Korona-arki

Melkein kaikilla suomalaisilla on nyt menossa aivan uudenlainen arki. Minullakin. Aloitin uudessa työpaikassa samana päivänä, kun Suomen hallitus aloitti poikkeuslain käsittelyn eduskunnassa. Töistä kotiin tultuani löysin lapset katsomasta telkkarista hallituksen tiedotustilaisuutta. Minä liityin seuraan. Oli vaikea sisäistää, mitä siellä sanottiin. Sanottiin, että kaikkien tulee välttää kontaktia muiden ihmisten kanssa ja koulut suljetaan huhtikuun puoliväliin saakka. Itketti. Päässä risteili monenlaisia ajatuksia käytännönjärjestelyistä isompiin kysymyksiin.

Sulattelimme kuulemaamme hetken, vedimme lenkkarit jalkaan ja lähdimme lasten kanssa kävelylle. Ilta pimeni siinä kävellessä, kun pohdimme ääneen tilannetta ja elämää muutenkin. Kotona lämmitimme vielä saunan, jonka lämmössä jatkoimme juttua.

Seuraavana päivänä oli edessä uusi ihmeellinen arki. Ensimmäinen etätyöpäivä oli hermoja raastava, koska lapset eivät olleet vielä saaneet etäopiskeluohjeita ja hilluivat turhautuneena nurkissa ja minun piti yrittää ottaa uutta työtä haltuun. Kaikilla oli hermo kireällä. Sovimme uuden arjen pelisäännöistä. Yksi sääntö oli se, että joka päivä jokaisen täytyy ulkoilla.

Keskiviikkona lapset saivat kouluilta opiskeluohjeet. Raivasimme jokaiselle oman opiskelunurkkauksen ja laitteen, jonka avulla opiskella. Tässä kohtaa heräsi huoli niistä, joiden kotona ei ole ei välttämättä ole tietokonetta, saati niin montaa kuin perheessä on lapsia. Miten niissä perheissä pärjätään? Entä vähävaraiset, joiden lasten ainoa lämmin ateria nautitaan koulussa?

Opiskeluohjeiden tultua minunkin etätyöskentelyni helpottui merkittävästi. Kaikki työskentelivät motivoituneesti omissa huoneissaan lounaaseen asti. Puolenpäivän aikaan pidimme yhteisen lounastauon ja sen jälkeen taas jatkoimme omia hommiamme iltapäivään saakka. Olin ihan ihmeissään, miten hienosti hommat lähtivät sujumaan. Opettelin heräämään sen verran aiemmin, että saan tehtyä aamulla töitä hetken ennen lasten heräämistä ja etteivät työpäivät venyisi mahdottoman pitkiksi. Iltaisin tuntui, että seinät kaatuvat päälle, kun kaikki pyöri siinä samassa tilassa. Ulkoilu toi tervetulleen rauhoittumisen iltoihin. Aluksi ulkoilimme yhdessä, mutta päivien kuluessa kaikille tuli tarve olla myös omissa oloissaan. Iltaulkoilut yksin ovat olleet nautinnollisia. Nautin nyt ulkoilusta aivan uudella tavalla.

Vietämme nyt paljon normaalia enemmän aikaa yhdessä. Kaikesta uudesta ja hämmentävästä huolimatta tämä on ollut myös ihanaa. En ole pitkään aikaan jutellut lasteni kanssa niin paljon kuin nyt. Alun änkyröinnin jälkeen arvostan tätä yhdessäoloa ja kaikkia näitä keskusteluita.

Olen päässyt yllättävän nopeasti kiinni uuteen työhöni. Olosuhteista huolimatta olen saanut perehdytystä puhelimitse, videopuhelun välityksellä ja muita digivälineitä hyödyntäen. Virtuaalikahvihetkien avulla olen vähitellen päässyt myös osaksi työyhteisöä, jonka kaikkia jäseniä en ole vielä ehtinyt kunnolla tavata.

Vaikka maailma on nyt aivan sekaisin ja kaikki on epävarmaa, olen siitä huolimatta pysynyt pääosin positiivisena ja optimistisena. Päällimmäisenä tunteena minulla on kiitollisuus. Tuntuu onnekkaalta, että minulla on mielekäs työ ja mukavan tuntuinen työyhteisö. On mahtavaa tuntea itseni energiseksi ja innostuneeksi. En muista olleeni pitkään aikaan näin innostunut. Saan siitä virtaa myös muuhun elämään.

Tiedostan olevani todella onnekas. Aina en ole ollut yhtä onnekas. Tämän seurauksena mieleen palaa tunnelmat finanssikriisin ajalta (2008–), jolloin meidän perheeltä meni kaikki. Meni asunto ja toimeentulo ja jäi järjetön määrä velkaa. Nyt monelta muulta menee kaikki. Tiedän myös miltä se tuntuu. Se on aivan hirveää, mutta siitäkin voi selvitä. Jos jotakin hyvää voi tässä nähdä – nyt löytää vertaistukea, koska niin moni on samassa tilanteessa. Me olimme tuolloin yksin asian kanssa ja koimme siitä suurta häpeää, vaikkei se ollut meidän syy.

Ympyrä sulkeutuu

Aloitin blogin kirjoittamisen tammikuussa 2010. Moni teistä varmasti muistaa tämän tarinan. Aloitin blogin kirjoittamisen ylläpitääkseni kirjoitustaitoa. Jouduin tuolloin jättämään juuri aloittamani toimittajaopinnot kesken ja menemään töihin. Tuli finanssikriisi, joka vei meidän perheeltä kaiken.

