota aina suunta. Lue maaston muotoja. Luota omiin taitoihin. Valitse helppokulkuinen reitti, jos on valinnanvaraa.”

Heti ensimmäiseltä rastilta lähdin peesaamaan vaaleanruskeapaitaista hollantilaista miestä, jonka vauhti näytti minulle sopivalta. Ohitin hänet ja hän otti minut kiinni, meni ohi… ja taas sama alusta. Olisikohan ollut jo toinen vai kolmas rasti, kun huomasin, että taas olemme lähdössä samaan suuntaan. Mies taisi kysyä minulta alkuvaiheen rastivälillä koodia ja sanoin “Yep…. I think so… I hope so…” 😀 Kerroin olevani ensimmäistä kertaa Jukolassa ja niin oli hänkin. Myös hän oli aloittanut suunnistuksen tänä keväänä ja harrastanut aiemmin polkujuoksua.

Lähtiessämme rastille, joka oli käytännössä kartan ihan toisessa päässä, sovimme että lähdemme etsimään rastia yhdessä ja varmistimme sijaintimme toisiltamme. Teimme reittivalinnan yhdessä. Päätimme mieluummin juosta pitkän pätkän tietä pitkin kuin metsää, että saisimme vähän vauhtia touhuun.

Rastilla kysyimme taas toisiltamme, mikä sinun seuraava rasti on. Ai taas sama, lähdetään. Minulla meni suunnan ottamiseen aina kauemmin aikaa kuin hollantilaisella, mutta juoksin aina miehen kiinni. Metsässä letkan perässä ei päässyt oikein kunnolla juoksemaan, joten valitsimme aina kun mahdollista sellaisen reitin, jossa pystyi päästelemään.

Metsässä huudeltiin koodeja ja minä vastailin niihin itsevarmana. Meneekö tämä letka 169:lle, kysyttiin. Vastasin itsevarmasti “joo”. Itse en yllättäen ollutkaan koodien huutelija, vaikka Henriikkakin oli etukäteen sitä mieltä, että olisin. Suunnan perusteella pystyi helposti päättelemään oman letkan ilman erillistä kyselyä.

Oman radan loppuvaiheessa, rastia 18 hakiessamme, tuli herpaantuminen. Kumpikin luotti vähän liikaa toiseen ja yhtäkkiä emme kumpikaan tienneet missä olemme. Lähellä ei ollut muita suunnistajia ja jonkin aikaa metsässä poukkoiltuamme näimme tien, jolle menimme paikantamaan sijaintiamme. Kohta juoksimme paikkaan, jossa oli kartta-alueen reunan/kielletyn alueen merkiksi laitettu nauha. Luulimme paikantaneen sijaintimme ja painelimme oletettuun suuntaan, josta rasti pitäisi löytyä. Ei löytynyt ja kohta tuli taas eteen tie. Hmm. Olimme menneet yhden “korttelin” liian pitkälle. Tähän törttöilyyn meni n. 15 minuuttia aikaa.

Loput rastit olivat todella helpoissa paikoissa ja painoimmekin urku auki loppuun asti. Tai mun urun pillit meni tukkoon ennen maaliviivaa, enää ei löytynyt irtiottokykyä ja nilkat tuntuivat pyörivän säärien jatkona kovasta muljuamisesta.

Henriikka ja Lari huusivat radan reunassa, että ota tuo mies kiinni, tarkoittaen hollantilaista. “En mä, oon juossut tuon kaverin kanssa koko matkan.” 🙂 Mä huutelin puolestaan heille, onko Veera jo tullut. Oletin, että Veera pinkoo 3 kilometriä pidemmän radan mua nopeammin.

Maalialueella Jesse taltioi ensimmäiset fiilikset kameralle ja sen jälkeen menin kiittämään hollantilaista seurasta. Kohta olimmekin koko joukkue Hillaa lukuun ottamatta kasassa fiilistelemässä kokemaamme. Hilla oli jo lähtenyt perheensä kanssa jatkamaan matkaansa. Purimme nauraen ja pulputtaen kaikkea kokemaamme, kunnes vilu alkoi hiipiä puseroon ja täytyi lähteä purkamaan telttaa.

Jälkilöylyt jäi vähän lyhyeksi väsymyksen ja pitkän kotimatkan vuoksi. Ajelimme mökille suihkuun ja hiukan lepäämään ennen kotimatkaa. Karonkkaa odotellessa…

Tässä vielä meidän joukkueen osuudet: matka, osuusaika ja sijoitus viestissä.

