Kuten blogiani pidempään seuranneet tietävät, että rakastan kokeilla uusia juttuja ja heittäytyä. Mitä älyttömämpi haaste, olen aina vain varmemmin mukana. Kesäkuussa tapasin ensimmäistä kertaa Krissen, joka oli lähdössä kolmen muun urheilijan kanssa seikkailu-urheilun EM-kisoihin Venäjälle. Annoin Krissen joukkueen matkaevääksi hiukan Evokea. Siinä eväitä noutaessaan hän kertoili minulle lajista ja mainitsi, että hän järjestää seikkailu-/multisport-kisaa myös Suomessa, itse asiassa heinäkuun lopulla Fiskarsissa. Tapahtuman nimi on Summer Challenge Adventure. Krisse kutsui minut mukaan ja innostuin välittömästi. Tehtäväkseni jäi hommata itselleni kisakumppani.
Laji oli minulle aivan uusi, en ollut oikeastaan edes kuullut koko lajista mitään. Krisse toki kertoi, että seikkailukisoissa edetään suunnistamalla maastopyöräillen, juosten ja meloen. Rasteilla saattaa tulla erilaisia yllätystehtäviä. Tässä Summer Challenge Adventure -kisassa melonnan sijasta lajina oli uimapatjailu. Tämä kisa tulisi olemaan ihan vain miniversio EM-kisoihin verrattuna, jossa nuo hurjat tyypit vetivät 72 tuntia putkeen!
Siskon mies veti heinäkuun ensimmäisenä päivänä ässän hihasta ja suoritti Tahko MTB:ssä 60 kilometrin kisan ja lamppu syttyi! Tuossa on mulle kisakumppani! Joona innostui ideasta heti ja alettiin valmistautumaan, lähinnä henkisesti.
Kisaan ei oikein pystynyt valmistautumaan kummemmin, kun ei tiennyt yhtään mitä on edessä. Tiedettiin, että mukana täytyy olla kompassi, emit, kontaktimuovia karttoja varten, vettä, pilli, puhelin vedenpitävässä pussissa, vararengas, pyörän pumppu ja ensiapupakkaus.
Ajelimme viime lauantaiaamuna Fiskarsin upeisiin maisemiin. Jännitti. Joona oli vuokrannut pyörän jostakin paikallisesta pyöräliikkeestä. Yritimme touhukkaina ottaa selvää mitä tapahtuu, missä pitää olla ja mitä mitä mitä? Jäin kuuntelemaan kisaohjeita, Joona lähti hakemaan vuokrapyöräänsä. Ohjeita kuunnellessa muovitin karttoja ja ohjeita. En ymmärtänyt ohjeista mitään enkä oikein osannut kysyä mitään tarkentavia kysymyksiä. Krisse lainasi meille uimapatjat ja pumput. Tungettiin pakollisia varusteita reppuihimme ja ne tulivat yllättävän täyteen. Survoin tavarat omaan reppuuni samaan tyyliin kuin käsilaukkuuni, eli ei mitään järjestystä tai logiikkaa.
Team Risu & Männynkäpy
10 minuuttia aikaa lähtöön eikä Joonaa näy missään. Alan hermostua. Iso osa tavaroista, kuten numerolappu ja puhelin on auton sisällä ja auton avaimet on Joonan mukana. Hermostuttaa enemmän kuin jännittää.
5 minuuttia lähtöön. Näen Joonan polkevan hiki hatussa ja hapokkaan näköisenä kisapaikalle kulkevaa ylämäkeä. Äkkiä loput kamat reppuun, numerolappu reppuun kiinni ja viivalle ihmettelemään, että mitäköhän seuraavaksi tapahtuu. Maaliviivalle siirtyessämme Joona kertoi, että pyörävuokraamon osoite oli netissä väärin ja oikean osoitteen löydettyään pyörässä, joka oli hänelle varattu, ei ollutkaan ketjuja paikoillaan. 😀 Pyöräkaupan pitäjä oli siinä vaiheessa vielä lähtenyt hakemaan kotoa ketjuja pyörään. Uskomatonta tuuria!
Lähtölaukaus törähti ja porukka säntäsi kisa-alueena toimivan koulun pihalla olevaan kaukaloon hakemaan ensimmäisiä ohjeita, samaiseen kaukaloon meidän oli pitänyt jättää pyörät ennen starttia. Luvassa oli ensimmäinen prologi, jossa piti noutaa rastit maastosta juosten. Ihmettelimme saamaamme isoa karttaa ja kaukalon seinässä olevaa frisbeegolf-radan karttaa emmekä kumpikaan ymmärtäneet mitään. Pää löi tyhjää ja olo muistutti paniikkia. Tuntui, että tästä ei tule kyllä yhtään mitään. Emme tule selviämään tästä.