Elämä kuljettelikin sitten melkoisen töyssyistä tietä tähän pisteeseen. Aikamoinen matka on tullut kuljettua. Viime päivinä olen käynyt läpi blogin alkuaikojen tekstejä. Vaikka etenkään alussa en kirjoittanut niistä asioista, jotka aiheuttivat elämässäni myllerrystä, niin minä muistan ne tunnelmat selvästi. Ajattelinkin tehdä jonkin koostepostauksen näistä vanhoista postauksista. Ajatuksia-kategorian loppupäästä löytyy kaikenlaisia kryptisiä ajatelmia ja nauruntyrskähdyksiä aiheuttivat Treenipäiväkirja-kategorian alta löytyvät belfiet ja muut kummalliset poseeraukset. Aika paljon olen muuttunut ja kasvanut noista vuosista. Suhtautumiseni on muuttunut niin monella tavalla.

Välillä tekee mieli listata kaikki kamalat vastoinkäymiset ja kirjoittaa auki kaikki se kokemani tuska. Mutta mitä menneessä rypeminen auttaisi? Heikkona hetkenä muistan vain kaikki vastoinkäymiset, mutta juuri nyt muistan myös onnistumiset ja ajatukseni tulevaisuudesta ovat valoisia.

Tällä viikolla opintorekisteriin napsahti ammattikorkeakouluopintojen viimeinen suoritus. Viimeisen kurssin suorittaminen oli yllättävän vaikeaa henkisesti. Pelkäsin jostakin selittämättömästä syystä, etten pääsisi kurssia läpi. Kirkkaasti hyväksytty suoritus käynnisti tunnemyrskyn. Silmieni edessä vilisivät vuodet 2006–2019. Muistin ne kaikki kompuroinnit ja haasteet. Olen selviytynyt niistä kaikista ja nyt olen tässä. Aika kova suoritus. Juuri nyt pystyn näkemään sen, että olen selviytyjä. Nyt on kaikki hyvin ja edessä on varmasti hyvä tulevaisuus.

Aloitin blogin harrastuksena ja päätän bloggaajaurani siihen, että teen tätä jatkossa vain harrastuksena. En lupaa vilkasta julkaisutahtia, vaan kirjoitan silloin kun minulla on halu kirjoittaa tai jakaa kuvia. Tämä uusi blogipohja on täydellinen myös valokuvien jakamiseen. Bloggaaminen on antanut mulle valtavasti. Tuskin ilman blogia olisin tullut pohtineeksi elämääni, arvojani, ajatuksiani, mielipiteitäni ja kaikkia valintojani näin juuria myöten. Se on ollut paikoitellen todella raskasta ja ahdistavaa, mutta olen oppinut paljon. Muun muassa sen, miten paljon helpommalta elämä tuntuu ilman säännöllistä blogin ja somen päivittämistä.

Olen saanut teiltä seuraajilta valtavasti. Olen saanut vertaistukea, lohdutusta, vinkkejä, viisautta ja maailmankuvan avartamista. Yhtenä todella konkreettisena esimerkkinä on tänään vietettävät kemut, joihin tulee viime kevään #endorfiinikoukussarun-juoksuporukka. Elämääni jäi nippu upeita ihmisiä.

Blogin hienosäätö on vielä hiukan kesken. Jos huomaat toimimattomia linkkejä, puuttuvia kuvia tai muuta kummallista, niin laittaisitko mulle viestiä tai kommenttia aiheesta? Blogin bannerikuvakin on nyt vain joku, että päästään alkuun. Mun silmä on jo tottunut tuohon. Tuossa hetkessä mulla oli hetken hyvä olla, vaikka kesä muuten vaikea olikin.

Mikäli jaksat vielä roikkua mukana, kertoisitko minulle, mikä saa sinut tulemaan blogiini?

❤️Elina

Mitä paino minulle merkitsee?

Anna-Maria haastoi hyvinvointibloggaajia kirjoittamaan, mitä paino meille merkitsee. Rupesin pohtimaan asiaa oikein pitkän kaavan kautta.

Kirjoitin jokin aika sitten ruokapäiväkirjan pitämisestä ja ajatuksistani, jotka syntyivät sen seurauksena. Ymmärsin, että aika moni asia on viimeisten vuosien aikana muuttunut. Ennen urheilullinen ulkomuotoni merkitsi minulle tietynlaista menestystä ja onnistumista. Silloin en myöntänyt sitä, mutta hain kehollani ja kaikella tekemiselläni hyväksyntää. Tein paljon asioita. Niin paljon, että uuvuin. Suoritin elämää peittääkseni sisimpäni. Klassisesti juoksin pakoon ajatuksiani.

Kuten tuossakin postauksessa sivusin sitä, että olen tehnyt valtavasti töitä, että pystyisin hyväksymään itseni tällaisena ja samalla myös muut ihmiset juuri sellaisina kuin he ovat. Tie ei todellakaan ole ollut helppo. Ihmisen ulkokuori harvoin kertoo edes pientä osaa totuudesta. Ulkoapäin ei voi päätellä, kuinka suuria kamppailuja ihminen sisällään käy läpi, tai minkälaisia asioita hänen elämässään on meneillään.

“En ole koskaan laihduttanut”

Väitin pitkään ylpeänä, etten ole koskaan laihduttanut. Ajattelin tuolloin, että laihduttaminen tarkoittaa kalorien laskemista ja painon pudottamista. En ole koskaan laskenut kaloreita, mutta olen liikkunut pitääkseni painoni tietyssä lukemassa ja söin kurinalaisesti vain niitä ruokia, jotka olivat mielestäni terveellisiä.

Olin nuorempana luonnostaan tosi hoikka. En lihonnut, vaikka söin aivan huoletta. Mulla on aina ollut aika hyvä ruokahalu. En tiennyt ruuasta oikein mitään muuta kuin sen, että syöminen kuuluu elämään. Opin vasta säännöllisen liikkumisen aloitettuani, mitä tarkoittaa hiilihydraatti ja proteiini.

