Kiitollisuuden aiheet juuri nyt

Anna-lehden somessa on menossa 21 päivän kiitollisuushaaste. Tänään on menossa haasteen kolmas päivä. Päätin ottaa haasteen vastaan ja ajattelin nyt pohtia hiukan kiitollisuutta. Katso kiitollisuushaasteen ohjeet linkistä.

Olen huomannut, että sanon aika usein olevani jostakin kiitollinen. Kirjoitettuani tai sanottuani tuon sanan pysähdyn aina hetkeksi miettimään. Olen aidosti usein kiitollinen pienistäkin asioita, mutta pelkään että sana menettää merkityksensä, jos sitä käyttää liikaa. Tämä sana saattaa aiheuttaa ihmisissä vastareaktion. Nykyään kaikki on superkivaa, superihanaa, huippuhyvää… Tuntuu, että ilman ylisanoja mikään ei ole mitään. Siksi mietin, onko kiitollisuus-sana aina paras kuvaamaan sitä tunnetta, jota olen sanomassa.

Kiitollisuuden aiheita on hyvä pysähtyä miettimään aina aika ajoin. Mielestäni aina on aihetta kiitollisuuteen, vaikka elämässä olisi kuinka vaikea ja kurja vaihe menossa, asioista löytyy aina valoisampikin puoli. Välillä niitä hyviä asioita on vaikea nähdä, jos elämä moukaroi joka suunnasta. Eikä aina jaksa olla kiitollinen. On myös vaiheita, että elämä on pelkkää mustaa eikä piristy mistään, vaikka kuinka yrittäisi pinnistellä. Sen mielentilan nimi on masennus, se on sairaus.

Hyvistä asioista itsensä muistuttaminen ja niiden äärellä fiilistely kohottaa mielialaa. Olen huomannut, että kiitollisuus elämän pieniä ilonaiheita kohtaan lisää onnellisuutta ja hyvinvointia. Kiitollisen suhtautumisen voimin jaksaa paremmin vastoinkäymisiä.

En ole sitä koulukuntaa, joka kehottaa siivoamaan elämästä kaikki ikävät asiat pois ja välttelemään kaikkea negatiivista. Mielestäni vaikeat asiat, tilanteet ja ihmiset kannattaa kohdata rohkeasti ja käsitellä läpi tilanteista nousevat tunteet. Näitä tunteita tarkastelemalla oppii tuntemaan itsensä paremmin ja löytää sisimmästä kumpuavat arvot ja asenteet. En kuitenkaan kannusta ylläpitämään ihmissuhteita, jotka saa sinut voimaan huonosti. Kuluttavat, ahdistavat ja vaikeat ihmissuhteet saattaa viedä elämänilon ja itseluottamuksen.

Vaatteet: Jack Wolfskin* | Kengät: Lowa*
*saatu (olen molempien brändien ambassador)

Kiitollisuuden aiheet juuri nyt:

  • Mun kaikki perheenjäsenet ovat terveitä ja elossa. Eilen sattui Nairobissa terrori-isku. Veljeni oli samana aamuna palaverissa tuossa rakennuksessa, jossa isku tapahtui.
  • Minun oma uusperheeni on ihana. Meillä on ihan omat kuviot, vitsit ja rutiinit ja nämä sopivat juuri meille. Uusperhe-elämä on löytänyt sopivat uomat näin neljän vuoden harjoittelun jälkeen.
  • Minulla on mahdollisuus opiskella. Suoritan parhaillaan AMK-opintojen vihoviimeistä lukukautta. Vihdoinkin saan korkeakoulututkinnon! Tämä on mulle tosi iso juttu. Opiskeleminen on ollut aivan mahtavaa. Jos opiskelemisesta maksettaisiin palkkaa, voisin tehdä tätä ikuisuuksiin. Olen utelias ihminen ja haluan jatkuvasti oppia uutta. Toisaalta, valmistun ammattiin, joka vaatii jatkuvaa uuden opettelua ja asioiden tutkimista. Tuntuu omalta jutulta.
  • Olen onnellinen parisuhteesta, jossa saan olla itsenäinen. Minulla on turvallinen ja hyväksytty olo.
  • Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on tosi hyvin! Iloitsen tästä hetkestä enkä pelkää seuraavaa vastoinkäymistä.

* * *

Mistä sinä olet kiitollinen juuri nyt?

Endorfiinikoukussa 9 vuotta: blogihistoriani pikakelaus

Blogini täytti tämän viikon torstaina 9 vuotta. Viime päivinä on tullut muisteltua tapahtumia blogihistorian varrelta. Monenlaista on mahtunut näihin vuosiin – huippuhetkiä ja pohjakosketuksia. Olen kirjoittanut tätä muistelmapostausta koko viikon. Tämä on ollut samalla itselleni jälleen yhdenlainen terapiaistunto.

Tässä nyt sitten tulee katsaus yhdeksän blogivuoden ajalta. Postaus on todella pitkä.

2010: Perustin blogin pysyäkseni positiivisena

Perustin Endorfiinikoukussa-blogin tammikuussa 2010. Olin kokeillut bloggaamista muutaman kerran ennen Endorfiinikoukussa-blogia, mutta näistä yritelmistä puuttui punainen lanka. Muoti ei ollut tarpeeksi mun juttu, eikä neulominen, eikä siskon kanssa aloitettua blogia tullut päivitettyä säännöllisesti. Arjesta en halunnut kirjoittaa, sillä se oli tuolloin suorastaan ahdistavaa.

Elettiin taantuman jälkeistä aikaa. Taantuma valitettavasti rutisti perhettämme isolla kouralla ja ravisteli vielä päälle oikein kunnolla. Olin joutunut jättämään opinnot kesken ja tarkoituksena oli siirtyä kokonaan työelämään. Olin blogin perustamishetkellä työtön. Työttömyyttä ei kestänyt onneksi montaa päivää, kun sain nopeasti vakituisen työpaikan. Taantuman seuraukset eivät ihan heti hellittäneet. Elämää varjosti monta vuotta ärsyttävä musta pilvi. Blogi oli minulle väylä pysyä positiivisena ja löytää elämästä ilonaiheita. Halusin myös ylläpitää kirjoitustaitoa journalismiopintojen jäätyä kesken.

Tuosta alkaen olen harrastanut työmatkapyöräilyä.

2011 : Blogi siirtyi lehtitaloon ja uskalsin kertoa läheisille blogista

Olin vuoden verran kirjoittanut blogia kaikessa hiljaisuudessa. En kertonut harrastuksestani oikein kenellekään, vain pari ihmistä lähipiiristäni tiesi blogista. Blogini nousi Blogilistalla seuratuimpien blogien listalle ja sain nopeasti paljon lukijoita. Tämä näkyi myös kommenttien määrän lisääntymisenä.

Sain yllätyksekseni yhteydenoton Bonnierilta. He halusivat blogini Evitan uudelle verkkosivulle, johon tuli minun blogin lisäksi muutama muu blogi. Sain blogin kirjoittamisesta pientä palkkiota joka kuukausi. Se tuntui huikealta!

Yksityiselämä oli yhtä sotkua. Olin kolmenkympin kriisissä ja itseni kanssa aivan solmussa. Kesällä yritimme erota. Asuimme muutaman viikon erillään, kunnes palasimme kuitenkin yhteen.

2012: Paikallaan tamppaamista ja ensimmäinen maraton

Pahimpien kriisien hälvettyä vietettiin vuosi myöhässä mun kolmekymppisiä. Tykkäsin työstäni vakuutusyhtiössä. Innostuin entisestään valokuvaamisesta. Kuvasin paljon edellisvuonna ostamallani ammattilaistason kameralla (mulla on sama kamera edelleen käytössä). Bloggaaminen oli kivaa vastapainoa toimistotyölle. Blogin ja treenaamisen lisäksi tienasin yritykseni kautta ylimääräistä rahaa valokuvaamalla asuntoja myynti-ilmoituksia varten. Arki oli aika tiivistä kolmen pienen lapsen kanssa. Vanhin oli jo koulussa.

Vietin paljon aikaa kahden hyvän ystäväni kanssa, joiden kanssa olin myös samassa työpaikassa.

