Maastopyöräilyä pastellinsävyisessä illassa

Eilen oli kerrassaan upea ilta. Atte veti Evoken kutsumalle jengille maastopyöräilyn tekniikkatreenit Lauttasaaressa. En ollut Saariselän reissun jälkeen pyöräillyt poluilla ja sen kyllä huomasi. Ajamisesta puuttui varmuus. Onneksi porukka oli rento, kannustava ja mukava, eikä tarvinnut yhtään jännittää, vaikka olin huonompi kuin muut.

Tämän tapahtuman piti olla viime viikolla, mutta se peruttiin sateen vuoksi. Onneksi tapahtuma siirtyi, sillä eilen oli valehtelematta syksyn kaunein ilta.

Olipa mahtavat treenit! Harjoittelimme jyrkkään mäkeen ajoa, hätäjarruttamista ja siitä uudelleen kiihdyttämistä, pujottelua, track standia, alamäkiajoa ja rappusilla ajamista. Jälleen opin uutta ja oli kivaa pyöräillä porukalla. Näitä tapahtumia tulee mahdollisesti lisää, ilmoittelen niistä somessa. 🙂 Kannattaa uskaltaa mukaan, jos vain maastopyörä löytyy. Toivotaan, että kelit pysyy yhtä mahtavina pitkään!

Saariselkä MTB: Viimeinen etappi

Ensimmäisen etapin fiilikset
Toisen etapin fiilikset

Viimeisen kisapäivän aamuun heräiltiin huonosti nukutun yön jälkeen. Martina oli ollut jo pari tuntia hereillä kun minä vihdoinkin luovutin nukkumisyritysten kanssa. Yö meni siis levottomasti. Pyöräily tuli uniin. Erityisesti ensimmäisen etapin vasemman jalan lonksutus ja irtoamiset polkimesta kummitteli unissa. Aina uudestaan unessa jalka irtosi ja kolisi polkimeen.

Nousin ylös ja menin hörppimään kahvia ja heräilemään Martinan seuraksi. Tuttuun tapaan Martina oli keittänyt molemmille kahvit ja kaikki varusteet oli sotilaallisessa rivissä. Sieltä riveistä tarjoiltiin minullekin magnesiumia, c-vitamiinia, b-vitamiinia ja urheilujuomaa. 🙂

Olo oli sanalla sanoen hirveä. Peilistä katsoi umpiturvonnut naama ja jokaista kropan lihasta särki. Oli aivan kiljuva nälkä ja samaan aikaan hiukan huono olo. Konkoilimme taas aamupalalle ahtamaan itsemme täyteen. Aamupalalla meitä odotti tutusti Katariina, joka jo lopetteli omaa aamiaistaan. Katariina oli nukkunut tunnin.

Aamupalan jälkeen taas “mökille” laittamaan kamoja kasaan. Molemmilla oli paha olo. Hiukan oksetti. Oliko jännitystä vai mitä. Kroppa tuntui olevan aivan sekaisin. Puhistiin taas jännitystä ulos. Tänä aamuna oli aika hiljaista meidän pirtissä. Keskeyttämisajatukset oli kummallakin käyneet mielessä ja uhoaminen oli aika vähissä. En muista kumpi meistä totesi, että nyt vaan suoritetaan tämä loppuun.

Ajokamat päälle. Kolmatta päivää pesukoneen kautta samat aivan huippuhyvät 2XU:n thermalpöksyt jalkaan, Salomonin midlayeria päälle ja päällimmäiseksi kerrokseksi vielä tuulta pitävä takki. Kenkien päälle aivan riekaleiksi kuluneet sadesuojat. Satulaan istuminen tuntui aivan hirveältä. Hotellilta lähdimme pyöräillen tietysti lähtöalueelle, aivan kuten kaikkina muinakin päivinä. Reidet tuntuivat aivan voimattomilta ja kipeiltä. Yllättäen polvissa tuntui pistävää kipua jokaisella polkaisulla. Odotukset eivät olleet kovin korkealla tulevan etapin suhteen.

Sinne me kuitenkin asetuimme jälleen porukan sekaan lähtövalmiiksi. Three, two, one, GO. Alku asfalttitietä, tällä kertaa alamäkeen ja soratielle ja siitä sitten suolle ja kohta taas soratielle. Tiesimme, että tämä reitti tulee olemaan tasaisempi, joskin sisältäen pitkiä loivia nousuja ja muutaman kunnollisen nousun peräti 500 metriin.

Tällä reitillä se vihaamani Ruijanpolku tuli melko alussa reittiä. Polvet tuntuivat todella kipeiltä ja se tekninen polku tuntui aivan mahdottomalta. Tuntui, etten saa millään pyörää tottelemaan. Sanoin itselleni monta kertaa, että tätä ei kestä kauaa, jaksa nyt vain. Tämä on se pahin pätkä. Ja olikin. Minulle. Pysähdyin poroaidan ylityksen jälkeen puskapissalle ja pyysin saada Martinan repusta kipulääkettä. Heitin pari buranaa naamariin ja toivoin, että istuinluiden ja polvien kipu hellittäisi sillä. Kipu hellitti, tai unohtui, tai sitten kroppa vain lämpesi. Tälläkin kertaa tunnin pyöräilyn jälkeen tuntui, että tämähän alkaa sujua. Ensimmäiset 20 kilometriä meni taas aika helposti.

Tämän reitin huoltopisteitä tai reittiprofiilia en ollut ehtinyt opiskelemaan kummemmin. En tiennyt etukäteen kovinkaan tarkasti mitä on luvassa. Ensimmäinen huolto tuli uskomattoman kauniissa paikassa, jonka jälkeen nousimme tunturin huipulle. Sieltä avautui reitin hienoimmat maisemat. Nappasin huollosta vain kourallisen suklaata, en jotenkin malttanut ajatella järkevästi. Olin aiemmin kiskonut ensimmäisen geelin ja juonut ilmeisen paljon vettä, koska koko ajan pissatti.

Raututunturin päälle nousut ja laskut tuntuivat aivan huikealta. Taas lauloin ääneen ja tuulettelin pudotellessani Martinan perässä tuntureita alas. Aivan mieletön fiilis. Todella etuoikeutettua. Tulin miettineeksi, että olen kehittynyt pelkästään tällä reissulla kuskina ihan älyttömän paljon. Täällä ei auta pelätä kiviä ja juurakoita, se on vain mentävä vauhdilla eteenpäin. Kotona en olisi uskaltanut ikinä ajaa vastaavia reittejä, vaan olisin nopeasti hakeutunut tasaisemmille poluille. Tältä reissulta kertyi valtavasti itseluottamusta ajamiseen.

Raututunturin jälkeen laskettelimme viime vaellusreissulta tutulle paikalle: kauniin Rautulammen autiotuvan pihapiiriin. Tutut maisemat tuntuivat turvalliselta. Rautulampi oli tälläkin kertaa kaunis ja sää oli tuona päivänä kirkas, joka teki kokemuksesta entistäkin ihanamman. Rautulammelta lähdettiin hurjastelemaan pieniä ja kapeita mätäs- ja pensasmaastoa (fiilistelyä tältä pätkältä voi katsoa tuolta toiselta videolta ajasta n. 1:20 eteenpäin. Samalta videolta näkee myös hyvin sen mitä se ajaminen tuossa maastossa on). Ihanaa pujottelua ja vauhti tuntui hurjalta, vaikka tosiasiassa vauhti oli melko maltillinen. Tämä oli koko reitin paras pätkä mun mielestä, samoin Martina hihkui, että “tämä on ihan sairaan siistiä”. Hihkuin takaisin “niin on”. Kohta tuli pieni puron ylitys. Siitä vain Martina edeltä ja minä perässä. Jälkikäteen ajattelin, että olisi voinut riisua kengät ja sukat pois, mutta eipä käynyt edes mielessä. Sukkien kasteleminen koitui virheeksi, sillä varpaita rupesi palelemaan ihan kauheasti.

