“Sä et tiedä kuinka ihanaa se on”

Näin sanoi sisko minulle eilen puhelimessa. Sisko tarkoitti suunnistamista Nuuksion metsässä. Tämän fiilistelyn taka-ajatuksena oli saada minut hänelle seuraksi iltarasteille. Sisko oli tainnut unohtaa, että minun viime kevät pyöri paljolti suunnistamisen ympärillä ja huipentui kesäkuun Jukolan viestiin.

Lupauduin seuraksi, koska tiesin, että se todella on ihanaa ja että suunnistaminen ja metsässä oleminen on juuri sitä, mitä tarvitsen keskelle kiireistä viikkoa. En ole aikoihin päässyt edes retkelle.

Voi sitä riemua, kun voin taas juosta!

Rakastuin viime keväänä suunnistamiseen, mutta en ole voinut tätäkään lajia harrastaa pitkiin aikoihin. Aamulla pakkasin reppuuni lähes korkkaamattomat Sarvan IRock -polkujuoksukengät, Salomonin juomarepun ja tietysti kompassin. Pyöräilin suoraan koulusta Espoon perälle siskon perheen päivällispöytään. Vatsat täysinä ajelimme kohti Nuuksiota ja Solvallaa.

Siskon yhtäkkinen suunnistusintoilu johtuu siitä, että hän oli lupautunut Venlojen viestin joukkueeseen ja tarvii harjoitusta ennen koitosta.

Olemme siskon kanssa molemmat aika kiivasluonteisia ja olin varma, että saamme pöpelikössä riidan aikaiseksi. Riitaa ei tullut. Sen sijaan nautimme upeasta kesäillasta, fiilistelimme onnistumisia ja keskityimme suunnistamiseen.

Suunnistus on ihana laji. Meillä hurahti metsässä 3,5 tuntia aivan huomaamatta. Vain nälkä muistutti ajan kulusta. Nälkä teki myös sen, että keskittyminen ei ollut enää parhaalla tasolla. Yhdeltä rastila otimme suunnan ja sisko totesi ääneen, että “nyt ei kannata olla näin itsevarma, koska silloin tulee tehtyä virheitä”. Itsevarmuuteen se ei kaatunut. Polulla lepäsi sahalaitainen kyykäärme, jota säikähdimme. Meistä kajahti kaksi kiljahdusta ilmoille ja säikähdys kadotti ajatuksen kokonaan. Juoksimme “käärmettä karkuun” ja tipahdimme kartalta. Etsimme rastia aivan älyttömän kauan, kunnes tajusimme, että olemme väärien soiden välissä.

Lopulta rasti löytyi ja muutama seuraavakin. Joka suunnistuskerralla oppii jotakin, myös itsestään.

On aivan ihanaa kun voin taas juosta! Ei ole parempaa kuin kirmata metsässä ilta-auringon siivilöityessä havupuiden oksien läpi. En tiedä kauniimpaa kuin kangasmetsä tuossa lämpimässä valossa.

City Survivors

*Saimme kilpailuun osallistumisen ilmaiseksi

Viime lauantaina Helsingin kadulla kirmasi satapäin seikkailunhaluisia kaupunkisuunnistajia. Lauantaina järjestettiin toista kertaa Helsingissä City Survivors -seikkailukilpailu. Olin viime vuonna ystäväni kanssa tapahtumassa mukana yhdellä rastilla jakamassa juomaa. Silloin mietimme, että kisa näyttää hauskalta ja olisi siistiä osallistua kisaan.

Tapahtuma-aamuna letitimme toisillemme hollantilaiset letit ja puimme päästä varpaisiin samanlaiset asut (kiitos 2XU ja New Balance). Vielä ihan viime hetkillä päätimme, että syödään nyt vielä puurot, että jaksamme juosta. Onneksi söimme, sillä meillä meni kisan suorittamiseen aikaa lähes neljä tuntia.

Lähdön lähestyessä jännitys kasvoi, eikä vähiten siksi, koska mun jalat olivat loikkatreenistä yllättävänkin kipeät. TFW:n pojat pisti lähtöalueella kilpailijoihin lämpöä pintaan ja ennen lähtökäskyä saimme ensimmäisen vihjeen. Tuijotimme lapussa lukevia kirjaimia aivan nollat taulussa ja mieleen hiipi epätoivo: selviämmekö tästä? Onneksi Marulla oli nämä hommat paremmin hallussa ja hän hoksasi, että meidän tulee juosta telakkapuistoon. Seuraava rasti olikin jo helpompi, saimme kuvavihjeen rakennuksesta, jonka tunnistin Aleksanterin teatteriksi. Lähes jokaisella rastilla oli jokin päättelytehtävä ja sen lisäksi välillä saimme suorittaa konkreettisempia tehtäviä, kuten palapeli ja mysteerilaatikon avaaminen.

Pari rastinväliä menimme metrolla. 🙂 Se oli kisassa sallittu.

Tehtävät tuntuivat vaikeilta, koska lähdimme ratkomaan tehtäviä aina vähän liian vaikean kautta, kunnes löysimme oikean tavan ratkaista tehtävän. Kisan loppuvaiheilla erään missitehtävän äärelle kerääntyi isompi porukka, jonka kanssa yritimme yhdessä ratkaista koodia lukittuun laatikkoon. Nauratti, turhautti ja oli jo nälkäkin. Yhteinen epätoivo sai meidät epäilemään saammeko koodia lainkaan ratkaistua, vaikka lopullinen ratkaisu olisi ollut ihan helposti pääteltävissä. Olimme jälleen lähtenyt ratkaisemaan tehtävää vähän turhan kaukaa haetulla ratkaisulla. Jatkoimme koko loppumatkan samalla porukalla yhdessä tehtäviä ratkoen ja toisiamme kannustaen.