Tytöt olivat vielä niin pieniä, että pystyin vetämään niitä kolmen pulkan letkassa Otaniemen ympäri.

Jokakesäiseltä purjehdusreissulta

Juoksin ensimmäisen maratonin.

Syksyllä minulla oli kaksi koululaista.

 

2013: Olkapääleikkaus ja masennus

Tämä(kin) oli kamala vuosi. Olin fyysisesti parhaimmassa kunnossa olkapääleikkauksen kuntouksen jälkeen. Olin viimeisen päälle tikissä – ulkoisesti. Henkisesti olin aivan romuna. Olin itseni kanssa aivan umpisolmussa. Olin vuosia työntänyt vaikeat asiat sisälläni yhteen lokeroon, mutta vuonna 2013 tuo lokero tuli täyteen ja räjähti. En osannut tunnistaa mitään varoitusmerkkejä. Yritin suorittamisella peittää kaikki tunteet. Luulin, että mitä kovempaa treenaan, saisin sen lokeron pysymään kiinni. Juoksin pahan olon höyryillä maratonennätyksen. Juokseminen ja raskas treeni ei kuitenkaan auttanut henkiseen pahoinvointiin. Tuli stoppi. Jouduin sairaslomalle, sain lähetteen psykiatrille ja psykoterapiaan. Aloitin terapian. Aloin vähitellen tutustua itseeni ja ymmärtää, että myös minulla on arvo eikä se arvo määräydy ulkokuoren perusteella.

Evita-lehti lakkautettiin ja blogi siirtyi FitFashion-blogiportaaliin. Tänä vuonna aloitin yhteistyön Suunnon kanssa ja tein yritykseni kautta sivuduunina Vapianon somesisältöjä.

Treenejä ei jätetty väliin.
Kaaduin työmatkalla ja satutin olkapään. Vuosi myöhemmin olkapääni leikattiin kuntoon.
Kuvasin itseäni edestä, takaa ja sivulta. Olin tosi tiukassa kunnossa, mutta en siltikään kelvannut itselleni.
Tällainen minä oikeasti olen. Riehakas pelleilijä. Tämän puolen näytän silloin kun olen turvallisella maaperällä luotettavien ihmisten seurassa. Tämä kuva on äidin ja äidin ystävän kanssa tehdyltä pitkältä purjehdusreissulta. Tuolla reissulla purjehdimme viikossa Oulusta Ahvenanmaalle. Tuo reissu on yksi parhaimmista reissuistani. Koin olevani vapaa.
Treenasin hullunlailla. Juoksin toisen maratonin, jonka tulos on edelleen ennätykseni: 3:45.
Ostin maantiepyörän ja rakastuin pyöräilyyn entistä syvemmin.
Tutustuin Heidiin ❤️
Sain masennusdiagnoosin ja olin sen takia reilun kuukauden sairaslomalla. Tämä kuva on sairaslomalla tehdyltä kävelyltä.

2014: Terapiaa ja ero

Toivuin masennuksesta. Kävin terapiassa ja aloin vähitellen päästä jyvälle siitä kuka olen. Aloin nähdä ne asiat, joita olin vuosia juossut pakoon. En ollut vielä keksinyt muuta keinoa helpottaa pahaa oloa kuin urheileminen, vaikka olin oppinut vuosien tauon jälkeen uudestaan itkemään.

Treenasin edelleenkin tosi paljon. Pääsin keväällä adidasheimoon, joka tuntui tosi hienolta. Olin edellisvuonna seurannut ensimmäisen adiasheimo-jengin treenejä somesta ja haaveilin pääseväni mukaan. Tutustuin tämän projektin myötä moneen tyyppiin, jotka ovat edelleen tavalla tai toisella elämässäni mukana. Tänä vuonna löysin Helsingin Urheiluhieronnan.

Kolme vuotta kestänyt pariterapia ja oma terapia auttoi tekemään eropäätöksen meidän kaikkien parhaaksi. Kesän aikana kävimme lukuisia keskusteluita asiasta ja käänsimme vielä ne pienimmätkin kivet ennen erilleen muuttoa.

Minun piti juosta tänä vuonna uusi maratonennätys, mutta eropäätöksen vuoksi jätin Tallinnan maratonin väliin. Loppukesällä aloitin yhteistyön Vauhtisammakon, 2XU:n ja Sykesportin kanssa. 🙂 Jälkimmäisestä tuli seuraavana vuonna lähes vuodeksi minun työpaikka. Blogi siirtyi myös työnantajan sivustolle. Tänä vuonna tein myös yhteistyötä Evoken kanssa, josta tuli myös myöhemmin mun työpaikka.

Minä edestä, minä takaa… Huoh. Hörähtelin ääneen näille kuville ja kuvakulmille.

Niiden kahden työkaverin ja ystävän kanssa jälleen viettämässä iltaa.
Adidasheimo-fiilistelyä.
Ellan kanssa juostiin samaa tahtia.
Vauhtisammakon Mikko teki mulle juoksutekniikka-analyysin ja aloitettiin yhteistyö.
Meriterapiaa eron jälkeen.
Olin ensimmäistä kertaa yksin reissussa. Lähdin Evoken maksamana Laura Peipon järjestämälle Ruska Bootcampille. Oli huippu reissu!

2015: Isoja päätöksiä, elämäni rakkaus ja uuteen elämään sopeutumista

Tämä ja edellinen vuosi oli blogin kulta-aikaa. Sain jatkuvasti uusia isoja yhteistyökumppaneita. Olisin voinut jättäytyä päivätyöstä ja hypätä blogin varaan, mutta en halunnut. En ollut valmis ansaitsemaan elantoa yksityiselämän kustannuksella.

Jälkikäteen tuntuu hurjalta, kuinka tapahtumarikas vuosi 2015 oli. Olin edellisen vuoden viimeisinä päivinä tavannut Ramin. Rakastuimme välittömästi. Kaikki tuntui heti hyvältä ja oikealta. Asiat etenivät todella nopeasti. Tänä vuonna tapahtui uuden parisuhteen lisäksi muitakin isoja asioita. Irtisanouduin viisi vuotta kestäneestä työsuhteesta vakuutusyhtiössä saatuani Sykesportista työtarjouksen. Työsuhde kesti 10 kuukautta ja päättyi talousvaikeuksien takia irtisanomiseen. Opin tuosta lyhyestä työsuhteesta todella paljon, vaikka silloin koko juttu tuntui virheeltä ja epäonnistumiselta.

Yksityiselämä oli täynnä isoja muutoksia ja sopeutumista, joilla keskustelupalstat riemuissaan repostelivat. Olin näistä aivan rikki. Tein jopa rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta. Kävin edelleen terapiassa. Onneksi. Muuten en ehkä olisi pysynyt kasassa. Harkitsin näiden keskustelupalstan riepottelujen vuoksi bloggaamisen lopettamista. Minusta tuli paljon varautuneempi. Jätin lapset pois blogista ja somesta joksikin aikaa, kunnes myöhemmin uskalsin avata taas enemmän ja aidommin.

Uuden elämäntilanteen vuoksi treenirytmin ylläpitäminen oli vaikeaa. Lapsellisina viikkoina ainoa liikunta oli työmatkaliikuntaa tai lasten kanssa yhdessä liikkumista. Lasten kanssa yhdessä vietetty aika oli ihanaa ja arvokasta. Meistä alkoi muodostua tiimi, perhe.

Blogin kautta tuli paljon menoja. Oli paljon yhteistöitä, tapahtumia ja juoksukilpailuja. Vuosi oli tosi hektinen ja täynnä muutoksia.