Pujottelujen jälkeen pääsimme lähestymään Kiilopäätä, tällä kertaa vähän eri suunnasta. Mulla rupesi olemaan nälkä ja nousut puhallutti koko ajan pahemmin ja maitohapot oli aivan liipaisimella. Pienikin reippaampi polkaisu hapotti jopa pakaroita myöten. Sanoin Martinalle, että mun on pakko vetää hotelliaamiaiselta nyysimäni metukkaleipä tai en kohta jaksa enää. Istuttiin mättäälle ja teki mieli käpertyä sinne varvikkoon päikkäreille. Martina suunnitteli pyörän myymistä ja julisti vihaa louhikkoa kohtaan. Evästauon jälkeen matka jatkui paremmilla energioilla. Kiilopään alla oli huolto, jossa sain tsemppiterveiset Minnalta. Kiitos! <3

Loppumatka olikin osittain tuttua viime vuodelta ja aikaisemmilta päiviltä. Ahopään kivikkoa ja lopuksi taas Iisakkipään, joka päivä pidemmältä tuntuva, ylitys. Päätin tässä vaiheessa vaihtaa sukat. Olin ollut aamulla yllättävän fiksu ja pakannut reppuun varasukat. Sanoin Martinalle, että menee edeltä. Sukkien vaihtaminen helpotti oloa. Samalla kaivoin repusta sinne piilotetun toisen metukkaleivän. Lähdin leipä hampaiden välissä polkemaan Martinaa kiinni.

Olin jotenkin onnistunut unohtamaan, että Iisakkipään jälkeen täytyy nousta vielä toiselle saman tunturin nyppylälle, josta alkaa laskettelurinteen alastulo. Päätin mennä sen sitten kunnolla vauhdilla ylös. Kivikkoinen ylämäki rupesi nyppimään. Martina totesi jo toistamiseen, että “en halua nähdä näitä kiviä enää koskaan”. Nauroin vastaukseksi.

Viimeiset nousut menivät aivan pelkän päättäväisyyden voimin. Sanoin niissä viimeisissä soratienousuissa, että otetaan pari polkaisua isommalla vaihteella pienessä alamäessä, että saadaan vauhdit ylämäkeen. “En pysty.” “Pystyt.” “Ei oo voimaa.” “On.” Ja olihan sitä, kun päätti vain. Sieltä vaan sinnillä naamat irvessä viimeiseen alamäkeen. Yritin samalla raivopääasenteella ajaa suon läpi, mutta takarengas upposi kokonaan suohon, niin ajattelin, että sama taluttaa.

Saavuimme maaliin aivan huikean pitkän ja raskaalta tuntuvan suorituksen päätteeksi juuri palkintojenjaolle. Kohta meidän perässä maaliin ajoi kisasiskomme, se toinen sarjamme duo-pari. Naureskellen hyppäsin elämäni ensimmäistä kertaa podiumille. 😀 Saimme oikein mitalit ja palkinnotkin.

Stage 3
Matka: 51,02 km
Kesto: 5:50’19

Tapahtuma oli aivan huippuhyvin järjestetty. Kaikki sujui aivan mielettömän hyvin. Erityisen ihanaa oli joka etapin jälkeen päästä valmiille ruualle Pirkon pirttiin. Pyörän sai pestä painepesurilla puhtaaksi. Oli pyörähuoltoa, varustemyyntiä. Huolloissa oli riittävästi ja monipuolisesti syötävää. Reitit olivat sopivan monipuolisia ja eri tavoin haastavia. Tapahtumassa oli ihana tunnelma.

Kiitos kaikille järjestäjille! Kiitos Evokelle reissun mahdollistamisesta, Saariselkä MTB:lle osallistumisoikeudesta ja Santa’s Hotel Tunturille majoituksesta! Kiitos Martina hyvästä seurasta niin reitillä kuin muutenkin! Olet kyllä kova mimmi, jolla on lämmin sydän. Kyllä voisin melkein sanoa, että tulen ensi vuonna uudestaan. Aivan mieletön kokemus.

Saariselkä MTB: Stage 2/3

Toisen ajopäivän aamuun valmistautuminen sujui hiukan rutinoituneemmin. Ahdoimme aamupalaa niin paljon kuin vain pystyimme, meinasi tulla samaa tietä ylös. Pakko syödä, että jaksaa. Huoneistossamme rupesi kuitenkin jälleen kuulumaan vuorotellen jännityksen puuskahduksia ja huokauksia. Edessä oli kuitenkin pisin etappi: 80 kilometriä ja pahimmat nousut. Vuorotellen tsemppasimme toisiamme ja uhosimme. Me niin tehdään tämä! Me ei olla mitään velliperseitä! Meitä motivoi myös pieni kilpailuasetelma, josta kuulimme edellisen maaliintulon jälkeen. Duo-kisassa oli vain kaksi paria. Me ja serkkuni ja hänen ystävänsä muodostama duo-pari. He voittivat ensimmäisen etapin ja päätimme, että näin ei tapahdu toista kertaa, koska alun tekniset ongelmat veivät meidän ajasta sen 20 minuuttia. 😀 Se on jännä, miten kilpailuasetelma tuo lisää boostia hommaan. Se auttoi jaksamaan tiukoissa paikoissa.

Saavumme lähtöpaikalle aika viimetinkaan. Ei paljoa houkutellut kylmettyä sateessa yhtään ylimääräistä, saadaan kuitenkin olla sateessa koko pitkä päivä. Ehdin juuri ja juuri hakea geelit matkalle ja siirtyä lähtöviivalle, kun meidät jälleen päästettiin matkaan. Olin vaihtanut pyörääni uuden toimivan lukkopolkimen eilen kiveen kolahtaneen tilalle, päällä oli edellisenä päivänä toimiviksi todetut sadekamat ja Martinan pyörän satula oli kunnossa. Tästä päivästä tulee hyvä! Nyt mennään. Alku oli tuttua pitkää ja piinaavaa nousua Kaunispäälle. Tulipahan ainakin heti lämmin. Martinan pyörän vaihteet rupesi heti ensimmäisessä nousussa oikuttelemaan. Pienellä vaihteella vaihde ei pysynyt paikallaan, vaan sahasi kolmen rattaan väliä ja vaihteista kuului huolestuttava ääni. Mietin, mitäköhän tästä 80 kilometrin vaikeasta taipaleesta tulee tuollaisilla vaihteilla. Keskeyttäminen kävi mielessä, mutta en sanonut sitä ääneen. Martina näytti ensin mietteliäältä, mutta sanoi kohta päättäväisesti “kyllä minä pärjään, mennään nyt vaan”. Muistuttelin nousuissa, että vaihtaisi vaihteita hellästi ja ennakoi vaihteiden vaihdot hyvissä ajoin, ettei tiukassa nousussa tule vaarallisia yllätyksiä, sillä vaihde kun se pomputtaa, niin välillä jalka potkaisee tyhjää ja siinä voi käydä jyrkässä mäessä hassusti. Nousut olivat tästä syystä asteen verran haasteellisempia, sillä pyörään ei voinut vaihtaa aina sitä optimaalisinta vaihdetta, vaan se mikä suostui pysymään.

