Viiden tähden loma – virtuaalimatka Saariselän laduille

Olen ihan unohtanut kertoa täydellisestä hiihtolomastamme. Olimme tammikuun lopussa viikon Saariselällä lomalla. Ajatus lomamatkasta tuntuu nyt todella kaukaiselta ja tulevat lomat saavuttamattomilta. Puhumattakaan kovista pakkasista ja hiihtämisestä. Siitä huolimatta laitan nyt lomatunnelmat jakoon. Jospa tämä postaus toimisi pienenä hengähdyshetkenä tämän kaiken epävarmuuden keskellä.

Nyt tuntuu myös hullulta, että juuri Saariselällä meidän siellä ollessa todettiin Suomessa ensimmäinen koronatartunta. Silloinkin korona pelotti, mutta kaikesta huolimatta se tuntui kaukaiselta. Suhtauduin tuolloin hengityssuojaa käyttäviin matkustajiin huvittuneesti, vaikka samaan aikaan mietin itsekin, että olisiko sen käyttö nyt perusteltua. Aika paljon on suhtautumiseni muuttunut sen myötä, kun asiasta on saanut lisää tietoa ja ymmärrystä.

Lomat lomina

Tehdään nyt kuitenkin pieni virtuaalimatka Lappiin. Saariselällä oli tammikuussa kovat pakkaset. Kaamos oli juuri taittunut ja valon määrä lisääntyi joka päivä. Nautimme luonnon rauhasta ihan älyttömästi.

Kaikki aiemmat Lapin reissumme ovat olleet vaellusreissuja. Tällä kertaa majoituimme Metsänpirtti-nimisessä mökkeröisessä, jonka Rami oli varannut Saariselän keskusvaraamon kautta. Teimme mökiltämme joka päivä hiihtoreissuja maastoon, iltaisin luimme kirjoja, saunoimme ja nautimme toistemme seurasta.

Matkustelu on tullut elämääni Ramin myötä ja olemmekin näiden viiden yhteisen vuoden aikana ehtineet tehdä useita yhteisiä matkoja. Olemme käyneet aurinkolomilla ja syksyisin Lapin vaelluksilla. Meidän ensimmäisestä yhteisestä lomasta asti olemme pitäneet lomat lomina. Olen satunnaisesti kirjoittanut blogipostauksia lomareissuiltamme, mutta ne postaukset voi laskea yhden käden sormilla.

Ilman puhelinta rentoutuu parhaiten

Olen vihdoinkin oppinut lomailemaan ja rentoutumaan. Tämän opetteleminen ei ole ollut helppoa. Helpointa se on ollut niillä lomilla, jolloin olemme vaeltaneet puhelinyhteyksien ulottumattomissa. Muistan ensimmäisen vaellusreissumme, jolloin olimme viikon erämaassa puhelin suljettuna. En ollut koskaan ollut noin pitkää aikaa ilman puhelinta. Kokemus oli mullistava! Tietysti se tuntui aluksi vaikealta, mutta vähitellen kun puhelinriippuvuus hellitti, niin nautin läsnäolosta ja ympäröivästä maailmasta aivan eri tavalla kaikilla aisteilla.

Ensimmäisen vaellusreissumme jälkeen olen pyrkinyt lomailemaan aina niin, että todella olen irti arkisista askareista, koska se takaa onnistuneen loman ja aidon rentoutumisen. On ollut mahtavaa huomata, että viikossa tai kahdessa ei jää kauheasti mistään paitsi. Tietysti erämaassa yhteyksien ulottumattomissa saattaa miettiä sitä pahinta, että juuri tuona aikana jollekin perheenjäsenelle sattuu jotakin, mutta työasiat rullaavat varmasti eteenpäin ilman minuakin ja somemaailmassa ei jää mistään paitsi.

Some ja blogi on ollut minulle harrastus, ajanviettotapa ja työ viimeisen kymmenen vuoden ajan. Siitä on todella vaikea irrottautua muuten kuin laittamalla puhelin kokonaan pois. Olen opetellut rentoutumaan ja viettämään sellaista aikaa, jolloin en suorita lainkaan. Ennen suoritin koko ajan. En levännyt koskaan vaan hyödynsin kaiken ajan tekemällä jotakin tuotteliasta tai kehittävää. En ymmärtänyt, että levätäkin täytyy ja joutenolo on yhtä tärkeää kuin se jatkuva eteenpäin pyrkiminen. Onko ihme, että uuvuin?

Nykyään en syyllisty lepäämisestä, kirjan lukemisesta, telkkarin katsomisesta tai siitä, että istun paikoillani ja neulon. Tai etten tee yhtään mitään. Nykyään nautin siitä.

Osaan nykyään lopettaa työpäivän ajoissa enkä iltaisin enää palaa työasioiden pariin. Olen ymmärtänyt palautumisen merkityksen kantapään kautta. Olen kerran uupunut pahasti. En halua enää leikkiä tulella uudestaan. Vaikka minulla on tällä hetkellä todella mieleinen työ, jota teen suurella innolla, en siltikään halua lipsua siihen, että tekisin töitä koko ajan. Aivot ja keho tarvitsevat aikaa palautua. Pystyn antamaan töissä parhaan osaamiseni, kun työn vastapainona on mielekäs arki, joka saa akkuni latautumaan aina uudestaan täyteen.

Saariselkä MTB: Viimeinen etappi

Ensimmäisen etapin fiilikset
Toisen etapin fiilikset

Viimeisen kisapäivän aamuun heräiltiin huonosti nukutun yön jälkeen. Martina oli ollut jo pari tuntia hereillä kun minä vihdoinkin luovutin nukkumisyritysten kanssa. Yö meni siis levottomasti. Pyöräily tuli uniin. Erityisesti ensimmäisen etapin vasemman jalan lonksutus ja irtoamiset polkimesta kummitteli unissa. Aina uudestaan unessa jalka irtosi ja kolisi polkimeen.

Nousin ylös ja menin hörppimään kahvia ja heräilemään Martinan seuraksi. Tuttuun tapaan Martina oli keittänyt molemmille kahvit ja kaikki varusteet oli sotilaallisessa rivissä. Sieltä riveistä tarjoiltiin minullekin magnesiumia, c-vitamiinia, b-vitamiinia ja urheilujuomaa. 🙂

Olo oli sanalla sanoen hirveä. Peilistä katsoi umpiturvonnut naama ja jokaista kropan lihasta särki. Oli aivan kiljuva nälkä ja samaan aikaan hiukan huono olo. Konkoilimme taas aamupalalle ahtamaan itsemme täyteen. Aamupalalla meitä odotti tutusti Katariina, joka jo lopetteli omaa aamiaistaan. Katariina oli nukkunut tunnin.

Aamupalan jälkeen taas “mökille” laittamaan kamoja kasaan. Molemmilla oli paha olo. Hiukan oksetti. Oliko jännitystä vai mitä. Kroppa tuntui olevan aivan sekaisin. Puhistiin taas jännitystä ulos. Tänä aamuna oli aika hiljaista meidän pirtissä. Keskeyttämisajatukset oli kummallakin käyneet mielessä ja uhoaminen oli aika vähissä. En muista kumpi meistä totesi, että nyt vaan suoritetaan tämä loppuun.