Matkalla tuli tietysti muutama turhan pitkä reittivalinta ja tehtävien ratkomiseen meni pisimmillään yli puoli tuntia aikaa. Tunsin itseni paikoitellen tosi tyhmäksi, mutta oikean ratkaisun löytäminen tuntui aina yhtä hyvältä. Kisan loppupuolella tuntui, että kunto loppuu ja nälkä vaivasi. Emme osanneet varautua näin pitkään kisaan. Olisi pitänyt ymmärtää ottaa jotain evästä tai geelejä reppuun mukaan. Tapahtuma oli tosi hyvin järjestetty ja kaikki sujui järjestelyiden puolesta vimpan päälle.

Maaliin saapui seistsemän iloista naista! Oli mahtava kokemus! Sykemittarin mukaan matkaa kertyi lähes 19 kilometriä ja aikaa meni 3:56’20. Jalka kesti tämän yllättävän ok, vaikka seuraavat kaksi päivää jalat olivat todella kipeät!

Summer Challenge Adventure

Kuten blogiani pidempään seuranneet tietävät, että rakastan kokeilla uusia juttuja ja heittäytyä. Mitä älyttömämpi haaste, olen aina vain varmemmin mukana. Kesäkuussa tapasin ensimmäistä kertaa Krissen, joka oli lähdössä kolmen muun urheilijan kanssa seikkailu-urheilun EM-kisoihin Venäjälle. Annoin Krissen joukkueen matkaevääksi hiukan Evokea. Siinä eväitä noutaessaan hän kertoili minulle lajista ja mainitsi, että hän järjestää seikkailu-/multisport-kisaa myös Suomessa, itse asiassa heinäkuun lopulla Fiskarsissa. Tapahtuman nimi on Summer Challenge Adventure. Krisse kutsui minut mukaan ja innostuin välittömästi. Tehtäväkseni jäi hommata itselleni kisakumppani.

Laji oli minulle aivan uusi, en ollut oikeastaan edes kuullut koko lajista mitään. Krisse toki kertoi, että seikkailukisoissa edetään suunnistamalla maastopyöräillen, juosten ja meloen. Rasteilla saattaa tulla erilaisia yllätystehtäviä. Tässä Summer Challenge Adventure -kisassa melonnan sijasta lajina oli uimapatjailu. Tämä kisa tulisi olemaan ihan vain miniversio EM-kisoihin verrattuna, jossa nuo hurjat tyypit vetivät 72 tuntia putkeen!

Siskon mies veti heinäkuun ensimmäisenä päivänä ässän hihasta ja suoritti Tahko MTB:ssä 60 kilometrin kisan ja lamppu syttyi! Tuossa on mulle kisakumppani! Joona innostui ideasta heti ja alettiin valmistautumaan, lähinnä henkisesti.

Kisaan ei oikein pystynyt valmistautumaan kummemmin, kun ei tiennyt yhtään mitä on edessä. Tiedettiin, että mukana täytyy olla kompassi, emit, kontaktimuovia karttoja varten, vettä, pilli, puhelin vedenpitävässä pussissa, vararengas, pyörän pumppu ja ensiapupakkaus.

Ajelimme viime lauantaiaamuna Fiskarsin upeisiin maisemiin. Jännitti. Joona oli vuokrannut pyörän jostakin paikallisesta pyöräliikkeestä. Yritimme touhukkaina ottaa selvää mitä tapahtuu, missä pitää olla ja mitä mitä mitä? Jäin kuuntelemaan kisaohjeita, Joona lähti hakemaan vuokrapyöräänsä. Ohjeita kuunnellessa muovitin karttoja ja ohjeita. En ymmärtänyt ohjeista mitään enkä oikein osannut kysyä mitään tarkentavia kysymyksiä. Krisse lainasi meille uimapatjat ja pumput. Tungettiin pakollisia varusteita reppuihimme ja ne tulivat yllättävän täyteen. Survoin tavarat omaan reppuuni samaan tyyliin kuin käsilaukkuuni, eli ei mitään järjestystä tai logiikkaa.

Team Risu & Männynkäpy

10 minuuttia aikaa lähtöön eikä Joonaa näy missään. Alan hermostua. Iso osa tavaroista, kuten numerolappu ja puhelin on auton sisällä ja auton avaimet on Joonan mukana. Hermostuttaa enemmän kuin jännittää.

5 minuuttia lähtöön. Näen Joonan polkevan hiki hatussa ja hapokkaan näköisenä kisapaikalle kulkevaa ylämäkeä. Äkkiä loput kamat reppuun, numerolappu reppuun kiinni ja viivalle ihmettelemään, että mitäköhän seuraavaksi tapahtuu. Maaliviivalle siirtyessämme Joona kertoi, että pyörävuokraamon osoite oli netissä väärin ja oikean osoitteen löydettyään pyörässä, joka oli hänelle varattu, ei ollutkaan ketjuja paikoillaan. 😀 Pyöräkaupan pitäjä oli siinä vaiheessa vielä lähtenyt hakemaan kotoa ketjuja pyörään. Uskomatonta tuuria!

Lähtölaukaus törähti ja porukka säntäsi kisa-alueena toimivan koulun pihalla olevaan kaukaloon hakemaan ensimmäisiä ohjeita, samaiseen kaukaloon meidän oli pitänyt jättää pyörät ennen starttia. Luvassa oli ensimmäinen prologi, jossa piti noutaa rastit maastosta juosten. Ihmettelimme saamaamme isoa karttaa ja kaukalon seinässä olevaa frisbeegolf-radan karttaa emmekä kumpikaan ymmärtäneet mitään. Pää löi tyhjää ja olo muistutti paniikkia. Tuntui, että tästä ei tule kyllä yhtään mitään. Emme tule selviämään tästä.

Lähdimme pöpelikköön, jonne lauma muita oli hetki sitten syöksynyt. Sieltä löytyi kuin löytyikin rata ja merkityt rastit, jotka meidän tuli sieltä hakea. Tuloksissa kyllä jälkeenpäin luki, että olimme missanneet yhden rastin? Saavuimme takaisin koululle, eli lähtöpaikalle, jossa pyörät odottivat. Sanoin Joonalle, että nyt on aamukakan aika, pakko päästä vessaan. 😀 Tässä vaiheessa olimme antaneet muille ainakin sen 15 minuuttia etumatkaa, joka meillä oli mennyt kaikenlaiseen säätämiseen.