Reitti oli todella raskas ja pitkä. Välillä oli helppojakin pätkiä, mutta sen herkuttelun jälkeen tietenkin seurasi jokin ihan kamalan vaikea ja täristävä juurakko- tai kivikkorynkytys, jossa kilometrit taittuivat aivan järkyttävän hitaasti. Ensimmäiset 20 kilometriä otimme lämmittelyn kannalta ja ne sujuivatkin ihan leikiten, vaikka heti ensimmäisen kympin jälkeen Martinan pyörästä puhkesi takarengas. Olin jo hetken katsonut rengasta takana ajaessani, että se on vähän turhan löysä ja miettinyt, että siihen pitäisi lisätä ilmaa. Eiköhän rengas sitten osu terävän kiven reunaan ja tyhjentynyt kokonaan. Kaivettiin vararengas repusta, rengasraudalla ulkokumi pois ja muut tutut kuviot. Tätä olen onneksi harjoitellut. Meitä tuli auttamaan lyhyen matkan kisaaja ja hän pumppasi miehisellä voimalla renkaaseen riittävästi ilmaa. Matka jatkui ja tuntureiden yli kohti ensimmäistä huoltoa. Ensimmäisessä huollossa lisäsimme renkaisiin vielä vähän ilmaa, otimme vähän Evokea ja muita eväitä. Kummallakin oli tosi hyvä fiilis. Matka oli jo hyvällä mallilla ja hyvin menee. Ei muuta kuin eteenpäin. Seuraavaan huoltoon oli matkaa n. 20 kilometriä.

Matka seuraavalle huollolle sujui aika mukavasti. Ensin oli vähän matkaa helppoa ja sen jälkeen parit kevyemmät nousut. Tiesimme, että toisen huollon jälkeen alkaa kovat nousut ja rupesimme valmistautumaan siihen henkisesti.

40 kilometrin huollossa söin kaksi karjalanpiirakkaa ja puoli pakettia metukkaa mättäällä sateessa istuen. Maistui aika herkulliselta juuri siinä tilanteessa. Tähän asti pyöräily oli sujunut melko leppoisasti ilman mitään erityisempiä vaikeuksia. Puoliväli. Seuraava huolto olisikin sitten 55 kilometrissä.

Sieltähän ne nousut sitten alkoivat ja nousujen mukana upeat maisemat! Ensin Kiiloselälle ja välissä vähän huikean hienoja pieniä polkuja havumetsässä ja lopulta Kiilopään nousu, joka oli aivan mahdotonta päästä näillä ajotaidoilla pyöräillen ylös. Nousua kun kestää kaksikin kilometriä putkeen, niin ne viimeiset jyrkät nousut tuntuivat kertakaikkiaan mahdottomilta. Nousut tuossa maastossa oli tosi haastavia. Maasto on irtokiveä ja hiekkaa, muhkuraa ja töyssyä, ei todellakaan mitään pyörätietä. 😀 Yksikin väärä ajolinjavalinta kostautuu vauhdin pysähtymiseen tai jopa kaatumiseen. Jatkuvasti täytyy olla tarkkana ja hereillä.

Nousujen jälkeen tulee aina lasku. Mitä jyrkempi ja raskaampi nousu, sitä hurjempi lasku. Kiilopäältä tuli alas melko helppokulkuinen kivikkotie ainakin alkuun. Päästelimme mäkeaä alas reiät päässä peräkanaa pyrstöt penkin takana sellaista vauhtia, että heikompia hirvittäisi. Martina tutusti edellä ja minä perässä. Vaikeissa laskuissa teki mieli välillä laittaa silmät kiinni ja toivoa, että rengas osuu kivien väliin eikä töksähdä kiveen. Ohjaustankoa piti puristaa rystyset valkoisena, että pyörä pysyy hallinnassa. Lauloin ääneen laskuissa “Hit The Road, Jack”. 😀 Tänään sain pyörän pysymään paremmin jaloissa toimivien lukkojen takia ja pysyin melkein Martinan perässä laskuissa. Sain itsekin vähitellen lisää varmuutta alastuloihin ja uskalsin löysätä lisää käsiä jarruilta. Jos vauhtia on liian vähän, homma on vieläkin vaarallisempaa.

Odotimme 55 kilometrin huoltoa hartaudella. Se olikin lopulta 58 kilometrissä ja taas pistelin kaksi karjalanpiirakkaa ja loput metukkapaketista. Huollossa oli jälleen ihania talkoolaisia, joiden kasvot rupesivat olemaan jo tuttuja aikaisemmilta päiviltä. Sieltä tuli ihanaa kannustusta. Tälle saavuimme väsyneenä, vähän evästä ja Martina letkautti “nyt rupeaa riittämään tämä metsäretki, nyt ruvetaan polkemaan pyörää”. 😀 Kaikkia nauratti. Metsäretkellä tässä ollaan. 😀 Tästä lähti mun eniten vihaama pätkä koko viikonlopun aikana, taisimme ajaa saman vaikean Ruijanpolun joka hemmetin päivä. Aivan kamalaa kivikkorynkytystä ja ikävää nousua. Tämä veti mehut kyllä aika tehokkaasti, kun piti keskittyä niin älyttömästi ja hallita pyörää kaikilla lihaksilla. Tämän jälkeen edessä oli vielä monta haastavaa paikkaa. Viimeisimpänä Iisakkipään ylitys ja sen jälkeen vielä kipuaminen Saariselän laskettelurinteen päälle ja sieltä pudottelu alas. Joka päivä vimeisteltiin tällä samalla reitillä, joka olikin pitkän päivän päätteeksi melko pelottavaa ja haastavaa. Ei meinannut enää lihakset jaksaa pitää. Ei kädet, ei jalat, jopa vatsalihakset ja pohkeet oli väsyneet. Eikä tässäkään vielä kaikki. Lopuksi vielä todella ikävystyttävä soratienousu lähelle kisakeskusta, sen jälkeen pieni alamäkihurjastelu, suopätkä ja maalisuora ylämäkeen.

Stage 2
Matka: 77,03 km
Kesto: 8:18’50

Otti kyllä kertakaikkiaan koville. Ilta meni aivan nollat taulussa. Tuntui kun olisi joko ihan kamalassa humalassa tai krapulassa. Silmät turposi melkein kiinni ja piti työskennellä pysyäkseen hereillä. Martina kuukahtikin täysissä pukeissa sänkyyn, kunnes patistelin vielä iltapuurolle, että jaksaisi vielä seuraavanakin päivänä pyöräillä. Pyöräilyt tuli uniin ja yö meni aika levottomasti.

Seuraava päivä hirvitti jo valmiiksi. Voitelimme itsemme Voltarenilla, otimme kipulääkettä ja nukahdimme. Täällä oli sen verran loistokas pyörähuoltopalvelu, että he hakivat Martinan pyörän huoneemme ovelta huoltoon ja palauttivat sen samaan paikkaan ennen aamua. <3

Reissun maksoi: Evoke Natural Goods
Kilpailun osallistumisen tarjosi: Saariselkä MTB
Majoitus: Santa’s Hotel Tunturi

Saariselkä MTB: Stage 1/3

Tänään pyöräilimme Saariselkä MTB:n kolmepäiväisen etappikisan ensimmäisen etapin. Saavuimme Martinan kanssa Saariselälle eilen aamupäivällä. Samalle lennolle ja samaan kisaan tuli myös Katariina Laakkonen. Päivä meni leppoisasti. Kävimme Kaunispään huipulla syömässä ja loppupäivä kului valmistautuessa. Kasasimme pyörät, tarkistimme, että kaikki on niin kuin pitääkin ja jännitimme aivan sekopäisesti tulevan päivän säätä. Viime vuoden Saariselkä MTB:n lauantain etapilla satoi koko päivän vettä kaatamalla ja ilma oli todella kylmä. Muistan, miten maalissa paleli ja reitillä kohmeisien käsien tärähtely ohjaustankoa vasten tuntui sähköiskuilta. Tälle päivälle sääennuste oli vieläkin huonompi. Ennustettiin koko päiväksi kaatosadetta ja ilman lämpötilaksi +6, joka vastaa iholla -1°C. Tongin epätoivoisesti matkalaukkuani ja mietittiin yhdessä moneen kertaan mitä ihmettä kisaan puetaan päälle. Minulla ei tietenkään ollut sateen pitäviä housuja mukana. Kukapa niitä nyt tarvitsisi. Eipä auttanut kuin mennä ostamaan.