Ajokamat päälle. Kolmatta päivää pesukoneen kautta samat aivan huippuhyvät 2XU:n thermalpöksyt jalkaan, Salomonin midlayeria päälle ja päällimmäiseksi kerrokseksi vielä tuulta pitävä takki. Kenkien päälle aivan riekaleiksi kuluneet sadesuojat. Satulaan istuminen tuntui aivan hirveältä. Hotellilta lähdimme pyöräillen tietysti lähtöalueelle, aivan kuten kaikkina muinakin päivinä. Reidet tuntuivat aivan voimattomilta ja kipeiltä. Yllättäen polvissa tuntui pistävää kipua jokaisella polkaisulla. Odotukset eivät olleet kovin korkealla tulevan etapin suhteen.

Sinne me kuitenkin asetuimme jälleen porukan sekaan lähtövalmiiksi. Three, two, one, GO. Alku asfalttitietä, tällä kertaa alamäkeen ja soratielle ja siitä sitten suolle ja kohta taas soratielle. Tiesimme, että tämä reitti tulee olemaan tasaisempi, joskin sisältäen pitkiä loivia nousuja ja muutaman kunnollisen nousun peräti 500 metriin.

Tällä reitillä se vihaamani Ruijanpolku tuli melko alussa reittiä. Polvet tuntuivat todella kipeiltä ja se tekninen polku tuntui aivan mahdottomalta. Tuntui, etten saa millään pyörää tottelemaan. Sanoin itselleni monta kertaa, että tätä ei kestä kauaa, jaksa nyt vain. Tämä on se pahin pätkä. Ja olikin. Minulle. Pysähdyin poroaidan ylityksen jälkeen puskapissalle ja pyysin saada Martinan repusta kipulääkettä. Heitin pari buranaa naamariin ja toivoin, että istuinluiden ja polvien kipu hellittäisi sillä. Kipu hellitti, tai unohtui, tai sitten kroppa vain lämpesi. Tälläkin kertaa tunnin pyöräilyn jälkeen tuntui, että tämähän alkaa sujua. Ensimmäiset 20 kilometriä meni taas aika helposti.

Tämän reitin huoltopisteitä tai reittiprofiilia en ollut ehtinyt opiskelemaan kummemmin. En tiennyt etukäteen kovinkaan tarkasti mitä on luvassa. Ensimmäinen huolto tuli uskomattoman kauniissa paikassa, jonka jälkeen nousimme tunturin huipulle. Sieltä avautui reitin hienoimmat maisemat. Nappasin huollosta vain kourallisen suklaata, en jotenkin malttanut ajatella järkevästi. Olin aiemmin kiskonut ensimmäisen geelin ja juonut ilmeisen paljon vettä, koska koko ajan pissatti.

Raututunturin päälle nousut ja laskut tuntuivat aivan huikealta. Taas lauloin ääneen ja tuulettelin pudotellessani Martinan perässä tuntureita alas. Aivan mieletön fiilis. Todella etuoikeutettua. Tulin miettineeksi, että olen kehittynyt pelkästään tällä reissulla kuskina ihan älyttömän paljon. Täällä ei auta pelätä kiviä ja juurakoita, se on vain mentävä vauhdilla eteenpäin. Kotona en olisi uskaltanut ikinä ajaa vastaavia reittejä, vaan olisin nopeasti hakeutunut tasaisemmille poluille. Tältä reissulta kertyi valtavasti itseluottamusta ajamiseen.

Raututunturin jälkeen laskettelimme viime vaellusreissulta tutulle paikalle: kauniin Rautulammen autiotuvan pihapiiriin. Tutut maisemat tuntuivat turvalliselta. Rautulampi oli tälläkin kertaa kaunis ja sää oli tuona päivänä kirkas, joka teki kokemuksesta entistäkin ihanamman. Rautulammelta lähdettiin hurjastelemaan pieniä ja kapeita mätäs- ja pensasmaastoa (fiilistelyä tältä pätkältä voi katsoa tuolta toiselta videolta ajasta n. 1:20 eteenpäin. Samalta videolta näkee myös hyvin sen mitä se ajaminen tuossa maastossa on). Ihanaa pujottelua ja vauhti tuntui hurjalta, vaikka tosiasiassa vauhti oli melko maltillinen. Tämä oli koko reitin paras pätkä mun mielestä, samoin Martina hihkui, että “tämä on ihan sairaan siistiä”. Hihkuin takaisin “niin on”. Kohta tuli pieni puron ylitys. Siitä vain Martina edeltä ja minä perässä. Jälkikäteen ajattelin, että olisi voinut riisua kengät ja sukat pois, mutta eipä käynyt edes mielessä. Sukkien kasteleminen koitui virheeksi, sillä varpaita rupesi palelemaan ihan kauheasti.

Pujottelujen jälkeen pääsimme lähestymään Kiilopäätä, tällä kertaa vähän eri suunnasta. Mulla rupesi olemaan nälkä ja nousut puhallutti koko ajan pahemmin ja maitohapot oli aivan liipaisimella. Pienikin reippaampi polkaisu hapotti jopa pakaroita myöten. Sanoin Martinalle, että mun on pakko vetää hotelliaamiaiselta nyysimäni metukkaleipä tai en kohta jaksa enää. Istuttiin mättäälle ja teki mieli käpertyä sinne varvikkoon päikkäreille. Martina suunnitteli pyörän myymistä ja julisti vihaa louhikkoa kohtaan. Evästauon jälkeen matka jatkui paremmilla energioilla. Kiilopään alla oli huolto, jossa sain tsemppiterveiset Minnalta. Kiitos! <3

Loppumatka olikin osittain tuttua viime vuodelta ja aikaisemmilta päiviltä. Ahopään kivikkoa ja lopuksi taas Iisakkipään, joka päivä pidemmältä tuntuva, ylitys. Päätin tässä vaiheessa vaihtaa sukat. Olin ollut aamulla yllättävän fiksu ja pakannut reppuun varasukat. Sanoin Martinalle, että menee edeltä. Sukkien vaihtaminen helpotti oloa. Samalla kaivoin repusta sinne piilotetun toisen metukkaleivän. Lähdin leipä hampaiden välissä polkemaan Martinaa kiinni.

Olin jotenkin onnistunut unohtamaan, että Iisakkipään jälkeen täytyy nousta vielä toiselle saman tunturin nyppylälle, josta alkaa laskettelurinteen alastulo. Päätin mennä sen sitten kunnolla vauhdilla ylös. Kivikkoinen ylämäki rupesi nyppimään. Martina totesi jo toistamiseen, että “en halua nähdä näitä kiviä enää koskaan”. Nauroin vastaukseksi.

Viimeiset nousut menivät aivan pelkän päättäväisyyden voimin. Sanoin niissä viimeisissä soratienousuissa, että otetaan pari polkaisua isommalla vaihteella pienessä alamäessä, että saadaan vauhdit ylämäkeen. “En pysty.” “Pystyt.” “Ei oo voimaa.” “On.” Ja olihan sitä, kun päätti vain. Sieltä vaan sinnillä naamat irvessä viimeiseen alamäkeen. Yritin samalla raivopääasenteella ajaa suon läpi, mutta takarengas upposi kokonaan suohon, niin ajattelin, että sama taluttaa.

Saavuimme maaliin aivan huikean pitkän ja raskaalta tuntuvan suorituksen päätteeksi juuri palkintojenjaolle. Kohta meidän perässä maaliin ajoi kisasiskomme, se toinen sarjamme duo-pari. Naureskellen hyppäsin elämäni ensimmäistä kertaa podiumille. 😀 Saimme oikein mitalit ja palkinnotkin.