Kasvoin aikuiseksi vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Siinä yhteisössä ihannoitiin hoikkaa naisvartaloa. Hyvä rusketus oli vähän kuin meikki, koska meikkaaminen ei ollut sallittua. Hoikka vartalo puolestaan viestitti tietynlaisesta menestyksestä. Ei näitä asioita ääneen sanottu, mutta kuten tiedämme yhteiskunnassa vallitsevat ihanteet ja eri yhteisöjen normit näkyvät hyvin hienovaraisesti ja niitä on vaikea tunnistaa.

Raskausajan suurin pelko oli lihominen

Äidiksi tultuani aloin kiinnittämään huomiota liikkumiseen ja syömiseen. Raskausaikana kriiseilin eniten sitä, mitä raskaus tekee vartalolleni ja tuleeko minusta lihava. Olin todella huojentunut, kun synnytyksen jälkeen paino tippui kuin itsestään raskautta edeltävään painoon. Olen 171 senttiä pitkä ja painoin tuolloin 52 kiloa. Se on aivan liian vähän. Minähän en siis laihduttanut, mutta muuten vaan punnitsin itseni joka aamu yli 10 vuoden ajan ja merkitsin painoni Excel-taulukkoon. Excel-taulukkoon syöttämistäni luvuista piirtyi samanlainen käyrä kuin neuvolassa näytetään lapsen painon kehityksestä. Minulle käppyrän viivan suunta merkitsi onnistumista tai epäonnistumista.

Raskausaikana neuvolapäivät olivat ahdistavia, koska neuvolassa oli joka kerta punnitus. Ymmärrän, että painon kirjaaminen on vauvan hyvinvoinnin seuraamisen kannalta tärkeää, mutta minulla se ruokki syömisähäiriötä entisestään. Valmistauduin neuvolakäynteihin laihduttamalla. Pyrin poistamaan nesteitä kehosta ja syömään mahdollisimman vähän. Kuinka sairasta ja ketä varten tätä tein? Painolla ja sen lukemalla ei ollut neuvolassa mitenkään isoa roolia, eikä sen ääreen jääty ihmettelemään. Se vaan kirjattiin ylös samaan tapaan kuin hemoglobiini tai verenpainelukemat. Minulle se oli neuvolakäyntien jännittävin hetki ja määritti itselleni olinko onnistunut vai epäonnistunut.

Mitä paino minulle merkitsee?

Miina Äkkijyrkkä totesi Maria Veitola yökylässä -ohjelmassa ykskantaan, että: “Olen anorektikko ja alkoholisti, vaikken enää juo ja laihduta”. Luulen ymmärtäväni, mitä hän sillä tarkoitti. Syömishäiriö jättää jälkensä ja vanhoista tavoista on todella vaikea päästä eroon. Vastasin Anna-Marian kysymykseen painosta ja suhteesta siihen enempää miettimättä, että nykyään paino ei merkitse minulle mitään, mutta samaan aikaan se ei kuitenkaan ole yhdentekevää.

Nykyään käyn puntarilla hyvin harvoin. Joka kerta painon näkeminen kuitenkin herättää jonkinlaisia tunteita. Ei se ole vieläkään täysin yhdentekevä asia, vaikka niin haluaisin ajatella. Minun piti pitkään sulatella sitä, että painoni ensimmäinen numero on 6 eikä 5. Paino ei ole onnistumisen mittari, paitsi nyrkkeilijälle tai fitnessurheilijalle, jolle keho on työkalu ja painon pudotus kuuluu lajiin. Paino ei myöskään ole ihmisarvon mittari, vaikka niin pitkään ajattelin.

Vaikka paino herättää edelleen minussa tunteita, suhtaudun omassa kehossani tapahtuneisiin ulkoisiin muutoksiin yllättävän lempeästi. Kävin viimeksi puntarilla ehkä kaksi viikkoa sitten. Jälleen paino herätti minussa tunteita ja toistuvan ajatuskelan. Ensin ajattelin, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja alan taas treenaamaan ihan tosissaan. Menin peilin eteen pyörimään ja totesin, että tältä minä nyt näytän. Ei ole sikspäkkiä eikä sileitä reisiä. On vähän muhkuraa ja mutkaa, mutta näin minä olen onnellisempi. Joka kerta minun täytyy perustella itselleni, miksi en halua enää palata vanhaan. En vain enää halua käyttää niin paljon aikaa vain näyttääkseni hyvältä.

Kehoni on muuttunut hurjasti sen jälkeen, kun otin ensimmäiset askeleet itseni hyväksymisen polulla. Tämä muutos lähti terapian myötä vuonna 2013. Siitä on kulunut nyt kuusi vuotta ja samalla suhteeni liikuntaan on muuttunut. Enää minulla ei ole tarvetta näyttää muille, mihin kaikkeen minä pystyn. Tai kertoa somessa, mitä kaikkea liikuntaa olen harrastanut. Tämän muutoksen myötä myös blogini punainen lanka on kadonnut eikä kirjoittaminen ei ole tuntunut enää ollenkaan samalta. En ole enää se sama Elina, joka olin kohta 10 vuotta sitten. Tuolloin blogin ja somen kautta saamani palaute oli minulle se voima, jonka avulla sain pidettyä itseni pinnalla. Nyt tuntuu, etten enää tarvitse pönkitystä. Pärjään jo itsekseni.

Vastaukset 11 sekalaiseen kysymykseen

Nappasin Pumpui-blogista haasteen, jonka avulla yritän taas päästä bloggaamisrytmiin kiinni. Viime viikot ovat menneet lomaillessa ja reissatessa. Heti Kreetalta palattuani lähdin kuopuksen luokan leirikouluun huoltajaksi. Neljä päivää 12-vuotiaiden kanssa oli antoisaa, mutta myös melko rankkaa, koska ei jäänyt yhtään omaa aikaa.

Tämän viikon torstaina on vuorossa näillä näkymin vuoden viimeinen ja odotetuin lomareissu. Lähdemme Lappiin vaeltamaan. En malta odottaa! Olohuone on jo täynnä vaelluskamaa ja odottaa pääsyä rinkkaan.