  1. Hilla Stenlund / 12,8 km / 1:55:07 / 798
  2. Lari Salama / 14,3 km / 2:21:47 /838
  3. Jesse Väänänen / 12,4 km / 1:35:36 / 622
  4. Henriikka Simojoki / 7,7 km / 1:44:27 / 738
  5. Marinella Himari / 7,9 km / 2:17:51 /957
  6. Elina Hovinen / 10,9 km / 2:11:18 / 961
  7. Veera Malmivaara / 13,9 km / 2:39:20 / 976

Reissu oli ikimuistoinen kaikkinensa. Ihan mahtava jengi! Voin luvata, että tämä Jukolan viesti ei jää ainoaksi.

Ennen omaa vuoroa…

*Yhteistyössä Evoke Natural Goods, Suunto, Salomon & Petzl

Vuorokausi takaperin olin vielä matkalla Jukolan viestistä kotiin aivan umpiväsyneenä, mutta todella onnellisena. Jukolan viesti kokemuksena menee kyllä elämäni top 10 aivan heittämällä. Aivan mielettömän hieno kokemus kaikkinensa. Olen koko päivän yrittänyt pureskella kaikkea kokemaani, enkä tiedä saanko vieläkään asioita kerrottua niin kuin ne koin.

Reissu Joensuu-Jukolaan oli aivan mieletön. Meidän joukkue oli muutoksista ja pienistä haasteista huolimatta, tai ehkä juuri siksi, aivan täydellinen. Lopullinen joukkueemme oli Jukolan viestin juoksujärjestyksessä seuraavanlainen: Hilla Stenlund, Lari Salama, Jesse Väänänen (kuvaaja), Henriikka Simojoki, Marinella Himari, minä ja Veera Malmivaara. Ensimmäisen yön yövyimme Vaarinkallion huvilalla ja toisen yön puolestaan Jukolan viestin kisa-alueella Evoke-teltassa.

Otto Rönkä haastattelee meitä Yle Urheilun juttuun

Kisapäivän aamuun heräsimme kymmenen aikoihin. Tankkasimme reilusti aamiaista samalla jutustellen hyväntuulisesti. Ennen kisa-alueelle siirtymistä teimme kukin hiukan töitä ja letitimme toistemme hiukset tiimileteille. Matkalla kisa-alueelle kävimme vielä pitsalla. Syödessämme kertasimme karttamerkit ja säännöt. Mielessämme pyöri monta kysymystä ja odotimme kuumeisesti, että pääsisimme kuulemaan Hillalta vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Hilla yöpyi perheineen teltassa Jukolan telttakylässä.

Ensikertalaiset

Päästyämme kisakeskukseen jännitys alkoi nousta. Kisa-alueen tunnelma oli aivan ainutlaatuinen. Paikalla oli tuhansia ihmisiä. Heti ensimmäisenä haimme meidän kisanumerot ja sen jälkeen siirryimme mediakeskukseen Yle Urheilun haastateltavaksi. Edessä oli vielä monta asiaa, jotka täytyi hoitaa. Mutta ensimmäisenä halusimme kysellä Hillalta kaikki ne kysymykset. Saimme tyhjentävät vastaukset ja vakuuttelut, että homma hoituu. Sen jälkeen täytyi hakea emitit (eli leimauslaitteet) Suunnistajan Kaupalta, selvittää telttapaikan numero, syödä, etsiä telttapaikka, kantaa tavarat telttapaikalle ja pystyttää teltta. Vaikka olimme varanneet tähän kaikkeen aikaa neljä tuntia, silti tuli kiire katsomaan Jukolan viestin lähtöä.

Hillan ohjeita kuuntelemassa

Jukolan viestin lähtö oli elämys. Ilta oli kaunis ja aurinko alkoi painua mailleen. Tunnelma sähköistyi ja ensimmäiselle etapille lähtevät juoksijat verryttelivät. Kameramiehet asettuivat kuvaustorniin ja Ylen kuvausauto odotti tiellä lähtölaukausta. Presidenttikin kunnioitti tapahtumaa läsnäolollaan. Lähtöalueen reunustat pursusi silmänkantamattomiin ihmisiä. Yritimme löytää sopivan paikan, josta näkisimme edes jotakin. Turhaan. Jesse kiipesi kuvaajien torniin ja Veera Larinsa olkapäille. Nella pitkänä näki jotakin ja me muut tyydyimme aistimaan tunnelmaa ja katsomaan ohi säntäävien suunnistajien päälakia ja otsavalojen kajastusta.