Ystävystyin Heidin kanssa
Aloitimme retkeilyn. Rakastuin siihen hyvään oloon mikä luontoretkistä jäi.
Rakastuin myös polkujuoksuun.
Juoksin puolimaratonilla ennätyksen 1:45.
Rakkaat ❤️
Juoksin ainakin yhdeksässä eri juoksutapahtumassa, joista 7/9 juoksin Heidin kanssa. Ajattelin, että menin Vaarojen maratonille treenaamatta, mutta kyllä näköjään tuli kuitenkin juostua ainakin kilpailuissa.
Retkeiltiin koko jengillä.
Tehtiin Ramin kanssa ensimmäinen Lapin vaellus. Tästä jäi perinne, joka toistuu joka syksy.
Tämä kuva on True Challenge #eitekosyille -kampanjan lopetustilaisuudesta, jossa julkistettiin kenen tiimi voitti. Minun sometiimi voitti. Olin kuvanottohetkellä ollut hetken työttömänä Sykesportin tarinan päätyttyä. Tuona päivänä sain Evokelta puhelun, että sain heiltä töitä. Tuo päivä jäi mieleen.

2016: Jälleen uusi työ, tahti kiihtyi entisestään

Olin edelleen tosi rakastunut. Jälkikäteen ajateltuna ne rakkaushuurut varmaankin saivat minut jaksamaan noin kovaa tahtia. Vuoden 2015-2016 vaihteessa aloitin työt Evokella ensin osa-aikaisesti ja myöhemmin työsuhteesta tuli kokopäiväinen. Blogi työllisti edelleen tosi paljon enkä osannut enää tehdä sitä yhtä rennolla otteella kuin ennen. Harkitsin blogin lopettamista vakavasti. Olin valmis siirtymään kokonaan palkkatöihin. Toivoin, että uusi työpaikka olisi sellainen, joka täyttäisi blogin jättämän aukon, jos siihen ratkaisuun päätyisin. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Pään sisällä tapahtuneet muutokset saivat miettimään elämää monilta osin eri tavalla. Luonnossa liikkuminen toi elämään uudenlaista perspektiiviä ja entinen elämäntyyli alkoi tuntua vieraalta.

8.1.2016 menimme naimisiin
Aloin opettelemaan vapaauintia.
Retkeilimme tietysti.
…myös koko porukalla.
Kävin Heidin kanssa kaikissa mahdollisissa juoksutapahtumissa.
Järjestin erilaisia tapahtumia työn puolesta.
Aloitin avovesiuinnin.
Ja maastopyöräilyn.
Heidin kanssa tietysti.
Vaelsimme UKK-puistossa.
Aloitin erkauman kuntoutustreenit Sara Nevalaisen kanssa.

2017: Vuosien kiire päättyi työuupumukseen

Työtahti kiihtyi eikä aika meinannut riittää töiden lisäksi blogiin eikä perheeseen eikä treeniin eikä ihmissuhteisiin. Eikä minua enää kiinnostanut oikein mikään. Nyt voin tunnustaa, että kävin edellisvuoden lopulla työnhakuprosessin, jossa pääsin kahden viimeisen joukkoon, mutten tullut valituksi. Tämä harmitti pitkään, mutta samalla hiveli itsetuntoa ja toi uskoa siihen, että voisin saada töitä alalta, jonka opinnot jätin aikanaan kesken. Työn hakeminen on aika rankkaa ja intensiivistä enkä jaksanut heti lähteä uuteen työnhakuprosessiin. Tunnistin, että nykyisessä työpaikassa en jaksa, koska tahti on niin kova eikä siinä ollut riittävän selkeää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Tuossa työssä ja työpaikassa oli paljon hyvää. Opin tuosta työpaikasta ehkä eniten, enkä pelkästään ammatillisesti, vaan myös ihan itsestäni työuupumuksen ja siitä toipumisen kautta.

Blogi siirtyi Annaan. Halusin tekohengittää blogia ja nipistää aikaa myös kirjoittamiseen, koska kirjoittaminen ja valokuvaaminen on mulle aina ollut mieluisaa vastapainoa kaikelle muulle. Bloggaaminen on mun juttu.

Vuoden 2017 lopulla pitkän hektisen elämänvaiheen jälkeen ja monen asian summana sairastuin työuupumukseen. Tämä oli todella opettavainen kokemus monella tavalla. Päätin, että nyt vihellän työelämästä pelin hetkeksi jäähylle. Anoin opiskelupaikan palauttamista aiemmin kesken jääneisiin journalismin opintoihin. Sain mahdollisuuden jatkaa! Se ratkaisi sen hetkisen tilanteen ja mahdollisti työuupumuksesta toipumisen. Tämä oli paras päätös moneen vuoteen!

Luonto 💙
Tutustuin työn kautta Martinaan.
Martina pyysi minua mukaan Team Speedoon.
Opettelin suunnistamaan (#evokegoesjukola oli minun ideoima ja yksin toteuttama markkinointiprojekti).
Työn vuoksi kiersin jokaiset messut. Hain vastapainoa joogasta ja muusta rauhallisesta. Jalka ja selkä kipeytyi. Ja olin stressistä ihan pinkeä.
Järjestin tapahtumia.
Metsään oli päästävä rauhoittumaan.
Tämä oli ihana loma.
Tämä Jukola-projekti oli aivan huikea! Vieläkin nousee kylmät väreet, kun muistelen kaikkea sitä mitä tuon porukan kanssa koimme.
Koko perheen ensimmäinen yhteinen telttaretki.

Tähän väliin mahtuu vielä parit tapahtumat, messut ja kesäloma, joka ei ollutkaan kesäloma.

Vedimme Martinan kanssa Saariselkä MTB:n läpi. Tämäkin oli siisti kokemus, vaikka oli ihan hullun rankka.
Pyöräilykisan jälkeen pääsimme Ramin kanssa Lappiin vaeltamaan.
Tässä vaiheessa olin jo ihan loppu. Välilevyt nitisi, jalka ei kestänyt oikein mitään treeniä. Yritin puskea raivolla töitä, kämmäilin, mutta silti yritin. Järjestin jälleen erilaisia tapahtumia, kuten tällaisen maastopyöräilytapahtuman – ne olivat kivoja, mutta mä olin aivan sairaan ärtynyt, väsynyt ja ahdistunut. Tästä ei mennyt kauaa, kun en vaan enää jaksanut mitään.

Vuoden 2018 tilinpäätöksen voit lukea täältä.

* * * * *

Nyt kun nämä vuodet kelasi kuvien kautta läpi, niin ensimmäisenä nousee ajatus, että onpa ollut raskasta ja vaikeaa (moni vaikea asia jää tässäkin nyt avaamatta). Aika monenlaista on tullut koettua. En onneksi ole mistään enkä kenellekään enää katkera. Olen oppinut ihan valtavasti. Toistan itseäni, mutta eniten olen oppinut itsestäni.

Uuteen vuoteen, kymmenenteen blogivuoteen lähden innokkain ja levollisin mielin. Bloggaaminen tuntuu nyt taas mielekkäältä, joskin edelleen vaivaa krooninen ajan puute. Nykyään teen vähemmän ja suoritan vähemmän. Nykyään elän enemmän. Tällä hetkellä haluan mieluummin käyttää aikaani rakkaiden ihmisten kanssa olemiseen kuin koneella istumiseen ja elämästä kertomiseen ulkopuolisille. Tämän vuoden tavoitteena minulla onkin löytää sopiva tasapaino työn ja vapaa-ajan välille.

Onnittelut, jos jaksoit kahlata postauksen tänne asti. 😀 Aikamoinen saaga.

Pyöräily tekee minut onnelliseksi

Tämä viikko on ollut tähän asti täynnä hyvää energiaa ja energiaa ylipäänsä. Energia ja hyvä olo ei ole aina itsestään selvää. Muistatteko loppusyksyn tunnelmat, kun kerroin uupuneeni pitkään kestäneen ylikuormitustilan vuoksi? Minusta tuntuu, että olen vasta nyt kokonaan palautunut työuupumuksesta. Tuntuu, että olen oma itseni jälleen.

Toipuminen vaati täydellisen pysähtymisen, lepäämisen sekä täyskäännöksen työuran suhteen. Tämän seurauksena siirryin työelämästä päätoimiseksi opiskelijaksi. Tämä päätös oli paras pitkään aikaan. Tuntuu, että solahdin opiskelijaelämään melko vaivattomasti. Olin työelämässä tottunut tekemään paljon asioita koko ajan, joten kurssien ja tehtävien määrä ei ole tuntunut ylitsepääsemättömältä. Pitää vain käyttää kaikki käytössä oleva aika järkevästi. Opiskelun lisäksi olen ollut jälleen motivoitunut kirjoittamaan blogia ja tekemään somea. Aluksi pelkäsin miten aika ja energia riittää, mutta kaikki koulujutut ja blogiin liittyvät jutut ovat mulle niin mieluisaa tekemistä, etteivät ne tunnu lainkaan työltä, vaikka aikaavievää se on.