Aamulla herättyämme tsekkasimme heti sään verhojen välistä. Ei näytä ihan niin pahalta. Nousimme ylös ja huoneistomme takapihan ikkunasta valkeni totuus. Vettä tulikin sitten ihan kunnolla ja sade vain yltyi. Yritimme tsempata ja lähdimme hiipimään aamupalalle. Söimme niin paljon kun vain jaksoimme ja lähdimme huoneeseen vaihtamaaan vaatteet ja valmistautumaan. Jännitti ihan hirveästi. Taisimme myös vähän lietsoa toisiimme jännitystä, vaikka kyllä se kylmä ja huono sää oli ihan todellinen huoli kaikille kisaajille. Sään vuoksi myös alkuperäistä reittiä oli pitänyt muuttaa ja lyhentää, sillä joet olivat tulvineet niin pahasti yli, että se ei olisi ollut enää turvallista. Alkuperäisellä reitillä olisi ollut myös vesistönylitys. Onneksi sitä ei tullut.

Kello kaksitoista meidät päästettiin matkaan. Alku oli helppoa asfalttitietä, joskin melkoisen tiukkaa nousua kohti Kaunispäätä. Pääsimme melkein huipulle asti, kun Martina totesi, että penkki on liian matalalla eilisen huollon jälkeen ja penkkiä pitäisi nostaa. Eräs mies tarjoutui ystävällisesti auttamaan, jonka jälkeen satulan hissi rikkoontui uudestaan ja penkki laski alas aina kun siihen istui. Ei niin voi jatkaa matkaa. Liikenteenohjaaja lähti hakemaan pyörän korjaajaa maalista, jota jouduimme odottelemaan ihan liian pitkältä tuntuvan ajan. Kaiken kaikkiaan penkkiepisodiin meni n. 20 minuuttia aikaa. Hermostutti ja harmitti, kun muut pyöräilijät vain hävisivät näköpiiristä. Jouduimme lähtemään heidän perään pitkästi takamatkalta.

Lähdimme melko tarmokkaasti matkaan välikohtauksen jälkeen. Päätettiin, että viimeisiä ei aiota olla. Vedimme vuorovedoin. Minä olin vahvempi ylämäissä ja Martina päästeli tekniset alamäkipätkät paljon kovempaa. Olimme juuri sopivan tasavahva pari.

Reitti oli mukavan vaihtelevaa. Oli juurakoita, varvikkoa, pitkospuita ja kivikkoa. Tuntuu, että päässä helisee vieläkin ne pitkät kivikkoiset laskut. Oli nousua ja nousua ja vielä kerran nousua. Mulla hajosi aika alussa vasemman jalan polkimen lukko, joka tarkoitti sitä, etten voinut laskea alamäkiä normaaliin tapaan kammet vaakatasossa paino takana, vaan jouduin painamaan vasenta jalkaa poljinta vasten, ettei jalka irtoa ja käy huonosti. Jouduin myös pitämään painoa paljon satulan päällä ihan siltä varalta, että jalka irtoaa. Ja sehän irtosi. Jalka hakkasi poljinta vasten, kolina vaan kävi. Oli oikeasti melko vaarallista paikoitellen, kun en saanut pidettyä pyörää jaloissa.

29-30 kilometrin välinen matka tuntui kestävän ikuisuuden. Nousut olivat välillä niin pitkiä ja väsyttäviä, että meinasi usko loppua. Psyykattiin toisiamme, otettiin vähän evästä ja taas mentiin. Viimeisimmät kaksi nousua oli melkoisia. Aivan loputtoman pitkiä ja tyhjällä energiatankilla mahdottoman tuntoisia. Maisemat palkitsivat kuitenkin sen uurastuksen. Ihan mielettömän upean näköistä! Harmi, kun ei mitenkään jaksanut pysähdellä kaivamaan repusta puhelinta kolminkertaisesta suojauksesta.

Stage 1
Matka: 53, 06 km
Kesto: 5:17’37

Olipahan reissu, mutta huomenna vielä melkein tuplaten pidempi etappi, 80 kilometriä. Luvassa kaksi kahden kilometrin nousua ja muuta mukavaa.

Ps. Jalka ja selkä ok. Jokainen kropan lihas on kipeä. Nyt unta! Pitäkää meille huomenna peukkuja. Huomenna on edessä raskas päivä ja sen jälkeen vielä yksi etappi tiedossa. On tämä kovaa hommaa. Kokeile, jos et usko.

Reissun maksoi: Evoke Natural Goods
Kilpailun osallistumisen tarjosi: Saariselkä MTB
Majoitus: Santa’s Hotel Tunturi

200 kilometriä tunturissa

Reilun viikon verran olen maistellut treenielämää kortisonipiikin jälkeen. Nautin niin täysillä! Mulla on (ollut) oikeassa takareidessä jännevamma, joka on oireillut jo pidempään. Kohta nelisen viikkoa sitten jalkaan laitettiin kortisonia, jonka jälkeen mun piti pitää täydellistä lepoa jaloille. Piikin jälkeen ensimmäiset päivät jalkaa särki heti puudutuksen lakattua, mutta sen jälkeen lepo teki tehtävänsä ja kipu ja kaikenlaiset tuntemukset poistuivat jalasta. Levon jälkeen aloitin varovaisen tunnustellen kevyttäkin kevyemmällä lihaskuntotreenillä, vesijuoksulla, uinnilla ja pyöräilyllä. Mieliala nousi kohisemalle heti kun pääsin taas treenaamaan, vaikkakin ihan kevyesti. Jalan liikkuvuus on parantunut älyttömästi mikä viittaisi hyvään toipumiseen, venyttely on edelleen kielletty.

En ole uskaltanut blogissa tai missään muuallakaan hirveästi hehkuttaa lähtöäni Saariselkä MTB -maastopyöräkisaan. Olin viime vuonna samassa kisassa Heidin kanssa. Tuo reissu oli hiukan epäonninen minun pitkittyneen flunssan takia, jonka vuoksi etapit typistyivät, vaikka muuten reissu oli ihan huippukiva ja hauska. Tänä vuonna lähden reissuun Martinan kanssa. Pyöräilemme duona, Evoke Natural Goodsin tiimissä, eli meidän tulee taittaa koko matka yhdessä. Tänä vuonna olisi tarkoitus vetää kaikki kolme etappia täysipitkinä. Etapeista kertyy matkaa yhteensä 200 kilometriä ja tämä kaikki vääännetään maastopyörillä tunturissa. Maantiellä sama matka taittuisi helposti, mutta tunturissa ja teknisessä maastossa tuossa saa tehdä ihan tosissaan töitä! Huomenna aamulla hyppäämme pyörinemme lentokoneeseen ja lennämme Ivaloon. Siistiä! Ja jännittävää!

Koska jalkani on ollut tässä kunnossa kuin se nyt on ollut, jätin viime viikolla soittopyynnön lääkärilleni kysyäkseni, onko tämä reissu ihan tuhoon tuomittu, vai mitä mieltä hän on. Tällainen urakka, joka meillä on viikonloppuna edessä, ei tietenkään ole vaivan toipumisen kannalta mikään paras mahdollinen ratkaisu, mutta lääkäri arveli, ettei myöskään se pahin. Pyöräily ei ennen piikkiäkään provosoinut kipua, vaan juoksu ja tietyt lihaskuntoliikkeet.

