Korona-arki

Melkein kaikilla suomalaisilla on nyt menossa aivan uudenlainen arki. Minullakin. Aloitin uudessa työpaikassa samana päivänä, kun Suomen hallitus aloitti poikkeuslain käsittelyn eduskunnassa. Töistä kotiin tultuani löysin lapset katsomasta telkkarista hallituksen tiedotustilaisuutta. Minä liityin seuraan. Oli vaikea sisäistää, mitä siellä sanottiin. Sanottiin, että kaikkien tulee välttää kontaktia muiden ihmisten kanssa ja koulut suljetaan huhtikuun puoliväliin saakka. Itketti. Päässä risteili monenlaisia ajatuksia käytännönjärjestelyistä isompiin kysymyksiin.

Sulattelimme kuulemaamme hetken, vedimme lenkkarit jalkaan ja lähdimme lasten kanssa kävelylle. Ilta pimeni siinä kävellessä, kun pohdimme ääneen tilannetta ja elämää muutenkin. Kotona lämmitimme vielä saunan, jonka lämmössä jatkoimme juttua.

Seuraavana päivänä oli edessä uusi ihmeellinen arki. Ensimmäinen etätyöpäivä oli hermoja raastava, koska lapset eivät olleet vielä saaneet etäopiskeluohjeita ja hilluivat turhautuneena nurkissa ja minun piti yrittää ottaa uutta työtä haltuun. Kaikilla oli hermo kireällä. Sovimme uuden arjen pelisäännöistä. Yksi sääntö oli se, että joka päivä jokaisen täytyy ulkoilla.

Keskiviikkona lapset saivat kouluilta opiskeluohjeet. Raivasimme jokaiselle oman opiskelunurkkauksen ja laitteen, jonka avulla opiskella. Tässä kohtaa heräsi huoli niistä, joiden kotona ei ole ei välttämättä ole tietokonetta, saati niin montaa kuin perheessä on lapsia. Miten niissä perheissä pärjätään? Entä vähävaraiset, joiden lasten ainoa lämmin ateria nautitaan koulussa?

Opiskeluohjeiden tultua minunkin etätyöskentelyni helpottui merkittävästi. Kaikki työskentelivät motivoituneesti omissa huoneissaan lounaaseen asti. Puolenpäivän aikaan pidimme yhteisen lounastauon ja sen jälkeen taas jatkoimme omia hommiamme iltapäivään saakka. Olin ihan ihmeissään, miten hienosti hommat lähtivät sujumaan. Opettelin heräämään sen verran aiemmin, että saan tehtyä aamulla töitä hetken ennen lasten heräämistä ja etteivät työpäivät venyisi mahdottoman pitkiksi. Iltaisin tuntui, että seinät kaatuvat päälle, kun kaikki pyöri siinä samassa tilassa. Ulkoilu toi tervetulleen rauhoittumisen iltoihin. Aluksi ulkoilimme yhdessä, mutta päivien kuluessa kaikille tuli tarve olla myös omissa oloissaan. Iltaulkoilut yksin ovat olleet nautinnollisia. Nautin nyt ulkoilusta aivan uudella tavalla.

Vietämme nyt paljon normaalia enemmän aikaa yhdessä. Kaikesta uudesta ja hämmentävästä huolimatta tämä on ollut myös ihanaa. En ole pitkään aikaan jutellut lasteni kanssa niin paljon kuin nyt. Alun änkyröinnin jälkeen arvostan tätä yhdessäoloa ja kaikkia näitä keskusteluita.

Olen päässyt yllättävän nopeasti kiinni uuteen työhöni. Olosuhteista huolimatta olen saanut perehdytystä puhelimitse, videopuhelun välityksellä ja muita digivälineitä hyödyntäen. Virtuaalikahvihetkien avulla olen vähitellen päässyt myös osaksi työyhteisöä, jonka kaikkia jäseniä en ole vielä ehtinyt kunnolla tavata.

Vaikka maailma on nyt aivan sekaisin ja kaikki on epävarmaa, olen siitä huolimatta pysynyt pääosin positiivisena ja optimistisena. Päällimmäisenä tunteena minulla on kiitollisuus. Tuntuu onnekkaalta, että minulla on mielekäs työ ja mukavan tuntuinen työyhteisö. On mahtavaa tuntea itseni energiseksi ja innostuneeksi. En muista olleeni pitkään aikaan näin innostunut. Saan siitä virtaa myös muuhun elämään.

Tiedostan olevani todella onnekas. Aina en ole ollut yhtä onnekas. Tämän seurauksena mieleen palaa tunnelmat finanssikriisin ajalta (2008–), jolloin meidän perheeltä meni kaikki. Meni asunto ja toimeentulo ja jäi järjetön määrä velkaa. Nyt monelta muulta menee kaikki. Tiedän myös miltä se tuntuu. Se on aivan hirveää, mutta siitäkin voi selvitä. Jos jotakin hyvää voi tässä nähdä – nyt löytää vertaistukea, koska niin moni on samassa tilanteessa. Me olimme tuolloin yksin asian kanssa ja koimme siitä suurta häpeää, vaikkei se ollut meidän syy.

Neulontakoukussa

Innostuin syksyllä pitkästä aikaa kaivamaan puikot ja langat esille, kun halusin rauhoittaa tahtia. Neuloin aluksi jämälangoista muutamat lapaset, sitten tuttuun tapaan yksivärisiä villasukkia, myöhemmin vähän vaikeampia palmikkosukkia ja nyt joululoman aikana opettelin kirjoneulontaa. Oon aivan koukussa.

Aikana ennen blogia neuloin paljon ja tein muitakin käsitöitä. Käsityöt ovat jääneet älypuhelimien myötä, mutta nyt kaipasin juuri tuota neulomisen mukana tuomaa levollisuutta. Neulominen on rentouttavaa ja samalla palkitsevaa, kun näkee kädenjäljen.

Yllä oleva sukka on tehty tällä Novitan ohjeella.

Opin neulomaan ennen kun opin lukemaan. Teininä neuloin kavereille pipoja, sukkia ja kaulahuiveja. Myöhemmin neuloin lapsille vaatteita.

Muistan teini-ikäisenä harjoitelleeni kärsivällisyyttä neulomalla. Jos tein neuloessa virheen, tai silmukka putosi, mun teki mieli heittää työ nurkkaan tai vähintäänkin purkaa se kokonaan. Pakotin itseni purkamaan virheeseen asti ja tekemään kärsivällisesti työn loppuun. Tästäkin saa jotakin kummaa tyydytystä, kun saa tehtyä jotakin sellaista, mikä tuntuu vaikealta ja vastenmieliseltä.

Googlettelin joululomalla erilaisia neulontaohjeita ja lopulta kirjauduin Novitan klubiin, josta löysin paljon ilmaisia ohjeita. Tein joululoman aikana yhdet pitkävartiset kirjoneulesukat ja veljelle toiset vähän simppelimmät. Valvoin aamuyön tunneille, kun en malttanut lopettaa neulomista. Katsoin samalla dokumentteja ja neuloin.

Veli on tulossa Afrikasta käymään Suomessa, niin tein hänelle yllä olevat sukat tällä Novitan ohjeella.

Tekee mieli ruveta suunnittelemaan omia ohjeita ja mennä ostamaan lisää lankoja. Maltan kuitenkin vielä hetken, koska a) en voi tuhlata rahojani ennen kun tiedän, että saan sitä jostakin lisää, b) mulla on aika paljon jämälankoja.

En ole ehkä koskaan aiemmin kertonut, että ennen Endorfiinikoukussa-blogin perustamista minulla oli käsityöblogi.

Vain yksi lupaus

Kulunut vuosi on sisältänyt huippuhetkiä ja pohjakosketuksia. Tänä vuonna opin tunnistamaan rajani paremmin ja onnistuin tekemään konkreettisia muutoksia kestävämmän elämäntavan löytämiseksi. Tämä tietysti vaati ensin sen, että ajelin kaasu pohjassa rajojen yli ja vasta kun tankki oli tyhjä, niin piti pohtia, miten täältä pääseekään takaisin rajalle.

Olen tehnyt tulevalle vuodelle yhden lupauksen: Teen kaikkeni, etten uuvu enää.