Sairasloman ja vuosiloman jälkeen kroppani päätti pitää minua vielä hetken pidempään paikoillaan. Oikea takareiteni, jonka johdosta tehdyistä muistelmista voisi kohta kirjoittaa kirjan, pakotti pitämään yhteensä neljän kuukauden tauon kunnollisista treeneistä. Tämäkin tauko oli kaiketi ihan paikallaan, vaikka pää ei meinannut kestää lepäilyä.

Tällä viikolla olen oikein pysähtynyt miettimään, mikä tekee tästä viikosta näin hyvän? Mikä saa minut näin hyvälle tuulelle? Keväällä ja lisääntyneellä auringonvalolla on osansa. Rakastan kevättä ja aina keväisin tuntuu kuin heräisin horroksesta uudestaan eloon samaan aikaan luonnon kanssa. Sekään ei kuitenkaan selitä tätä oloa, vaan terve keho ja arkiliikunta! Terve keho on ehkä vähän liikaa sanottu, mutta huomattavasti terveempi ja kivuttomampi. Olen tästä niin onnellinen!

Olen tällä viikolla pyöräillyt kaikkina päivinä kouluun. Ensimmäisenä päivänä sain heti muistutuksen siitä, mitä “työmatkapyöräilijän” arki olikaan. Aina täytyy varautua yllätyksiin. Koulusta kotiin lähtiessä huomasin, että pyörän kumi oli tyhjentynyt. Olinkin katsonut jo aiemmin, että ulkokumit pitäisi vaihtaa uusiin. Kivi oli pureutunut ulkokumin läpi ja puhkonut sisäkumin. Minulla ei tietenkään ollut uutta sisäkumia tai edes pumppua mukana. Ei auttanut kuin käppäillä lähimmälle metroasemalle ja mennä sillä kotiin. Metrossa naputtelin heti tilauksen pyöräkauppaan, josta tilasin pyörään uudet ulkokumit ja muuta tarviketta. (Tänään unohdin meikkipussin, en sentään housuja tai muuta oleellisempaa kuitenkaan.)

Pyöräilyhetket aamulla ja illalla ovat lisänneet ihan uskomattomalla tavalla minun onnellisuutta. Jäin miettimään mikä se selittävä tekijä oikein on, enkä tiedä osaanko antaa mitään vastausta. Tällä viikolla kun olen pyöräillyt, minusta on tuntunut paljon voimakkaammin siltä, että olen taas oma itseni. Minulla on paljon enemmän energiaa ja yleisvire on iloisempi. Säännöllinen ulkona oleminen, itsensä kanssa oleminen ilman kännykkää ja siihen yhdistettynä liikunta, on sellainen kombo, jonka vaikutukset ovat huomattavat. Olen aina fiilistellyt työmatkapyöräilyä, mutten ole koskaan osannut eritellä mikä siinä on niin ihanaa. Se vain on ihanaa. Myös tänään, kun kevät muuttui kesken päivän talveksi ja lunta pyrytti vaakasuoraan. Minua vain nauratti. Ehdin ottaa pari kuvaa ennen kuin kylmyys söi kännykän akun tyhjiin.

Onko siellä muita pyöräilyhulluja?

Parasta juuri nyt

Mulla on tällä hetkellä aivan älyttömän inspiroitunut ja hyvä fiilis. Pitkä sairasloma, sen päälle pidetty loma ja lepo on tehnyt tehtävänsä. Olen nyt intoa ja energiaa täynnä. Maanantaina alkaakin sitten uusi arki. Tuleva tietysti jännittää ja vähän pelottaakin, eniten raha-asioiden takia. Uskon kuitenkin, että asiat selviää. Parasta tässä oman itsensä herruudessa on se, että voin tehdä tasan niitä asioita, joihin mun voimavarat ja mielenkiinto riittää opintojen ohessa. Olenkin luonnostellut postausta, jossa kertoisin tarkemmin yhteistöistä ja niihin liittyvistä periaatteistani. Nyt kuitenkin haluan fiilistellä, koska olo on juuri nyt onnellinen ja kiitollinen.

Paita hiessä sydämellisessä ilmapiirissä

Tämän hetken hyvä olo ja energiapiikki kumpuaa aamun tapahtumasta. Kävin Real Training Campin lanseeraustilaisuudessa. Oli ihana treenata pitkästä aikaa niin, että tuli kunnolla hiki. Parasta treeneissä oli se, kun pelkäsi treeniä etukäteen, koska rata oli tosi raskas ja haastava, mutta suoriuduimme Heidin kanssa siitä kunnialla. Jalan vuoksi tällainen pelleily ei ole fiksua, mutta jääköön tuo repiminen tuohon yhteen kertaan. Treenin päätteeksi saimme Foodinin tarjoaman herkullisen aamupalan, jota syödessä keräännyimme rinkiin kuuntelemaan pskoterapeutin ja papin (Riina Luomanperä) ajatuksia kehon ja mielen vaikutuksista toisiinsa. Ihanan avoin ja lämminhenkinen keskustelutuokio. Kiitos kaikille paikalla olleille ja erityisesti Martinalle ja Nannalle kutsusta ja tapahtuman järjestämisestä!

Koulu alkaa

Odotan innolla maanantaita, kun pitkän tauon jälkeen kipitän Haaga-Helian Pasilan kampukselle jatkamaan journalismin opintoja. Penaali on hommattu, samoin uusi tietokone ja muistiinpanovälineet. Mä olen valmis. Opintojen keskeytyminen on vaivannut mua säännöllisesti, joten nyt tuntuu tosi hyvältä, kun pääsen vihdoinkin hoitamaan sen rastin pois mun listalta. Kevään lukujärjestys on laadittu ja jos asiat menevät, kuten olen kaavaillut, saisin jo kevään aikana reippaat 60 opintopistettä kasaan. Olen yrittänyt jankuttaa itselleni, että jos tämä tahti vaikuttaa yhtään liian kunnianhimoiselta, täytyy osata löysätä. Ainakaan lukujärjestys ei näytä pahalta, mutta kuinka paljon kurssit muuten työllistää, se jää nähtäväksi.

Yhteinen harrastus tyttären kanssa

Tällä hetkellä yksi ilahduttavimmista asioista on minun ja vanhimman tyttäreni (14 v.) yhteinen harrastus. Käymme yhdessä treenaamassa Esportissa. Teen yhteistyötä Esportin kanssa ja saimme sieltä kuukausikortit veloituksetta. Aloitimme varovaisesti ryhmäliikuntatunneista: olemme käyneet testaamassa ilmajoogaa ja uhrauduin myös tanssilliselle tunnille häpäisemään itseni. Eräänä päivänä sain tytön houkuteltua kuntosalin puolelle ja ihmeekseni hän tykästyi treenaamaan myös ihan perinteistä punttia, tosin enimmäkseen ilman puntteja. Näistä meidän yhteisistä treenituokioista on tullut mulle tosi tärkeitä. Treeneihin kävellessä ehtii vaihtaa kuulumisia pidemmän kaavan kautta ja viimeksi jäimme salille vielä saunomaan. Pienempien pirpanoiden kanssa yhteistä aikaa tulee vietettyä fudistreeneihin saattaessa (matkat julkisilla n. 60 min suuntaansa). Toivon kovasti, että jokaiselle lapselle liikkumisesta tulisi luonnollinen osa arkea. En halua pakottaa ketään liikkumaan, vaan haluan kannustaa löytämään oman tavan liikkua ja nauttia liikunnasta.