Stage 3
Matka: 51,02 km
Kesto: 5:50’19

Tapahtuma oli aivan huippuhyvin järjestetty. Kaikki sujui aivan mielettömän hyvin. Erityisen ihanaa oli joka etapin jälkeen päästä valmiille ruualle Pirkon pirttiin. Pyörän sai pestä painepesurilla puhtaaksi. Oli pyörähuoltoa, varustemyyntiä. Huolloissa oli riittävästi ja monipuolisesti syötävää. Reitit olivat sopivan monipuolisia ja eri tavoin haastavia. Tapahtumassa oli ihana tunnelma.

Kiitos kaikille järjestäjille! Kiitos Evokelle reissun mahdollistamisesta, Saariselkä MTB:lle osallistumisoikeudesta ja Santa’s Hotel Tunturille majoituksesta! Kiitos Martina hyvästä seurasta niin reitillä kuin muutenkin! Olet kyllä kova mimmi, jolla on lämmin sydän. Kyllä voisin melkein sanoa, että tulen ensi vuonna uudestaan. Aivan mieletön kokemus.

Saariselkä MTB: Stage 2/3

Toisen ajopäivän aamuun valmistautuminen sujui hiukan rutinoituneemmin. Ahdoimme aamupalaa niin paljon kuin vain pystyimme, meinasi tulla samaa tietä ylös. Pakko syödä, että jaksaa. Huoneistossamme rupesi kuitenkin jälleen kuulumaan vuorotellen jännityksen puuskahduksia ja huokauksia. Edessä oli kuitenkin pisin etappi: 80 kilometriä ja pahimmat nousut. Vuorotellen tsemppasimme toisiamme ja uhosimme. Me niin tehdään tämä! Me ei olla mitään velliperseitä! Meitä motivoi myös pieni kilpailuasetelma, josta kuulimme edellisen maaliintulon jälkeen. Duo-kisassa oli vain kaksi paria. Me ja serkkuni ja hänen ystävänsä muodostama duo-pari. He voittivat ensimmäisen etapin ja päätimme, että näin ei tapahdu toista kertaa, koska alun tekniset ongelmat veivät meidän ajasta sen 20 minuuttia. 😀 Se on jännä, miten kilpailuasetelma tuo lisää boostia hommaan. Se auttoi jaksamaan tiukoissa paikoissa.

Saavumme lähtöpaikalle aika viimetinkaan. Ei paljoa houkutellut kylmettyä sateessa yhtään ylimääräistä, saadaan kuitenkin olla sateessa koko pitkä päivä. Ehdin juuri ja juuri hakea geelit matkalle ja siirtyä lähtöviivalle, kun meidät jälleen päästettiin matkaan. Olin vaihtanut pyörääni uuden toimivan lukkopolkimen eilen kiveen kolahtaneen tilalle, päällä oli edellisenä päivänä toimiviksi todetut sadekamat ja Martinan pyörän satula oli kunnossa. Tästä päivästä tulee hyvä! Nyt mennään. Alku oli tuttua pitkää ja piinaavaa nousua Kaunispäälle. Tulipahan ainakin heti lämmin. Martinan pyörän vaihteet rupesi heti ensimmäisessä nousussa oikuttelemaan. Pienellä vaihteella vaihde ei pysynyt paikallaan, vaan sahasi kolmen rattaan väliä ja vaihteista kuului huolestuttava ääni. Mietin, mitäköhän tästä 80 kilometrin vaikeasta taipaleesta tulee tuollaisilla vaihteilla. Keskeyttäminen kävi mielessä, mutta en sanonut sitä ääneen. Martina näytti ensin mietteliäältä, mutta sanoi kohta päättäväisesti “kyllä minä pärjään, mennään nyt vaan”. Muistuttelin nousuissa, että vaihtaisi vaihteita hellästi ja ennakoi vaihteiden vaihdot hyvissä ajoin, ettei tiukassa nousussa tule vaarallisia yllätyksiä, sillä vaihde kun se pomputtaa, niin välillä jalka potkaisee tyhjää ja siinä voi käydä jyrkässä mäessä hassusti. Nousut olivat tästä syystä asteen verran haasteellisempia, sillä pyörään ei voinut vaihtaa aina sitä optimaalisinta vaihdetta, vaan se mikä suostui pysymään.

Reitti oli todella raskas ja pitkä. Välillä oli helppojakin pätkiä, mutta sen herkuttelun jälkeen tietenkin seurasi jokin ihan kamalan vaikea ja täristävä juurakko- tai kivikkorynkytys, jossa kilometrit taittuivat aivan järkyttävän hitaasti. Ensimmäiset 20 kilometriä otimme lämmittelyn kannalta ja ne sujuivatkin ihan leikiten, vaikka heti ensimmäisen kympin jälkeen Martinan pyörästä puhkesi takarengas. Olin jo hetken katsonut rengasta takana ajaessani, että se on vähän turhan löysä ja miettinyt, että siihen pitäisi lisätä ilmaa. Eiköhän rengas sitten osu terävän kiven reunaan ja tyhjentynyt kokonaan. Kaivettiin vararengas repusta, rengasraudalla ulkokumi pois ja muut tutut kuviot. Tätä olen onneksi harjoitellut. Meitä tuli auttamaan lyhyen matkan kisaaja ja hän pumppasi miehisellä voimalla renkaaseen riittävästi ilmaa. Matka jatkui ja tuntureiden yli kohti ensimmäistä huoltoa. Ensimmäisessä huollossa lisäsimme renkaisiin vielä vähän ilmaa, otimme vähän Evokea ja muita eväitä. Kummallakin oli tosi hyvä fiilis. Matka oli jo hyvällä mallilla ja hyvin menee. Ei muuta kuin eteenpäin. Seuraavaan huoltoon oli matkaa n. 20 kilometriä.

Matka seuraavalle huollolle sujui aika mukavasti. Ensin oli vähän matkaa helppoa ja sen jälkeen parit kevyemmät nousut. Tiesimme, että toisen huollon jälkeen alkaa kovat nousut ja rupesimme valmistautumaan siihen henkisesti.

40 kilometrin huollossa söin kaksi karjalanpiirakkaa ja puoli pakettia metukkaa mättäällä sateessa istuen. Maistui aika herkulliselta juuri siinä tilanteessa. Tähän asti pyöräily oli sujunut melko leppoisasti ilman mitään erityisempiä vaikeuksia. Puoliväli. Seuraava huolto olisikin sitten 55 kilometrissä.

Sieltähän ne nousut sitten alkoivat ja nousujen mukana upeat maisemat! Ensin Kiiloselälle ja välissä vähän huikean hienoja pieniä polkuja havumetsässä ja lopulta Kiilopään nousu, joka oli aivan mahdotonta päästä näillä ajotaidoilla pyöräillen ylös. Nousua kun kestää kaksikin kilometriä putkeen, niin ne viimeiset jyrkät nousut tuntuivat kertakaikkiaan mahdottomilta. Nousut tuossa maastossa oli tosi haastavia. Maasto on irtokiveä ja hiekkaa, muhkuraa ja töyssyä, ei todellakaan mitään pyörätietä. 😀 Yksikin väärä ajolinjavalinta kostautuu vauhdin pysähtymiseen tai jopa kaatumiseen. Jatkuvasti täytyy olla tarkkana ja hereillä.