2019 top nine

Tässä tämän vuoden yhdeksän tykätyintä kuvaa. Kevät oli vaikea ja raskas ja olo lähti helpottumaan oikestaan Levi Extreme Triathlonin jälkeen, jonka jälkeen ymmärsin myös himmata tahtia.

  1. Tykätyin kuva on otettu maalissa Levi Extreme Triathlonin jälkeen. Tämä oli vuoden yksi käännekohta. Hikoilin kaiken surun ja ahdistuksen ulos kropasta. Vasta myöhemmin tajusin olleeni tuolloin aivan uuvuksissa.
  2. Se hetki, kun huomasin, että opintorekisteriin oli tullut viimeinen arvosana. Itkuksi pisti.
  3. Valmistujaispäivä! Tärkeä päivä.
  4. Ensimmäisellä yhteisellä lomalla otettu kuva, jonka julkaisin viiden yhteisen vuoden kunniaksi. Rakastan edelleen niin paljon. Mun tuki ja turva ja näkökulma täysin toisenlaiseen maailmaan.
  5. Yksi vuoden kohokohdista oli ehdottomasti yhteinen Lapin vaellus. Lataudun parhaiten luonnossa.
  6. Lepäilyn jälkeen osaan taas iloita pienistä ja tunnen oloni jälleen omaksi innostuvaksi itsekseni. Kuva on Heidin ja mun talven ensimmäiseltä hiihtolenkiltä.
  7. Tämän kuvan yhteydessä kerroin vaihtaneeni Instagramin käyttäjänimen omaksi nimeksi. Olen ollut pienessä identiteettikriisissä enkä kokenut, että sisältöni enää vastaisi blogini nimeä endorfiinikoukussa. Tuo kuva on otettu yhden yhteistyön kampanjaa varten. Silmillä aurinkolasit peittämässä itkettyneitä silmiä ja hymy väkisin väännetty.
  8. Minun rakkaimmat pääsivät kesälomalle. Olen kokenut tänä vuonna erityisen paljon riittämättömyyden tunteita äitinä.
  9. Maisema Levi Extreme Triathlonilta. Yksi ihanimpia kokemuksia koko vuonna.

Vuosikymmenkatsaus

Olen kieriskellyt pohjamudissa aivan tarpeeksi, joten nyt en enää sitä märehtimistä aloita. Julkaisin vuosi sitten katsauksen blogihistoriani varrelta. Sen voit käydä lukemassa täältä. Nyt haluan keskittyä hyviin hetkiin ja nostan jokaiselta edelliseltä 10 vuodelta yhden huippuhetken.

2010

Sain työpaikan vakuutusyhtiöstä lyhyen työttömyyden jälkeen. Viihdyin tuossa työpaikassa helmikuuhun 2015 saakka. Hurahdin työmatkapyöräilyyn. Parasta oli kuitenkin nuo mun rakkaat pallerot ja yhdessäolo heidän kanssaan. Nyt nuo pallerot ovat jo teinejä.

2011

Täytin tänä vuonna 30. Elimme kriisistä kriisiin. Kävin ensimmäistä kertaa pidemmällä purjehdusreissulla ilman lapsia. Se oli ihanaa.

2012


Tämä oli vähän helpompi vuosi. Vietimme paljon aikaa perheenä. Vuoden kohokohta oli minun ja tyttöjen lähes jokavuotinen purjehdusreissu äitini kanssa. Purjehdimme Vaasasta Kokkolaan.

2013


Vuosi, jolloin olkapää leikattiin, sain sen kuntoutettua, juoksin maratonennätyksen. Olin fyysisesti huippukunnossa, mutta henkisesti aivan romuna. Vakava masennus. Vuoden kohokohta oli kesän alussa äidin ja äidin ystävän kanssa tehty viikon kestänyt maratonpurjehdus Oulusta Ahvenanmaalle.

2014


Oli adidasheimoa, juoksemista, hirveä määrä treeniä ja avioero. Parasta oli lasten kanssa vietetty aika ja uuden elämän opettelu. Opin olemaan läsnä. Lasten kanssa yhdessä tehdyistä kauppareissuista tuli yllättävän tärkeitä. Ystävien merkitystä ei voi liikaa korostaa, ilman heitä olisin pulassa.

2015


Hurja vuosi. Tutustuin Ramiin edellisen vuoden lopulla ja rakastuin seuraavana. Teimme meidän ensimmäisen yhteisen reissun. Vaihdoin työpaikkaa, muutimme yhteen ja meistä tuli uusperhe. Vuoden lopulla olin hetken työtön.

2016


Aloitin uudessa työpaikassa, menimme naimisiin, sopeuduimme uusperheeksi ja muuta sellaista tylsää. 😀 Hektinen työ ja elämä vaati sen, että vietimme todella paljon aikaa ihan vain perheenä. Teimme yhdessä asioita ja teimme kaikkemme, että perhe hitsautuisi yhteen.

2017


Tahti vain kiihtyi ja lopulta uuvuin. Parasta vuodessa oli sen tärkeimmän, eli perheen kanssa vietetyn ajan lisäksi se, että aloitin säännöllisen uintiharrastuksen ja Jukolan viesti. Jukolan viesti oli yksi hienoimmista kokemuksista.

2018


Minusta tuli täyspäiväinen opiskelija. Tämä oli niin hyvä päätös, vaikka veti taloudellisesti tosi tiukoille pariksi vuodeksi. En osannut vieläkään hiljentää riittävästi, vaan vedin jatkuvasti liian kovasti kaasu pohjassa ja sen jälkeen täytyi aina tehdä käkkärikäännös. Tänä vuonna oli parikin kohokohtaa: kuopuksen kanssa tehty Rukan reissu ja esikoisen ripille pääsy ja yhdessä tehty lahjamatka. Oli meillä myös keväällä ihana yhteinen Kreikan matka miehen kanssa. Niin, ja hyppäsin keväällä aivan yllättäen benji-hypyn.

2019


Tämä vuosi oli vaihteeksi vähän vaikea, mutta onko tuo ihmekään, että tuon vuosia kestäneen rallin jälkeen pitää vähän hengitellä? Tämän vuoden paras juttu oli ehdottomasti valmistuminen.

Aikamoisia vuosia. Hienoja ja kasvattavia kokemuksia. Odotan ensi vuotta innolla. Haluan löytää työn, johon voin panostaa täysillä, mutta niin, että mulla on aikaa myös tärkeimmille. En aio uupua enää ja luulen tietäväni, miten sen voi estää.

Mitä teen silloin kun kukaan ei näe?

Kuuntelin Yksillä-podcastin jakson Guilty Pleasures -paljastuksista. Tytöt kertoivat jaksossa salaisista paheistaan, eli sellaisista jutuista, joita tekee silloin kun kukaan ei ole näkemässä. Minusta niitä oli hauska kuunnella. Monesti sitä kuvittelee olevansa kummallisuuksiensa kanssa ihan yksin, mutta mä samaistuin joihinkin tyttöjen kertomiin juttuihin.

Mitä teen silloin kun kukaan ei näe?

Nämä eivät kyllä ole mitään nautintoja, vaan enemmän mun hölmöjä tapoja ja kummallisuuksia.