Lähdön jälkeen tuntui että nukahdan pystyyn. Stressaaminen ja jännittäminen oli vienyt minusta kaikki mehut. Päätinkin, että kömmin makuupussiini lepäämään niin pitkään kuin vain mahdollista. Makuupussiin päästyäni uni ei tullutkaan, vaan aloitimme vimmatusti päivittämään Jukolan viestin tulospalvelun sivua ja seurasimme Hillan etenemistä. Kohta Lari alkoi valmistautua omaan vuoroonsa. Larin suorituksen aikana onnistuin nukkumaan tunnin ja herätin vihdoinkin hetkeksi nukahtaneen Veeran ilmoittamalla, että Lari on päässyt maaliin. En malttanut nukkua. Painoin tulossivun refresh-nappulaa satoja kertoja. Luovutin nukkumisen suhteen Henriikan vuoron lähestyessä. Lähdin saattamaan jännittävää naista alueelle ja samalla katsoin miten hommat lähtöalueella menee rauhoittaakseni omaa jännitystä.

Yritettiin bongata Hillaa screeniltä.

Jokainen vuorollaan tuli metsästä teltalle endorfiini- ja onnellisuusryöpyissään kertomaan omia fiiliksiään suunnistuksesta. En oikein osannut suhteuttaa tarinoita mihinkään. Vakuuttelin jokaiselle omalle etapilleen lähtijälle, että kaikki menee hienosti. Oman vuoroni lähestyessä olin varma, että minä olen se, joka pilaa koko joukkueen suorituksen. Lähtökarsinassa seistessäni tuijottelin tyhjyyteen ja olin varma, etten selviydy omasta osuudestani.

Tulospalvelu kertoi mieletöntä tarinaa – meidän joukkue suoriutui aivan yli odotusten. Jokainen pisti omaa parastaan ja ylikin! Jessen suoritusta ihmettelimme kaikki haavi auki. Vain tunti ja 35 minuuttia, kun kaveri kävi pinkomassa 12,3 kilometrin reitiltä 27 rastia maastosta. Harjoittelumuotona tuolla entisellä maastohiihtäjällä oli juosta meidän suunnistustreenien rastit kamerakaluston kanssa.

Jesse. Kamera ja kuvaaja ei toiminut enää tässä vaiheessa päivää hyvässä yhteistyössä. Tarkennuspiste on puskassa, vaikka pitäisi olla Jessessä.

Ennen Nellan vuoroa kävin naisen kanssa syömässä aamupalaksi kanakeittoa ja pullaa. 😀 Mielenkiintoinen kokemus, jonka jälkeen jouduin piipahtamaan bajamajassa vähän turhan monta kertaa. Tässä välissä nukuin toisen arviolta tunnin pituisen pätkän.

Nellan eteneminen näytti tulospalvelussa jälleen huimalta ja lähdin lähtöalueelle odottamaan naisen saapumista. Ilmeisesti jokin rasti (67?) oli aiheuttanut isolle osalle suunnistajista haastetta ja tämä viivästytti Nellan saapumista maalialueelle. Maali ehti mennä täpärästi kiinni ja lähtöni siirtyi yhteislähtöön. Minua ennen lähetettiin ankkurit matkaan ja meidän ankkuri oli Veera. Ehdimme Veeran kanssa hurrata Nella maaliin ja vaihtaa nopeasti fiilikset, ennen kun Veera ampaisi muiden ankkureiden kanssa matkaan. Tässä vaiheessa kävin ties monettako kertaa vessassa ja pelkäsin, että oma osuuteni menee puskassa kyykkien.

Hämmentyneenä seisoin karsinassa muiden yhteislähtöön lähtijöiden kanssa. Siirryin karttani viereen ja odottelin lupaa ottaa kartan käteeni. Kartta käteen, vielä odotellaan lähtölupaa. Olo oli todella epätodellinen…

Jatkuu seuraavassa postauksessa.

Lähes kaikki kuvat: Jesse Väänänen / Snou Creative

Suvi-ilta Kolilla

Ajoimme eilen työpäivän mittaisen ajomatkan Helsingistä Itä-Suomeen Kolille. Matka hujahti nopeasti hyvässä seurassa. Saavuimme illansuussa Pielisen rannalla sijaitsevaan Vaarinkallio-huvilaan, jossa majoitumme Jukolan viestin ajan.