Nousujen jälkeen tulee aina lasku. Mitä jyrkempi ja raskaampi nousu, sitä hurjempi lasku. Kiilopäältä tuli alas melko helppokulkuinen kivikkotie ainakin alkuun. Päästelimme mäkeaä alas reiät päässä peräkanaa pyrstöt penkin takana sellaista vauhtia, että heikompia hirvittäisi. Martina tutusti edellä ja minä perässä. Vaikeissa laskuissa teki mieli välillä laittaa silmät kiinni ja toivoa, että rengas osuu kivien väliin eikä töksähdä kiveen. Ohjaustankoa piti puristaa rystyset valkoisena, että pyörä pysyy hallinnassa. Lauloin ääneen laskuissa “Hit The Road, Jack”. 😀 Tänään sain pyörän pysymään paremmin jaloissa toimivien lukkojen takia ja pysyin melkein Martinan perässä laskuissa. Sain itsekin vähitellen lisää varmuutta alastuloihin ja uskalsin löysätä lisää käsiä jarruilta. Jos vauhtia on liian vähän, homma on vieläkin vaarallisempaa.

Odotimme 55 kilometrin huoltoa hartaudella. Se olikin lopulta 58 kilometrissä ja taas pistelin kaksi karjalanpiirakkaa ja loput metukkapaketista. Huollossa oli jälleen ihania talkoolaisia, joiden kasvot rupesivat olemaan jo tuttuja aikaisemmilta päiviltä. Sieltä tuli ihanaa kannustusta. Tälle saavuimme väsyneenä, vähän evästä ja Martina letkautti “nyt rupeaa riittämään tämä metsäretki, nyt ruvetaan polkemaan pyörää”. 😀 Kaikkia nauratti. Metsäretkellä tässä ollaan. 😀 Tästä lähti mun eniten vihaama pätkä koko viikonlopun aikana, taisimme ajaa saman vaikean Ruijanpolun joka hemmetin päivä. Aivan kamalaa kivikkorynkytystä ja ikävää nousua. Tämä veti mehut kyllä aika tehokkaasti, kun piti keskittyä niin älyttömästi ja hallita pyörää kaikilla lihaksilla. Tämän jälkeen edessä oli vielä monta haastavaa paikkaa. Viimeisimpänä Iisakkipään ylitys ja sen jälkeen vielä kipuaminen Saariselän laskettelurinteen päälle ja sieltä pudottelu alas. Joka päivä vimeisteltiin tällä samalla reitillä, joka olikin pitkän päivän päätteeksi melko pelottavaa ja haastavaa. Ei meinannut enää lihakset jaksaa pitää. Ei kädet, ei jalat, jopa vatsalihakset ja pohkeet oli väsyneet. Eikä tässäkään vielä kaikki. Lopuksi vielä todella ikävystyttävä soratienousu lähelle kisakeskusta, sen jälkeen pieni alamäkihurjastelu, suopätkä ja maalisuora ylämäkeen.

Stage 2
Matka: 77,03 km
Kesto: 8:18’50

Otti kyllä kertakaikkiaan koville. Ilta meni aivan nollat taulussa. Tuntui kun olisi joko ihan kamalassa humalassa tai krapulassa. Silmät turposi melkein kiinni ja piti työskennellä pysyäkseen hereillä. Martina kuukahtikin täysissä pukeissa sänkyyn, kunnes patistelin vielä iltapuurolle, että jaksaisi vielä seuraavanakin päivänä pyöräillä. Pyöräilyt tuli uniin ja yö meni aika levottomasti.

Seuraava päivä hirvitti jo valmiiksi. Voitelimme itsemme Voltarenilla, otimme kipulääkettä ja nukahdimme. Täällä oli sen verran loistokas pyörähuoltopalvelu, että he hakivat Martinan pyörän huoneemme ovelta huoltoon ja palauttivat sen samaan paikkaan ennen aamua. <3

Reissun maksoi: Evoke Natural Goods
Kilpailun osallistumisen tarjosi: Saariselkä MTB
Majoitus: Santa’s Hotel Tunturi

Saariselkä MTB: Stage 1/3

Tänään pyöräilimme Saariselkä MTB:n kolmepäiväisen etappikisan ensimmäisen etapin. Saavuimme Martinan kanssa Saariselälle eilen aamupäivällä. Samalle lennolle ja samaan kisaan tuli myös Katariina Laakkonen. Päivä meni leppoisasti. Kävimme Kaunispään huipulla syömässä ja loppupäivä kului valmistautuessa. Kasasimme pyörät, tarkistimme, että kaikki on niin kuin pitääkin ja jännitimme aivan sekopäisesti tulevan päivän säätä. Viime vuoden Saariselkä MTB:n lauantain etapilla satoi koko päivän vettä kaatamalla ja ilma oli todella kylmä. Muistan, miten maalissa paleli ja reitillä kohmeisien käsien tärähtely ohjaustankoa vasten tuntui sähköiskuilta. Tälle päivälle sääennuste oli vieläkin huonompi. Ennustettiin koko päiväksi kaatosadetta ja ilman lämpötilaksi +6, joka vastaa iholla -1°C. Tongin epätoivoisesti matkalaukkuani ja mietittiin yhdessä moneen kertaan mitä ihmettä kisaan puetaan päälle. Minulla ei tietenkään ollut sateen pitäviä housuja mukana. Kukapa niitä nyt tarvitsisi. Eipä auttanut kuin mennä ostamaan.

Aamulla herättyämme tsekkasimme heti sään verhojen välistä. Ei näytä ihan niin pahalta. Nousimme ylös ja huoneistomme takapihan ikkunasta valkeni totuus. Vettä tulikin sitten ihan kunnolla ja sade vain yltyi. Yritimme tsempata ja lähdimme hiipimään aamupalalle. Söimme niin paljon kun vain jaksoimme ja lähdimme huoneeseen vaihtamaaan vaatteet ja valmistautumaan. Jännitti ihan hirveästi. Taisimme myös vähän lietsoa toisiimme jännitystä, vaikka kyllä se kylmä ja huono sää oli ihan todellinen huoli kaikille kisaajille. Sään vuoksi myös alkuperäistä reittiä oli pitänyt muuttaa ja lyhentää, sillä joet olivat tulvineet niin pahasti yli, että se ei olisi ollut enää turvallista. Alkuperäisellä reitillä olisi ollut myös vesistönylitys. Onneksi sitä ei tullut.

Kello kaksitoista meidät päästettiin matkaan. Alku oli helppoa asfalttitietä, joskin melkoisen tiukkaa nousua kohti Kaunispäätä. Pääsimme melkein huipulle asti, kun Martina totesi, että penkki on liian matalalla eilisen huollon jälkeen ja penkkiä pitäisi nostaa. Eräs mies tarjoutui ystävällisesti auttamaan, jonka jälkeen satulan hissi rikkoontui uudestaan ja penkki laski alas aina kun siihen istui. Ei niin voi jatkaa matkaa. Liikenteenohjaaja lähti hakemaan pyörän korjaajaa maalista, jota jouduimme odottelemaan ihan liian pitkältä tuntuvan ajan. Kaiken kaikkiaan penkkiepisodiin meni n. 20 minuuttia aikaa. Hermostutti ja harmitti, kun muut pyöräilijät vain hävisivät näköpiiristä. Jouduimme lähtemään heidän perään pitkästi takamatkalta.