Jalan toipuminen on lähtenyt tosi hyvin liikkeelle ja minua kyllä kieltämättä mietityttää, miten jalka tulee kestämään tuon rääkin ja pilaanko tällä hyvin alkaneen tervehtymisen. Mutta terveyden kustannuksella en tälläkään kertaa ajatellut riuhtoa, vaan jos jalka kipeytyy, sitten leikki on pakko jättää kesken. Toivon ja uskon kuitenkin, että jalka kestää.

Nyt menen tekemään viimeiset pakkaamiset ja suihkun kautta kaadun petiin. Koitan jaksaa kirjoittaa tunnelmia heti tuoreeltaan, mutta voi olla melko väsy aina iltaisin urakan jälkeen.

Kuvat: Heidi Tainio

Summer Challenge Adventure

Kuten blogiani pidempään seuranneet tietävät, että rakastan kokeilla uusia juttuja ja heittäytyä. Mitä älyttömämpi haaste, olen aina vain varmemmin mukana. Kesäkuussa tapasin ensimmäistä kertaa Krissen, joka oli lähdössä kolmen muun urheilijan kanssa seikkailu-urheilun EM-kisoihin Venäjälle. Annoin Krissen joukkueen matkaevääksi hiukan Evokea. Siinä eväitä noutaessaan hän kertoili minulle lajista ja mainitsi, että hän järjestää seikkailu-/multisport-kisaa myös Suomessa, itse asiassa heinäkuun lopulla Fiskarsissa. Tapahtuman nimi on Summer Challenge Adventure. Krisse kutsui minut mukaan ja innostuin välittömästi. Tehtäväkseni jäi hommata itselleni kisakumppani.

Laji oli minulle aivan uusi, en ollut oikeastaan edes kuullut koko lajista mitään. Krisse toki kertoi, että seikkailukisoissa edetään suunnistamalla maastopyöräillen, juosten ja meloen. Rasteilla saattaa tulla erilaisia yllätystehtäviä. Tässä Summer Challenge Adventure -kisassa melonnan sijasta lajina oli uimapatjailu. Tämä kisa tulisi olemaan ihan vain miniversio EM-kisoihin verrattuna, jossa nuo hurjat tyypit vetivät 72 tuntia putkeen!

Siskon mies veti heinäkuun ensimmäisenä päivänä ässän hihasta ja suoritti Tahko MTB:ssä 60 kilometrin kisan ja lamppu syttyi! Tuossa on mulle kisakumppani! Joona innostui ideasta heti ja alettiin valmistautumaan, lähinnä henkisesti.

Kisaan ei oikein pystynyt valmistautumaan kummemmin, kun ei tiennyt yhtään mitä on edessä. Tiedettiin, että mukana täytyy olla kompassi, emit, kontaktimuovia karttoja varten, vettä, pilli, puhelin vedenpitävässä pussissa, vararengas, pyörän pumppu ja ensiapupakkaus.

Ajelimme viime lauantaiaamuna Fiskarsin upeisiin maisemiin. Jännitti. Joona oli vuokrannut pyörän jostakin paikallisesta pyöräliikkeestä. Yritimme touhukkaina ottaa selvää mitä tapahtuu, missä pitää olla ja mitä mitä mitä? Jäin kuuntelemaan kisaohjeita, Joona lähti hakemaan vuokrapyöräänsä. Ohjeita kuunnellessa muovitin karttoja ja ohjeita. En ymmärtänyt ohjeista mitään enkä oikein osannut kysyä mitään tarkentavia kysymyksiä. Krisse lainasi meille uimapatjat ja pumput. Tungettiin pakollisia varusteita reppuihimme ja ne tulivat yllättävän täyteen. Survoin tavarat omaan reppuuni samaan tyyliin kuin käsilaukkuuni, eli ei mitään järjestystä tai logiikkaa.

Team Risu & Männynkäpy

10 minuuttia aikaa lähtöön eikä Joonaa näy missään. Alan hermostua. Iso osa tavaroista, kuten numerolappu ja puhelin on auton sisällä ja auton avaimet on Joonan mukana. Hermostuttaa enemmän kuin jännittää.

5 minuuttia lähtöön. Näen Joonan polkevan hiki hatussa ja hapokkaan näköisenä kisapaikalle kulkevaa ylämäkeä. Äkkiä loput kamat reppuun, numerolappu reppuun kiinni ja viivalle ihmettelemään, että mitäköhän seuraavaksi tapahtuu. Maaliviivalle siirtyessämme Joona kertoi, että pyörävuokraamon osoite oli netissä väärin ja oikean osoitteen löydettyään pyörässä, joka oli hänelle varattu, ei ollutkaan ketjuja paikoillaan. 😀 Pyöräkaupan pitäjä oli siinä vaiheessa vielä lähtenyt hakemaan kotoa ketjuja pyörään. Uskomatonta tuuria!

Lähtölaukaus törähti ja porukka säntäsi kisa-alueena toimivan koulun pihalla olevaan kaukaloon hakemaan ensimmäisiä ohjeita, samaiseen kaukaloon meidän oli pitänyt jättää pyörät ennen starttia. Luvassa oli ensimmäinen prologi, jossa piti noutaa rastit maastosta juosten. Ihmettelimme saamaamme isoa karttaa ja kaukalon seinässä olevaa frisbeegolf-radan karttaa emmekä kumpikaan ymmärtäneet mitään. Pää löi tyhjää ja olo muistutti paniikkia. Tuntui, että tästä ei tule kyllä yhtään mitään. Emme tule selviämään tästä.

Lähdimme pöpelikköön, jonne lauma muita oli hetki sitten syöksynyt. Sieltä löytyi kuin löytyikin rata ja merkityt rastit, jotka meidän tuli sieltä hakea. Tuloksissa kyllä jälkeenpäin luki, että olimme missanneet yhden rastin? Saavuimme takaisin koululle, eli lähtöpaikalle, jossa pyörät odottivat. Sanoin Joonalle, että nyt on aamukakan aika, pakko päästä vessaan. 😀 Tässä vaiheessa olimme antaneet muille ainakin sen 15 minuuttia etumatkaa, joka meillä oli mennyt kaikenlaiseen säätämiseen.

Pyöräpaikalla piti jälleen leimata rasti, jossa myös ohjeistettiin ottamaan lasillinen vettä ja yksi raaka kananmuna, jotka piti kuljettaa seuraavalle rastille. Lasi piti luovuttaa vähintään puolillaan ja kananmuna ehjänä. Pyörää piti taluttaa tämä rastinväli. Kävelimme aika hissukseen. Olo oli aika pöllämystynyt. Rasti löytyi helposti ja vähitellen alkoi tuntua siltä, että kyllä me tämä handlataan, kun suunnistustaitoakin löytyy. Jätimme kananmunan ehjänä ja vesilasin riittävän täytenä ja leimasimme rastin. Seuraavalle rastille pääsimme ihan polkemalla pyörää. Mun renkaat olivat maastoon liian täydet ja päästelin niistä enimmät ilmat pois. Seuraavat rastit löytyivät helposti eikä tullut yhtään pummia. Aloimme päästä vauhtiin ja fiilikseen.

Kuudes rasti oli patjailurasti. Meillä meni ihan älyttömästi aikaa ihmettelyyn, taas. Mitä pitää ottaa mukaan patjan päälle? Mitä jätetään pyörille? Kuka kantaa mitä kantaa? Otetaanko vähän evästä? Niin, ja patjatkin piti täyttää.

Patjailurastit sai käydä hakemassa vapaavalintaisessa järjestyksessä ja teimmekin mielestäni ihan hyvän reittivalinnan. Meloimme uimapatjoinemme itsemme lähimpään saareen, josta kävelimme patjoinemme saaren läpi, josta oli vain lyhyt patjailumatka seuraavalle rastille ja siitä patjaillen viimeisen rastin kautta rantaan. Patjailu oli yllättävän raskasta olkapäille, mutta hauskaa. Patjaa oli vaikea saada pysymään suorassa. Nauratti ihan hirveästi ja olo oli kerrassaan älykäs siellä hekotellessa.