Henkka rupesi laittamaan ruokaa ja Tuomas teki saunavihdat. Me muut loikoilimme huvilan lattialla ja jännitimme tulevan päivän Jukola-koitosta samalla ihastellen ikkunasta avautuvaa upeaa maisemaa.

Vasta auringonlaskun lähestyessä pääsimme vihdoinkin ruokapöydän ääreen. Houkuttelin Veeran ja Larin kanssani ruoan jälkeen Pieliselle melomaan ja ottamaan valokuvia.

Vasta puolenyön jälkeen loputkin joukkueen jäsenet saapuivat mökille juuri saunan lämmettyä. Henriikka sai houkuteltua meidät  yöunille.

Maltoimme kömpiä omiin sänkyihimme vasta lähempänä kahta.

Nyt jännittää melkolailla. Alamme vähitellen siirtymään kisa-alueelle. Toivottakaa meille onnea!

Projektissa mukana olevat juoksijat/bloggaajat:

Henriikka Simojoki
Hilla Stenlund
Jesse Väänänen
Marinella Himari
Veera Malmivaara
Lari Salama

Sateiset suunnistustreenit

*Projektin kustantaa Evoke Natural Goods ja varusteet sponsoroi Suunto, Salomon ja Petzl

Viikon päästä on Jukolan viesti. Lähtölaukaus pamahtaa klo 23 ja pimeyteen ampaisee meidän joukkueen ensimmäinen juoksija monen muun otsalamppupäisen suunnistajan kanssa. Vatsanpohjasta kouraisee pelkkä ajatus. Jännittää! Uusi ja tuntematon pelottaa aina, kun ei oikein tiedä miten siellä hommat sujuu. Kuinka eri juttu on suunnistaa Jukolan viestissä kuin iltarasteilla?

Olin viime vuonna Jukolan viestissä töissä ja silloin päätin, että seuraavalla kerralla olen mukana itse juoksemassa. Siksi päätin organisoida tällaisen projektin. Koko kevään olemme harjoitelleet joukkueemme kanssa suunnistamista. Aloitimme harjoitukset kevättalvella lumisessa metsässä ja torstaina suunnistimme kesäisessä sateisessa Sipoon metsikössä. Projektin matkan varrelle on sattunut monenlaista haastetta, mutta torstain treenit osoittivat, että meillä on tosi hyvä tiimi ja tulemme suoriutumaan Jukolan viestistä hienosti, jos ei ajallisesti, niin ainakin jos onnistumista mitataan naurun ja läpänheiton määrällä.

Suunnistus on ihan mahtava laji. Suunnistaessa saa olla metsässä, juosta poluilla ja joka kerta suunnistaessa saa onnistumisen kokemuksia ja oivalluksia.

Tämä kuva kiteyttää hyvin viime torstain harjoitusten tunnelman. Nämä naiset! <3

Torstain treeneissä jokainen sai omen tähtihetkensä ja oivalluksensa. Itselläni se tuli yhdellä rastilla, kun luulimme menneemme rastin ohi, mutta olin omasta mielestäni varma, että näin ei ollut. Siinä jokainen lähti vähän eri suuntiin katselemaan ja mä päätin, että menen sinne missä rasti mun mielestä on ja siellähän se oli. Olen oppinut luottamaan itseeni. Katson karttaa ja maastoa, koitan malttaa rauhassa ajatella. Tuossa on tuo kallio, tuossa kivi, tuossa menee oja – mun on pakko olla tässä. Ei se sen vaikeampaa ole. En tuijota karttaa yksityiskohtaisesti ja etsi jokaista kiveä, vaan tulkitsen karttaa ja maastoa aika suurpiirteisesti. Itselleni tärkeintä on pysyä rauhallisena ja luottaa itseeni ja siihen että osaan. Jos menen paniikkiin ja alan epäilemään omaa sijaintiani, siitä ei tule yhtään mitään. Silloin voin olla varma, että eksyn enkä löydä yhtäkään rastia.

Viimeisimmät treenit olivat ihan täyttä kultaa. Tulimme kaikki Sipoon perukoille keskeltä kiireitämme. Olimme joutuneet pykimään Helsingin ruuhkissa aivan liian kauan ja tulimme siitä syystä jokainen hiukan myöhässä. Vettä tuli kuin aisaa, mutta heti metsänlaitaan päästyämme jokaisella oli nauru herkässä eikä yhtään harmittanut päästä metsään.

Nella oli unohtanut peukkukompassinsa kotiin eikä meinannut millään päästä tutuiksi laattakompassin kanssa. Muistan itse projektin alussa ihmetelleeni peukkukompassia, mutta nyt kun siihen on tottunut, niin se lähtee kyllä jatkossa myös vaelluksille mukaan. Niin näppärä ja helppo.