Lähdimme pöpelikköön, jonne lauma muita oli hetki sitten syöksynyt. Sieltä löytyi kuin löytyikin rata ja merkityt rastit, jotka meidän tuli sieltä hakea. Tuloksissa kyllä jälkeenpäin luki, että olimme missanneet yhden rastin? Saavuimme takaisin koululle, eli lähtöpaikalle, jossa pyörät odottivat. Sanoin Joonalle, että nyt on aamukakan aika, pakko päästä vessaan. 😀 Tässä vaiheessa olimme antaneet muille ainakin sen 15 minuuttia etumatkaa, joka meillä oli mennyt kaikenlaiseen säätämiseen.
Pyöräpaikalla piti jälleen leimata rasti, jossa myös ohjeistettiin ottamaan lasillinen vettä ja yksi raaka kananmuna, jotka piti kuljettaa seuraavalle rastille. Lasi piti luovuttaa vähintään puolillaan ja kananmuna ehjänä. Pyörää piti taluttaa tämä rastinväli. Kävelimme aika hissukseen. Olo oli aika pöllämystynyt. Rasti löytyi helposti ja vähitellen alkoi tuntua siltä, että kyllä me tämä handlataan, kun suunnistustaitoakin löytyy. Jätimme kananmunan ehjänä ja vesilasin riittävän täytenä ja leimasimme rastin. Seuraavalle rastille pääsimme ihan polkemalla pyörää. Mun renkaat olivat maastoon liian täydet ja päästelin niistä enimmät ilmat pois. Seuraavat rastit löytyivät helposti eikä tullut yhtään pummia. Aloimme päästä vauhtiin ja fiilikseen.
Kuudes rasti oli patjailurasti. Meillä meni ihan älyttömästi aikaa ihmettelyyn, taas. Mitä pitää ottaa mukaan patjan päälle? Mitä jätetään pyörille? Kuka kantaa mitä kantaa? Otetaanko vähän evästä? Niin, ja patjatkin piti täyttää.
Patjailurastit sai käydä hakemassa vapaavalintaisessa järjestyksessä ja teimmekin mielestäni ihan hyvän reittivalinnan. Meloimme uimapatjoinemme itsemme lähimpään saareen, josta kävelimme patjoinemme saaren läpi, josta oli vain lyhyt patjailumatka seuraavalle rastille ja siitä patjaillen viimeisen rastin kautta rantaan. Patjailu oli yllättävän raskasta olkapäille, mutta hauskaa. Patjaa oli vaikea saada pysymään suorassa. Nauratti ihan hirveästi ja olo oli kerrassaan älykäs siellä hekotellessa.
Patjailun jälkeen pääsimme taas juoksemaan. Tällä kertaa juoksupätkä oli paljon pidempi, ehkä 5 kilometriä. Viimeisellä juoksurastilla odotti yllätys. Toisen piti käydä hakemassa rasti uiden saaresta. Joona uhrautui tähän. Tässä vaiheessa olimme kisailleet jo reilut kaksi tuntia. Juoksun jälkeen meni taas oma aikansa siihen reppujen pakkaamiseen ja patjojen rullaamiseen. Onneksi olimme avanneet patjojen venttiilit ennen juoksuun lähtöä, koska ne olivat tyhjentyneet ihan kokonaan.
Seuraavaksi pääsimme pyöräilemään pitkäksi pätkäksi. Muutama rasti oli kirjain-rasti, ei leimaus-rasti, ja huomasimme hävittäneemme meidän kynän. Pelkäsimme, että meidät hylätään, jos kynää ei löydy ja stressasimme muistammeko rastikirjaimet. Paahdoimme polkuja ja teitä niin paljon kuin jaloista irtosi ja fiilistelimme samalla upeita maisemia. Päivä oli tosi lämmin ja paahteinen, onneksi saimme välillä viilentyä patjaillen ja uiden, muuten olisi saattanut tulla nestehukka.
Kisa huipentui patjailuun Fiskarsin keskustassa menevässä joessa. 😀 Siellä me ihan tosissaan väänsimme itseämme eteenpäin pyörivine uimapatjoinemme menemään lumpeenlehtien seassa, osa kisailijoista yhä edelleen kypärät päässä. 😀
Pääsimme maaliin hiukan alle neljässä tunnissa. Maalissa jännitti saammeko tulosta ja olimmeko löytäneet kaikki rastit. Saimme tuloksen. Suoritettu! Huikea fiilis! Ihan mahtava kokemus. Pakko päästä uudestaan!
Ei ollut yhtään niin rankkaa ja hullua kuin olin ajatellut. Se oli enemmän sellaista hauskaa urheilua, jonka aikana ei tullut edes ajateltua, että tässä nyt hirveästi treenataan, kun suoritti vain rastin kerrallaan ja nautti menemisestä. Kannattaa lähteä mukaan!
Kiitos Joonalle seurasta! Ja iso kiitos Krisselle, kun tarjosi meille tämän mahdollisuuden!
Kuvat: Jani Kiri