1. Mikä on blogisi tarina ja kuinka se alkoi?

Aloitin bloggaamisen tammikuussa 2010. Olin joutunut jättämään opinnot kesken ja palaamaan työelämään perheemme taloudellisen tilanteen vuoksi. Halusin blogin avulla ylläpitää kirjoitustaitoa ja positiivista virettä muuten synkässä elämäntilanteessa. Olin aiemmin aloittanut parikin erilaista blogia, mutta en löytänyt niihin mitään kantavaa teemaa. Urheilu oli tullut elämääni jäädäkseen, joten päätin keskittyä blogissani siihen.

Urheilu oli tuolloin minulle tapa paeta raskasta arkea ja ottaa omaa aikaa. Treenaamisen merkitys on tässä vuosien varrella muuttunut hurjasti ja olen löytänyt muita tapoja purkaa tunteitani kuin treenaaminen.

2. Mitä intohimo tarkoittaa sinulle?

Olen intohimoinen ihminen. Suhtaudun minua kiinnostaviin asioihin intohimoisesti ja teen asioita täydellä palolla. Se on samaan aikaan sekä hyvä että huono asia. Täysillä eläminen on kuluttavaa ja omien rajojen tunnistaminen on välillä vaikeaa. Silloin kun minulla ei ole asiat hyvin intohimo ja palo tekemiseen puuttuu, silloin mistään ei tule mitään. Intohimo on mulle eteenpäin puskeva voima.

3. Mitä teet rentoutuaksesi?

En osaa rentoutua siten, että olisin tekemättä mitään. Minulle paras tapa rentoutua on liikuskella kevyesti. Luonnossa mieli rauhoittuu nopeasti ja tulee hyvä olo. Tulen helposti vain turhautuneeksi, jos olen liian pitkään paikoillaan. Luonnossa liikkumisen lisäksi rakastan katsoa hömppäsarjoja, kuunnella äänikirjoja tai lukea kirjaa.

4. Viimeisin matkasi?

Palasin juuri perjantaina Anjalan nuorisokeskuksesta lapsen luokan leirikoulusta.

5. Matkustatko yleensä yksin vai ryhmässä?

En ole vielä koskaan matkustanut yksin yhden tai kahden yön reissua pidempään. Haaveilen siitä. Useimmiten reissaan mieheni kanssa. En matkustele kovinkaan paljoa.

6. Unelmakohde, jonne olet aina halunnut matkustaa?

Minulla ei ole mitään erityistä unelmakohdetta, mutta olen aina halunnut päästä käymään Venäjällä. Myös vaeltaminen muissa Euroopan maissa kiehtoisi, tai reilaaminen yksin.

7. Mikä on viimeisin kirja, jonka olet lukenut?

Luin Kreetan matkallamme 4,5 kirjaa, joista viimeisin oli Mike Tysonin Tyly totuus. En tykännyt kirjasta, enkä kirjan henkilöstä, mutta kahlasin väkisin kaikki reilut 760 sivua loppuun. Kirja oli huonosti toimitettu, yksinkertaista kieltä ja aivan liian pitkä. Siinä ei ollut mitään teemoitusta, vaan se toisti kyllästymiseen saakka itseään.

8. Mikä on lempi kirjallisuudenlajisi?

On ehkä helpompi sanoa mistä en pidä. En tykkää fantasiasta enkä erityisemmin dekkareista. Olen niin vellihousu, että menetän helposti yöunet liian pelottavista kirjoista.

En osaa lokeroida kirjallisuusmakuani. Tykkään kirjoista, jotka ovat hyvin kirjoitettu ja joista voin oppia jotakin. Tykkään myös rakkaushömpästä, mutta silloinkin tarinan täytyy olla tasokkaasti rakennettu ja kirjoitettu teksti hyvää kieltä. Elämäkerroista olen tykännyt aina. Viimeisimmät kirjat, joista pidin erityisesti: Pajtim Statovci: Bolla ja Sally Salminen: Katrina.

9. Mitä tykkäät jakaa sosiaalisessa mediassa?

Viime aikoina en juuri mitään. Tällä hetkellä oman elämän ja ajatusten jakaminen tuntuu tarpeettomalta ja typerältä.

Aikaisemmin olen jakanut paloja elämästäni, joista olen uskonut jonkun toisen saavan inspiraatiota, vertaistukea tai uutta ajateltavaa.

10. Mikä on suhteesi asuinpaikkaasi?

Espoo on hyvä paikka asua ja rakastan erityisesti meidän asuinaluetta. Tapiolassa on kaikki mitä tarvitsen. On hyvät kulkuyhteydet, luonto lähellä, palvelut lähellä ja yhteisöllinen meininki.

11. Mitä haluaisit edistää maailmassa?

Tasa-arvoa kautta linjan. Haluaisin, että ihmiset olisivat tosiaan kohtaan ymmärtäväisempiä ja suvaitsevaisempia. Saan näppylöitä toisten ihmisten arvostelusta ja  arvottamisesta.

 

Vahvuus on ansa

Olen aina pitänyt itseäni vahvana. Selviytyjänä. Ennen osasin aina pitää tunteeni kurissa ja selviydyin kiperistäkin tilanteista. Psyykkasin itseni sietämään vastoinkäymisiä ja hoin itselleni, että kestän mitä vain. Anna tulla, minä kyllä kestän. Kylmähermoisesti tartuin aina toimeen ja työnsin tunteet syrjään – halki, poikki ja pinoon.

Tähän ikään mennessä kohdalleni on osunut monenlaista haastetta ja vastoinkäymistä. Heikkona hetkenä ajattelen, että liikaa yhdelle ihmiselle. Jokaisen elämässä haasteet ovat henkilökohtaisessa mittakaavassa, joten vastoinkäymisiä on turha vertailla keskenään. Haasteista johtuva kipu ja tuska on aina yksilöllistä.