  • Kun olen koko päivän yksin kotona, en välttämättä pue koko päivänä vaatteita päälle. Hiihtelen koko päivän pitkissä villasukissa ja kylpytakissa. Yleensä hetki ennen kun Rami tulee töistä, puen äkkiä jotakin päälleni, etten näytä ihan niin syrjäytyneeltä.
  • Saatan viettää yllättävänkin pitkiä aikoja vessan peilin edessä syynäämässä ihoa suurennuslasilla. Käyn jokaisen ihohuokosen läpi ja puristan jokaisen vähääkään finniltä tai mustapäältä muistuttavan asian kasvoistani. Olen todella väkivaltainen ihoani kohtaan ja haluaisin päästä tästä tavasta eroon, koska se pahentaa vain ihon oireilua, mutta puristelussa on jotakin todella tyydyttävää. Puristelisin mieluusti myös toisten ihoa, mutta en saa tähän mahdollisuutta kovinkaan usein.
  • Kaivan tietysti nenää, mutta en sentään syö räkää.
  • Nukun aina alasti, mutta mulla on kuitenkin sukat jalassa. Jaloissa on useimmiten pitkät polviin ylettyvät villasukat tai paksut pörrösukat.
  • Voisin viettää helposti kokonaisen päivän katsomalla jotakin tv-sarjaa. Sarjan ei tarvitse olla edes erityisen hyvä, mutta jos aloitan jonkun sarjan katsomisen, en oikein osaa lopettaa ennen kun sarja on katsottu kokonaan. Siksi pyrin kaikin tavoin välttämään näiden katsomista. Love Islandit ja Paratiisihotellit on mulle tosi pahoja. Oon viettänyt näiden molempien parissa noin 50 x 50 minuuttia. Ei kovin järkevää ajankäyttöä.
  • Samalla kun katson näitä sarjoja (tai siis kuuntelen), pelaan Candy Crushia. Olen ladannut puhelimeeni kolme eri versiota tästä pelistä. Pelaan aina yhdestä elämät loppuun ja siirryn seuraavaan. Sitten kun kaikista on elämät loppu, siirrän kännykän kelloa, että saan lisää elämiä. Kuinka epätoivoista! Teen tätä tietysti silloin kun mun pitäisi nukkua.
  • Saatan syödä aivan hirveitä ruokia yksin ollessani, tärkeintä on vain saada maha täyteen. Tyhjästä jääkaapista saan taiottua mitä ihmeellisempiä eväitä. Tai saatan syödä lapsettomina viikkoina joka päivä lounaaksi puuroa. Lapset eivät oikein arvosta mun tyhjästä taiottuja sörsseleitä. Yks päivä tein pinaattilettuja. Niistä tuli aika mauttomia ja ne kaipasivat seurakseen puolukkahilloa. Sitä ei sattunut olemaan, mutta kaapista löytyi mansikkahilloa. 😀 Vedettiin sitten mansikkahillon kanssa pinaattilettuja naureskellen ääntä kohti. Kunpa mulla olisi Hanna Gullichsenin ruoanlaittotaidot, olisimme kaikki paljon onnellisempia. 😀
  • Olen maailman laiskin kaupassakävijä. Jos olisin reippaampi, söisin varmasti paljon enemmän herkkuja. En vaan koskaan jaksa lähteä erikseen hakemaan kaupasta jotain hyvää, vaan tyydyn voitelemaan itselleni vaikkapa näkkärit ja nakerran niitä paremman puutteessa.
  • En sauno koskaan ilman vettä. Mulla on aina löylyissä litran vesipullo mukana tai pullollinen Soda Stream -kuplavettä.
  • Bailaan kotona itsekseni ihan täysillä. Laitan musiikit soimaan ja veivaan oikein kunnolla ja tanssin niin kuin olisin hyväkin tanssija. En ikipäivänä tanssi missään julkisesti.

Mitä sinä teet silloin kun kukaan ei näe? Nyt on tunnustuksien aika.

PMS – kun kaikki ärsyttää

Mulla on parhaillaan menossa PMS ja pahimmat päivät tätä hormonimyrskyä. Iän myötä olen oppinut tunnistamaan PMS-oireet ja ehkä jopa valmistautumaan sen tuloon paremmin. PMS on lyhenne sanoista Pre Menstruation Syndrome, joka tarkoittaa kuukautista edeltäviä oireita, jotka johtuvat naisen kehossa tapahtuvista hormonimuutoksista.

Naisen elämä pyörii pitkälti kuukautisten rytmittämänä. Kierto alkaa kuukautisista, jonka jälkeen mielialojen heittely alkaa tasoittua ja elämä normalisoituu vähitellen. Tässä on hetken seesteinen ja tasainen vaihe. Kierron puolivälin lähestyessä on lähestulkoon kaikkivoipa olo. Ideoita pulppuaa, on paljon energiaa, saa paljon aikaiseksi, on kaunis ja säteilevä olo ja hormonit hyrräävät valtavalla voimalla. Tässä vaiheessa tuntuu, että elämässä on kaikki hyvin ja kaikki on mahdollista. Kierron loppuvaiheilla elämästä tulee yhtäkkiä merkityksetöntä ja kertakaikkisen ärsyttävää. Hormonit imevät mustan spiraalin pyörteisiin, jossa yrittää selviytyä ja puhua itselleen järkeä päähän. Tämä on se PMS-vaihe.

Miltä PMS tuntuu?

Minulla meni yllättävän pitkään ennen kuin ymmärsin, mistä tuossa mustassa vaiheessa on kyse. PMS on niin raivostuttava. Silloin on niin ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita laidasta toiseen. Yhtäkkiä on sellainen olo, että missään ei ole mitään järkeä. Koti on ruma, tyhmä ja ahdistava. Kaikki se mitä tekee tuntuu huonolta ja väärältä. Parisuhde tuntuu turhalta ja lapset ärsyttäviltä. Puhumattakaan siitä kuinka paljon vihaa itseään. Missään ei ole mitään järkeä eikä mikään tunnu hyvältä.

PMS-höyryissä tekee mieli vetää itseään turpaan tai edes juosta seinään. Sitä tunteiden vyöryä on vaikea ottaa vastaan ja siihen on vaikea suhtautua. Syöksyn ärsytyksen aiheesta toiseen ja vuorotellen yritän puhua itselleni järkeä ja saada itseni rauhoittumaan.

Tuolloin toivoisin muilta ihmisiltä hellää ja myötätuntoista suhtautumista, mutta olen kuin hyökkäävä ja sähisevä kissa ja työnnän käytökselläni kaikki pois luotani. Ristiriitaista? Kyllä. Haluaisin halauksia ja syliä, mutta kukapa sitä nyt raapivan kissan kanssa haluaisi kauheasti halailla?

Ennen saatoin heittäytyä tällaisissa tilanteissa helposti marttyyriksi ja aloin haastamaan riitaa, koska toinen ei suureksi yllätyksekseni lukenutkaan mun ajatuksia ja halunnut ottaa sähisevää kissaa syliin. Ihan kuin minun tunteet olisivat toisen ihmisen syytä tai vastuulla. Ulkoistin omat tunteeni ja syyllistin toista niistä.

Näissä tilanteissa sain ajatukseni äkkiä melkoiseen umpisolmuun, johon ei tuntunut löytyvän mitään järkevää ratkaisua. Usein näissä tilanteissa parisuhteen toinen osapuoli on totaalisen hämmennyksen vallassa eikä ymmärrä lainkaan mistä nyt on kyse. Nämä keskustelut harvoin johtavat mihinkään rakentavaan.

Vuosien myötä olen vähitellen oppinut erilaisia keinoja selviytyä näistä hormonimyrskypäivistä ja hillitsemään riidanhaastamista ja ärtymystä. Välillä onnistun ihan hyvin, välillä huonommin. Tähänkin oireiluun, kuten melkein kaikkeen, vaikuttaa myös muut olosuhdetekijät, joista eniten varmasti stressi.

Miten tunnemylläkästä selviytyy?

Mä opin tunnistamaan omat mielialavaihteluni ja suhtautumaan niihin paremmin tarkkailtuani muutaman kuukauden olojani ja kirjasin niitä ylös. Kirjasin ylös mielialat, kehon tuntemukset ja seksuaalisen halukkuuden tai haluttomuuden. Sitten kun olin tehnyt tätä jonkin aikaa ymmärsin, miten tämä kaava toistuu. Sen jälkeen opettelin löytämään tapoja suhtautua näihin tuntemuksiin.

Kirjaan itselleni kalenteriin ylös ne päivät, jolloin oletettavasti joudun myrskynsilmään. Pyrin tuolloin rauhoittamaan menoa ja olemaan itselleni lempeämpi ja armollisempi. Yritän muistaa sanoa esimerkiksi halaustoiveeni ääneen eikä kuvitella toisen lukevan ajatuksiani ja ymmärtävän, että nyt on se aika kuukaudesta, kun pitää toisen ärsyttämisestä huolimatta ottaa sähisevä kissa syliin ja vakuutella rakastavansa.