Pyöräpaikalla piti jälleen leimata rasti, jossa myös ohjeistettiin ottamaan lasillinen vettä ja yksi raaka kananmuna, jotka piti kuljettaa seuraavalle rastille. Lasi piti luovuttaa vähintään puolillaan ja kananmuna ehjänä. Pyörää piti taluttaa tämä rastinväli. Kävelimme aika hissukseen. Olo oli aika pöllämystynyt. Rasti löytyi helposti ja vähitellen alkoi tuntua siltä, että kyllä me tämä handlataan, kun suunnistustaitoakin löytyy. Jätimme kananmunan ehjänä ja vesilasin riittävän täytenä ja leimasimme rastin. Seuraavalle rastille pääsimme ihan polkemalla pyörää. Mun renkaat olivat maastoon liian täydet ja päästelin niistä enimmät ilmat pois. Seuraavat rastit löytyivät helposti eikä tullut yhtään pummia. Aloimme päästä vauhtiin ja fiilikseen.

Kuudes rasti oli patjailurasti. Meillä meni ihan älyttömästi aikaa ihmettelyyn, taas. Mitä pitää ottaa mukaan patjan päälle? Mitä jätetään pyörille? Kuka kantaa mitä kantaa? Otetaanko vähän evästä? Niin, ja patjatkin piti täyttää.

Patjailurastit sai käydä hakemassa vapaavalintaisessa järjestyksessä ja teimmekin mielestäni ihan hyvän reittivalinnan. Meloimme uimapatjoinemme itsemme lähimpään saareen, josta kävelimme patjoinemme saaren läpi, josta oli vain lyhyt patjailumatka seuraavalle rastille ja siitä patjaillen viimeisen rastin kautta rantaan. Patjailu oli yllättävän raskasta olkapäille, mutta hauskaa. Patjaa oli vaikea saada pysymään suorassa. Nauratti ihan hirveästi ja olo oli kerrassaan älykäs siellä hekotellessa.

Patjailun jälkeen pääsimme taas juoksemaan. Tällä kertaa juoksupätkä oli paljon pidempi, ehkä 5 kilometriä. Viimeisellä juoksurastilla odotti yllätys. Toisen piti käydä hakemassa rasti uiden saaresta. Joona uhrautui tähän. Tässä vaiheessa olimme kisailleet jo reilut kaksi tuntia. Juoksun jälkeen meni taas oma aikansa siihen reppujen pakkaamiseen ja patjojen rullaamiseen. Onneksi olimme avanneet patjojen venttiilit ennen juoksuun lähtöä, koska ne olivat tyhjentyneet ihan kokonaan.

Seuraavaksi pääsimme pyöräilemään pitkäksi pätkäksi. Muutama rasti oli kirjain-rasti, ei leimaus-rasti, ja huomasimme hävittäneemme meidän kynän. Pelkäsimme, että meidät hylätään, jos kynää ei löydy ja stressasimme muistammeko rastikirjaimet. Paahdoimme polkuja ja teitä niin paljon kuin jaloista irtosi ja fiilistelimme samalla upeita maisemia. Päivä oli tosi lämmin ja paahteinen, onneksi saimme välillä viilentyä patjaillen ja uiden, muuten olisi saattanut tulla nestehukka.

Kisa huipentui patjailuun Fiskarsin keskustassa menevässä joessa. 😀 Siellä me ihan tosissaan väänsimme itseämme eteenpäin pyörivine uimapatjoinemme menemään lumpeenlehtien seassa, osa kisailijoista yhä edelleen kypärät päässä. 😀

Pääsimme maaliin hiukan alle neljässä tunnissa. Maalissa jännitti saammeko tulosta ja olimmeko löytäneet kaikki rastit. Saimme tuloksen. Suoritettu! Huikea fiilis! Ihan mahtava kokemus. Pakko päästä uudestaan!

Ei ollut yhtään niin rankkaa ja hullua kuin olin ajatellut. Se oli enemmän sellaista hauskaa urheilua, jonka aikana ei tullut edes ajateltua, että tässä nyt hirveästi treenataan, kun suoritti vain rastin kerrallaan ja nautti menemisestä. Kannattaa lähteä mukaan!

Kiitos Joonalle seurasta! Ja iso kiitos Krisselle, kun tarjosi meille tämän mahdollisuuden!

Kuvat: Jani Kiri

Ensikertalainen Jukolan viestissä

*Reissun maksoi Evoke Natural Goods, varusteet sponsoroi: Suunto, Salomon & Petzl

Tästä postauksesta voi käydä lukemassa tunnelmat ennen omaa suoritustani. Olin koko yön seurannut tulospalvelusta muiden suorituksia. Jokainen joukkueemme jäsen suoriutui yli odotusten, joka aiheutti sen, että otin itselleni ylimääräisiä paineita. Pelkäsin, että minä olen joukkueesta se, joka epäonnistuu.

Tiesin, että minun olisi pitänyt nukkua ennen suoritustani, mutta en pystynyt. Syödä sentään pystyin, joka olikin sitten lopulta ehkä huono veto, koska aamuviideltä syöty kanakeitto ei tykännyt pysyä sisälläni. Tai sitten se oli jännitys, joka laittoi aineenvaihduntaan turbovaihteen.

Tunnelma meidän teltassa oli ihana. Jokainen lähetettiin kannustavin sanoin metsään ja osuudeltaan saapuva toivotettiin hurrauksin tervetulleeksi.

Vihdoinkin oman vuoroni koittaessa seisoin lähtöalueella aivan nollat taulussa. Normaalisti vastaavassa tilanteessa olisin käynyt jonkinlaista mielikuvaharjoittelua, mutta tällä kertaa siihen ei oikein ollut mahdollisuutta, koska olin Jukolassa ensimmäistä kertaa. Kyselin vähän kanssasuunnistajilta neuvoa miten tilanteessa täytyy toimia, kun lähtö siirtyikin yhteislähtöön.