Patjailun jälkeen pääsimme taas juoksemaan. Tällä kertaa juoksupätkä oli paljon pidempi, ehkä 5 kilometriä. Viimeisellä juoksurastilla odotti yllätys. Toisen piti käydä hakemassa rasti uiden saaresta. Joona uhrautui tähän. Tässä vaiheessa olimme kisailleet jo reilut kaksi tuntia. Juoksun jälkeen meni taas oma aikansa siihen reppujen pakkaamiseen ja patjojen rullaamiseen. Onneksi olimme avanneet patjojen venttiilit ennen juoksuun lähtöä, koska ne olivat tyhjentyneet ihan kokonaan.

Seuraavaksi pääsimme pyöräilemään pitkäksi pätkäksi. Muutama rasti oli kirjain-rasti, ei leimaus-rasti, ja huomasimme hävittäneemme meidän kynän. Pelkäsimme, että meidät hylätään, jos kynää ei löydy ja stressasimme muistammeko rastikirjaimet. Paahdoimme polkuja ja teitä niin paljon kuin jaloista irtosi ja fiilistelimme samalla upeita maisemia. Päivä oli tosi lämmin ja paahteinen, onneksi saimme välillä viilentyä patjaillen ja uiden, muuten olisi saattanut tulla nestehukka.

Kisa huipentui patjailuun Fiskarsin keskustassa menevässä joessa. 😀 Siellä me ihan tosissaan väänsimme itseämme eteenpäin pyörivine uimapatjoinemme menemään lumpeenlehtien seassa, osa kisailijoista yhä edelleen kypärät päässä. 😀

Pääsimme maaliin hiukan alle neljässä tunnissa. Maalissa jännitti saammeko tulosta ja olimmeko löytäneet kaikki rastit. Saimme tuloksen. Suoritettu! Huikea fiilis! Ihan mahtava kokemus. Pakko päästä uudestaan!

Ei ollut yhtään niin rankkaa ja hullua kuin olin ajatellut. Se oli enemmän sellaista hauskaa urheilua, jonka aikana ei tullut edes ajateltua, että tässä nyt hirveästi treenataan, kun suoritti vain rastin kerrallaan ja nautti menemisestä. Kannattaa lähteä mukaan!

Kiitos Joonalle seurasta! Ja iso kiitos Krisselle, kun tarjosi meille tämän mahdollisuuden!

Kuvat: Jani Kiri

Mikä ihana viikonloppu!

Naurun ja urheilun täyttämä viikonloppu saatiin eilen päätökseen. Oli todella kivaa ja saimme kokea paljon!

Eilen aamulla aikaisin heräilimme taas aamupalalle ja samalla kirjoittelimme blogeihimme. Aamupalalla aika menikin kuin siivillä ja yhtäkkiä huomasimme, että meinaa (jälleen) tulla kiire. Kiireenvilkkaa ryntäsimme vaihtamaan pyöräilyvaatteet päälle ja ajelimme kisakeskukselle.

Kuulimmekin helpotukseksemme, että reittimme lähtö on ensinnäkin 15 min myöhemmin ja reittiä on helpotettu entisestään pakkasyön takia. Pakkasen liukastamat kivet ja juurakot oli jätetty tältä meidän reitiltä pois. 55 kilometrin reitti oli pysynyt entisellään, mutta kisaajat lähetettiin matkaan muistuttaen, että olkaa varovaisia ja kerrottiin missä paikoissa kannattaa ottaa varovaisesti. Meidän reitti olikin varsin iisi, melkeinpä pelkästään soratietä, joskin nousuja ja laskuja osui tietysti reitille, kun täällä tuntureissa pyöritään. Se sopi meille, tulimme maaliin puhtaina ja yllättävänkin nopeasti. Hotellille saavuttuamme Rami tuli vastaan huoneemme ovella, hän oli lähdössä maalille ottamaan meitä vastaan, mutta siinäpä me jo olimme, emmekä tällä kertaa olleet reitin viimeisiä. 😀 Kaikki kisaan osallistuneet lapset tosin olivat meitä ennen maalissa.

Olimme jo pyöräillessä miettineet loppupäivän suunnitelmat valmiiksi. Ensin suihkuun, sitten lepoa ja sen jälkeen kahdeksi Pirkon pirtille lounaalle ja siitä sitten suoraan patikoimaan, että ehdimme klo 17 ja 18 alkaviin hierontoihin.

Patikoidessa saimme vähän tukkoisuutta ja väsymystä karistettua kropasta pois ja tuli naurettua vatsat kippuralla. Saimme myös vähän tuntumaa tänään (maanantaina) alkavaan vaellukseen.

Meille oli varattu Santa’s Hotels Tunturista hieronta muutenkin jo mahtavan ja kaiken kattavan viikonlopun päätteeksi. Olin hiukan epäileväinen hieronnan suhteen. Mahtaakohan hieronta olla mistään kotoisin? Kuitenkin se on vaan jotain silittelyä. Mitä vielä! Hieroja oli todella asiansa osaava ja sai helpotettua mun pitkään vaivanneita jumeja oikeassa takareidessä, alaselässä ja vasemmassa jatkuvasti oireilevassa olkapäässä. Tunnissa ehdittiin myös hoitaa treenitauosta ja lepäämisestä jumiin menneitä niskoja ja hartioita. Voin siis todella lämpimästi suositella Santa’s Hotelsin urheiluhierojaa. 50 min hieronta ei liiaksi köyhdytä, se maksaa 55 euroa. Ikäväkseni en muista hierojan nimeä, mutta kannattaa pyytää tämän näköistä miestä hierojaksi. 😀

Loppuilta kului taas meidän hotellihuoneistossa takan ja viinilasin äärellä, jälleen kerran vatsat kippuralla nauraen. 😀 Heidi ei meinannut saada tarpeekseen hölmöilyvideosta, jonka otti minusta patikointireissulla. Katsottiinkin sitä melko monta kertaa. 😀 😀

Kiitollinen fiilis viikonlopun kaikista kokemuksista ja Heidille seurasta! Täytyy ottaa jollakin muotoa vastaava uusiksi, oli sen verran kivaa!

Nyt on kupu täynnä aamiaista ja pitäisikin siirtyä huoneeseen laittamaan kamat kasaan, viedä pyörä matkahuoltoon ja sitten heittää rinkka selkään. Viiteen päivään blogiin ei sitten ilmesty mitään, en ehtinyt ajastaa mitään päivityksiä, mutta vaellukselta tulee sitten varmasti ihan kyllästymiseen asti postauksia ja lupasin kirjoitella myös pyöräilyvarusteista tarkemmin sekä Suunnon uudesta Spartan Ultra -mittarista (josta eilisellä patikkareissulla löytyi taas uusia ominaisuuksia).

*Matkakustannukset: Evoke Energy
*Majoitus ja hieronta: Santa’s Hotel Tunturi
*Saariselkä MTB:n tarjosi järjestäjä
*Vaatteet: trikoot, takki, hanskat | Craft, ajolasit | nopeet.fi

Ensimmäisen etapin tunnelmat

Eilen aamulla heräsin ennen kellon soittoa jo ennen seitsemää pilkkopimeässä hotellihuoneistossa. Heidikin oli jo herännyt, joten vaihdoimme parit viestit ja hipsimme hyvissä ajoin aamupalalle läppärit kainalossa.