Endorfiinikoukussa 8-vuotta

Blogi täytti eilen 8-vuotta. Tuntuu uskomattomalta, että olen tehnyt tätä jo niin pitkään. Itse asiassa juuri blogia aloitellessani olin joutunut keskeyttämään opinnot ja siirtymään työelämään. Mun elämän vaikeimmat ja vaativimmat vuodet osuu näihin kahdeksaan vuoteen. Tänä aikana mun elämässä on ollut työttömyyttä, työpaikan vaihtamista, itsensä etsimistä, masennus, avioero, uuden kumppanin löytyminen, urakriiseilyä, uusperhe, naimisiinmeno, työuupumus ja nyt viimeisimpänä käännöksenä tämä opiskelemaan lähteminen. Olen muuttunut paljon ja arvomaailmanikin on muuttunut tänä aikana. Kaikesta oppii ja ehkä suurin oppi näiltä vuosilta, joka auttaa mua käytännön elämässä eniten, on ymmärrys. Marissa on näistä puhunut Instagramissaan viime aikoina ja olen nyökytellyt kovasti mukana. Omien vastoinkäymisien ja kokemusten myötä on oppinut ymmärtämään muita paremmin. Huonoa kohtelua ei tarvitse hyväksyä, mutta voi yrittää ymmärtää, miksi joku haluaa olla toiselle ilkeä tai kohdella toista huonosti. Usein ilkeällä ja huonoa fiilistä ympärilleen levittävällä ihmisellä on itsellään joku haaste menossa, josta johtuen hän käyttäytyy kuten käyttäytyy.

Kuva: Jonne Eskola

Kirkas mieli

Tällä hetkellä iloitsen myös siitä, että mun olo on näin hyvä. Enää en koe itseäni masentuneeksi eikä ahdistukohtauksia tule enää. Pääsen ylös sängystä ja nautin arjesta ja ihmisten seurasta. Nämä asiat eivät ole olleet mulle itsestäänselvyys. Tänään Real Training Campin loppuringissä puhuttiin juuri tästä. Mulla salassa vierähti kyynel poskelle, kun kuuntelin psykoterapeutin kuvausta masentuneesta ihmisestä. Mä niin tiesin mistä se puhuu. Masentuneen voi tunnistaa jo kävelytavasta ja kehonkielestä. Minulle tärkein apu toipumiseen oli liikkuminen. En tiedä mitä olisi tapahtunut ilman ulkoiluhaastetta ja päivittäistä ulkoilua. Tätä tuo psykoterapeutti Riina Luomanperäkin tänään korosti. Ihminen on luotu liikkumaan ja kun masentunut saa itsensä liikkeelle, sen avulla alkaa paraneminen. Minua liikunta on auttanut niin paljon. Mönkisin varmaan vieläkin siellä syvässä pimeässä suossa ilman liikuntaa. Lisäksi toipumisessa on auttanut kirjoittaminen ja tämä blogi. Blogi on mulle kuin paras ystävä, joka on kulkenut mukana kaikissa vaiheissa. Vaikka en tänne niistä kaikista vaikeimmista asioista kirjoittaisi, niin blogi on auttanut näkemään valon ja elämän positiiviset puolet. Viimeiset pari kuukautta on jälleen opettanut paljon ja ymmärrän nyt itseäni taas vähän paremmin. Kerron ehkä näistä oivalluksista tarkemmin vielä joskus.

Mikä on sun elämässä parasta juuri nyt?

Mitä onnellisuus vaatii?

Luin tänään Eveliina Tistelgrenin postauksen onnellisuudesta. Olen pyöritellyt samankaltaisia ajatuksia jo pidempään, mutta en ole löytänyt sopivaa lähestymistapaa tuoda asiaa blogiin.

Mitä onnellisuus sinulle merkitsee? Mitkä ovat ne asiat, joiden tulee olla hyvin, että voit sanoa olevasi onnellinen?

Minä olin ennen kova määrittelemään itseäni ulkoisten asioiden kautta. Sitä kautta miltä elämäni näyttää muiden silmissä. Janosin hyväksyntää joka puolelta, blogistakin. Enkä voi väittää, etteikö erityisesti läheisten mielipide vaikuttaisi edelleenkin itseeni.

Halusin näyttää hyvältä. Seurasin vaatetrendejä ja ostelin vaatteita, laukkuja ja kenkiä, joiden ajattelin kohottavan statustani jollakin tavalla. Halusin, että näyttäisin muiden silmissä menestyneeltä ja kärsin ihan kauheasta huijarisyndroomasta. Mulla on aina ollut kunnianhimoa ja olen pyrkinyt menemään elämässäni jatkuvasti eteenpäin. Meninkin, mutten itse uskonut lainkaan itseeni. Pelkäsin, että kaikki jotenkin murenee ja tulee se päivä, jolloin työnantaja ja jopa ystävät näkevät kyvyttömyyteni. Ettei minusta olekaan mihinkään, että olenkin se tyhmä, pohjattoman tylsä ja tavallinen Elina, joka omasta mielestäni olin. Tavallinen olenkin, mutta samaan aikaan ihan erityinen, koska on vain yksi minä.

Meillä täällä Suomessa on tapana lokeroida ihmisiä. On rikkaita tai köyhiä. Akateemisia tai duunareita. Fiksuja tai tyhmiä. Taiteellisia tai insinöörejä. Musikaalisia tai epämusikaalisia. Ahkeria tai laiskoja. Hitaita tai nopeita. Lahjakkaita tai lahjattomia. Ihmisiä arvioidaan ja vertaillaan jo ihan lapsesta pitäen. Vauvojen kehittymistä seurataan taulukoiden mukaan. Päiväkodissa käydään kehityskeskusteluja ja koulussa alkaakin ihan numeroarvioinnit. Jo varhaisessa vaiheessa tiedostetaan erityispiirteet niin hyvässä kuin pahassa. Ideaalitilanteessa erityisyydet osataan huomioida hienosti, eikä “puutteista” tehdä numeroa, vaan lapsi sopeutetaan ryhmään ja löydetään hänelle sopiva tapa työskennellä ja oppia.

Minun itsetunnon haavani tai arpeni liittyy tähän lapsena arvioimiseen. Koulussa en sopinut joukkoon. Olin erilainen. Olin äänekäs ja vilkas, mutta minulla ei ollut koskaan tarkoitus olla paha tai ilkeä. Minun opettajani kuitenkin leimasi minut sellaiseksi. Vertasin itseäni jatkuvasti muihin. Kotona minua kannustettiin ja minuun uskottiin, mutta jostakin syystä päätin itsekin määritellä itseni koulusta tulevan palautteen perusteella. Minusta tuli mestari tulkitsemaan ihmisiä ja analysoimaan omaa toimintaani. En ollut koskaan tyytyväinen itseeni, koska mielestäni aihetta sellaiseen ei ollut. Olin huono koulussa, vaikka muut perheessäni napsivat kymppejä jo pelkällä olemisellaan. Tein tästä johtopäätöksen, että olen vain tyhmä ja vääränlainen. Minua nakersi ihan kamalasti se, etten ollut missään erityisen hyvä. Paitsi käsitöissä, mutta koska se ei ollut akateemisella mittarilla oikein mitään, niin sillä ei ollut minulle mitään merkitystä. Aikuisena olen tajunnut, että minun erityislaatuisuuteni taitaa olla jonkin sortin keskittymisvaikeus, jonka kanssa olen nyt aikuisena oppinut elämään. Nykyään ajattelen, että tämä jatkuvasti meteliä pitävä pää ja herkkä mieleni on oikeastaan minun vahvuuteni.

Ennen määrittelin itseäni vahvasti muiden kautta. Syyllistyin helposti toisten tunteista ja koin, että minun täytyy toteuttaa kaikkien muiden toiveet ja odotukset. En edes uskaltanut itse toivoa tai vaatia mitään. Elin muita varten ja muiden toiveiden mukaan, en itseäni varten. En tainnut edes tietää mitä elämältäni halusin tai mitä olisin voinut toivoa.