Siirryimme massana omien karttojemme viereen ja odotimme lupaa ottaa kartta käteen. Lupa tuli. Seuraavaksi odotimme lähtölupaa, jonka jälkeen kartan sai avata.

Lähtölaukaus kuului ja porukka ampaisi matkaan. Ampaisin itsekin juoksuun ja yritin päästä samaa vauhtia juoksevien matkaan. Samalla taittelin tuota valtavan kokoista karttaa auki ja yritin epätoivoisesti vilkuilla sitä ja löytää kartalta K-pistettä. Katsoin montako rastia on kaiken kaikkiaan, 21. Samalla huomasin, että koko massa juoksee yhtensä letkana, joten päättelin, että massa juoksee yhdessä K-pisteelle. Päätin, että viimeistään siinä etsin kartalta sijaintini. Minua oli jännittänyt eniten se, etten löydä lähtöpaikalta kolmiolle (K-piste). K-piste oli onneksi ensikertalaiselle helpossa paikassa, eli lammen rannassa, sijainti oli helppo paikantaa, koska kartalla oli vain kolme lampea.

Ensimmäinen rasti oli lähellä. Otin suunnan ja valitsin suunnan perusteella oikean letkan, jonka perään lähdin juoksemaan. Tähän letkaan sattui suunnistajatyttö, joka kertoi lukevansa minun blogia. 🙂 Rasti löytyi helposti, taas suunta ja menoksi. Hoin itselleni niitä asioita, joita olin muille sanonut rohkaisuna ennen metsään lähtöä. “Ota aina suunta. Lue maaston muotoja. Luota omiin taitoihin. Valitse helppokulkuinen reitti, jos on valinnanvaraa.”

Heti ensimmäiseltä rastilta lähdin peesaamaan vaaleanruskeapaitaista hollantilaista miestä, jonka vauhti näytti minulle sopivalta. Ohitin hänet ja hän otti minut kiinni, meni ohi… ja taas sama alusta. Olisikohan ollut jo toinen vai kolmas rasti, kun huomasin, että taas olemme lähdössä samaan suuntaan. Mies taisi kysyä minulta alkuvaiheen rastivälillä koodia ja sanoin “Yep…. I think so… I hope so…” 😀 Kerroin olevani ensimmäistä kertaa Jukolassa ja niin oli hänkin. Myös hän oli aloittanut suunnistuksen tänä keväänä ja harrastanut aiemmin polkujuoksua.

Lähtiessämme rastille, joka oli käytännössä kartan ihan toisessa päässä, sovimme että lähdemme etsimään rastia yhdessä ja varmistimme sijaintimme toisiltamme. Teimme reittivalinnan yhdessä. Päätimme mieluummin juosta pitkän pätkän tietä pitkin kuin metsää, että saisimme vähän vauhtia touhuun.

Rastilla kysyimme taas toisiltamme, mikä sinun seuraava rasti on. Ai taas sama, lähdetään. Minulla meni suunnan ottamiseen aina kauemmin aikaa kuin hollantilaisella, mutta juoksin aina miehen kiinni. Metsässä letkan perässä ei päässyt oikein kunnolla juoksemaan, joten valitsimme aina kun mahdollista sellaisen reitin, jossa pystyi päästelemään.

Metsässä huudeltiin koodeja ja minä vastailin niihin itsevarmana. Meneekö tämä letka 169:lle, kysyttiin. Vastasin itsevarmasti “joo”. Itse en yllättäen ollutkaan koodien huutelija, vaikka Henriikkakin oli etukäteen sitä mieltä, että olisin. Suunnan perusteella pystyi helposti päättelemään oman letkan ilman erillistä kyselyä.

Oman radan loppuvaiheessa, rastia 18 hakiessamme, tuli herpaantuminen. Kumpikin luotti vähän liikaa toiseen ja yhtäkkiä emme kumpikaan tienneet missä olemme. Lähellä ei ollut muita suunnistajia ja jonkin aikaa metsässä poukkoiltuamme näimme tien, jolle menimme paikantamaan sijaintiamme. Kohta juoksimme paikkaan, jossa oli kartta-alueen reunan/kielletyn alueen merkiksi laitettu nauha. Luulimme paikantaneen sijaintimme ja painelimme oletettuun suuntaan, josta rasti pitäisi löytyä. Ei löytynyt ja kohta tuli taas eteen tie. Hmm. Olimme menneet yhden “korttelin” liian pitkälle. Tähän törttöilyyn meni n. 15 minuuttia aikaa.

Loput rastit olivat todella helpoissa paikoissa ja painoimmekin urku auki loppuun asti. Tai mun urun pillit meni tukkoon ennen maaliviivaa, enää ei löytynyt irtiottokykyä ja nilkat tuntuivat pyörivän säärien jatkona kovasta muljuamisesta.

Henriikka ja Lari huusivat radan reunassa, että ota tuo mies kiinni, tarkoittaen hollantilaista. “En mä, oon juossut tuon kaverin kanssa koko matkan.” 🙂 Mä huutelin puolestaan heille, onko Veera jo tullut. Oletin, että Veera pinkoo 3 kilometriä pidemmän radan mua nopeammin.

Maalialueella Jesse taltioi ensimmäiset fiilikset kameralle ja sen jälkeen menin kiittämään hollantilaista seurasta. Kohta olimmekin koko joukkue Hillaa lukuun ottamatta kasassa fiilistelemässä kokemaamme. Hilla oli jo lähtenyt perheensä kanssa jatkamaan matkaansa. Purimme nauraen ja pulputtaen kaikkea kokemaamme, kunnes vilu alkoi hiipiä puseroon ja täytyi lähteä purkamaan telttaa.

Jälkilöylyt jäi vähän lyhyeksi väsymyksen ja pitkän kotimatkan vuoksi. Ajelimme mökille suihkuun ja hiukan lepäämään ennen kotimatkaa. Karonkkaa odotellessa…

Tässä vielä meidän joukkueen osuudet: matka, osuusaika ja sijoitus viestissä.

