Ensimmäisen etapin fiilikset Toisen etapin fiilikset   Viimeisen kisapäivän aamuun heräiltiin huonosti nukutun yön jälkeen. Martina oli ollut jo pari tuntia hereillä kun minä vihdoinkin luovutin nukkumisyritysten kanssa. Yö meni siis levottomasti. Pyöräily tuli uniin. Erityisesti ensimmäisen etapin vasemman jalan lonksutus ja irtoamiset polkimesta kummitteli unissa. Aina uudestaan unessa jalka irtosi ja kolisi polkimeen. Nousin ylös ja menin hörppimään kahvia ja heräilemään Martinan seuraksi. Tuttuun tapaan Martina oli keittänyt molemmille kahvit ja kaikki varusteet oli sotilaallisessa rivissä. Sieltä riveistä tarjoiltiin minullekin magnesiumia, c-vitamiinia, b-vitamiinia ja urheilujuomaa. :) Olo oli sanalla sanoen hirveä. Peilistä katsoi umpiturvonnut naama ja jokaista kropan lihasta särki. Oli aivan kiljuva nälkä ja samaan aikaan hiukan huono olo. Konkoilimme taas aamupalalle ahtamaan itsemme täyteen. Aamupalalla meitä odotti tutusti Katariina, joka jo lopetteli...

Toisen ajopäivän aamuun valmistautuminen sujui hiukan rutinoituneemmin. Ahdoimme aamupalaa niin paljon kuin vain pystyimme, meinasi tulla samaa tietä ylös. Pakko syödä, että jaksaa. Huoneistossamme rupesi kuitenkin jälleen kuulumaan vuorotellen jännityksen puuskahduksia ja huokauksia. Edessä oli kuitenkin pisin etappi: 80 kilometriä ja pahimmat nousut. Vuorotellen tsemppasimme toisiamme ja uhosimme. Me niin tehdään tämä! Me ei olla mitään velliperseitä! Meitä motivoi myös pieni kilpailuasetelma, josta kuulimme edellisen maaliintulon jälkeen. Duo-kisassa oli vain kaksi paria. Me ja serkkuni ja hänen ystävänsä muodostama duo-pari. He voittivat ensimmäisen etapin ja päätimme, että näin ei tapahdu toista kertaa, koska alun tekniset ongelmat veivät meidän ajasta sen 20 minuuttia. :D Se on jännä, miten kilpailuasetelma tuo lisää boostia hommaan. Se auttoi jaksamaan tiukoissa paikoissa. Saavumme lähtöpaikalle aika viimetinkaan....