Välillä ei millään jaksa taistella sitä ärtymystä vastaan, vaan se vain tulee ulos. Se voi tulla ulos todella rumasti ja hallitsemattomasti. Aina sille ei voi mitään. Ne tunteet ja tunteenpurkaukset ovat aitoja ja oikeita eivätkä PMS:n varjolla tapahtuvaa huonoa käytöstä. Usein hormonipäissään tapahtuvissa avautumisissa piilee siemen oikeaa asiaa, mutta valitettavasti usein se tulee ulos aivan vääristyneissä mittasuhteissa. Tämä on niin ärsyttävää, koska tietää itsekin, että nyt lähti lapasesta, mutta nuotiota on vaikea saada nopeasti sammumaan, jos tuli riehuu jo.

Näistä kaikista kokemuksista voi yrittää oppia ja puhua itselleen tilanteen tullen järkeä. Kannattaa sanoittaa sitä omaa oloa läheisille ja kertoa minkälaista suhtautumista tuolloin toivoo. Tämä kannattaa tehdä seesteisessä vaiheessa. Itse olen tällä viikolla yrittänyt olla ärsytykseni kanssa ihan yksin ja miettiä mitä sieltä mustasta nousee. Nämä ovat ihan hyviä hetkiä vähän käpertyä oman pään sisään, kunhan ei sukella liian syvälle mustaan. Pohdiskelun vastapainoksi tekee hyvää katsoa vaikkapa jotakin aivotonta hömppää ja antaa sen avulla kaikkien tunteiden pyyhkiä yli. Tai lukea kirjaa ja kytkeä aivot pois päältä.

Ugh. Nyt lähden treenaamaan, koska liikunta auttaa aina tasoittamaan ärtymystä.

Kerro sinun oivalluksesi ja selviytymisvinkkisi. 🙂

Endorfiinikoukussa 9 vuotta: blogihistoriani pikakelaus

Blogini täytti tämän viikon torstaina 9 vuotta. Viime päivinä on tullut muisteltua tapahtumia blogihistorian varrelta. Monenlaista on mahtunut näihin vuosiin – huippuhetkiä ja pohjakosketuksia. Olen kirjoittanut tätä muistelmapostausta koko viikon. Tämä on ollut samalla itselleni jälleen yhdenlainen terapiaistunto.

Tässä nyt sitten tulee katsaus yhdeksän blogivuoden ajalta. Postaus on todella pitkä.

2010: Perustin blogin pysyäkseni positiivisena

Perustin Endorfiinikoukussa-blogin tammikuussa 2010. Olin kokeillut bloggaamista muutaman kerran ennen Endorfiinikoukussa-blogia, mutta näistä yritelmistä puuttui punainen lanka. Muoti ei ollut tarpeeksi mun juttu, eikä neulominen, eikä siskon kanssa aloitettua blogia tullut päivitettyä säännöllisesti. Arjesta en halunnut kirjoittaa, sillä se oli tuolloin suorastaan ahdistavaa.

Elettiin taantuman jälkeistä aikaa. Taantuma valitettavasti rutisti perhettämme isolla kouralla ja ravisteli vielä päälle oikein kunnolla. Olin joutunut jättämään opinnot kesken ja tarkoituksena oli siirtyä kokonaan työelämään. Olin blogin perustamishetkellä työtön. Työttömyyttä ei kestänyt onneksi montaa päivää, kun sain nopeasti vakituisen työpaikan. Taantuman seuraukset eivät ihan heti hellittäneet. Elämää varjosti monta vuotta ärsyttävä musta pilvi. Blogi oli minulle väylä pysyä positiivisena ja löytää elämästä ilonaiheita. Halusin myös ylläpitää kirjoitustaitoa journalismiopintojen jäätyä kesken.

Tuosta alkaen olen harrastanut työmatkapyöräilyä.

2011 : Blogi siirtyi lehtitaloon ja uskalsin kertoa läheisille blogista

Olin vuoden verran kirjoittanut blogia kaikessa hiljaisuudessa. En kertonut harrastuksestani oikein kenellekään, vain pari ihmistä lähipiiristäni tiesi blogista. Blogini nousi Blogilistalla seuratuimpien blogien listalle ja sain nopeasti paljon lukijoita. Tämä näkyi myös kommenttien määrän lisääntymisenä.

Sain yllätyksekseni yhteydenoton Bonnierilta. He halusivat blogini Evitan uudelle verkkosivulle, johon tuli minun blogin lisäksi muutama muu blogi. Sain blogin kirjoittamisesta pientä palkkiota joka kuukausi. Se tuntui huikealta!

Yksityiselämä oli yhtä sotkua. Olin kolmenkympin kriisissä ja itseni kanssa aivan solmussa. Kesällä yritimme erota. Asuimme muutaman viikon erillään, kunnes palasimme kuitenkin yhteen.

2012: Paikallaan tamppaamista ja ensimmäinen maraton

Pahimpien kriisien hälvettyä vietettiin vuosi myöhässä mun kolmekymppisiä. Tykkäsin työstäni vakuutusyhtiössä. Innostuin entisestään valokuvaamisesta. Kuvasin paljon edellisvuonna ostamallani ammattilaistason kameralla (mulla on sama kamera edelleen käytössä). Bloggaaminen oli kivaa vastapainoa toimistotyölle. Blogin ja treenaamisen lisäksi tienasin yritykseni kautta ylimääräistä rahaa valokuvaamalla asuntoja myynti-ilmoituksia varten. Arki oli aika tiivistä kolmen pienen lapsen kanssa. Vanhin oli jo koulussa.

Vietin paljon aikaa kahden hyvän ystäväni kanssa, joiden kanssa olin myös samassa työpaikassa.

Tytöt olivat vielä niin pieniä, että pystyin vetämään niitä kolmen pulkan letkassa Otaniemen ympäri.

Jokakesäiseltä purjehdusreissulta

Juoksin ensimmäisen maratonin.

Syksyllä minulla oli kaksi koululaista.

 

2013: Olkapääleikkaus ja masennus

Tämä(kin) oli kamala vuosi. Olin fyysisesti parhaimmassa kunnossa olkapääleikkauksen kuntouksen jälkeen. Olin viimeisen päälle tikissä – ulkoisesti. Henkisesti olin aivan romuna. Olin itseni kanssa aivan umpisolmussa. Olin vuosia työntänyt vaikeat asiat sisälläni yhteen lokeroon, mutta vuonna 2013 tuo lokero tuli täyteen ja räjähti. En osannut tunnistaa mitään varoitusmerkkejä. Yritin suorittamisella peittää kaikki tunteet. Luulin, että mitä kovempaa treenaan, saisin sen lokeron pysymään kiinni. Juoksin pahan olon höyryillä maratonennätyksen. Juokseminen ja raskas treeni ei kuitenkaan auttanut henkiseen pahoinvointiin. Tuli stoppi. Jouduin sairaslomalle, sain lähetteen psykiatrille ja psykoterapiaan. Aloitin terapian. Aloin vähitellen tutustua itseeni ja ymmärtää, että myös minulla on arvo eikä se arvo määräydy ulkokuoren perusteella.

Evita-lehti lakkautettiin ja blogi siirtyi FitFashion-blogiportaaliin. Tänä vuonna aloitin yhteistyön Suunnon kanssa ja tein yritykseni kautta sivuduunina Vapianon somesisältöjä.

Treenejä ei jätetty väliin.

Kaaduin työmatkalla ja satutin olkapään. Vuosi myöhemmin olkapääni leikattiin kuntoon.

Kuvasin itseäni edestä, takaa ja sivulta. Olin tosi tiukassa kunnossa, mutta en siltikään kelvannut itselleni.

Tällainen minä oikeasti olen. Riehakas pelleilijä. Tämän puolen näytän silloin kun olen turvallisella maaperällä luotettavien ihmisten seurassa. Tämä kuva on äidin ja äidin ystävän kanssa tehdyltä pitkältä purjehdusreissulta. Tuolla reissulla purjehdimme viikossa Oulusta Ahvenanmaalle. Tuo reissu on yksi parhaimmista reissuistani. Koin olevani vapaa.

Treenasin hullunlailla. Juoksin toisen maratonin, jonka tulos on edelleen ennätykseni: 3:45.

Ostin maantiepyörän ja rakastuin pyöräilyyn entistä syvemmin.