  1. Hilla Stenlund / 12,8 km / 1:55:07 / 798
  2. Lari Salama / 14,3 km / 2:21:47 /838
  3. Jesse Väänänen / 12,4 km / 1:35:36 / 622
  4. Henriikka Simojoki / 7,7 km / 1:44:27 / 738
  5. Marinella Himari / 7,9 km / 2:17:51 /957
  6. Elina Hovinen / 10,9 km / 2:11:18 / 961
  7. Veera Malmivaara / 13,9 km / 2:39:20 / 976

Reissu oli ikimuistoinen kaikkinensa. Ihan mahtava jengi! Voin luvata, että tämä Jukolan viesti ei jää ainoaksi.

Ihana ihana suunnistus

En ole löytänyt vielä aikaa Jukola-kokemuksen kirjoittamiseen, joten nyt laitan teille projektin varrella kuvatut videot jakoon, myös Jukola-videon, niin pääsette vähän fiilikseen.

Laji vei totaalisesti mennessään. Voisin jo nyt sanoa 99 % varmuudella, että olen ensi vuonna mukana.

Videot: Jesse Väänänen / Snou Creative

Ennen omaa vuoroa…

*Yhteistyössä Evoke Natural Goods, Suunto, Salomon & Petzl

Vuorokausi takaperin olin vielä matkalla Jukolan viestistä kotiin aivan umpiväsyneenä, mutta todella onnellisena. Jukolan viesti kokemuksena menee kyllä elämäni top 10 aivan heittämällä. Aivan mielettömän hieno kokemus kaikkinensa. Olen koko päivän yrittänyt pureskella kaikkea kokemaani, enkä tiedä saanko vieläkään asioita kerrottua niin kuin ne koin.

Reissu Joensuu-Jukolaan oli aivan mieletön. Meidän joukkue oli muutoksista ja pienistä haasteista huolimatta, tai ehkä juuri siksi, aivan täydellinen. Lopullinen joukkueemme oli Jukolan viestin juoksujärjestyksessä seuraavanlainen: Hilla Stenlund, Lari Salama, Jesse Väänänen (kuvaaja), Henriikka Simojoki, Marinella Himari, minä ja Veera Malmivaara. Ensimmäisen yön yövyimme Vaarinkallion huvilalla ja toisen yön puolestaan Jukolan viestin kisa-alueella Evoke-teltassa.

Otto Rönkä haastattelee meitä Yle Urheilun juttuun

Kisapäivän aamuun heräsimme kymmenen aikoihin. Tankkasimme reilusti aamiaista samalla jutustellen hyväntuulisesti. Ennen kisa-alueelle siirtymistä teimme kukin hiukan töitä ja letitimme toistemme hiukset tiimileteille. Matkalla kisa-alueelle kävimme vielä pitsalla. Syödessämme kertasimme karttamerkit ja säännöt. Mielessämme pyöri monta kysymystä ja odotimme kuumeisesti, että pääsisimme kuulemaan Hillalta vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Hilla yöpyi perheineen teltassa Jukolan telttakylässä.

Ensikertalaiset

Päästyämme kisakeskukseen jännitys alkoi nousta. Kisa-alueen tunnelma oli aivan ainutlaatuinen. Paikalla oli tuhansia ihmisiä. Heti ensimmäisenä haimme meidän kisanumerot ja sen jälkeen siirryimme mediakeskukseen Yle Urheilun haastateltavaksi. Edessä oli vielä monta asiaa, jotka täytyi hoitaa. Mutta ensimmäisenä halusimme kysellä Hillalta kaikki ne kysymykset. Saimme tyhjentävät vastaukset ja vakuuttelut, että homma hoituu. Sen jälkeen täytyi hakea emitit (eli leimauslaitteet) Suunnistajan Kaupalta, selvittää telttapaikan numero, syödä, etsiä telttapaikka, kantaa tavarat telttapaikalle ja pystyttää teltta. Vaikka olimme varanneet tähän kaikkeen aikaa neljä tuntia, silti tuli kiire katsomaan Jukolan viestin lähtöä.

Hillan ohjeita kuuntelemassa

Jukolan viestin lähtö oli elämys. Ilta oli kaunis ja aurinko alkoi painua mailleen. Tunnelma sähköistyi ja ensimmäiselle etapille lähtevät juoksijat verryttelivät. Kameramiehet asettuivat kuvaustorniin ja Ylen kuvausauto odotti tiellä lähtölaukausta. Presidenttikin kunnioitti tapahtumaa läsnäolollaan. Lähtöalueen reunustat pursusi silmänkantamattomiin ihmisiä. Yritimme löytää sopivan paikan, josta näkisimme edes jotakin. Turhaan. Jesse kiipesi kuvaajien torniin ja Veera Larinsa olkapäille. Nella pitkänä näki jotakin ja me muut tyydyimme aistimaan tunnelmaa ja katsomaan ohi säntäävien suunnistajien päälakia ja otsavalojen kajastusta.

Lähdön jälkeen tuntui että nukahdan pystyyn. Stressaaminen ja jännittäminen oli vienyt minusta kaikki mehut. Päätinkin, että kömmin makuupussiini lepäämään niin pitkään kuin vain mahdollista. Makuupussiin päästyäni uni ei tullutkaan, vaan aloitimme vimmatusti päivittämään Jukolan viestin tulospalvelun sivua ja seurasimme Hillan etenemistä. Kohta Lari alkoi valmistautua omaan vuoroonsa. Larin suorituksen aikana onnistuin nukkumaan tunnin ja herätin vihdoinkin hetkeksi nukahtaneen Veeran ilmoittamalla, että Lari on päässyt maaliin. En malttanut nukkua. Painoin tulossivun refresh-nappulaa satoja kertoja. Luovutin nukkumisen suhteen Henriikan vuoron lähestyessä. Lähdin saattamaan jännittävää naista alueelle ja samalla katsoin miten hommat lähtöalueella menee rauhoittaakseni omaa jännitystä.