Kirjoiteltiin blogeihin kuulumisia ja nautimme rauhassa aamupalaa. Sen jälkeen alkoi olla jo hieman kiire. Vaihdoimme pyöräilykamat ja siirryimme lähtöalueelle säätämään Heidin lainapyörä sopivaksi ja viritimme kilpailunumerot pyörien ohjaustankoon. Kisapaikalla on niin pro:n näköistä jengiä, että hiukan hirvitti, mutta sitten muistin, että onhan meilläkin melko pro-kamat. 😀 Jopa nopeet lasit silmillä. Sääennuste lupasi koko pitkäksi päiväksi sadetta. Aamulla sade oli ensin pientä tihkua ja päivän mittaan sade yltyi oikein kunnon ropinaksi. Kisapaikalla kuulutettiin, että pitkä sarja on kokonaan peruttu hurjan sään vuoksi. Ainoastaan eliittijengi pyöräili sen alkuperäisen suunnitelman mukaisen 80 kilometriä.

Lähtö oli pehmeä lasku maastopyöräilyyn, nimittäin ensimmäinen kilometri pyöräiltiin asfalttitietä, joskin se oli suhteellisen tiukkaa nousua kohti Kaunispään huippua. Ennen kaunispään huippua reitti siirtyi maastoon, jossa se pitkälti pysyttelikin koko matkan. Poluille siirtyminen letkassa tuntui jännittävältä. Miten tässä pitää nyt toimia, jos hidastelee muita tai jos haluaa ohi? Letka onneksi hajaantui melko nopeasti ja saimme pyöräillä aika rauhakseen. Reitin puolivälin paikkeilla oli 4 kilometrin pituinen nousu, josta joku kanssakilpailija oli meitä ehtinyt varoittaa. Onneksi se ei ollut meidän mielestä lainkaan paha, nimittäin maasto oli tuossa kohtaa helppoa ja meillä oli ehtinyt tulla hiukan kylmä hitaan enemisen vuoksi ja nousu toi lisää lämpöä kroppaan.

Tässä kohtaa reittiä hoitelin pari työasiaa ja soittelin pari puhelua, että bloggaajien voimistelutapahtumaan saatiin vietyä Evoke-juomia ja patukoita. Onneksi homma saatiin hoidettua, sain tämän tiedon kännykkääni, myöhemmin puhelin sitten pimeni.

Eteneminen oli hidasta, varsinkin kivikkoisilla ja juurakkoisilla poluilla. Välillä mä innostuin päästelemään alamäessä oikein kunnolla, lauloinkin ääneen, kunnes hoksasin katsoa taakseni. Heidi oli jäänyt pitkälle taakse ja odottelin neonkeltatakkista naista saapuvaksi, hänellä ei nimittäin ollut lukkopolkimia ja muutenkin paljon varovaisempi suhtautuminen touhuun. Heidille vartalo on työväline eikä hänellä ole varaa rallatella tuntureissa ihan reikäpäänä. Mulla tuntuu välillä puuttuvan se itsesuojeluruuvi päästä, kun tekee mieli rynttyyttää pitkin varvikoita niin kovaa kuin pyörällä pääsee.

Kilometrit taittuivat huomattavan hitaasti, välillä sen hitauden huomasi jyrkissä kivikkoisissa kohdissa, kun mä etenin pyörän päällä ja Heidi pyörää taluttaen ja vauhti oli  lähestulkoon sama. Kolmen kympin kohdalla rupesi tuntumaan, että olisihan se sauna aika kova sana. Soitettiinkin Ramille, että tulisiko hän meitä vastaan maalille ja toisi lompakot, että voisimme hakea kaupasta saunajuomat samalla reissulla. Rami oli parhaillaan itse tunturissa kävelemässä ja epäili ehtivänsä maalille ennen meitä. Koko päivän kestänyt sade oli jo päässyt kaikista vaatekerroksista läpi ja alkoi olla melkoisen kylmä. Varpaita paleli ihan älyttömästi ja tuossa vaiheessa alkumatkasta huippuhyviksi fiilistelemäni hanskatkin taipuivat sateen alla. Jalkoja ei tosin palellut koko matkana, vaikka housut eivät olleet sadekelille suunnitellut. Aivan loistavat syyskelin pyöräilyhousut nuo Craftin versiot (täytyy koittaa kaivaa mallin nimi, jos tämä kiinnostaa).

Kunto ei loppunut koko matkan aikana kesken. Hymy ei myöskään hyytynyt, välillä kirosimme eteen tulleita soita ja vaikeita kivikkoisia nousuja, mutta kiroamisen päälle tuli aina nauru. Mikäs tässä, ei meillä olisi ollut parempaakaan tekemistä tällaisena sadepäivänä. Ihan viimeisimmät kilometrit tuntuivat pitkiltä ja vaikeilta ja sitä se olikin, nimittäin eteneminen oli tosi hidasta. Olivat ryökäleet lykänneet suonkin sinne ihan maaliviivan läheisyyteen. 😀  Saavuimme maaliin ääneen nauraen ja käsi kädessä, olimme koko kisan viimeisimmät. 😀 Kokemusta rikkaampina, aivan jääpuikkoina, mutta kuitenkin hymyilevinä.

Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen meidän oli pakko päästä ihan ensiksi suihkuun sulattelemaan, tosin suihkutimme ensin meidän hiekasta ja mudasta rohisevat pyörät. Vaatteiden riisumiseen meni ihan älyttömästi aikaa, koska kohmeiset sormet eivät totelleet. Menin vaatteet päällä suihkuun ja vaikeroin pisteleviä varpaita lämpöisen suihkun alla. Pikaisen sulattelun jälkeen menimme nauttimaan Pirkon pirtin ateriasta, joka kuului kisan osallistumismaksuun. Olikin kyllä parhaat kisajärjestäjän eväät tähän mennessä!

Suosittelen kyllä maastopyöräkilpailuun osallistumista, vaikkei olisi lajista niin perillä. Kannattaa tosin valita reitti oman kokemuksen ja kuntotason mukaan sopivaksi. Meille se 80 kilometrin reitti olisi ollut auttamatta aivan liikaa. Ei tällä kokemuksella eikä tällä sairastelulla. Maastopyöräkilpailussa pääsee turvallisessa ympäristössä kokeilemaan erilaisia reittejä.

Tänään täällä leijailee hentoisia lumihiutaleita taivaalta. En osannut millään varautua tällaiseen säähän. Tänäänkin täytyy vetää rapaiset Craftin housut jalkaan. Nyt vaihtamaan kisakamoja päälle. Tänään on edessä on vain 15 kilometrin taival.

*Lapin reissun meille kustantaa: Evoke Energy
*Majoituksen tarjoaa Santa’s Hotel Tunturi
*Saariselkä MTB:n osallistumisen tarjoaa tapahtuman järjestäjä
*Vaatteet: trikoot, takki, hanskat | Craft, ajolasit | nopeet.fi

Epäonnisten matka Saariselälle

Matkamme kohti lappia starttasi kotipihasta jo viideltä torstaiaamuna. Tämän projektin yllä on leijunut kyllä melkoinen epäonnen verho, sillä mun flunssa on vaikeuttanut treenaamista ja viime metreille saakka on pitänyt jännittää pääsemmekö osallistumaan kisaan lainkaan. Viime viikolla Heidi soitti tuskastuneen kuuloisena puhelun “et usko, mun pyörä on varastettu”. Ai saakeli. Onneksi alkuperäiseen suunnitelmaan kuului lainapyörät Saariselkä MTB:n tapahtuman järjestäjältä ja Heidille järjestyi pyörä paikan päältä.