Tutustuin Heidiin ❤️

Sain masennusdiagnoosin ja olin sen takia reilun kuukauden sairaslomalla. Tämä kuva on sairaslomalla tehdyltä kävelyltä.

2014: Terapiaa ja ero

Toivuin masennuksesta. Kävin terapiassa ja aloin vähitellen päästä jyvälle siitä kuka olen. Aloin nähdä ne asiat, joita olin vuosia juossut pakoon. En ollut vielä keksinyt muuta keinoa helpottaa pahaa oloa kuin urheileminen, vaikka olin oppinut vuosien tauon jälkeen uudestaan itkemään.

Treenasin edelleenkin tosi paljon. Pääsin keväällä adidasheimoon, joka tuntui tosi hienolta. Olin edellisvuonna seurannut ensimmäisen adiasheimo-jengin treenejä somesta ja haaveilin pääseväni mukaan. Tutustuin tämän projektin myötä moneen tyyppiin, jotka ovat edelleen tavalla tai toisella elämässäni mukana. Tänä vuonna löysin Helsingin Urheiluhieronnan.

Kolme vuotta kestänyt pariterapia ja oma terapia auttoi tekemään eropäätöksen meidän kaikkien parhaaksi. Kesän aikana kävimme lukuisia keskusteluita asiasta ja käänsimme vielä ne pienimmätkin kivet ennen erilleen muuttoa.

Minun piti juosta tänä vuonna uusi maratonennätys, mutta eropäätöksen vuoksi jätin Tallinnan maratonin väliin. Loppukesällä aloitin yhteistyön Vauhtisammakon, 2XU:n ja Sykesportin kanssa. 🙂 Jälkimmäisestä tuli seuraavana vuonna lähes vuodeksi minun työpaikka. Blogi siirtyi myös työnantajan sivustolle. Tänä vuonna tein myös yhteistyötä Evoken kanssa, josta tuli myös myöhemmin mun työpaikka.

Minä edestä, minä takaa… Huoh. Hörähtelin ääneen näille kuville ja kuvakulmille.

Niiden kahden työkaverin ja ystävän kanssa jälleen viettämässä iltaa.

Adidasheimo-fiilistelyä.

Ellan kanssa juostiin samaa tahtia.

Vauhtisammakon Mikko teki mulle juoksutekniikka-analyysin ja aloitettiin yhteistyö.

Meriterapiaa eron jälkeen.

Olin ensimmäistä kertaa yksin reissussa. Lähdin Evoken maksamana Laura Peipon järjestämälle Ruska Bootcampille. Oli huippu reissu!

2015: Isoja päätöksiä, elämäni rakkaus ja uuteen elämään sopeutumista

Tämä ja edellinen vuosi oli blogin kulta-aikaa. Sain jatkuvasti uusia isoja yhteistyökumppaneita. Olisin voinut jättäytyä päivätyöstä ja hypätä blogin varaan, mutta en halunnut. En ollut valmis ansaitsemaan elantoa yksityiselämän kustannuksella.

Jälkikäteen tuntuu hurjalta, kuinka tapahtumarikas vuosi 2015 oli. Olin edellisen vuoden viimeisinä päivinä tavannut Ramin. Rakastuimme välittömästi. Kaikki tuntui heti hyvältä ja oikealta. Asiat etenivät todella nopeasti. Tänä vuonna tapahtui uuden parisuhteen lisäksi muitakin isoja asioita. Irtisanouduin viisi vuotta kestäneestä työsuhteesta vakuutusyhtiössä saatuani Sykesportista työtarjouksen. Työsuhde kesti 10 kuukautta ja päättyi talousvaikeuksien takia irtisanomiseen. Opin tuosta lyhyestä työsuhteesta todella paljon, vaikka silloin koko juttu tuntui virheeltä ja epäonnistumiselta.

Yksityiselämä oli täynnä isoja muutoksia ja sopeutumista, joilla keskustelupalstat riemuissaan repostelivat. Olin näistä aivan rikki. Tein jopa rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta. Kävin edelleen terapiassa. Onneksi. Muuten en ehkä olisi pysynyt kasassa. Harkitsin näiden keskustelupalstan riepottelujen vuoksi bloggaamisen lopettamista. Minusta tuli paljon varautuneempi. Jätin lapset pois blogista ja somesta joksikin aikaa, kunnes myöhemmin uskalsin avata taas enemmän ja aidommin.

Uuden elämäntilanteen vuoksi treenirytmin ylläpitäminen oli vaikeaa. Lapsellisina viikkoina ainoa liikunta oli työmatkaliikuntaa tai lasten kanssa yhdessä liikkumista. Lasten kanssa yhdessä vietetty aika oli ihanaa ja arvokasta. Meistä alkoi muodostua tiimi, perhe.

Blogin kautta tuli paljon menoja. Oli paljon yhteistöitä, tapahtumia ja juoksukilpailuja. Vuosi oli tosi hektinen ja täynnä muutoksia.

Ystävystyin Heidin kanssa

Aloitimme retkeilyn. Rakastuin siihen hyvään oloon mikä luontoretkistä jäi.

Rakastuin myös polkujuoksuun.

Juoksin puolimaratonilla ennätyksen 1:45.

Rakkaat ❤️

Juoksin ainakin yhdeksässä eri juoksutapahtumassa, joista 7/9 juoksin Heidin kanssa. Ajattelin, että menin Vaarojen maratonille treenaamatta, mutta kyllä näköjään tuli kuitenkin juostua ainakin kilpailuissa.

Retkeiltiin koko jengillä.

Tehtiin Ramin kanssa ensimmäinen Lapin vaellus. Tästä jäi perinne, joka toistuu joka syksy.

Tämä kuva on True Challenge #eitekosyille -kampanjan lopetustilaisuudesta, jossa julkistettiin kenen tiimi voitti. Minun sometiimi voitti. Olin kuvanottohetkellä ollut hetken työttömänä Sykesportin tarinan päätyttyä. Tuona päivänä sain Evokelta puhelun, että sain heiltä töitä. Tuo päivä jäi mieleen.

2016: Jälleen uusi työ, tahti kiihtyi entisestään

Olin edelleen tosi rakastunut. Jälkikäteen ajateltuna ne rakkaushuurut varmaankin saivat minut jaksamaan noin kovaa tahtia. Vuoden 2015-2016 vaihteessa aloitin työt Evokella ensin osa-aikaisesti ja myöhemmin työsuhteesta tuli kokopäiväinen. Blogi työllisti edelleen tosi paljon enkä osannut enää tehdä sitä yhtä rennolla otteella kuin ennen. Harkitsin blogin lopettamista vakavasti. Olin valmis siirtymään kokonaan palkkatöihin. Toivoin, että uusi työpaikka olisi sellainen, joka täyttäisi blogin jättämän aukon, jos siihen ratkaisuun päätyisin. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Pään sisällä tapahtuneet muutokset saivat miettimään elämää monilta osin eri tavalla. Luonnossa liikkuminen toi elämään uudenlaista perspektiiviä ja entinen elämäntyyli alkoi tuntua vieraalta.

8.1.2016 menimme naimisiin

Aloin opettelemaan vapaauintia.

Retkeilimme tietysti.

…myös koko porukalla.

Kävin Heidin kanssa kaikissa mahdollisissa juoksutapahtumissa.

Järjestin erilaisia tapahtumia työn puolesta.

Aloitin avovesiuinnin.

Ja maastopyöräilyn.

Heidin kanssa tietysti.

Vaelsimme UKK-puistossa.

Aloitin erkauman kuntoutustreenit Sara Nevalaisen kanssa.

2017: Vuosien kiire päättyi työuupumukseen

Työtahti kiihtyi eikä aika meinannut riittää töiden lisäksi blogiin eikä perheeseen eikä treeniin eikä ihmissuhteisiin. Eikä minua enää kiinnostanut oikein mikään. Nyt voin tunnustaa, että kävin edellisvuoden lopulla työnhakuprosessin, jossa pääsin kahden viimeisen joukkoon, mutten tullut valituksi. Tämä harmitti pitkään, mutta samalla hiveli itsetuntoa ja toi uskoa siihen, että voisin saada töitä alalta, jonka opinnot jätin aikanaan kesken. Työn hakeminen on aika rankkaa ja intensiivistä enkä jaksanut heti lähteä uuteen työnhakuprosessiin. Tunnistin, että nykyisessä työpaikassa en jaksa, koska tahti on niin kova eikä siinä ollut riittävän selkeää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Tuossa työssä ja työpaikassa oli paljon hyvää. Opin tuosta työpaikasta ehkä eniten, enkä pelkästään ammatillisesti, vaan myös ihan itsestäni työuupumuksen ja siitä toipumisen kautta.