Kaikesta olen selvinnyt. Jokaisesta kolhusta olen jotakin oppinut, mutta välillä toipuminen on vaatinut pidemmän ajan ja perusteellisemman asian perkaamisen.

Viime aikoina mun korvaan on särähtänyt se, kun sanotaan, että vastoinkäymiset vahvistaa. Monilla on tarve korostaa selviytymistä ja pärjäämistä. Ihan kuin se tekisi ihmisestä jotenkin paremman. Minäkin kestin aikani, kunnes raja tuli vastaan ja sivuun työnnetyt tunteet ryöppysivät yli. Minun kohdallani vastoinkäymiset tekivät minusta “heikon”. Minusta tuli lopulta herkkä, kun uskalsin myöntää, etten kestäkään ihan kaikkea. Minullakin on lupa olla heikko ja tarvitseva.

Olin kasvattanut ympärilleni suorittajan ja selviytyjän kuoren, josta muodostui mulle ansa. Kuori oli vahva. Määrittelin itseni sen kautta ja sisimpäni jäi pimentoon. Minulla ei ollut rohkeutta olla oma itseni. Viime vuosina olen nakertanut pala palalta kuorta pois ympäriltäni ja yrittänyt löytää sen alta todellisen itseni. Vähitellen alan päästä käsiksi identiteettini ytimeen. Se ei ole suorittaja ja selviytyjä, vaikka olen edelleen toimelias ja keksin ratkaisuja selvitä kiperistäkin tilanteista. Se on jotakin muuta. Vielä totuttelen olemaan aidosti oma itseni.

Vihdoinkin lomalla

Olen ollut nyt viikon lomalla. Vahingossa tuli pidettyä lomaa myös blogista. On ollut aivan ihanaa olla lomalla. Olen siivoillut kaappeja äänikirjoja kuunnellen, käynyt rauhallisilla lenkeillä, laittanut ruokaa, pyykännyt ja pakannut tulevaa reissua varten. Ja mikä parasta, olen saanut viettää aikaa lasten kanssa.

Kävin Itiksen järjestämässä Back to School -tapahtumassa kahden vanhimman lapsen kanssa.

Saimme tapahtumasta lahjakortin, jonka tuhlasimme heti.

Ostin itselleni uuden lompakon.

Kävin pitkällä rauhallisella pyörälenkillä Marun kanssa.

Iloitsin työharjoittelun päätteeksi saamistani kukista.

Kävin Mirjan kanssa ensimmäisellä pitkällä lenkillä triathlonin jälkeen. Matkaa kertyi 16 kilometriä.

Vietin Helsinki-päivän nuorimman lapsen kanssa.

Hän on ihana! <3

Saatoin kuopuksen ensimmäisenä päivänä uuteen kouluun.

Kävin Heidin kanssa samiksina lenkillä. Nauratti, kun menin alas ja näin Heidin täsmälleen samoissa varusteissa. 😀 Oon käynyt myös Ramin kanssa kaksi kertaa lenkillä, mutta niistä lenkeistä ei ole kuvia. 🙂

Kiireettömyys on tuntunut ihanalta. En ole pakottanut itseäni mihinkään, vaan olen antanut itselleni aikaa rauhoittua. Koko kulunut vuosi on mennyt tiukasti töiden ja opiskelujen merkeissä. Aloin todella olla loman tarpeessa. Sen huomasi siitä, kun luovuus tuntui kuihtuneen kokonaan. Mulla ei ole ollut mitään sanottavaa missään kanavassa, ei ole ollut yhtään uutta ideaa tai aihetta, josta innostua. Se ei ole yhtään mua. Normaalisti innostun jatkuvasti uusista asioista ja pulppuan uusia ideoita.

Jo viikon latailun jälkeen olo on aivan toinen. Vähitellen mielestä alkaa nousta uusia ajatuksia ja aistin jo orastavaa innostusta. Olen nyt uuden elämän kynnyksellä ja pohdin mitä alkaisin seuraavaksi tekemään. Luotan siihen, että palikat loksahtelevat paikoilleen, mutta ei väkisin runnomalla. Mutta pakko myöntää, että kyllä mua jännittää ja pelottaakin.

Mutta lomaillaan nyt ensin. Lomailen syyskuun puoliväliin saakka enemmän tai vähemmän. Sitten käärin hihat ja aloitan uuden elämän. Haha.

10 satunnaista treenifaktaa minusta

Hilla haastoi minut tekemään postauksen, jossa kerron 10 asiaa treenaamisesta ja treenifilosofiastani. Kiitos haasteesta, tartun tähän mielelläni! 🙂

1. Treenitaustani

Treenitaustani on moneen muuhun ikäiseeni verrattuna melko lyhyt. Aloitin säännöllisen liikkumisen ja etenkin tavoitteellisen treenaamisen vasta aikuisena. Lapsena en harrastanut mitään urheilulajia, mutta elämäni oli lapsena kuitenkin liikunnallista ja aktiivista.

Innostuin terveellisistä elämäntavoista ensimmäisen lapsen raskausaikana. Tuolloin menin kuntosalille ihmettelemään, mitä siellä voisi tehdä. Synnytyksen jälkeen aloitin ensin kävelylenkit ja vaihdoin ne myöhemmin juoksuun. Vuonna 2006 liityin kuntosalin jäseneksi ja aloitin treenaamisen ensimmäiselle puolimaratonille. Siitä se endorfiinikoukku sitten syntyikin.

2. Treeni-inhokkini

Tykkään kokeilla uusia lajeja ja haastaa itseäni, mutta olen erityisen huono kaikessa sellaisessa, mikä vaatii koordinaatiota. Olen aivan onnettoman huono esimerkiksi tanssissa ja kaikessa mikä vähänkään liittyy tanssillisuuteen. Myös joukkuelajit hävettää jo valmiiksi, koska pelkään sössiväni koko homman omalla töhöilyllä. Mulla on ehkä jonkinlainen pelisilmä, mutta oon aivan liian touhukas ja se koordinaatio puuttuu. En osu palloon tai kiekkoon enkä osaa käsitellä pelivälinettä.