Terapian kautta ja sieltä saatujen työkalujen avulla olen oppinut elämään elämääni itselleni. Ei muuten ole ollut helppoa. Ihmiset ovat tottuneet odottamaan minulta jotakin, enkä enää ehkä vastaa sitä odotusta. Olen opetellut sanomaan ei ja olen opetellut kuuntelemaan mitä minä haluan. Itsensä hyväksyminen kuulostaa sanahelinältä, mutta opin vihdoinkin ajattelemaan itsestäni ihan nätisti. En ole täydellinen, en superlahjakkuus edelleenkään missään, mutta olen ihan riittävä tällaisena. Olen arvokas, vaikka olenkin impulsiivinen ja voimakkaasti tunteva. Minussa, kuten meissä kaikissa, on hyvät ja huonot puolet eivätkä ne ole toisiaan poissulkevia. Näinkin yksinkertainen asia oli minulle kiven takana – että ihmisessä voi olla samaan aikaan mustan, harmaan ja valkoisen sävyjä. Ei olekaan vain yhtä pääväriä, joka määrittelisi sinut alusta loppuun.

Olen myös oppinut itse määrittelemään omat arvoni ja toimimaan niiden mukaisesti. Toteutan arvojani arkielämässä ja ne näkyvät myös täällä blogissa ja somessa. En tiedä miten se on näkynyt teille tai oletteko kiinnittäneet edes asiaan huomiota? Tein päätöksen, etten laita itsestäni vähäpukeisia tai seksikkäitä kuvia. En enää kalastele tykkäyksiä. En lavasta elämääni kuvaa varten. Elän elämää itselleni enkä blogilleni tai somea varten. (Ja vielä niin, ettei lasten tarvitsisi kamalasti hävetä minua.)

Olen ottanut ohjat käsiini saavuttaakseni oman onnellisuuteni. Jos jatkuvasti odottaa toisilta ihmisiltä jotakin, pettyy ihan varmasti useammin, jos ei odota mitään. Vain minä voin vaikuttaa siihen teenkö asioita, joista juuri minä tykkään. Käytänkö aikaani asioihin, jotka ovat mielestäni tarpeellisia, hauskoja, hyödyllisiä tai kertakaikkisen turhaa ja haluan silti käyttää aikani juuri siihen asiaan. Elämä on liian lyhyt siihen, että pettyy jatkuvasti tai katkeroituu. Eletty elämä, tehdyt väärät valinnat, typerät tempaukset ja kaikki siltä väliltä on täytynyt käydä läpi oppiakseni kaiken tämän.

Minun onnellisuuteni vaatii sen, että teen valintoja, jotka tuntuvat minulle sopivilta ja seison valintojeni takana. Elämässä on aina erilaisia haasteita, aina on vähintään yksi asia, johon ei ole täydellisen tyytyväinen. Murheiden summa on aina vakio, tapaa mummini sanoa. 😀 En tiedä onko tuo suhtautuminen periytyvää, mutta yritän kyllä iloita ihan pienistä arjen asioista ja elää päivän kerrallaan. Kaikki kun ei kuitenkaan ole omissa käsissä eikä elämää saa aina kuitenkaan muotoiltua vain itselle.

Matka jatkuu.

Ps. Vaatteet, laukut, kellot, kengät ja muu materia eivät tehneetkään minua onnelliseksi. Niistä tulee hetkeksi huumaantunut olo, jonka alle peittyy ne asiat, joita yrittää materialla vaimentaa. Nykyisin olen yrittänyt pärjätä vähemmällä kuluttamisella enkä turruta tunteitani materialla.

Mitä ajatuksia herää?

10 x ihanaa

Ihana sunnuntai! Mieheni on kieltänyt minua käyttämästä sanaa ihana, koska käytän sitä kuulemma liikaa. 😀 Mutta minkäs teet, jos monikin asia on ihanaa.

Tänään on ollut ihanaa:

  • lepopäivä ilman aikatauluja
  • aurinkoinen ja lämmin sää
  • pitkään vaivannut jalka tuntuu hyvältä
  • rauhallinen kävely luonnossa (pieniä juoksuspurtteja välissä)
  • päiväkahvit lammen rannalla
  • uudet polkujuoksukengät
  • sain lapset kotiin
  • lohikeitto ja tuore tilli
  • tunnin korispelit koulun pihalla lapset vastaan aikuiset
  • rauhallinen ilta koko porukalla

Menimme tänään illalla koulun pihalle pelailemaan koripalloa omalla porukalla. Kentän laidalle tuli kaksi poikaa, jotka pyysivät päästä mukaan. Hetken aikaa pelailimme sillä kokoonpanolla. Huomasin, kun keinujen suunnasta pari tyttöä katseli kaihoten kentän suuntaan. Kohta paikalle ilmaantui kaksi aikuista ja pari lasta korispallojen kanssa ja kysyivät mahtuuko pelaamaan. Tottakai, mukaan vaan! Minkälaiset joukkueet tehdään? Päätimme pelata lapset vastaan aikuiset. Lapset (tytöt) olivat tosi taitavia veivät meitä kuvioissa ihan 6-0. Me pärjättiin ainoastaan pituudessa ja heittovoimassa. 😀 Pelattiin tunti ihan hiki hatussa. Kentällä kävi pelin aikana yhteensä 9 lasta ja viisi aikuista. Pelin jälkeen Ramilla oli paita napaan asti märkä. Oli tosi hauskaa! Sovimme, että otetaan pian uusiksi. Tämä on ihan parasta yhdessäoloa ja liikuntaa. Ei tarvitse olla tosissaan, ei tarvitse edes osata kummemmin (minä), pääasia on että on hauskaa!

Ihanaa alkavaa uutta viikkoa!

Aamu alkaa illasta

Olen usein kuullut eri ihmisten sanovan, että aamu alkaa illasta ja uusi viikko aloitetaan jo sunnuntaina. Ymmärrän toki valmistelun ja suunnittelun merkityksen. Se auttaa lähes asiassa kuin asiassa. Tänään kuitenkin oivalsin ihan konkreettisesti mitä se tarkoittaa.

Olen mieheltäni oppinut, että aikataulut kannattaa miettiä etukäteen ihan kokonaan, ettei käy niin kuin minulle aina, että juoksen takki auki ja kaulaliina perässä lepattaen stressihiki niskavilloissa. Usein kyllä ehdin, mutta täytyy sanoa, ettei ole kovin miellyttävää saapua paikan päälle huohottavana ja hikisenä ihan viimeisellä minuutilla. Tapaamisten väliin kannattaa sopia riittävä siirtymäaika. Tulevan päivän vaatteiden valmiiksi katsominen nopeuttaa kummasti lähtöä, puhumattakaan, jos laukkukin on valmiiksi pakattu. Erityisesti päivinä, jolloin on suunnitellut menevänsä ensin töihin ja sitten vielä treenaamaan, niin pakkaaminen nopeuttaa aamuja älyttömästi. Tällä tavoin aamuihin saa lisää rentoutta. Itselläni tässä on vielä paljon harjoiteltavaa.

Eilen illalla hetki ennen nukahtamista minulla oli ihan älyttömän onnellinen olo. En keksinyt valitettavaa mistään. Siinä ison miehen turvallisessa kainalossa mietin, että jos olisin kissa, kehräisin. Ei ole työstressiä, lapsilla on kaikki hyvin, uusperhekuviossa ei hierrä mikään, ex-miehen kanssa asiat sujuu, kotikin on puhdas, pyykit pesty, kuluvan viikon kalenterissakin on vähän väljää. Nukahdin onnellisena. Ja myös heräsin onnellisena. Voisi ehkä ottaa tavaksi miettiä illalla viimeisenä asioita, joista on kiitollinen. Nukahtaessa en harmitellut kipeitä polvia tai väliin jääviä treenejä. Nukuin koko yön pitkästä aikaa heräämättä. Viime päivinä haavat ovat herätelleet useita kertoja yössä.

Ihanaa tiistaipäivää! Kyllä se kevät sieltä tulee, ainakin kevätfiilis on korkealla!

Ajatuksia unelmoimisesta

Kävin eilen aamulla Johannes Hatsolo Hattusen kirjan julkistamistilaisuudessa. Johannes on tosi inspiroiva ihminen ja hän puhuu tärkeistä asioista minua puhuttelevalla tavalla. Päätin kirjoittaa tapahtuman kirvoittamista ajatuksistani postauksen, sillä minusta tuntuu, että instagram-postaukseni jäi pintaraapaisuksi, josta johtuen väärinymmärryksen riski on suuri. Tässä välissä kerkesin jo avautumaan aiheesta lisää instagram storiesin puolella.