Blogi siirtyi Annaan. Halusin tekohengittää blogia ja nipistää aikaa myös kirjoittamiseen, koska kirjoittaminen ja valokuvaaminen on mulle aina ollut mieluisaa vastapainoa kaikelle muulle. Bloggaaminen on mun juttu.

Vuoden 2017 lopulla pitkän hektisen elämänvaiheen jälkeen ja monen asian summana sairastuin työuupumukseen. Tämä oli todella opettavainen kokemus monella tavalla. Päätin, että nyt vihellän työelämästä pelin hetkeksi jäähylle. Anoin opiskelupaikan palauttamista aiemmin kesken jääneisiin journalismin opintoihin. Sain mahdollisuuden jatkaa! Se ratkaisi sen hetkisen tilanteen ja mahdollisti työuupumuksesta toipumisen. Tämä oli paras päätös moneen vuoteen!

Luonto 💙

Tutustuin työn kautta Martinaan.

Martina pyysi minua mukaan Team Speedoon.

Opettelin suunnistamaan (#evokegoesjukola oli minun ideoima ja yksin toteuttama markkinointiprojekti).

Työn vuoksi kiersin jokaiset messut. Hain vastapainoa joogasta ja muusta rauhallisesta. Jalka ja selkä kipeytyi. Ja olin stressistä ihan pinkeä.

Järjestin tapahtumia.

Metsään oli päästävä rauhoittumaan.

Tämä oli ihana loma.

Tämä Jukola-projekti oli aivan huikea! Vieläkin nousee kylmät väreet, kun muistelen kaikkea sitä mitä tuon porukan kanssa koimme.

Koko perheen ensimmäinen yhteinen telttaretki.

Tähän väliin mahtuu vielä parit tapahtumat, messut ja kesäloma, joka ei ollutkaan kesäloma.

Vedimme Martinan kanssa Saariselkä MTB:n läpi. Tämäkin oli siisti kokemus, vaikka oli ihan hullun rankka.

Pyöräilykisan jälkeen pääsimme Ramin kanssa Lappiin vaeltamaan.

Tässä vaiheessa olin jo ihan loppu. Välilevyt nitisi, jalka ei kestänyt oikein mitään treeniä. Yritin puskea raivolla töitä, kämmäilin, mutta silti yritin. Järjestin jälleen erilaisia tapahtumia, kuten tällaisen maastopyöräilytapahtuman – ne olivat kivoja, mutta mä olin aivan sairaan ärtynyt, väsynyt ja ahdistunut. Tästä ei mennyt kauaa, kun en vaan enää jaksanut mitään.

Vuoden 2018 tilinpäätöksen voit lukea täältä.

* * * * *

Nyt kun nämä vuodet kelasi kuvien kautta läpi, niin ensimmäisenä nousee ajatus, että onpa ollut raskasta ja vaikeaa (moni vaikea asia jää tässäkin nyt avaamatta). Aika monenlaista on tullut koettua. En onneksi ole mistään enkä kenellekään enää katkera. Olen oppinut ihan valtavasti. Toistan itseäni, mutta eniten olen oppinut itsestäni.

Uuteen vuoteen, kymmenenteen blogivuoteen lähden innokkain ja levollisin mielin. Bloggaaminen tuntuu nyt taas mielekkäältä, joskin edelleen vaivaa krooninen ajan puute. Nykyään teen vähemmän ja suoritan vähemmän. Nykyään elän enemmän. Tällä hetkellä haluan mieluummin käyttää aikaani rakkaiden ihmisten kanssa olemiseen kuin koneella istumiseen ja elämästä kertomiseen ulkopuolisille. Tämän vuoden tavoitteena minulla onkin löytää sopiva tasapaino työn ja vapaa-ajan välille.

Onnittelut, jos jaksoit kahlata postauksen tänne asti. 😀 Aikamoinen saaga.

Osa-aikaäiti

Neljä ja puoli vuotta sitten elämäni muuttui täysin. Silloin tuli avioero lasteni isästä. Tuohon asti olin asunut valtaosan elämästäni muiden ihmisten ympäröimänä.

16-vuotiaana kokeilin yksin asumista vieraalla paikkakunnalla, mutta palasin alle puolen vuoden kuluttua maitojunalla kotiin. Äidiksi tulon jälkeen en ollut viettänyt kertaakaan yötä yksin kotona.

Eron myötä minusta tuli viikko-viikko-vanhempi. Aluksi pakotin itseni olemaan yksin ja sietämään tyhjää ja vajavaista oloa. Lapsettomien viikkojen hiljainen koti tuntui kummalliselta. Tyhjät huoneet huusivat tyhjyyttään. Se hiljaisuus oli suorastaan piinaavaa.

Kipuilua ja yksinoloa

Opettelin olemaan yksin. Minun oli pakko kohdata totuus ja kaikki ne kipeät tunteet. Piti uskaltaa kohdata itseni. Vaikka tiesin eron olleen ainoa oikea ratkaisu, kaikki tuntui jotenkin väärältä. Olisin halunnut olla koko ajan lasteni lähellä, mutta tietenkin halusin, että lapsilla on oikeus kumpaankin vanhempaan. Surin menetettyä ydinperhettä ja unelmaa ikuisesti kestävästä parisuhteesta. En voi enää koskaan saada ydinperhettä, eikä lapset.

Eron jälkeen meni pitkään ennen kuin totuin edes jotenkin siihen, että olen vain joka toinen viikko lasteni kanssa. Oli hetkiä kun nautin vapaudesta, mutta enimmäkseen oloni oli ahdistava. Ikävöin lapsiani. Muistan toistelleeni, että on epäluonnollista joutua ikävöimään omia lapsiaan.

Olen aina äiti. Ei äitiyttä voi laittaa pois päältä lapsettomina viikkoina. Äitinä oleminen on minun tärkein tehtäväni. Lapset ovat minulla koko ajan mielessä. Vaikka lapset olisivat isällään, huolehdin siitä huolimatta heidän asioistaan.

Minulla on yhä usein sellainen olo, että olen väärässä paikassa, tai että minun pitäisi olla vähintään kahdessa paikassa samaan aikaan. Aina lasten lähdettyä kelaan mennyttä viikkoa ja pyörittelen asioita, jotka olisi voinut tehdä toisin. Aina on parannettavaa.

Uusperheestä ei saa ydinperhettä

Lapsettomina viikkoina minulla on vapaus suunnitella aikatauluni millaisiksi haluan. Lapsellisille viikoille en halua suunnitella mitään ylimääräisiä iltamenoja. Minusta se tuntuu väärältä, vaikka tiedän, että ydinperheissä toinen vanhempi saattaa olla paljonkin pois kotoa lasten luota. Mutta minä saan olla vain puolet vuodesta lasten kanssa! En todellakaan halua käyttää tuota aikaa omiin menoihini.

Ei tätä kaikkea oikein pysty ymmärtämään, ellei elä samanlaisessa elämäntilanteessa. Jokainen perhe on erilainen. Ei ole mitään yhtä oikeaa tapaa olla perhe. Olen saanut raivostuttavan paljon erilaisia vinkkejä ja ohjeita siitä, miten perhe-elämä pitäisi järjestää tai miten asiat kuuluisi hoitaa. Vain me tiedämme, mikä on meille ja meidän perheelle parasta.

Uusperheessä ei toimi samat jutut kuin ydinperheessä. Uusperheen asetelma on aivan toinen, siihen kuuluu aina muitakin kuin meidän perhe. Rinnalla kulkee entinen puoliso ja hänen elämänsä.