Sulloimme aamuvarhaisella automme täyteen tavaraa – oli rinkat, pyöräilykamat ja isot matkalaukut. Pääsimme lähestulkoon Lahteen, jolloin auton moottorvalo alkoi vilkkua ja kohta se jämähti pysyvästi palamaan. Kurvasimme moottoritien reunaan ja yritimme nopeasti miettiä mitä voisimme tehdä. Luimme auton manuaalista mitä valon palaminen voisi mahdollisesti tarkoittaa. Siellä meidän huojennukseksi luki, että autolla voi vielä ajaa. Starttasimme auton, jonka moottoriääni kuulosti epämääräiseltä ja ajoimme seuraavalle P-paikalle, että pääsimme vähän turvallisempaan paikkaan miettimään mitä seuraavaksi.

Oli ilo huomata, miten kumpikin pysyi tilanteessa rauhallisen rationaalisena eikä kumpikaan alkanut raivoamaan. Kello oli vasta vähän yli puoli kuusi ja mietittiin kenelle tuohon aikaan voi soittaa. Mä googletin vimmatusti Lahden autovuokraamojen aukioloaikoja ja ehdinkin rekisteröityä yhteen ja olin jo tilaamassa taksia meille, kunnes Rami päätti soittaa isälleen. Ramin isällä on maailman kultaisin sydän. Hän päätti muuttaa päivän suunnitelmia ja ilmoittaa työpaikalleen, että pitääkin ylimääräisen lomapäivän ja suuntaakin työpaikan sijaan auton nokkansa kohti Lahden moottoritietä. Noin tunnin päästä hän saapui paikalle, luovutti meille oman autonsa ja otti Ramin laukeamispisteessä olevan Nissanin omaksi murheekseen. Mä siinä salassa vieritin parit liikutuksen ja kiitollisuuden kyyneleet. Miten voi tarpeeksi kiittää tuossa tilanteessa?

Siirsimme varusteemme Ramin isän autoon ja jatkoimme matkaa kohti lappia. Matka olikin sitten pitkä. Voi jeeveli, että se on pitkä. Olimme vasta puoli yksitoista illalla hotellin pihassa. Lapissa on vähän eri meininki. Olin soittanut Santa’s Hotels Tunturiin, että saavumme vasta respan sulkeutumisen jälkeen, joten meidän huoneen avain odotti postilaatikossa pääovien ulkopuolella. Kuka tahansa olisi voinut käydä nappaamassa sen sieltä, mutta ei lapissa. Hotellin pihassa oli myös monta autoa, jossa oli huikean kalliit maastopyörät katolla lukitsematta. Seuraavana päivänä samat pyörät olivat hotellin aidan vieressä, edelleen lukitsematta. 🙂

Pääsimme huoneistoomme, joka on kuin lämmin ja turvallinen tuulahdus lapsuudesta. Sisustus ja kodinkoneet muistuttivat lapsuuden kavereiden koteja. 🙂 Laitoimme saunan lämpiämään ja asetuimme taloksi. Saunan jälkeen uni pyrki väkisin silmään. Aamulla heräsimme vaivoin yhdeksältä, että ehdimme kymmeneltä päättyvälle aamiaiselle.

Päivä alkoi ihanan aurinkoisena ja matkustamisen kankeus ja pöhötys karisi vähitellen, kun käpyttelimme Saariselän keskustaa edes-takaisin. Päivä hurahti kisatunnelmia sivusta seuratessa. Pääsimme Ramin kanssa ensimmäiselle huoltopisteelle jakamaan urheilujuomaa. Oli mahtava päästä katsomaan miltä se meininki näyttää. Serkkunikin pyöräili siinä pitkällä matkalla ja pysähtyi siihen huoltopisteelle – halasi, joi urheilujuoman ja jatkoi matkaa. 🙂

Iltapäivällä saimme Heidinkin Saariselälle, nappasimme hänet matkalaukkuineen kyytiin ja kurvasimme Kaunispään Huipun ravintolaan myöhäiselle lounaalle, jonne olimme saaneet kutsun tulla syömään ja nauttimaan upeista maisemista.

Iltaa istuimme meidän huoneistossa pelleillen pyöräilyvarusteilla ja puhumalla kaikesta maan ja taivaan välillä. Tuli siinä nautittua lasit viiniäkin, kun ei tässä niin tosissaan olla. Heidin kanssa on aina niin mukavaa ja tulee naurettua.

Nyt istumme Heidin kanssa aamupalapöydässä ja heti kun saan tämän postuaksen julkaistua, siirrymme pukemaan pyöräilykamat päälle ja hivuttaudumme vähitellen lähtöviivalle. Starttaamme klo 10 matkaan, tänään pyöräilemme 40 kilometriä, eli puolet lyhyemmän  matkan kuin alunperin oli tarkoitus.

Valoa tunnelin päässä

Vihdoinkin lähes neljän viikon sairastaminen näyttää siltä, että loppu todellakin häämöttää. Enpä olisi voinut huonompaan saumaan tilata tällaista flunssaa. Ehkä se oli vaan nyt tarpeen, vaikka kärsivällisyyttä koeteltiin ihan urakalla. Tulipahan katsottua telkkaria, neulottua pitkästä aikaa ja urpoiltua kotona neljän päivän sisällä siihen pisteeseen saakka, että Rami sanoi mulle, että “mene ulos, mene edes seisomaan tuohon pihalle hetkeksi”. 😀 Minulle ei sovi liikkumattomuus, vaikken mikään himotreenaaja ole ollut enää ainakaan vuoteen, ehkä jopa kahteen vuoteen.

Tiistaina kävin kokeilemassa treenaamista – tuntui hyvältä!
Tänään pyöräilin töihin ja fiilistelin uutta sykemittaria. Suunto Spartan Ultraa. Tästä juttua myöhemmin. 🙂

Neljän viikon sairastaminen tarkoittaa myös neljän viikon lähes totaalista treenitaukoa. Arvaatteko jo? Ei, en silti ole perumassa Saariselkä MTB:tä, mutta tässä tilanteessa alkuperäistä suunnitelmaa on ollut pakko muuttaa. Lopullista päätöstä matkan ja etappien määrästä emme ole tehneet, mutta ainakin perjantain etappi jätetään väliin. En osaa sanoa vielä muuta. Mua harmittaa ihan hirveästi, kun suunnitelma muuttui. Tuntuu, että olen pettänyt Heidin ja yhteistyökumppanit, mutta ei sairastumiselle voi mitään (tietenkään). Terveydellä en aio leikkiä, kolmen lapsen äidin ei ole varaa hölmöillä. Ja nyt varsinkin osaa arvostaa terveyttä kun on ollut monta viikkoa sairas/puolikuntoinen.

Lauantaipäivän kisavarustus, sään mukaan täytyy valita joko pitkät tai lyhyet trikoot. (*Varusteet saatu blogin kautta, paitsi kypärä ja työkalut.)
Sunnuntaipäivän kisavarustus ja eväitä, jälleen täytyy valita sään mukaan pitkät vai lyhyet trikoot. (*Kaikki paitsi kengät ja kypärä saatu blogin kautta).

Treenitauon aikana on tullut mietittyä jälleen omaa suhdetta liikkumiseen ja mikä minua kiinnostaa ja motivoi. Tykkään tehdä monenlaisia juttuja, mutta tekemiseni vaatii jonkin punaisen langan. Tarvitsen tavoitteen jota kohti mennä että tekeminen tuntuu mielekkäältä ja sitä myöten usein myös treeneistä tulee johdonmukaisempia ja suunnitelmallisempia. Nyt syksyksi on jo yksi tavoite, se on Espoon Rantamaratonilla puolikas New Balancen tiimissä. Alunperin olin ajatellut kokonaista, mutta tällä sairastelemisella varmaan parempi tyytyä puolikkaaseen.

Nyt kuitenkin lopetan jaarittelun ja painun pehkuihin, huomenna aamulla aikaisin (jo klo 05) lähtö kohti Lappia. Kuullaan. Ehkäpä jo autosta päivitän jotakin. 🙂