Yritettiin bongata Hillaa screeniltä.

Jokainen vuorollaan tuli metsästä teltalle endorfiini- ja onnellisuusryöpyissään kertomaan omia fiiliksiään suunnistuksesta. En oikein osannut suhteuttaa tarinoita mihinkään. Vakuuttelin jokaiselle omalle etapilleen lähtijälle, että kaikki menee hienosti. Oman vuoroni lähestyessä olin varma, että minä olen se, joka pilaa koko joukkueen suorituksen. Lähtökarsinassa seistessäni tuijottelin tyhjyyteen ja olin varma, etten selviydy omasta osuudestani.

Tulospalvelu kertoi mieletöntä tarinaa – meidän joukkue suoriutui aivan yli odotusten. Jokainen pisti omaa parastaan ja ylikin! Jessen suoritusta ihmettelimme kaikki haavi auki. Vain tunti ja 35 minuuttia, kun kaveri kävi pinkomassa 12,3 kilometrin reitiltä 27 rastia maastosta. Harjoittelumuotona tuolla entisellä maastohiihtäjällä oli juosta meidän suunnistustreenien rastit kamerakaluston kanssa.

Jesse. Kamera ja kuvaaja ei toiminut enää tässä vaiheessa päivää hyvässä yhteistyössä. Tarkennuspiste on puskassa, vaikka pitäisi olla Jessessä.

Ennen Nellan vuoroa kävin naisen kanssa syömässä aamupalaksi kanakeittoa ja pullaa. 😀 Mielenkiintoinen kokemus, jonka jälkeen jouduin piipahtamaan bajamajassa vähän turhan monta kertaa. Tässä välissä nukuin toisen arviolta tunnin pituisen pätkän.

Nellan eteneminen näytti tulospalvelussa jälleen huimalta ja lähdin lähtöalueelle odottamaan naisen saapumista. Ilmeisesti jokin rasti (67?) oli aiheuttanut isolle osalle suunnistajista haastetta ja tämä viivästytti Nellan saapumista maalialueelle. Maali ehti mennä täpärästi kiinni ja lähtöni siirtyi yhteislähtöön. Minua ennen lähetettiin ankkurit matkaan ja meidän ankkuri oli Veera. Ehdimme Veeran kanssa hurrata Nella maaliin ja vaihtaa nopeasti fiilikset, ennen kun Veera ampaisi muiden ankkureiden kanssa matkaan. Tässä vaiheessa kävin ties monettako kertaa vessassa ja pelkäsin, että oma osuuteni menee puskassa kyykkien.

Hämmentyneenä seisoin karsinassa muiden yhteislähtöön lähtijöiden kanssa. Siirryin karttani viereen ja odottelin lupaa ottaa kartan käteeni. Kartta käteen, vielä odotellaan lähtölupaa. Olo oli todella epätodellinen…

Jatkuu seuraavassa postauksessa.

Lähes kaikki kuvat: Jesse Väänänen / Snou Creative

Suvi-ilta Kolilla

Ajoimme eilen työpäivän mittaisen ajomatkan Helsingistä Itä-Suomeen Kolille. Matka hujahti nopeasti hyvässä seurassa. Saavuimme illansuussa Pielisen rannalla sijaitsevaan Vaarinkallio-huvilaan, jossa majoitumme Jukolan viestin ajan.

Henkka rupesi laittamaan ruokaa ja Tuomas teki saunavihdat. Me muut loikoilimme huvilan lattialla ja jännitimme tulevan päivän Jukola-koitosta samalla ihastellen ikkunasta avautuvaa upeaa maisemaa.

Vasta auringonlaskun lähestyessä pääsimme vihdoinkin ruokapöydän ääreen. Houkuttelin Veeran ja Larin kanssani ruoan jälkeen Pieliselle melomaan ja ottamaan valokuvia.

Vasta puolenyön jälkeen loputkin joukkueen jäsenet saapuivat mökille juuri saunan lämmettyä. Henriikka sai houkuteltua meidät  yöunille.

Maltoimme kömpiä omiin sänkyihimme vasta lähempänä kahta.

Nyt jännittää melkolailla. Alamme vähitellen siirtymään kisa-alueelle. Toivottakaa meille onnea!

Projektissa mukana olevat juoksijat/bloggaajat:

Henriikka Simojoki
Hilla Stenlund
Jesse Väänänen
Marinella Himari
Veera Malmivaara
Lari Salama

Sateiset suunnistustreenit

*Projektin kustantaa Evoke Natural Goods ja varusteet sponsoroi Suunto, Salomon ja Petzl

Viikon päästä on Jukolan viesti. Lähtölaukaus pamahtaa klo 23 ja pimeyteen ampaisee meidän joukkueen ensimmäinen juoksija monen muun otsalamppupäisen suunnistajan kanssa. Vatsanpohjasta kouraisee pelkkä ajatus. Jännittää! Uusi ja tuntematon pelottaa aina, kun ei oikein tiedä miten siellä hommat sujuu. Kuinka eri juttu on suunnistaa Jukolan viestissä kuin iltarasteilla?

Olin viime vuonna Jukolan viestissä töissä ja silloin päätin, että seuraavalla kerralla olen mukana itse juoksemassa. Siksi päätin organisoida tällaisen projektin. Koko kevään olemme harjoitelleet joukkueemme kanssa suunnistamista. Aloitimme harjoitukset kevättalvella lumisessa metsässä ja torstaina suunnistimme kesäisessä sateisessa Sipoon metsikössä. Projektin matkan varrelle on sattunut monenlaista haastetta, mutta torstain treenit osoittivat, että meillä on tosi hyvä tiimi ja tulemme suoriutumaan Jukolan viestistä hienosti, jos ei ajallisesti, niin ainakin jos onnistumista mitataan naurun ja läpänheiton määrällä.