Kaiken kipuilun jälkeen minusta on tullut vahvempi ja rohkeampi. Nyt uskallan tehdä sellaisia ratkaisuja, jotka ovat minulle ja meille hyviä, vaikka niitä joku perheen ulkopuolinen ihmettelisi. Onnellisuus ei tule siitä, että toimii muiden odotusten mukaan. Olen onnellinen silloin, kun minulla on sydämessä hyvä ja levollinen olo.

Tarinat tykätyimpien kuvien takaa

Jälleen tulee yksi vuosi päätökseen. Minäkin halusin selvittää, mitkä kuvat olivat kuluvana vuonna tykätyimpiä. Instagramin tykätyimmät yhdeksän kuvaa saa tilattua best nine -sovelluksen kautta. Tykätyimmät kuvat kertovat ehkä enemmän siitä, mitä seuraajat haluavat somessani nähdä kuin siitä mitkä olivat itselleni vuoden kohokohtia. Kaikki minulle tärkeimmät hetket eivät löydy tuosta yhdeksiköstä.

Näin Janitalla ja Vilmalla kivat postaukset, jossa kerrottiin tarinat tykätyimpien yhdeksän kuvan takaa, niin minäkin ajattelin koota postauksen näistä.

Kulunut vuosi on ollut aika erikoinen. Vuosi alkoi uupumuksesta toipuen. Samalla aloitin päätoimisen opiskelun. Toipuminen ja uudenlaisen elämän opettelu on jatkunut siitä tähän asti. Työuupumus ja siitä aiheutuneet muut vaikeudet vei mielen ja itsetunnon pitkäksi aikaa matalaksi, mutta hyvällä toipumisen tiellä ollaan vieläkin.

Vuoden 2018 tykätyimmät yhdeksän kuvaa Instagramissa

1. Selvitin ensimmäisen triathlonkilpailun kunnialla maaliin! Tulos ei ollut mikään kummoinen, mutta kokemuksena tuo oli ihan huippu. Tapahtuma oli ihan huikea. Triathlonille oli kiva treenata siskon miehen kanssa ja reissu Joroisiin oli onnistunut. Kiitos Martinalle huolenpidosta! 🙂

2. Esikoiseni rippijuhlapäivä. Päivä oli täynnä erilaisia tunteita, kuten se, että tyypiltä meni pari kertaa taju kankaalle kesken konfirmaation. Minun rakas lapsi. ❤️ Rippijuhla tuntui jotenkin merkittävältä askeleelta elämässä. Muistan omat rippijuhlat aivan selvästi ja sen elämäntilanteen ja ne ystävät, joiden kanssa vietin aikaa.

3. Toinen hääpäivä. Olen niin kiitollinen tuosta tyypistä ja tästä parisuhteesta. Tämä parisuhde on opettanut mulle niin paljon. Olen oppinut paljon itsestäni ja vähitellen olen oppinut myös olemaan itsenäinen. Mikään parisuhde ei tietenkään ole pelkkää höttöä ja hattaraa, mutta vallitsevat tunteet ovat rakkaus ja kiitollisuus. Hääkuvat otti taitava Senja Jaloluoma. Valokuvaajan kirjoittaman tarinan kuvauksista voi käydä lukemassa täältä.

4. Muistan miltä tuo varvikko tuoksui. Muistan kuinka väsyneet jalat oli ja kuinka onnellinen olin. En ollut koskaan aiemmin nähnyt vastaavaa väriloistoa kuin Paratiisikurun jälkeen. Luonnossa on niin hyvä olla!

5. Olimme lähdössä kymmeneksi päiväksi vaeltamaan. Meillä oli edessä meidän neljäs vaellus, josta oli tulossa pisin vaellus tähän mennessä. Hiukan jännitti, miten kaikki tulee menemään. Laitoimme puhelimet pois päältä tämän kuvan julkaisemisen jälkeen. Tämä vaellus oli aivan mieletön kokemus.

6. Neljännen vuosipäivän kunniaksi julkaisin kuvan meidän ensimmäiseltä yhteiseltä matkalta. Tämä on tammikuulta 2015. Ensimmäisellä reissulla ollessamme olimme tunteneet toisemme vasta kuukauden. Juuri kukaan ei tiennyt, että seurustelemme. Me tiesimme, että tässä se on. Edelleenkin tuntuu ihmeelliseltä miten kaikki meni. Yhtäkkiä elämääni ilmestyi tyyppi, jonka kanssa on tosi hyvä olla.

7. En ensin meinannut koskaan julkaista tätä kuvaa. Mieleni pomppi sen verran mielenkiintoisia ajatusratoja, että niitä kelatessani tajusin jälleen oman ristiriitaisuuteni. Kuvaa ottaessa minulla oli hyvä olo ja tunsin itseni aivan sopivaksi, kauniiksikin. Muutenkin tunnen suurimman osan ajasta olevani sopiva ja riittävä juuri tällaisena. Heikkoina hetkinä, kuten tuolloin, ajattelin, että eihän urheilevalla bloggaajalla voi olla tuollaista mahaa. Vaan kylläpä on. Tältä minä näytän. Olen sporttinen kohta nelikymppinen itsestään huolehtiva nainen ja minulla on pienenpieni mahamakkara. Ketä se haittaa, jos se ei haittaa minuakaan? Niinpä.

8. Toukokuussa olimme Kreikassa ihanalla Karpathoksen saarella. Reissu oli ihana hengähdyshetki kevääseen. Meidän lomat on aina niin ihanan rentouttavia.

9. Julkaisin kuvan syksyltä 2013 jolloin masennus oli pahimmillaan. Tuohon aikaan blogissa näkyi leveä hymy ja tiukka vartalo. Kukaan ei voinut arvata mitä taustalla on. Tällä kuvalla halusin muistuttaa, että masennusta ei aina näe ulospäin eikä muutenkaan kenestäkään voi ulkokuoren perusteella päätellä, miten hänellä menee. Muistan tuon kuvassa näkyvän ahdistavan olon. Istuin usein lukkojen takana saunan lauteilla ja mietin hyppäänkö saunan ikkunasta. En hypännyt, koska matka maahan oli liian lyhyt ja elämänhalua oli vielä jäljellä. Meni pitkään toipua ja tulla ehjäksi. Onneksi nyt on asiat hyvin.

Olipa aikamoinen vuosi, vaikka tässä ei ollut edes kaikkia käänteitä tältä vuodelta. Niistä muista käänteistä ehkä toisessa postauksessa.

Minkälainen oletatte minun olevan?

Kysyin Instagramissa seuraajiltani olettamuksia minusta. On mielenkiintoista kuulla, minkälaisen mielikuva minusta on seuraajille muodostunut. Olen blogissa ja somessa aito oma itseni, vaikka en ihan kaikkea paljastakaan. Oli hauska huomata, kuinka oikeaan nämä olettamukset osuivat.

Impulsiivinen

Minä olen todella impulsiivinen. Innostun nopeasti ja lähden kaikkiin hauskalta kuulostaviin juttuihin välittömästi mukaan. Iän myötä olen oppinut harkitsevammaksi enkä lupaudu enää kaikkeen siltä istumalta, vaikka kuinka kuulostaisi kivalta, vaan mietin yön yli ja punnitsen plussat ja miinukset.

Hauska, hyvä huumorintaju

Olen ainakin omasta mielestäni tosi hauska. 😀 Omat jutut, parhaat jutut.

Herkkä

Tämän puolen tunnistin itsessäni vasta terapian jälkeen. Olin sitä ennen aina pyrkinyt kaikin tavoin tukahduttamaan herkkyyden, enkä koskaan näyttänyt tunteitani julkisesti. Nykyisin olen kaikilla tavoin tuntevampi ja nykyisin myönnän olevani herkkä.

Pohdiskeleva

Kyllä. Pohdiskelen kaikenlaisia asioita ja välillä vähän liikaakin.

Aito

Olen kyllä. En osaa olla muuta kuin oma itseni. Välillä toivoisin, että osaisin olla jotenkin vähemmän minä.

Välitön

Toivoisin ainakin olevani.

Kiltti

En ainakaan tietoisesti halua satuttaa ketään tai olla ilkeä, paremminkin haluaisin ymmärtää kaikkia ja olla avuksi.