Olen joskus kertonut, että minulla on tapana yrittää ymmärtää ihmisten syitä toimilleen, vaikka ihminen toimisi typerästi. Pyrin myös itse tunnistamaan itsessäni syyt negatiivisille tuntemuksille.

Negatiivisia tuntemuksia minussa on herättänyt somessa ja blogeissa jo jonkin aikaan vallalla oleva kannustaminen unelmien tavoitteluun. Unelmien tavoittelusta puhutaan yhtä monesta eri näkökulmasta kuin on ihmisiäkin, mutta silti jokin siinä on aina ärsyttänyt minua. Syy on minussa.

Unelmia saa ja pitää olla. Tietenkin! Ihmiset unelmoivat oletettavasti siksi, että elämästä muotoutuisi vieläkin parempaa ja että menisi elämässä eteenpäin. Itselläni on pyrkimys koko ajan kehittyä niin ihmisenä kuin ammatillisestikin. Minulla on vain trauma tästä unelmien tavoittelusta, siitä tämä angstisuuteni kumpuaa. Liitän unelmien tavoittelun aikaisempien ihmissuhteiden vuoksi pelkästään rahaan. Raha on välttämätöntä, mutta yksistään rahan tavoittelua en näe missään määrin järkevänä. Olin niin angstini vallassa, etten nähnyt metsää puilta.

Johannes sanoi eilisessä puheessaan, että hyvinvointi ei ole sitä miten syöt, tai miten liikut, vaan hyvinvointi lähtee sisältäpäin. Nimenomaan. Omaa hyvinvointia ja uskoa itseensä voi kehittää. Oman hyvinvoinnin kautta unelmatkin ovat helpommin saavutettavissa. Kannattaakin treenata omaa henkistä kestävyyskuntoa. Haasta itseäsi eri tavoin. Mene mukavuusalueen ulkopuolelle ja katso mitä tapahtuu. Tee se treenissä, työpaikalla, ihmissuhteissa, kohtaamisissa. Unelmoi asioista, jotka ovat mielestäsi tavoittelemisen arvoisia. Muista aina tehdä asioita, joita itse haluat, eikä niitä jotka ovat joidenkin yleisten standardien mukaan tavoittelemisen arvoisia. Ole aina oma itsesi.

Itse en todellakaan ole ennen uskonut itseeni enkä ole oikein uskaltanut edes unelmoida, koska olen ajatellut, ettei unelmointi kosketa minua. Olen koko elämäni jollakin tapaa hävennyt itseäni ja epäillyt omia kykyjäni. Minulla on ollut todella huono itsetunto. Olen epäillyt älykkyyttäni ja olen pitänyt itseäni aina paljon muita huonompina. Onnistumisia olen pitänyt tuurina tai vahinkona. Viime aikoina on paljon puhuttu huijarisyndroomasta. Olkoon se sitten nimitys sille, kun luulee onnistumisten johtuvan siitä, että on onnistunut hämäämään muita ihmisiä uskomaan, että osaa ja pystyy.

Ihan viime vuosina olen alkanut ihan oikeasti uskomaan itseeni ja sen seurauksena elämässä on ruvennut tapahtumaan hyviä asioita. Edelleen tulee hetkiä, jolloin ajattelen olevani keskimääräistä tyhmempi tai lahjattomampi. Olen lahjakkaan ja älykkään sisarusparven musta lammas, omasta mielestäni. Kukaan ei ole koskaan verrannut minua muihin eikä kukaan ole sanonut minulle, etten riittäisi itsenäni. Ihan itse olen itseäni soimannut ja ruoskinut. En ole riittänyt itselleni. Toivoin hartaasti olevani jossakin asiassa poikkeuksellisen lahjakas, kuten sisarukseni. Olen oppinut hyväksymään, etten ole missään erityisen hyvä, vaan olen enemmän keskivertotyyppiä ja se saa riittää.

Tänä päivänä olen ylpeä siitä, että olen ihan omin neuvoin päässyt elämässäni tähänkin saakka. Olen vihdoinkin alkanut luottamaan itseeni ja pitämään itseäni ihan hyvänä tyyppinä. Minulla on elämässä kaikkea mitä elämääni kaipaan.

Elämä on järjestänyt eteeni vaikka minkälaisia yllätyksiä. Koskaan en ole luovuttanut. Olen kaatunut, mutta aina olen noussut nopeasti ylös ja keksinyt ratkaisun mennä eteenpäin. Koettelemukset ovat jättäneet syviä arpia, mutta enää ne eivät ole kipeitä tai tulehtuneita. Nykyään voin silittää arpiani ja miettiä, että arvet ovat tehneet minusta sen kuka olen nyt.

Ps. En ole vielä lukenut Johanneksen kirjaa, vastahan eilen sen sain, mutta kirja vaikuttaa todellakin lukemisen arvoiselta.

Pienet ihanat asiat

Marisssa kirjoitti viime viikolla postauksen arjen pienistä ihanista asioista. Minäkin halusin tehdä omani. Elämme arkea suurimman osan ajasta, enkä käsitä (enää) sitä ajattelutapaa, että suoritetaan arkea kyllästyneenä alta pois, jotta pääsisi nauttimaan elämästä. Odotetaan reissua, ylennystä, lasten kasvamista… Elämä on nyt. Pyrin ottamaan ilon irti elämästä nyt, tässä hetkessä. Lapseni kasvavat ihan hurjaa vauhtia. Kohta kukaan niistä ei tule aamulla ensimmäisenä antamaan minulla aamun pehmeää halausta, ei tule syliin ja vaadi iltaisin peittelyä.

Arjen parhaat

Keittiöstä löytyy joka aamu miehen minulle valmistama aamupala – kahvia ja herkkuvoileivät.

Lasten joka aamu antamat aamuhalit. Jos en ole ehtinyt vielä nousta sängystä ylös, saman peiton alle kömpii parhaimmillaan kolme aamunpehmoista tyttöä.

Uusien ennätyspainojen nostaminen. (Tätä ei ole tapahtunut kevään jälkeen.)

Välillä väsyneenä iltapuuhat tuntuvat aivan ylivoimaisilta eikä millään enää jaksaisi nousta sohvalta peittelemään tyttöjä. Aina ne sieltä sängyistään kuitenkin huutelevat minua peittelemään. Usein nämä hetket ovat kuitenkin niitä parhaita. Silloin on hetki aikaa jutella jokaisen kanssa kahdestaan ja jakaa päivän tärkeimmät hetket tai pyytää anteeksi päivän aikana ikävästi tehdyt asiat. Tässä vaiheessa päivää ei ole enää kiire mihinkään.

Se, kun kuulee vierestä: Hyvää yötä, rakas.

Mies, joka suunnittelee minulle käytännössä jokaisen treenin etukäteen toiveideni mukaisesti. En enää muista miten ennen suunnittelin omat treenini, kun tuntuu, etten nykyään osaa yhtään. 😀 

Kotitöiden työnjako. Inhoan ruoanlaittoa, mutta onneksi on mies, joka tykkää siitä. Minä puolestaan keskityn siivoamiseen ja pyykkihuoltoon.

Omat perheen sisäiset läpät, jotka naurattaa ihan hirveästi.

Yhdessä tehdyt reissut ja retket, jolloin ollaan offlinessa.

Juoksu silloin kun askel on kimmoisa ja tuntuu, että voisi juosta loputtomiin.

Puhdas koti kynttilänvalossa, kaikki työt tehty ja saa rojahtaa sohvalle.

Sykettä nostattava rääkkitreeni, jonka jälkeen ei meinaa jaksaa nousta salin lattialta ja raahautua pukuhuoneeseen. 

Onnistuminen työelämässä.

Työn, lasten, harrastusten, kotitöiden ja kaiken sen aikatauluttaminen niin, että ei ole koko ajan kamala kiire ja jyskyttävä pakokauhun tunne takaraivossa, että joku unohtui tai jotakin ei millään sittenkään ehdi.