3. Ennätykseni

Pisin juoksemani matka on 43 kilometriä, jonka juoksin Vaarojen maratonilla. Tuo oli myös pisimpään kestänyt urheilusuoritus. Siinä taisi mennä 7 tuntia. Maratonin ennätykseni on 3:45 ja puolimaratonin ennätys 1:45. Kyykkyennätys taitaa olla 85 kiloa ja penkistä olen nostanut 60 kiloa.

4. Motivaatio nyt

Tällä hetkellä mun treenimotivaatio on huipussaan, mutta aika ei meinaa riittää kaikkeen, koska olen arkipäivinä 8 tuntia työharjoittelussa. Treenaan parhaillaan heinäkuun lopussa olevalle Levi Extreme Triathlonille, tai siis mun pitäisi treenata. Jos mulla olisi aikaa, juoksisin poluilla, kävisin avovedessä uimassa, pyöräilisin pitkiä pyörälenkkejä Espoon laitamilla ja kävisin salilla.

5. Tavoitteeni

Tavoitteeni on selviytyä Levi Extreme Triathlonista hengissä. Sen jälkeen tavoitteena on juosta syksyllä kokonainen maraton kotikaupungissa, eli Espoo Rantamaraton. Tarkkaa aikatavoitetta en tuon Helsinki Half Marathon -kokemuksen jälkeen uskalla asettaa, mutta ajatus maratonin juoksemisesta ja pitkistä pk-treeneistä tuntuu ihanalta.

6. Suhtautumiseni harjoitteluun

Suhtaudun tällä hetkellä harjoitteluun rennosti. Vuodesta 2016 olen taistellut urheiluvamman ja henkisen hyvinvoinnin kanssa. Ensin hajosi takareisi, myöhemmin selkä ja viimeisenä mieli. Syksyllä 2017 sairastuin työuupumukseen. En ole vieläkään täysin toipunut ja sen vuoksi pyrin kuuntelemaan itseäni herkällä korvalla. Stressi on kerryttänyt vartalooni vähän pehmustetta, joka välillä harmittaa ja hidastaa etenkin juoksua, mutta pyrin suhtautumaan siihenkin lempeästi. Tärkeintä on saada kaikki palikat paikalleen eikä ajautua uudestaan ojasta allikkoon. Kaunis ulkokuori ei tee ketään onnelliseksi.

7. Inspiroidun

Inspiroidun ihmisistä, jotka säteilevät sisäistä hyvää oloa. Niitä, joilla on järkevä suhtautuminen liikkumiseen ja ravintoon eivätkä tee asioita hampaat irvessä ja pakottaen. Tällaisia ovat esimerkiksi Veera MalmivaaraNana Heikkilä, Jenny Belitz-Henriksson, Hilla Stenlund ja Heidi Tainio.

8. Identiteettini

Ennen masennusta ja sitä seurannutta terapiaa identiteettini rakentui vahvasti ulkokuoren ja urheilullisuuden varaan. Se oli ainoita asioita, joita kykenin elämässäni hallitsemaan. Tuolloin elämässäni treenit ja kaikki siihen liittyvä pyöritti mun elämää. Myöhemmin kun tutustuin itseeni hiukan paremmin, tajusin olevani paljon muutakin.

Urheilijaidentiteettini on ollut viime vuosina unessa ja hukassa. Mun on täytynyt miettiä, mikä minulle treenaamisessa on tärkeää ja mitä saan siitä. Nyt olen enemmän hyvinvointiliikkuja, en miellä itseäni enää urheilijaksi. Välillä mietin pystyisinkö enää samoihin suorituksiin ja siihen kurinalaisuuteen kuin tuolloin. Saatan jopa haaveilla siitä, mutta en usko enää pystyväni siihen. En yksinkertaisesti jaksa käyttää ulkonäkööni niin paljon aikaa ja vaivaa.

9. Some

Parhaimmillaan some on mahtava väylä inspiroitua ja löytää samanhenkistä treeniseuraa. Sitä kautta voi kuulla jostakin uudesta lajista tai treenipaikasta. Tai kerätä ympärilleen vaikka kokonaisen juoksujengin. Kohdassa 7. mainitsin muutamia, joiden meininkiä tykkään seurata. Pyrin itse poistamaan seurattavista sellaiset, joiden arvomaailma on omani kanssa ristiriidassa tai tekeminen on liian pakonomaista. En pidä siitä, että tuputetaan omaa elämäntyyliä ainoana oikeana vaihtoehtona. (Hehe, olen itse tehnyt sitä muutama vuosi sitten.)

10. Haaveeni

Haaveilen siitä, että löytäisin sopivan tasapainon hyvinvointiin. Haluaisin oppia sen reseptin, etten jatkuvasti ajaisi itseäni siihen tilanteeseen, jolloin akku vilkuttaa punaista. Haaveilen siitä, että pysyisin terveenä ja voisin nauttia liikunnasta vielä vuosikymmeniä eteenpäin. Haluan olla eläkkeelle jäädessäni yhtä kovassa kunnossa kuin äitini. 🙂

Nyt on meidän vuoro muuttaa maailmaa

*Mainos: SodaStream
SodaStream haastoi minut naistenpäivän kunniaksi kertomaan naisesta, joka on toiminut minulle esikuvana. Naistenpäivän kunniaksi suunnitellun SHE-juomapullon viesti on “hän muutti maailmaa, nyt on minun vuoroni”.

Maailma muuttuu pienin askelin ja muutokseen tarvitaan aina esikuvia. Jonkun rohkean täytyy raivata tie, että me muut uskallamme seurata perässä.

Luin viime lomamatkalla Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin. Tämä kirja oli täynnä esikuvallisia naisia ja kirja jäi pitkäksi aikaa vaikuttamaan ajatteluuni. Kirja on todella inspiroiva ja sai minut ajattelemaan asioita laajemmin kuin omasta näkökulmastani. Suosittelen lukemaan.