Suunnistus on ihan mahtava laji. Suunnistaessa saa olla metsässä, juosta poluilla ja joka kerta suunnistaessa saa onnistumisen kokemuksia ja oivalluksia.

Tämä kuva kiteyttää hyvin viime torstain harjoitusten tunnelman. Nämä naiset! <3

Torstain treeneissä jokainen sai omen tähtihetkensä ja oivalluksensa. Itselläni se tuli yhdellä rastilla, kun luulimme menneemme rastin ohi, mutta olin omasta mielestäni varma, että näin ei ollut. Siinä jokainen lähti vähän eri suuntiin katselemaan ja mä päätin, että menen sinne missä rasti mun mielestä on ja siellähän se oli. Olen oppinut luottamaan itseeni. Katson karttaa ja maastoa, koitan malttaa rauhassa ajatella. Tuossa on tuo kallio, tuossa kivi, tuossa menee oja – mun on pakko olla tässä. Ei se sen vaikeampaa ole. En tuijota karttaa yksityiskohtaisesti ja etsi jokaista kiveä, vaan tulkitsen karttaa ja maastoa aika suurpiirteisesti. Itselleni tärkeintä on pysyä rauhallisena ja luottaa itseeni ja siihen että osaan. Jos menen paniikkiin ja alan epäilemään omaa sijaintiani, siitä ei tule yhtään mitään. Silloin voin olla varma, että eksyn enkä löydä yhtäkään rastia.

Viimeisimmät treenit olivat ihan täyttä kultaa. Tulimme kaikki Sipoon perukoille keskeltä kiireitämme. Olimme joutuneet pykimään Helsingin ruuhkissa aivan liian kauan ja tulimme siitä syystä jokainen hiukan myöhässä. Vettä tuli kuin aisaa, mutta heti metsänlaitaan päästyämme jokaisella oli nauru herkässä eikä yhtään harmittanut päästä metsään.

Nella oli unohtanut peukkukompassinsa kotiin eikä meinannut millään päästä tutuiksi laattakompassin kanssa. Muistan itse projektin alussa ihmetelleeni peukkukompassia, mutta nyt kun siihen on tottunut, niin se lähtee kyllä jatkossa myös vaelluksille mukaan. Niin näppärä ja helppo.

Kastuimme treeneissä pikkuhousuja myöten hiestä ja sateesta. Metsä tuoksui ihanalta eikä kastuminen haitannut yhtään. Oli lämmin ja meillä oli tosi kivaa kimpassa.

Viikon päästä katsotaan miten meidän käy. Hyvin meidän käy.

Projektissa mukana olevat blogit: Aamukahvilla, Kaukokaipuu, Hilla Stenlund, Team Salamavaara ja meigä.

Kuvat: Jesse Väänänen

 

Bodom Night

*Sain Bodom Nightin osallistumisoikeuden ilmaiseksi.

Eilen oli pitkä päivä. Ensin yritin stressipallona saada työviikon pakettiin niin, että voisin lähteä hyvillä mielin lomalle. En ihan onnistunut siinä. Minun piti myös saada saateltua kaksi tytärtäni viikonlopun kestävälle partioretkelle Nuuksioon. He yöpyvät kaksi yötä teltassa/laavussa, joten varusteltavaa riitti, koska öiksi oli luvattu miinusasteita. Olin jälleen yltiöoptimistina aikatauluttanut päiväni, tai oikeastaan koko viikkoni, aivan liian tiiviiksi, mutta onneksi sain pidettyä paketin jokseenkin kasassa.

Työpäivän päätyttyä saattelin rakkaani leireilleen ja sen jälkeen hoidin vielä pari työjuttua ja tartuin vielä imuriin, että olisi mukavampi palata reissusta puhtaaseen kotiin. Vasta imuroituani aloitin omien reissukamojen pakkaamisen. Sain onneksi kaikki valmiiksi niin, että sain vajaan tunnin mittaisen hetken, jolloin sain hetken vain istua ja olla.

Meinasi tulla myös hiukan jännitysmomenttia illan Bodom Nightia ajatellen. Meidän #evokegoesjukola-joukkueen kyydit harmillisesti peruuntuivat, mutta sain onneksi facebookissa rekrytoitua kaksi kyyditsijää minulle sekä Team Salamavaaralle sekä kaksi uutta juoksijaa peruuttaneiden tilalle. Hauskaa oli se, että pääsin pelipaikoille serkkuni kyydissä, jonka kanssa emme ole olleet juurikaan tekemisissä lapsuuden jälkeen.

Kuva: Miska Koivumäki

Pirttimäkeen päästyäni olin aivan älyttömän väsynyt eikä ollut yhtään kisafiilis. En väysmykseltäni osannut jännittää, enkä tiennyt muutenkaan mitä voin kisalta odottaa, koska oikean jalan vuoksi juoksut ovat olleet kuukauden tauolla. Olin ajatellut lähteväni reitille kävelemään. Olin saapunut mestoille reilua tuntia aiemmin, että saimme vaihdettua tuuraajajuoksijoiden nimet oikein. Vasta 20 minuuttia ennen starttia sain Larin ja Veeran mukaan jännittämään ja fiilistelemään tulevaa. Upea ilta pimeni kovaa vauhtia. Vasta kolme minuuttia ennen tööttiä tajusin, että tässä tosiaan ollaan lähdössä juoksemaan pimeään metsään. Lamput päälle ja purimme vielä jännitystärinät instagramin tarinoihin.

Lähdin heti töötistä pinkomaan kuin olisin muka juoksukunnossa. Nopeasti palauduin maan pinnalle, kun syke tikutti lähempänä 170 iskua minuutissa. Jalat tuntuivat hyvältä, juoksuaskel kimmoisalta ja pakarassa tuntui vain orastavaa tuntemusta, joten annoin mennä enkä katsonut enää sykemittarin lukemia. Juoksimme ensimmäiset kilometrit Veeran kanssa peräkanaa. Veera sieltä kyseli miten pakarani jaksaa. Sanoin, että siinä se kiinni pysyy ja totesin, että en nyt anna sen häiritä. Tämän juoksun jälkeen taas tietää mihin suuntaan jalan tilanne on menossa.