Kastuimme treeneissä pikkuhousuja myöten hiestä ja sateesta. Metsä tuoksui ihanalta eikä kastuminen haitannut yhtään. Oli lämmin ja meillä oli tosi kivaa kimpassa.

Viikon päästä katsotaan miten meidän käy. Hyvin meidän käy.

Projektissa mukana olevat blogit: Aamukahvilla, Kaukokaipuu, Hilla Stenlund, Team Salamavaara ja meigä.

Kuvat: Jesse Väänänen

 

Ihanat iltarastit

Suunnistaminen on ihanaa! Tiesittekö sen? Aloitin suunnistamisen tänä keväänä tämän meidän suunnistusprojektin myötä. Meillä on tähtäimenä kesäkuussa järjestettävä Jukolan viestin “miesten kilpailu”, eli seitsenhenkisen joukkueen viestisuunnistus. Joukkueessamme on seitsemän bloggaajaa minä mukaan lukien. Olemme harjoitelleet yhdessä noin joka toinen viikko.

Edellisillä iltarasteilla näin kokonaisia perheitä yhdessä harrastamassa suunnistusta. Sydämeni suli. Mukana oli alle kouluikäisiä emitit käsissään innoissaan etsimässä rasteja. Me olemme harrastaneet koko perheenä monenlaista liikuntaa. Olemme käyneet yhdessä uimassa, juoksemassa, pyöräilemässä, ollaan tehty kuntopiiriä ja retkeilty Nuuksion metsissä. Näiden iltarastien jälkeen minulle syttyi toivonkipinä, että suunnistuksesta voisi tulla meille koko perheen yhteinen harrastus.

Esikoiseni on joskus ohimennen maininnut, että häntä voisi kiinnostaa suunnistus. Tytöt ovat tottuneet liikkumaan metsässä ja ilmeisesti nykyisin jopa ihan nauttivat siitä.

Meillä oli eilen jälleen #evokegoesjukola-joukkueen yhteistreenit ja minulla on tällä viikolla lapset. Lapsiviikkoina on välillä haasteita saada omat treenit tehtyä, huolehtia lasten harrastuksista, harrastusvapaina iltoina järkevistä aktiviteeteista, aikatauluista ja sujuvasta arjesta. Yritän parhaani mukaan yhdistää omat treenit ja lasten kanssa yhdessäolon aina kun se vain on mahdollista. Eilen esikoinen halusi mennä kavereidensa kanssa pelaamaan fudista ja kuopuksella oli partio. Keskimmäinen tytär lähti sitten minun ja meidän joukkueen suunnistustreeneihin.

Ilma oli mitä parhain. Meille osui kevään ensimmäinen kunnolla lämmin päivä. Iltarastit olivat tällä kertaa Leppävaaran urheilupuiston tuntumassa. Valitsimme 3,5 kilometrin radan, jota lähdimme jokainen joukkueen jäsen itsenäisesti suorittamaan. Minä ja tyttäreni parivaljakkona. Tytär toimi leimaajana ja tsempparina, minä luin karttaa. Yritin siinä samalla vähän opettaa oppimiani suunnistustaitoja tyttärelleni. Jossakin kohtaa mietin, että siinä se lapsi vain kirmaa minun rinnallani ja luottaa, että äiti löytää perille. ❤️

Ensimmäinen rasti löytyi helposti, fiilis oli katossa ja itseluottamustakin tuntui tällä kertaa löytyvän suunnistukseen. Toinen rasti ei meinannut millään löytyä, koska en ollut vielä oikein sisäistänyt kartan mittasuhteita. Virheestä otettiin opiksi ja loput rastit löytyivät huomattavasti helpommin. Tyttöni kommentoi jossakin välissä pusikossa loikkiessamme, että “tämä on hauskempaa kuin luulin”. Posket punaisina paitahihasillaan hujahti huomaamatta reilu tunti ja mittariin kertyi kilometrejä 5,5. Täydellistä! Olen ihan rakastunut lajiin. Kotiin päästyä kuopus kommentoi “minä tulen seuraavalla kerralla mukaan”.

Projektissa mukana olevat bloggaajat: Aamukahvilla-blogin Henriikka, Kaukokaipuu-blogin Nella, Team Salamavaaran Veera ja Lari, Hilla Stenlund sekä Martina Aitolehti.

Kuvat: Jesse Väänänen