Kirjassa esiintyvät naiset olivat eläneet vuosisatoja tai vuosikymmeniä sitten. Heidän tarinat inspiroivat, mutta niihin on kuitenkin hiukan vaikea samaistua. Usein inspiroivat tarinat ovat kertomuksia sellaisista ihmisistä, jotka ovat saavuttaneet jotakin suurta ja olleet jotenkin poikkeuksellisen rohkeita. Näistä tarinoista jää päällimmäisenä mieleen onnistuminen, lopputulos. Kaikkien saavutusten takana on vaikeuksia, epätoivoa, uusia yrityksiä ja sinnikkyyttä.

Maailma on täynnä esikuvallisia naisia, mutta minuun eniten vaikuttaneet naiset ovat niitä, joihin pystyn jollakin tavalla samaistumaan.

Olen saanut kasvaa mahtavien naisten ympäröimänä. Olen nähnyt, että suurperheen äitiys ei aina tarkoita pelkkää kotiäitiyttä. Nähnyt, että kaikkien äitien ei tarvitse olla kodinhengettäriä ja pitää leipomisesta. Olen saanut todistaa, miten nainen tarttuu sirkkeliin, moottorisahaan, remontoi kodin ja korjaa auton.

Perheenäidillä voi olla harrastuksia ja muita kiinnostuksen kohteita kuin ne jutut, jotka on mielletty naisten jutuiksi. Olen saanut esimerkin siitä, että nainen voi pukeutua niin kuin itsestä sopivalta tuntuu. Ja siitä, ettei kenenkään ulkonäköä kommentoida tai arvostella, eikä ihmisiä luokitella aseman mukaan. Ymmärtänyt, että urasuuntaa voi vaihtaa onnistuneesti vaikka viisikymppisenä. Ja sen, että periksiantamattomuus ja sitkeys voi viedä pitkälle.

Olen oppinut, että aina kannattaa haaveilla ja unelmoida hulluistakin asioista. Uusia taitoja voi oppia aina, jos vain uskaltaa yrittää. Luontoa täytyy kunnioittaa ja ympäristöstä täytyy pitää huolta. Olen esimerkin kautta oppinut, että maailmassa on aina asioita, joita ihmetellä ja joista olla kiitollinen. Ystävällisyys, toisten huomioon ottaminen ja lempeys vie pidemmälle kuin ilkeys ja oman edun tavoittelu.

Maailma muuttuu, eikä minun onneksi täydy opettaa omille lapsilleni enää näitä samoja asioita. Naisen rooli ei ole enää niin mustavalkoinen kuin minun lapsuudessani. Meille on jo raivattu tie tähän pisteeseen. Minä saan olla sellainen nainen kuin minusta hyvältä tuntuu.

Minäkään en ole perinteinen nainen, vaan miellän itseni monessa asiassa miehekkääksi. Nykyään osaan olla miehekkyydestäni ylpeä enkä enää pidä ristiriitaisena sitä, että kaikesta huolimatta olen joissakin asioissa todella naisellinen. Minä olen naisena kaikkea sitä, mitä olen ja hyvä niin. En usko, että kukaan edustaa täydellisesti mitään sukupuolta. Jokainen meistä on sellainen kuin on. Kaikissa meissä on feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, jokaisessa meissä on molempia erilaisessa suhteessa.

Suurin esikuvani on oma äitini, mutta ihailen myös sitkeää ja lempeää anoppiani, isoäitejäni ja ympärilläni samaa tahtia aikuisuuteen kasvaneita vahvoja naisia. Toivoisin, että voisin olla omille lapsilleni edes hitusen sitä, mitä ympärilläni olevat naiset ovat olleet minulle.

SodaStream Spirit-hiilihapotuslaitteen arvonta

Saan arpoa teille yhden SodaStream-hiilihapotuslaitteen ja SHE-juomapullon, jota on valmistettu rajoitettu erä naistenpäivän kunniaksi.

Olen käyttänyt pari vuotta ahkerasti SodaStreamia ja sen myötä vähentänyt kaupasta kotiin kannettavan muovin määrää. (Olen kuplavesiaddikti.) Yhdestä kaasupullosta valmistaa 60 litraa hiilihapotettua juomaa. Parasta on uudet SodaStream-makutipat, joiden avulla voi itse valmistaa sen makuista kuplavettä kuin mieli tekee (vadelma, päärynä, sitruuna-lime).

Voit osallistua arvontaan jakamalla tämän postauksen kommentteihin tarinan naisesta, joka on ollut sinulle esikuva. Otan arvontaan mukaan myös Instagramissa jaetut tarinat. Arvonta päättyy 15.3.

Mitä urheilu on minulle opettanut?

En ole aina ollut urheilullinen eikä urheilu ole aina kuulunut mun elämään. Nykyään urheilu on mulle tärkeä osa elämää ja sitä kuka olen.

Rakastan urheilua ja sitä oloa, joka onnistuneesta treenistä tulee. En osaisi elää ilman urheilua. Urheilu on auttanut minua löytämään yhteyden itseeni ja urheilun kautta löysin myös luonnon rauhoittavan voiman.

Olen tässä vuosien varrella kokenut urheilun myötä monenlaisia tunteita ja olen oppinut ihan hirveästi itsestäni. Eniten minua on opettanut urheiluvammat, joista toipuminen on pakottanut minut uusien lajien pariin. Ilman loukkaantumisia en ehkä koskaan olisi innostunut pyöräilystä tai opetellut vapaauintia.

Minulla oli pitkään ihan hirveän huono itsetunto enkä uskaltanut tehdä asioita, joita en osannut valmiiksi. Urheilun myötä olen puskenut itseäni toistuvasti tälle epämukavalle alueelle. Aluksi se tuntui ihan kamalalta. Hävetti ja nolotti jo valmiiksi.