Vedin kuntooni nähden alun vähän turhan kovaa ja kaaduttuani kerran juurakossa polvilleni päätin hidastaa hiukan tahtia. Tässä vaiheessa Veeran selkä häipyi näköpiiristä. Kohta kuulin takaani serkun äänen “katohan, sain Hovisen kiinni”. Juoksimme loppumatkan samaa tahtia.

Juoksusta jäi tosi hyvä fiilis! Pääsin maaliin ajassa 1:09, ennustin ennen juoksua, että mulla menisi hiukan kauemmin.

Tapahtuma oli jälleen todella hyvin järjestelty ja tässäkin tapahtumassa oli polkujuoksutapahtumille tyypillisesti hyvä tunnelma. Kaikki järjestelyt sujuivat aivan nappiin. Ei tarvinnut jonotella mihinkään, ei edes vessaan. Reitti oli paikoitellen tosi tekninen. Oli pitkältä tuntuvia suopätkiä, haastavaa kivikkoa ja juurakkoa. Maisemat olivat pimeydestä huolimatta upeat, taisimme kiertää kolme lampea. Pimeys toi juoksuun jännitystä ja alkuun meni hetki, ennen kuin silmä tottui otsavaloon ja maastoon. Edellisestä polkujuoksusta onkin aikaa, suunnistaessa vauhdit ovat olleet varsin maltillisia eikä sitä lönköttelyä oikein juoksuksi voi sanoa.

Selviydyin kotiin kahdentoista aikoihin, kävin suihkussa ja painoin pään vajaaksi kolmeksi tunniksi tyynyyn. Nyt istun lentokentällä kirjoittamassa tätä postausta (kipeän pakarani päällä). Kohta lämpimään. Tuun kirjoittelemaan kuulumisia reissusta, sillä en ehtinytkään ajastaa postauksia valmiiksi. Ei tarvitse taas hetkeen juosta, ei jalka ole vielä siinä kunnossa. Ei auta kuin malttaa.

Nyt kone kiinni ja lennolle. Hyvää viikonloppua!

Ihanat iltarastit

Suunnistaminen on ihanaa! Tiesittekö sen? Aloitin suunnistamisen tänä keväänä tämän meidän suunnistusprojektin myötä. Meillä on tähtäimenä kesäkuussa järjestettävä Jukolan viestin “miesten kilpailu”, eli seitsenhenkisen joukkueen viestisuunnistus. Joukkueessamme on seitsemän bloggaajaa minä mukaan lukien. Olemme harjoitelleet yhdessä noin joka toinen viikko.

Edellisillä iltarasteilla näin kokonaisia perheitä yhdessä harrastamassa suunnistusta. Sydämeni suli. Mukana oli alle kouluikäisiä emitit käsissään innoissaan etsimässä rasteja. Me olemme harrastaneet koko perheenä monenlaista liikuntaa. Olemme käyneet yhdessä uimassa, juoksemassa, pyöräilemässä, ollaan tehty kuntopiiriä ja retkeilty Nuuksion metsissä. Näiden iltarastien jälkeen minulle syttyi toivonkipinä, että suunnistuksesta voisi tulla meille koko perheen yhteinen harrastus.

Esikoiseni on joskus ohimennen maininnut, että häntä voisi kiinnostaa suunnistus. Tytöt ovat tottuneet liikkumaan metsässä ja ilmeisesti nykyisin jopa ihan nauttivat siitä.

Meillä oli eilen jälleen #evokegoesjukola-joukkueen yhteistreenit ja minulla on tällä viikolla lapset. Lapsiviikkoina on välillä haasteita saada omat treenit tehtyä, huolehtia lasten harrastuksista, harrastusvapaina iltoina järkevistä aktiviteeteista, aikatauluista ja sujuvasta arjesta. Yritän parhaani mukaan yhdistää omat treenit ja lasten kanssa yhdessäolon aina kun se vain on mahdollista. Eilen esikoinen halusi mennä kavereidensa kanssa pelaamaan fudista ja kuopuksella oli partio. Keskimmäinen tytär lähti sitten minun ja meidän joukkueen suunnistustreeneihin.

Ilma oli mitä parhain. Meille osui kevään ensimmäinen kunnolla lämmin päivä. Iltarastit olivat tällä kertaa Leppävaaran urheilupuiston tuntumassa. Valitsimme 3,5 kilometrin radan, jota lähdimme jokainen joukkueen jäsen itsenäisesti suorittamaan. Minä ja tyttäreni parivaljakkona. Tytär toimi leimaajana ja tsempparina, minä luin karttaa. Yritin siinä samalla vähän opettaa oppimiani suunnistustaitoja tyttärelleni. Jossakin kohtaa mietin, että siinä se lapsi vain kirmaa minun rinnallani ja luottaa, että äiti löytää perille. ❤️

Ensimmäinen rasti löytyi helposti, fiilis oli katossa ja itseluottamustakin tuntui tällä kertaa löytyvän suunnistukseen. Toinen rasti ei meinannut millään löytyä, koska en ollut vielä oikein sisäistänyt kartan mittasuhteita. Virheestä otettiin opiksi ja loput rastit löytyivät huomattavasti helpommin. Tyttöni kommentoi jossakin välissä pusikossa loikkiessamme, että “tämä on hauskempaa kuin luulin”. Posket punaisina paitahihasillaan hujahti huomaamatta reilu tunti ja mittariin kertyi kilometrejä 5,5. Täydellistä! Olen ihan rakastunut lajiin. Kotiin päästyä kuopus kommentoi “minä tulen seuraavalla kerralla mukaan”.

Projektissa mukana olevat bloggaajat: Aamukahvilla-blogin Henriikka, Kaukokaipuu-blogin Nella, Team Salamavaaran Veera ja Lari, Hilla Stenlund sekä Martina Aitolehti.

Kuvat: Jesse Väänänen