Empaattinen

Joo, välillä liikaakin. Jään helposti murehtimaan toisten huolia.

Tunnollinen

Tämä varmaan riippuu asiasta. Teen kyllä sen mitä on sovittu ja teen niitä asioita, jotka koen hyödylliseksi. Muuten olen kyllä melko laiska ja siksi pyrin löytämään aina tehokkaimman mahdollisen tavan tehdä asioita, että pääsisi nopeasti taas laiskottelemaan.

Positiivinen

Olen kyllä, vaikka välillä erilaiset vastoinkäymiset ja elämän kolhut nostattaa pintaan ikäviä tuntemuksia. Pyrin löytämään asioista aina sen positiivisen puolen.

Reipas

Olen aikaansaava ja touhuan monenlaista, mutta samaan aikaan olen myös tosi laiska ja voisin istua tuntikausia sohvalla katsomassa hömppäohjelmia.

Yllytyshullu

Kyllä. 😀 Tämä liittyy tuohon impulsiivisuuteen. Kokeilen mielelläni kaikkea älytöntä ja haastan itseni kokeilemaan vaikkapa eri lajeja. Mä saan näistä kiksejä.

*

Mitä sinä oletat minusta? Kerro ihan rohkeasti. 😀

Kumman valitsen?

Arjen aloittaminen on vienyt kaiken ajan ja energian. Menee vielä hetki ennen kuin osaan taas aikatauluttaa arjen oikein. Iltaisin mun pää lyö aivan tyhjää, kun avaan blogin tekstisivun. Tekstiä ei meinaa syntyä eikä päässä liiku ajatustakaan, siksi nyt tällainen höpsö kumpikampi-postaus.

Suihku aamulla vai illalla?
Useimpina päivinä käyn suihkussa sekä aamulla että illalla, koska taitan matkat pyöräillen ja siinä tulee hiki. Teininä kävin aina aamulla suihkussa enkä käynyt enää illalla uudestaan. Tästä rutiinista en ole vieläkään luopunut, jos olen lähdössä ihmisten ilmoille, koska suihkussa käyminen piristää ja tulee ihmismäinen olo yön lakanoissa möhnäämisen jälkeen. Vaikken urheilisi päivän aikana, niin käyn illalla vähintäänkin pesemässä iholta päivän tomut pois ennen lakanoiden väliin sujahtamista. Kotipäivinä ja lepopäivinä käyn vain iltaisin suihkussa.

Suunniteltu vai ex tempore?
Olen tosi huono tekemään suunnitelmia ja varsinkaan pysymään niissä. Rakastan tehdä asioita hetken mielijohteesta, vaikka tässä elämäntilanteessa sellaiset on aika vähissä, koska ystävilläkin on lapsia ja lasten harrastuksia ja muita aikatauluja hurvitteluita rajoittamassa. Matkoillekin lähden valmistautumatta. Tärkeintä on, että tiedän mihin menen ja moneltako – loput asiat vain tapahtuu.

Kaupungin ydin vai luonnonläheisyys?
Luonnonläheisyys. Tässäkin olen muuttunut. Ennen olisin varmasti valinnut kaupungin sykkeen. Tykkään edelleenkin käydä sopivissa annoksissa maistelemassa kaupungin vilinää, mutta kyllä se luonto on vain nykyään mun juttu. Luonto rauhoittaa, tasaa stressiä ja pyyhkii huolet pois.

Kirkkaat vai neutraalit värit?
Arkipukeutumisessa mulla on taas menossa musta-kausi. Olen värikäs tyyppi ja välillä revittelen värikkäillä vaatteilla, mutta palaan aina tuttuun ja turvalliseen mustaan. Treenivaatteissa saattaa olla kaikki kuosit ja värit sekaisin ja retkeilyvaatteissa suosin luonnonläheisisiä värejä.

Kevät vai syksy?
Molemmat. Kaikissa vuodenajoissa on oma taikansa. Keväällä odottaa toiveikkaana ja innokkaana kesää, kun pääsee tekemään kaikkea kivaa. Syksyllä tuntuu hyvältä vähän rauhoittua ja palata arkirutiineihin nautiskellen kodista ja perheestä.

Aamut vai myöhäiset illat?
Miksi mä haluan tästäkin valita molemmat? Mä muistan joskus, kun toivoin, ettei ihmisen tarvitsisi nukkua lainkaan. Olisin halunnut elää ja kokea kaiken. En halunnut menettää elämästä hetkeäkään. Vähän kuin syksyssä ja keväässä, molemmissa on oma juttunsa. Aamut ovat maagisia, kun luonto herää ja kaikkialla on rauhallista. Aamuihmisiä ihannoidaan kun taas yökukkujia hiukan paheksutaan. Valvomisessa on pieni tuhmuuden vivahde. Mulle saattaa tulla valvomisesta morkkis, jos on hukannut nukkumiseen tarkoitetun ajan vaikkapa nettisurffailuun tai tv-sarjojen katsomiseen. Enää en pahemmin valvoskele, mutta välillä se on ihanaa, ellei valvo kieriskellen huolissa ja stressissä.

Ylipukeutunut vai alipukeutunut?
Ehdottomasti mieluummin ylipukeutunut, vaikka valitettavasti olen viime aikoina heilunut vähän kaikkialla sporttivaatteissa. Ennen olin aina huoliteltu, nykyään suhtaudun paljon rennommin omaan ulkonäkööni. Pukeutumisella osoitetaan kunnioitusta tilaisuutta ja kanssaihmisiä kohtaan, eli olisi hyvä olla puhdas ja siisti.

TV-sarjat vai elokuvat?
Sarjat. Koukutun helposti sarjoihin, niihin noloihin ja turhiinkin, enkä uskalla edes aloittaa mitään jonkun suosittelemaa sarjaa, koska helposti havahdun pikkutunneilla, että pitäisi mennä nukkumaan eikä katsoa koko tuotantokautta kerralla loppuun.

Korkokengät vai matalapohjaiset kengät?
Matalapohjaiset. En käytä enää nykyisin korkkareita kuin korkeintaan juhlissa. Vakuutusyhtiössä työskennellessäni pukeuduin paljon asiallisemmin.

Suklaa vai karkki?
Karkki. Suklaasta tulee vatsa tosi kipeäksi. Karkistakin, muttei niin pahasti. Herkuttelen mieluiten jäätelöllä.

Puhelimen kalenteri vai paperinen?
Paperinen tietenkin. Teen muistiinpanotkin mieluummin paperille kuin koneelle. Tykkään kirjoittaa käsin. Arjen helpottamiseksi käytän kuitenkin molempia, koska puhelimen kalenteri muistuttaa. Paperisesta kalenterista näkee kokonaisuuden ja teen kalenterin aukeaman tyhjälle sivulle to do -listoja.

Lauantait vai sunnuntait?
Lauantait. Lauantaisin voi tehdä yhdessä kiireettömästi asioita yhdessä. Sunnuntait on säätöpäiviä. Joka toinen sunnuntai lapset tulevat ja joka toinen ne lähtevät. Lähtösunnuntaisin on ankea fiilis.

Tanssiminen vai laulaminen?
Laulaminen ehdottomasti. En edelleenkään oikein rohkene tanssimaan, paitsi kovassa kännissä. Laulan aina ja koko ajan. En edes huomaa kun hyräilen radion mukana ja virittelen jatkuvasti biiseihin omia stemmoja.

Auringonnousu vai lasku?
Nousuja harvemmin tulee samalla hartaudella todistettua kuin laskuja, mutta kyllä auringonnousussa on jotain puhdasta ja kaunista. Tykkään kyllä molemmista ihan hirveästi. En koskaan kyllästy ihmettelemään taivaan muuttuvia värejä.

Kulta vai hopea?
Hopea tai valkokulta. Kulta tuntuu itselleni liian pramealta.

Kysymysten esittäjän vai vastaajan rooli?
Riippuu tilanteesta. Olen utelias ja haluan kuulla ihmisten tarinoita, mutta tykkään myös vastailla kysymyksiin ja vaihtaa ajatuksia.

Tulppaani vai ruusu?
Tulppaani on arkinen ja ilahduttaa, mutta mieheltä saatuna ruusu on arvokkaampi ja romanttisempi.