Se, kun osaa sanoa ei projekteille tai tapahtumille, joihin ei halua käyttää kallisarvoista vapaa-aikaa.

Vuosikatsaus

Onnenhuuruille ei tullut täystyrmäystä, joten teen nyt vuosikatsauksen vuodesta, joka oli osaltaan vaikea, mutta pohjavire oli varsin raikas ja hyväntuulinen. Vuodessa ehti tapahtua melkoisesti. Yhtenä faktana esimerkiksi se, että olen nyt kolmannessa työpaikassa vuoden sisään. Vaikka olen nopeiden liikkeiden nainen ja solahdan helposti uusiin tilanteisiin, niin en voi väittää kaikkien näiden muutosten tuntuneen helpoilta. Jos nyt näitä vaikeampia asioita luettelee, niin yhtenä hankalana asiana on ollut eron läpikäyminen. Konkreettisten muutosten kautta – asumisjärjestelyt, lasten ikävöinti, huoli lasten sopeutumisesta, omat erilaiset tunteiden pulpahdukset. En ole erosta juurikaan täällä kirjoitellut, enkä halua asiaan tässäkään postauksessa paneutua. Pääasia on tällä hetkellä se, että asiat sujuu oikein hienosti kaikilta osin. Rakastuminen ja uusi parisuhde ei ollut vain minun tai meidän välinen asia, koska minulla sattuu olemaan kolme elämäni keskipistettä – tyttäreni. Piti hyvin harkiten ja lapsia kuunnellen edetä. Ei vain voinut tässä mielessä painaa kaasua, vaikka mieli teki. Ulkopuolisten mielestä aikataulu oli väärä, mutta niinhän se usein on. Itse kuitenkin tiesin, että vaikka järki sanoi, että nyt ei ole hyvä aika, niin tiesin ettei tätä ihmistä voi päästää menemään ohi.

Juttu meinaa lähteä ihan sivuraiteille, joten mennään nyt siihen vuosikatsaukseen, jonka teen nyt kuvien muodossa.

Tammikuu

Talvijuoksua.

Helmikuu

Aloitin työt Sykesportissa ja tein yhteistyötä pHformulan kanssa, jonka avulla mun ihon kunto muuttui pysyvästi paremmaksi.

Kävimme Turussa viikonlopun minilomalla Caribiassa. 
Pyöräilin työmatkat ja fiilistelin luontoa.
Kävin CompactFitissä kyykyllä.
Sykesport goes HCR -projekti alkoi

Maaliskuu

Juostiin lähes joka viikko tällä porukalla toukokuuhun asti.
Opettelin rinnallevetoa
Elämä tuntui yhtä ihanalta kuin tuo keväinen auringonvalo.
SuuntoSalomon-projekti kohti Vaarojen Maratonia alkoi. Oli yksi hyvä syy lisää käydä säännöllisesti Nuuksiossa.
Lapsetkin pääsivät mukaan luontoretkille. 🙂

Huhtikuu

Yhdessäolosta tuli entistäkin tärkeämpää.

Käytiin työporukalla pyörälenkillä, tämä taisi olla mun kevään ensimmäinen ja viimeinen maantiepyörälenkki. En saanut koko kesänä vietyä pyörää huoltoon. Pyöräilin cyclocrossilla koko kesän. Jos vaikka nyt veisi, että olisi ensi kesää varten kunnossa.
Vihdoinkin maltoin lähteä myös ystävien kanssa ulos enkä vain kyhjätä kotona miehen kainalossa.
Tein yhteistyötä Zero Pointin kanssa.
Aikatauluhaasteiden vuoksi salitreenit jäivät käytännössä kokonaan pois ja yritin tehdä treenin missä milloinkin pystyin ja ehdin. Eli lasten kanssa touhutessa.
Tulikin tehtyä paljon juttuja yhdessä. Nautin näistä yhteisistä tekemisistä ihan älyttömästi.

Toukokuu

Juoksin elämäni ensimmäisen polkujuoksukisan ja hurahdin.
Juoksutin Sykesportin seuraajia afterwork runin merkeissä.
Juoksin Sandis Trail Sprintin näiden kahden pöhköpään kanssa. Juoksun jälkeen jäi talviturkki mereen.
SuuntoSalomonin jengillä juostiin Bodom Trail.
Kevät oli näköjään yhtä juoksua. Vihdoinkin tuli HCR, jossa sain tehtyä enkkarin rikkonaisesta harjoittelusta huolimatta. Vuoden pari ekaa kuukautta takareisi esti juoksemisen.
Mäkin koitin opetella heittämään keihästä. Ei siitä mitään tullut.

Kesäkuu

Levi Wellness Club järjesti Zero Pointin kanssa meille melkoisen rääkkäyshetken Hietsussa.
Käytiin lepuuttamassa mieltä Nuuksiossa.
Treenattiin porukalla.
Kuvattiin työmatkapyöräilyvideoa Sykesportille.
Vietettiin juhannus Keuruulla leirintäalueella.
Pääsimme Vierumäelle kokonaiseksi viikonlopuksi tekemään siistejä juttuja: polkujuoksukisa, melontaa, jalkahoitoa, sup-lautailua ja tietysti hyvää ruokaa ja parasta seuraa.

Heinäkuu

Olin vajaan viikon lasten kanssa purjehtimassa itäisellä Suomenlahdella.
Vietettiin hellepäivää Nuuksiossa.
Mentiin kihloihin! ❤️
Vietettiin kesän paras viikonloppu juhlien Ramin synttäreitä ja samalla vähän kihlajaisiakin.
Kauan odotettu haave alkoi vähitellen muuttua todeksi.
Kuvattiin Sykesport-matskua.
Käytiin ottamassa tuntumaa eräelämään.
Kävin testaamaassa LIFW-treenit.

Elokuu

Kävin luonnollisen juoksutekniikan ja voimaharjoittelun kurssilla CompactFitissä.
Vietettiin tyttöjen synttärit piknikillä puistossa.
Käytiin arki-illan purjehduksella Käärmesaaressa.
Kävin SuuntoSalomon-porukan kanssa swim & run -lenkillä.
Tein ekan jakson Monnan kanssa #endorfiinikylässä-sarjaan.
Oltiin yhdessä.
Kävin juoksemassa RunFestin ja sen perään samalla viikolla Midnight Runin.
❤️

Syyskuu

❤️ ❤️ ❤️
Upea syyskuisen aamun treeni Heidin kanssa jätemäellä.
Valmistautumista Vaarojen maratonille.
Elämäni siistein reissu – viikon vaellus Käsivarren erämaa-alueella.
Citytrail-lenkki Suunnon edustajana

Lokakuu

Mieletön Vaarojen maratonin reissu Kolille!

Kaukokaipuu-blogin Nellan tekemä video reissusta

https://youtu.be/ciDm7JFjZMU

Tämä tapahtuma oli kyllä aivan mieletön kokemus!
Kävin mun nykyisen työnantajan järjestämässä tapahtumassa. 🙂
Käytiin lievittämässä lappi-ikävää.
Ulkoiltu taas porukalla.
Juoksin kauden viimeisen kisan Heidin kanssa Helsinki City Trailissa.
Kävin Hiihtoliiton hiihtohaasteen ekoissa treeneissä, mukana myös Nana.

Marraskuu

Innostuin painonnostosta.
Elämä heitti ylläreitä eteen irtisanomisen muodossa, mutta en ehtinyt vaipua epätoivoon.
Kävin kokeilemassa Pilatesta Pilates Circlessä.
Kävin testaamassa ilmajoogaa ja tässä välissä myös spinnaamassa hullun lailla Espoon Rynkebyn treeneissä.
True-haaste kesti koko marraskuun ja päättyi viimeisenä päivänä.

Joulukuu

Sit ehdinkin jo aloittaa uudet työt ja koko ajan siinä sivussa normaalia arkea ja lasten kanssa touhuiluja.
Oon haaveillut talvesta ja hiihtämisestä.
Ja vietetty vuosipäivää. ❤️

Aivan mieletön vuosi! Voiko tulla enää tästä parempaa?

Huuda hep, jos jaksoit katsoa kaikki kuvat. 😀