Lähdimme melko tarmokkaasti matkaan välikohtauksen jälkeen. Päätettiin, että viimeisiä ei aiota olla. Vedimme vuorovedoin. Minä olin vahvempi ylämäissä ja Martina päästeli tekniset alamäkipätkät paljon kovempaa. Olimme juuri sopivan tasavahva pari.

Reitti oli mukavan vaihtelevaa. Oli juurakoita, varvikkoa, pitkospuita ja kivikkoa. Tuntuu, että päässä helisee vieläkin ne pitkät kivikkoiset laskut. Oli nousua ja nousua ja vielä kerran nousua. Mulla hajosi aika alussa vasemman jalan polkimen lukko, joka tarkoitti sitä, etten voinut laskea alamäkiä normaaliin tapaan kammet vaakatasossa paino takana, vaan jouduin painamaan vasenta jalkaa poljinta vasten, ettei jalka irtoa ja käy huonosti. Jouduin myös pitämään painoa paljon satulan päällä ihan siltä varalta, että jalka irtoaa. Ja sehän irtosi. Jalka hakkasi poljinta vasten, kolina vaan kävi. Oli oikeasti melko vaarallista paikoitellen, kun en saanut pidettyä pyörää jaloissa.

29-30 kilometrin välinen matka tuntui kestävän ikuisuuden. Nousut olivat välillä niin pitkiä ja väsyttäviä, että meinasi usko loppua. Psyykattiin toisiamme, otettiin vähän evästä ja taas mentiin. Viimeisimmät kaksi nousua oli melkoisia. Aivan loputtoman pitkiä ja tyhjällä energiatankilla mahdottoman tuntoisia. Maisemat palkitsivat kuitenkin sen uurastuksen. Ihan mielettömän upean näköistä! Harmi, kun ei mitenkään jaksanut pysähdellä kaivamaan repusta puhelinta kolminkertaisesta suojauksesta.

Stage 1
Matka: 53, 06 km
Kesto: 5:17’37

Olipahan reissu, mutta huomenna vielä melkein tuplaten pidempi etappi, 80 kilometriä. Luvassa kaksi kahden kilometrin nousua ja muuta mukavaa.

Ps. Jalka ja selkä ok. Jokainen kropan lihas on kipeä. Nyt unta! Pitäkää meille huomenna peukkuja. Huomenna on edessä raskas päivä ja sen jälkeen vielä yksi etappi tiedossa. On tämä kovaa hommaa. Kokeile, jos et usko.

Reissun maksoi: Evoke Natural Goods
Kilpailun osallistumisen tarjosi: Saariselkä MTB
Majoitus: Santa’s Hotel Tunturi

200 kilometriä tunturissa

Reilun viikon verran olen maistellut treenielämää kortisonipiikin jälkeen. Nautin niin täysillä! Mulla on (ollut) oikeassa takareidessä jännevamma, joka on oireillut jo pidempään. Kohta nelisen viikkoa sitten jalkaan laitettiin kortisonia, jonka jälkeen mun piti pitää täydellistä lepoa jaloille. Piikin jälkeen ensimmäiset päivät jalkaa särki heti puudutuksen lakattua, mutta sen jälkeen lepo teki tehtävänsä ja kipu ja kaikenlaiset tuntemukset poistuivat jalasta. Levon jälkeen aloitin varovaisen tunnustellen kevyttäkin kevyemmällä lihaskuntotreenillä, vesijuoksulla, uinnilla ja pyöräilyllä. Mieliala nousi kohisemalle heti kun pääsin taas treenaamaan, vaikkakin ihan kevyesti. Jalan liikkuvuus on parantunut älyttömästi mikä viittaisi hyvään toipumiseen, venyttely on edelleen kielletty.

En ole uskaltanut blogissa tai missään muuallakaan hirveästi hehkuttaa lähtöäni Saariselkä MTB -maastopyöräkisaan. Olin viime vuonna samassa kisassa Heidin kanssa. Tuo reissu oli hiukan epäonninen minun pitkittyneen flunssan takia, jonka vuoksi etapit typistyivät, vaikka muuten reissu oli ihan huippukiva ja hauska. Tänä vuonna lähden reissuun Martinan kanssa. Pyöräilemme duona, Evoke Natural Goodsin tiimissä, eli meidän tulee taittaa koko matka yhdessä. Tänä vuonna olisi tarkoitus vetää kaikki kolme etappia täysipitkinä. Etapeista kertyy matkaa yhteensä 200 kilometriä ja tämä kaikki vääännetään maastopyörillä tunturissa. Maantiellä sama matka taittuisi helposti, mutta tunturissa ja teknisessä maastossa tuossa saa tehdä ihan tosissaan töitä! Huomenna aamulla hyppäämme pyörinemme lentokoneeseen ja lennämme Ivaloon. Siistiä! Ja jännittävää!

Koska jalkani on ollut tässä kunnossa kuin se nyt on ollut, jätin viime viikolla soittopyynnön lääkärilleni kysyäkseni, onko tämä reissu ihan tuhoon tuomittu, vai mitä mieltä hän on. Tällainen urakka, joka meillä on viikonloppuna edessä, ei tietenkään ole vaivan toipumisen kannalta mikään paras mahdollinen ratkaisu, mutta lääkäri arveli, ettei myöskään se pahin. Pyöräily ei ennen piikkiäkään provosoinut kipua, vaan juoksu ja tietyt lihaskuntoliikkeet.

Jalan toipuminen on lähtenyt tosi hyvin liikkeelle ja minua kyllä kieltämättä mietityttää, miten jalka tulee kestämään tuon rääkin ja pilaanko tällä hyvin alkaneen tervehtymisen. Mutta terveyden kustannuksella en tälläkään kertaa ajatellut riuhtoa, vaan jos jalka kipeytyy, sitten leikki on pakko jättää kesken. Toivon ja uskon kuitenkin, että jalka kestää.

Nyt menen tekemään viimeiset pakkaamiset ja suihkun kautta kaadun petiin. Koitan jaksaa kirjoittaa tunnelmia heti tuoreeltaan, mutta voi olla melko väsy aina iltaisin urakan jälkeen.

Kuvat: Heidi Tainio

Vaellusvideo: Aittajärveltä Saariselälle

Varustelupostaus
1. Vaelluspäivän postaus: Suomujoen vartta etelään
2. Vaelluspäivän postaus: Suo siellä, vetelä täällä
3. Vaelluspäivän postaus: Vaaroilta tuntureille
4. vaelluspäivän postaus: Sataa sataa ja sitten paistaa
5. vaelluspäivän postaus: Eksymistä ja turnausväsymystä

Tässä on meidän viiden päivän vaellus tiivistettynä reiluun kymmeneen minuuttiin. Reissu oli mahtava, vaikka välillä koettiin turhauttaviakin hetkiä, kuten videolta ilmenee.  Ne kuuluvat kuitenkin asiaan ja fiilis oli silti koko ajan positiivinen. Toivottavasti teille välittyy videolta edes vähän se, kuinka hienoa on erämaassa vaeltaminen.