Kun muutaman kerran pakotin itseni kokeilemaan uutta, usein niiden myötä tuli myös onnistumisia ennenpitkää. Se fiilis, kun oppii uutta ja ylittää itsensä – sitä ei voita mikään!

Nykyään minulle urheilussa on parasta ne kokemukset, joissa pistän itseni vähän turhan hankalaan paikkaan. Ryhdyn opettelemaan jotakin uutta, opin ja lopulta onnistun. Lopputuloksen ei tarvitse olla millään yleisellä mittarilla hyvä, vaan se itseni ylittämisen riemu on jotakin niin suurta. Sitä tavoittelen aina uudestaan.

Nykyään lähden mielelläni kokeilemaan uusia asioita myös urheilun ulkopuolella. Nämä urheilun kautta saadut kokemukset ovat tuoneet minulle rohkeutta ja itseluottamusta. Ihan yhtä hyvältä tuntuu onnistuminen ja itsensä ylittäminen myös elämän muilla osa-alueilla.

Viimeisimpiä onnistumisia ja itseni ylittämisiä: lauantain ykkösmaksimit ja näissä parantunut tekniikka, nyrkkeilytreenit (rakastuin lajiin) ja podcastin teko. Opiskellessa olen saanut toistuvasti näitä onnistumisen kokemuksia. Se on ollut mahtavaa!

Mitkä ovat sinun viimeisimpiä onnistumisia?

Kuva: Heidi Tainio

Syksyllä 1997 muutin pois kotoa ja kuuntelin Yötä

Eilen kun kuulin Olli Lindholmin kuolleen, mulle tuli elävästi mieleen lyhyt ajanjakso elämästäni. Tuona ajanjaksona kuuntelin jostakin syystä Yö-yhtyeen musiikkia.

Tuolloin oli syksy vuonna 1997. Olin muuttanut opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Asuin opiskelija-asuntolassa kahden täysin tuntemattoman tyypin kanssa. Olin päässyt Raaheen Lybeckerin käsi- ja taideteollisuusoppilaitokseen opiskelemaan.

Pääsykokeisiin piti tehdä ennakkotehtävänä jokin itseä kuvaava teos. Askartelin kolmion, jonka kaikki sivut olivat eri väriset. Väreillä halusin kuvata minun eri luonteenpiirteitä. Yksi sivuista oli varoituskolmio, jossa punaisten reunojen sisällä oli keltainen pienempi kolmio, joka oli samalla ovi kolmion sisään. Kerroin haastattelussa, että minua on vaikea lähestyä, mutta se on vain uhmakas kuori, jonka sisällä on herkkä tyttö. Voi minua pientä.

Pääsin opiskelemaan vaatesuunnittelua. Luulin, että se olisi minulle unelmien täyttymys. Kuvittelin, että minusta tulisi kuuluisa ja taitava vaatesuunnittelija. Tein tuolloin paljon käsitöitä ja olin siinä ihan hyväkin. Käsityöt oli oikeastaan ainut asia, missä onnistuin ja olin hyvä. En pärjännyt koulussa, koska ajatus harhaili eikä asiat tarttuneet päähäni. Olin uhmakas ja kehitin suojakseni torjuvan kuoren. Kaikki muut ympärilläni pärjäsivät koulussa ja minusta tuntui, että kaikilla muilla oli elämäänsä varten tarkat ja kunnianhimoiset suunnitelmat. Minä koin olevani vain kaikessa huono.

Olin Raaheen muuttaessani kuusitoistavuotias. Oli kutkuttavaa leikkiä aikuisten elämää. Aluksi tuntui jännittävältä käydä itsenäisesti kaupassa ostamassa omat ruoat. Sain ostaa juuri niitä ruokia mitä milloinkin huvitti. Kuvittelin eläväni mielenkiintoisempaa elämää kuin se olikaan. Kuvittelin olevani elokuvan päähenkilö. Tätähän minä olin halunnut.

Muistan pelänneeni erityisesti iltaisin yksin ollessani. Makasin pimeässä huoneessani ennen nukahtamista. Mielessä laukkasi monenlaisia ajatuksia ja olo oli tuskainen. Yritin hiljentää möykkäävät ajatukseni kuuntelemalla musiikkia korvalappustereoista. Kuuntelin polttamaani sekalaisen musiikin cd-levyä. Minua jostakin syystä puhutteli tuolloin Yön musiikki. En ole koskaan pitänyt suomalaisesta kevyestä musiikista. Mielestäni melodiat ovat liian yksinkertaisia. Tuolloin keskityin kuuntelemaan melodian sijaan sanoituksia ja ne puhuttelivat minua.

Uskovaisena tyttönä (vanhoillislestadiolaisena) tuollaisen musiikin kuunteleminen ei ollut sopivaa. Tämän tiedostaminen pahensi oloani. Pelkäsin kuolemaa ja mietin joudunko helvettiin, jos nyt kuolen. Tunsin olevani maailmassa ihan yksin ja oloni kaikesta ulkopuoliseksi. En uskaltanut tutustua vieraalla paikkakunnalla oikein kehenkään enkä uskaltanut päästää ketään kovin lähelle. En halunnut kertoa kuka olen ja miksi olen erilainen.

Tuo elämänvaihe kesti vain puoli vuotta. Opiskelupaikka ei tuntunut omalta ja yksinäisyys alkoi tuntua liian raskaalta. Perhe ja ystävät olivat sadan kilometrin päässä. En ollut vielä valmis itsenäistymään. Äiti ja isä ymmärsivät minua, eivätkä sanallakaan painostaneet minua jäämään, vaan hakivat minut ja vähäiset tavarani pois Raahesta.

Tuo lyhyt elämänvaihe oli minulle tärkeä ja opettavainen. Lepää rauhassa Olli Lindholm ja kiitos lohdutuksesta tuona yksinäisenä aikana.