T. Rami

 

5. vaelluspäivä: Eksymistä ja turnausväsymystä

Varustelupostaus
1. Vaelluspäivän postaus: Suomujoen vartta etelään
2. Vaelluspäivän postaus: Suo siellä, vetelä täällä
3. Vaelluspäivän postaus: Vaaroilta tuntureille
4. vaelluspäivän postaus: Sataa sataa ja sitten paistaa

Viimeiseen vaelluspäivään ponkaistiin teltasta ylös jo kahdeksalta. Säätiedotteet olivat luvanneet sadetta, mutta eilen kirkastunut taivas pysyi kirkkaana ja aurinko porotti taivaalta lämpimästi.

Laittelimme aamupalaa Luulammen päivätuvan portailla, johon ehti jo ensimmäinen päiväretkeläinenkin rupattelemaan ja toisesta teltasta myös kömpi aamupalapuuhiin yksinvaelluksen alkutaipaleella oleva helsinkiläismies. Hiukan kateellisena katsoin hänen valmistautumistaan matkalle kohti Sokostia. Sinne meidän pitää vielä joskus päästä. Ja Kilpisjärvelle takaisin. Kilpisjärvellä on aina aivan erityinen paikka mun sydämessä.

Ennen kymmentä pääsimme matkaan. Olin parin edellisen päivän suunnistustaidoistani niin itsevarmana, että lähdin johdattelemaan reitille, josta en totta puhuen ollut edes tuolloin varma, suuntavaistoni huusi muuta, mutta päätin antaa siltikin mennä. Maisemat olivat jo heti alussa melko huikeat. Oli lampea toisen perään ja sitten karua kurua toisen perään. Kipusimme Suunto Spartanin kertomana lähes 600 metriin ja vähän siinä alkoi tulla sellainen kutina, että alamme olla kohta Kiilopäällä. Kartta ohjasi kurun pohjaa, mutta mä ohjasin meidät kurun yläpuolelle. Mä olin reittivalinnasta ikionnellinen, mutta Ramin vereslihalla olevat kantapäät saivat miehen suun viivaksi ja niskat jäykäksi. Mies kuitenkin oli hyvillään nähtyään nuo upeat maisemat. Kameran akku loppui jo tuvan pihassa, joten loppumatkan kuvat ovat kännykällä räpsittyjä.

Muakin rupesi pikkuisen hirvittämään matkan kokonaispituus, kun tajusin vekin pituuden. Reitille tuli 10 kilometrin sijaan pituutta lähes 17 kilometriä. 😀

Marssimme melkoista tahtia tuntureita ylös ja alas peräkanaa. Mä nautin auringonpaisteesta ja viimehetkistä upeissa maisemissa. Pistin Spartanin päälle siinä vaiheessa, kun paikansimme meidät kartalle Kiilopään ja Ahopään väliin ja mittari kertoi meille montako metriä olemme nousseet ylöspäin ja montako alaspäin. Nousumetrejä tuli 300 ja alaspäin menimme lähes 400 m. Viimeiset kolme kilometriä Rumakurulta hotellille tuntui kestävän ikuisesti, ihan viimeisillä metreillä alkoi sataa.

Ennen hotellin respaan saapumista oli pakko vetää kerrastopaidan päälle sadetakki, ettei löyhkättäis niin pahalle. 😀 Saimme huoneen tällä kertaa eri hotellin rakennuksesta kuin viimeksi. Jälleen meille oli varattu Santa’s Hotel Tunturista saunallinen kaksio. Ette arvaa miten ihanaa oli päästä suihkuun ja saunomaan oikein hartaasti viiden päivän ryytymisen jälkeen! Saunomisen jälkeen menimme vielä hotellille syömään oikein kunnon burgerit! Maistui niin hyvälle ja vetäisin ennätysvauhtia ison burgerin ranskalaisineen eikä tullut edes ähky! 😀

Ilta meni vaelluskuvia katsoessa ja arkeen sopeutuessa. Meinasi pieni ahdistus iskeä, kun lukemattomia sähköposteja tippui lähes 3oo ja lasten koulujen Wilma-viestejä kauhea määrä. Tarmokkaasti hoidin kiireisimmät heti alta pois, maksoin laskut ja sitten köllähdin mun oman partanaaman kainaloon yöksi. Oli ihana nukkua toisen vieressä ilman sitä makuupussia. 🙂

Oli ihan mieletön reissu! Reissu opetti taas paljon niin itsestä kuin toisestakin ja molemmat opimme suunnistustaitoja. Oli muuten kiva huomata, että purjehtimisesta ja navigointitaidoista oli paljon apua myös maastossa (tietysti on, mutta jotenkin ajattelin etukäteen, että olisi ratkaisevasti eri asia.) Nyt vain suunnittelemaan seuraavaa reissua! Mikä on sun mielestä upein vaelluskohde ja miksi? Toivottavasti seuraavalla reissulla voi olla ainakin viikon! Pitääkin vielä kirjoitella koontipostausta Saariselästä ja sen aktiviteeteista yleisesti. Pyöräilyvarusteistakin on toivottu täsmällisempää postausta, joten sitäkin on vielä luvassa.

4. vaelluspäivä: Sataa sataa ja sitten paistaa

Varustelupostaus
1. Vaelluspäivän postaus: Suomujoen vartta etelään
2. Vaelluspäivän postaus: Suo siellä, vetelä täällä
3. Vaelluspäivän postaus: Vaaroilta tuntureille

Nukuin yön tosi sikeästi, vaikka jälleen heräilinkin puutuneisiin jäseniin. Nukahdin aina uudestaan tosi syvään uneen. Aina herätessä vesi vaan ropsotteli teltan kattoon. Olin jo kuudelta ihan virkeä, mutta jatkoin unia siinä toivossa, että sade hellittäisi. Vasta yhdentoista aikaan kyllästyimme jättipitkiin uniin. 14 tuntia unta on vähintäänkin riittävästi. Toisia katsottuamme revettiin nauramaan. Eipä ole ennen tuollaisia silmäpusseja nähty kummallakaan, oli pakko ottaa selfie.

Ähelsimme aamupalat teltan eteisessä ja pakkasimme rinkat teltan sisällä. Erityisesti Ramille se oli melkoinen operaatio, koska hän ei mahdu edes istumaan teltan sisällä. Mä jeesasin makuupussin ja makuualustan rullaamisessa (kuten joka aamu, Rami puolestaan keitteli vedet joka päivä). Yllättävän näppärästi saimme kuitenkin hommat hoidettua. Sade vaan jatkui. Nostimme pakatut ja sadesuojiin käärityt rinkat puun juureen odottamaan, että saamme teltan pakettiin.

Aluksi ilma tuntui kylmältä, mutta nopeasti tuli lämmin kun pääsimme liikkeelle. Maisemat olivat sateesta huolimatta hienot. Sadekaan ei oikeastaan haitannut mitään. Olihan meillä molemmilla sateen pitävät vaatteet. Tämän päivän tähtäimenä meillä on aika lähellä oleva Luulammen tupa. Aioimme pysähtyä tuvalle lounaalle ja kuivattelemaan kamoja.

Taipaleen loppupäässä tuli vesistön ylitys, jonka mä porskuttelin vaelluskengissä läpi. Kengät olivat jo valmiiksi vähän hieman kosteat, joten ajattelin, että ihan sama.


Luulammen tuvan pihaan päästyämme alkoi paistamaan aurinko.

Luulammen päivätupa oli jotenkin tosi sympaattinen paikka, erityisesti tuvan kahviota pitävän naisen vuoksi. Hän oli ihanan lupsakka ja kertoili meille monenlaisia tarinoita ja sattumuksia mitä kymmenenvuotisen taipaleen aikana on ehtinyt tuolla tuvalla sattua. Hän jopa kuivatteli meidän vaelluskenkiä keittiön kamiinan vieressä. Saimme kunnian olla ensimmäisiä, joiden kenkiä hän kuivattelee. 🙂 Ostimme kahviosta viimeisillä lompakoista löytyneillä roposilla tuoreet munkit ja kunnon kahvit. Ai että maistuikin hyvälle. <3

Tuvalle päästyämme taivas repesi ihan siniseksi ja aurinko ilmeistyi koko loppuillaksi paistamaan kauniisti. Ripustimme ensin teltan ulos suksitelineen päälle kuivumaan, mutta myöhemmin pystytimme teltan “väliaikaisesti” tuvan pihaan, että teltta kuivuisi nopeammin pystytettynä. Meillä oli alunperin aikomus jatkaa vielä matkaa, mutta vaelluskenkien kuivuminen kesti ihan iltaan saakka (kannattiko lompsia joen yli), joten päätimmekin jäädä siihen.

Luulammen tupa oli aika vilkas paikka. Rupattelimme monen retkeilijän kanssa seikkailuistamme. Toisten vaeltajien tarinoita on tosi kiva kuunnella ja vaihtaa ajatuksia varusteista, reiteistä ja hienoista paikoista.

Viimeinen ilta oli käsittämättömän kaunis. Nautimme illasta täysin siemauksin ja hieman haikein mielin. Vaellusreissumme meni jälleen aivan liian nopeasti. Onneksi edessä oli vielä yksi päivä tunturissa.

Viimeinen yö teltassa oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Laitoimme teltan pystyyn alunperin vain väliaikaisesti emmekä paljon katsoneet mitä teltan alla on. Noh, siinä meidän keskellä oli sellainen kiva kumpu, jonka vuoksi mä hilauduin koko ajan teltan seinään kangasta venyttämään. Kipusin aina uudestaan kukkulan päälle ja yritin kietoutua Ramiin, mutta jätkä tylysti tuuppas mut aina takaisin alas. 😀

Seuraavassa vaelluspostauksessa eksymisiä ja kipeitä jalkoja…

*-merkatut vaellusvaatteet saatu Helly Hansenilta: mun sininen takki* & sateen pitävät housut*, Ramin takki. Ramin keltainen kevytuntuvatakki

3. vaelluspäivä: Vaaroilta tuntureille

Varustelupostaus
1. Vaelluspäivän postaus: Suomujoen vartta etelään
2. Vaelluspäivän postaus: Suo siellä, vetelä täällä

Keskiviikkoaamu oli kolea ja pilvinen. Edellisiltana suunnittelemani aamunavauksena suoritettava joen ylitys ei tuntunut enää yhtään hyvältä idealta. Päätimme kokeilla vaihteeksi joen pohjoispuolta, koska sinne puolelle piti joka tapauksessa päästä, että kaavailemani oikoreitti onnistuisi. Karttaan merkittyihin ylityspaikkoihin ei nyt näin sateisen kesän jälkeen uskaltanut luottaa, olimmehan sen edellisenä päivänä todenneet.

Okei, on tämä Suomujoki sittenkin ihan ok.

Suoritimme taas tutut aamurituaalit ja riisuimme housut pois ja jokeen vain. Nyt harmittaa kun en kuvannut ylitystä, mutta en uskaltanut jättää kameraa kaulaan roikkumaan, jos olisin keikahtanut virtauksen voimasta jokeen. Joen virtaus oli aika voimakasta, vaikka vettä oli korkeintaan polveen saakka. Ylitys ei ollut pitkä, mutta varpaat ehtivät kohmettua aika kivasti. Rami kiipesi joen törmältä ensin ylös ja nosti minut sitten perässä. En tiedä olisinko itse edes päässyt siitä kohtaa omin voimin ylös. Marssimme vähän matkaa ilman alaosia sopivan kiven päälle pukemaan. Nauratti ajatus siitä, että joku olisi juuri silloin tullut vastaan. 😀

Tämän päivän reittisuunnitelmiini kuului myös kosteikkojen ja soiden kiertely siten, että kipuaisimme parin vaaran yli kompassisuunnan avulla. Tulimme risteyskohtaan, josta meidän piti lähteä kömpimään pitkin Könkäänvaaran rinteitä ja seuraavaksi Aaslakkapään yli. Maasto näytti vähän turhan vaivalloiselta vaaran juurelta katsottuna, joten päätimme kuitenkin pysytellä polulla, joka kulki Hikiojan vartta. Kosteimimmissa paikoissa aikomuksenamme oli kiivetä hiukan korkeammalle vaaran rinteelle. Reitti osoittautuikin helpommaksi kuin kuvittelimme, ristesimme jossakin vaiheessa karttaan merkityltä polulta mönkijä-/huoltoreitille, jota köpöttelimme pitkät ja kuivat pätkät, pahimman suon ylikin pääsimme suhteellisen kuivin jaloin.

Kartturi Hovinen

Näiden maisemien takia tänne kannattaa tulla.

Reitin loppupäässä puut alkoivat olla koko ajan matalampia ja kitukasvuisempia ja vaaran rinteet harvenivat puista. Kohta vaarat vaihtuivat tuntureiksi. Tässä vaiheessa näimme reissun ensimmäiset porotkin. Heti kun maisema alkoi avartua ja muistuttaa Kilpisjärven aavoja tunturimaisemia tuntui kuin minun olisi helpompi hengittää ja ajatuksille olisi enemmän tilaa. Fiilistelin ihan urakalla ja askel keveni. Olimme matkalla vastaan tulleilta ihmisiltä kuulleet, että seuraavan tuvan pihaan on tulossa yksi luokkaretkiseurue yläasteikäisiä nuoria, joten siihen emme ainakaan aikoneet leiriytyä, vaikka Rautulammen tuvan alue oli upean näköinen paikka. Täytimme tuvan pihan purosta pullot ja jatkoimme noin kilometrin verran eteenpäin. Meitä vastaan tuli joukko nuoria ja yksi opettaja, joka kertoi, että tuvan pihaan on suuntaamassa myös lukiolaisluokka. Tsempit vaan sinne tuvan pihapiirissä majoittuville! 😀

*Primus kesäkaasu saatiin ensimmäistä kertaa testattavaksi. Hyvin toimi näinkin syksyisellä säällä.

Kuvassa malliesimerkki siitä, miten minä huolehdin omaisuudestani. Kaikki on ihan levällään, Ramin tavarat on jämptisti rinkassaan.

Ennen reissuun lähtöä olimme tsekanneet säätiedot ja tiesimme odottaa torstaipäiväksi sadetta. Ehdimme kuitenkin ennen sadetta kuivatella koko ajan kovenevassa tuulessa kosteutta keränneitä makuupussejamme ja tuulettaa teltan joen kosteuden jäljiltä, syödä kaikessa rauhassa päivällisen ja istuskella leirissä ennen telttaan siirtymistä. Heti makuupusseihin kömmittyämme alkoi sade, joka ei ihan heti loppunutkaan…

2. vaelluspäivä: Suo siellä, vetelä täällä

Varustelupostaus
1. Vaelluspäivän postaus

Tiistaiaamu valkeni kauniina ja yllättävän lämpimänä. Ensimmäinen teltassa nukuttu yö sujui heräillen ja totutellen kovaan alustaan, vaikka alusta oli oikeastaan ensimmäisenä yönä aika pehmeä, sillä telttamme oli pehmeän varvikon päällä.

Heräsimme puoli yhdeksältä keittelemään aamukahvit ja pistimme pussipuurot tekeytymään. Tällä reissulla ruokapolitiikkaamme on kaikista helpoimmasta päästä. Kahvit ovat Nescafé-annospusseja, puurot BlåBandin pussimuonaa, samoin kaikki muut ateriat. Välipaloiksi meillä oli Tupla- ja Evoke-patukoita. Tällä menetelmällä säästyimme astioiden tiskaamiselta. Pussiruoat olivat tällä reissulla myös oikein maistuvia, joskin aika kalliita.

Aamutoimiin meni pari tuntia kaikkinensa, sen verran aikaa se otti joka aamu. Emme halunneet hötkyillä, vaan ihan rauhakseen pistimme kamat rinkkaan ja teltan pakettiin.

Toinen vaelluspäivä alkoi joen eteläpuolelta, jonne olimme siltaa pitkin juuri edellisiltana saapuneet. Lähdimme etenemään ja jälleen heti edessä oli suo. Lähdimme kiertämään sitä ja kiersimmekin ihan reippaasti kaukaa. Välillä vähän arvelutti olemmeko kartalla lainkaan. Sää oli tosi lämmin ja vaelsimme koko päivän pelkässä kerrastopaidassa.

Porttikosken autiotupa

Ensimmäisestä suosta selvittyämme oli edessä toinen. Ja kolmas. Teimme muutaman vekin turhaan arpoessamme oikeaa reittiä. Jälleen kerran suon kohdalla vähän arvelutti taas lähteä kiertämään, joten päätimme pistellä suoraan läpi, vain vähän suon reunaa kulkien. Katsoimme kartasta joen ylityspaikan ja sinne päästyämme totesimme, että tästä ei nyt sitten pääsekään muuten kuin uimalla, koska vesi on sen verran korkealla. Palasimme takaisin turhautuneena – taas ylimääräistä kävelyä ainakin puoli tuntia. Sitten vihdoinkin pääsimme palaamaan alkuperäiselle polulle, oli edessä vesistönylitys. Vaihdoimme Crocsit jalkaan, avasimme rinkan remmit ja kävelimme jälleen yhden kosteikon yli. Totesin Ramille ylityksen jälkeen, että ei vaihdeta kenkiä ihan vielä, edessä on ihan varmasti vielä märkää. Ja niin oli. Seuraavan pätkän menimme sitten ihan rehellisessä suossa. Suo on kaunis kaukaa katsottuna, se näyttää keltaiselta viljapellolta, jossa on kauniita suopursuja, mutta lähellä paljastuu pelottava totuus. Suolla käveleminen on pelottavaa, mättäiden välissä on vettä ja mutaa. Astuin aina varovaisesti mättäälle ja kokeilin kantaako se ja sitten varovainen askelma toiselle. Minä kuljin edessä ja Rami tuli perässä. Se että mätäs kantaa minun alla, ei takaa sitä, että 40 kiloa painavampi mies pääsee kulkemaan samaa reittiä. Miten mä saisin edes tuon järkäleen pois suonsilmäkkeestä, jos hän sellaiseen putoaa? En mitenkään. Sydän tykyttäen päästiin vihdoinkin suolta pois ja vaihdoimme vaelluskengät taas jalkaan.

Tässä vaiheessa olimme tehneet matkaa vähän nihkeilläkin fiiliksillä. Tätäkö tämä vaellus tulee olemaan? Pelkkää suota ja soiden kiertelyä? Maisemat olivat metsää ja kosteikkoa ja sitä jokea, joka alkoi jo vähän jopa kyllästyttämään. Neljä ja puoli tuntia olimme tarponeet kartalla lyhyen näköistä pätkää. Olimme arvioineet, että saamme kääntää kartan sivua nopeastikin, kun mietimme etenemistahtia edellisen päivän vauhtiin. Ei auttanut kuin jatkaa matkaa, jos halusimme pysyä tavoitteessa ja pitää päivämatkat maltillisina. Meidän tavoitteena oli edetä kartalla noin tuvan väli aina joka päivä ja se tarkoitti kilometreissä 10-12 kilometriä.

Olimme väsyneinä onnistuneet jotenkin putoamaan kartalta emmekä millään bonganneet Lankojärven tupaa, joka oli meidän tämän päivän tavoitteemme. Olimme eri puolella jokea, mutta emme bonganneet edes ylityspaikkaa. Minä aloin olla väsynyt kävelemiseen ja Rami kartan lukemiseen. Kohta meitä vastaan tuli pariskunta, joka kysyi meiltä kuinka pitkä matka on Lankojärven tuvalle. Luulimme heidän olevan matkalla meidän kanssa samaan suuntaan, mutta nopeasti selvisi, että he ovat matkalla tuvalle, jonka me olimme huomaamattamme ohittaneet, jopa ihan reippaasti. Olimme siis tulleet kolmisen kilometriä ohi. Onneksi. Saimme heti laittaa leirin pystyyn ja ruveta lepuuttamaan väsyneitä jalkoja. Tämän päivän kävelysaldoksi tuli n. 17-18 kilometriä kaikkine turhine vekkeineen. Tähän kului aikaa 6,5 tuntia.

Leiri pistettiin tänäänkin yllättäen joen varteen. Päivä oli niin lämmin ja ilta tuuleton, että saimme vihaiset hyttyset riesoiksemme. Rami kyhäsi meille nuotiota varten kivikehikon ja mä keräsin risuja poltettavaksi, että saisimme istua iltaa rauhassa ilman hyttysiä. Olimme niin hikisiä ja nuutuneita, että päätimme pulahtaa jokeen. Rami meni rohkeana edeltä ja mäkin sitten lähdin ensin vain kokeilemaan, mutta omaksikin yllätykseksi kävin ihan kokonaan uimassa. Oli aivan ihanaa ja tuli heti niin paljon raikkaampi olo.

Siinä onkin sitten uintireissun jälkeinen kalsarikeijjo. Voinkin tässä sitten sopivasti kehua tuota Helly Hansenin kerrastoa. Kerrasto kuivuu hetkessä ja pysyi suhteellisen freesinä koko reissun ajan. Kerrasto lämmittää ihanasti olematta kuitenkaan liian kuuma. Yläosa on teknistä materiaalia ja alaosa merinovillaa. *Kerrastopaita ja kerrastohousut saatu.

Kauaa ei ulkona pystynyt istumaan, eikä nuotiokaan oikein häätänyt hyttysiä pois, joten menimme tosi aikaisin nukkumaan. Suunnittelin meille tulevan päivän reitin valmiiksi, Rami oli pitkän päivän jälkeen niin kyllästynyt koko kartan näkemiseen, että sanoi kaikkien reittien kelpaavan. 😀 Mun suunnitelma oli ylittää joki meidän leirin kohdalta heti aamutuimaan ja jatkaa sitten joen pohjoispuolta eteenpäin.

Jatkoa seuraa…