Jännittävä juhlapäivä

Tänään oli esikoiseni konfirmaatiopäivä. Iso päivä meille kaikille. Ripille pääseminen tuntuu merkittävältä etapilta niin meille vanhemmille kuin lapselle itselleen.

Juhlasta muodostui pienimuotoinen jännitysnäytelmä, sillä kesken rippilasten siunaamisen näin omalta paikalta, kun tyttäreni tipahti alttarilta alas. Kummit olivat alttarilla siunaamassa kummilapsiaan ja tyttären kummit ottivat pyörtyvän lapsen vastaan. Seurasin hetken tilannetta paikaltani, mutta tyttö ei ihan heti toennut pökertymisestä, joten singahdin itsekin alttarille.

Alttarin lattialla makasi pieni tyttöni tajuttomana, mutta virkosi melkein heti saavuttuani paikalle. “Äiti on tässä, ei hätää.” Saimme tytön juuri ennen omaa siunaamisvuoroaan nostettua takaisin alttarille ottamaan siunauksen vastaan. Heti siunauksen saatuaan hän pyörtyi jälleen ja kaatui syliini. Lapsi oli yllättävän pitkään tajuttomana eikä herännyt, vaikka läpsin häntä melko kovaotteisesti poskelle ja hoin hänen nimeään.

Tilanne näytti sen verran pelottavalta, että suntio soitti ambulanssin ja minä koitin parhaani mukaan auttaa tyttöä. Sillä aikaa tytön kummitäti  haki hänelle neuvokkaasti mehua ja glukoosipastilleja. Tyttö virkosi, mutta oli vielä todella heikkovointinen. Siirryimme kirkon penkille pötköttämään ja pitämään jalkoja ylhäällä. Kohta saapui ambulanssi, vaikka tyttö oli painokkaasti ilmoittanut, että “lääkäriin en lähde”.

Ensihoitajat olivat todella sydämellisiä ja ammattitaitoisia. Hoitajat haastattelivat tytöstä kopin ottanutta kummitätiä tapahtumien kulusta ja jossakin vaiheessa kysyi, missä lapsen vanhemmat ovat. Nauratti. Siinä me molemmat seisoimme ja selvitimme tilannetta. Näytimme kuulemma niin nuorilta, ettei hän osannut arvata, että olimme tytön vanhemmat. 😀

Ensihoitajat ottivat lapselta sydänfilmin, mittasivat verenpaineen, haastattelivat häntä ja tekivät muut tarvittavat tutkimukset. Ambulanssissa tyttö oli meinannut vielä kertaalleen pyörtyä.

Jännitys, edellisenä päivänä noussut kuume, kirkon huono ilma, tukalan kuuma alba ja liian kevyt aamupala teki temput. Lapsen isän kanssa odottelimme ambulanssin vieressä tutkimusten valmistumista ja mietimme, että onkohan nyt lapsi päässyt ripille, vai miten tämä protokolla menee. Kohta suntio tulikin kertomaan, että lapsi on nyt konfirmoitu, vaikka ehtoollinen jäikin väliin.

Ensihoitajat olivat konsultoineet lääkäriä ja päästivät tytön viettämään rippijuhliaan, mutta painottivat, että täytyy lähteä välittömästi lääkäriin, jos taju lähtee vielä kerran.

Palasimme kirkkoon, jossa meille järjestettiin oma pienimuotoinen ehtoollinen. Lauloimme ne virret, jotka meiltä oli jäänyt laulamatta ja papit jakoivat meille ehtoollisen. Saimme kanttorinkin säestämään virsiä. Lyhyestä tilaisuudesta tuli kaunis, juhlava ja koskettava. Olimme kaikki pappia myöten liikuttuneita. Tilaisuuden jälkeen pääsimme juhlamielellä viettämään rippijuhlaa.

Rippijuhlista tuli varsin onnistuneet, vaikka myös keskimmäiselle tyttärelle nousi kesken juhlan kuume. Rippilapsen vointi koheni, kun sai kunnolla syötyä ja juotua.

Ihana päivä! Nyt vain toivotaan, että tyttö paranee ennen reissuun lähtöä.

Ps. Tyttö oikoluki postauksen ja antoi luvan julkaista tämän.

Miten arkeenpaluu tapahtuu?

Loman loppu häämöttää. Tämä loma on ollut aivan mieletön! Loma on pitänyt sisällään sopivasti aktiivista tekemistä ja lepoa. Tällä hetkellä vähän jopa hävettää näin yletön lomailu, mutta sitäkin enemmän olen onnellinen, että sain kokea näin mahtavan kesän.

Arkeenpaluu on ihan nurkan takana. Lapsilla alkoi tällä viikolla koulu. Lasten harrastukset ovat jo pyörineet jonkin aikaa. Vain minun arkeni kelluu vielä hetken seisahtuneessa seesteisyydessä. Rehellisesti sanottuna nyt rupeaa riittämään. Kaipaan rutiineja, ryhtiä, rytmiä ja jopa kiirettä. Olen ottanut kesän niin löysin rantein, että koitti se päivä, jolloin odotan innolla arkea ja kiirettä.

Ennen kun arki todella alkaa, saan viettää vielä yhden lomaviikon esikoiseni kanssa Mallorcalla. Eikä arkea tarvitse kauaa kestää, kun pääsen vaeltamaan rakkaan mieheni kanssa. Meidän yhteiset vaellusreissut ovat vuoden odotetuimpia reissuja. Tällä kertaa meillä on tiedossa peräti kymmenen päivän vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa.

Akut on täynnä ja olen motivoitunut, mutta silti minua jännittää saanko käynnistettyä itseni taas täyteen vauhtiin ja mikä se täysi vauhti tällä kertaa on. Jälkikäteen ihmettelen, miten kummassa suoriuduin keväästä kaikkien niiden haasteiden jälkeen niin hyvin. Syksystä on näillä näkymin tulossa helpompi ainakin koulun osalta.

Olen ottanut kesän rennosti myös valokuvaamisen ja bloggaamisen suhteen, mutta tässä poimintoja kesän parhaista hetkistä.

Purjehdusreissu viiden lapsen kanssa Espoo – Tammisaari

Viikonlopun metsäretki Nuuksiossa

Real Training Camp -treenit

Tallinna-päivä

Koko perheen juhannusretki

Jooga merenrannalla

Purjehdusreissu äidin ja veljen kanssa

Oulu


Vaikka Oulun reissu tapahtui äärimmäisen surullisissa merkeissä, silti reissu oli täynnä tärkeitä kohtaamisia ja jälleennäkemisiä.

HesaCup

Finntriathlon Joroinen

Hellekelin treenit

Ja vielä yksi purjehdusreissu

Pohjois-Karjalan reissu

Ja näiden lisäksi hetket äänikirjojen parissa, ystävien kanssa vietetyt lämpimät kesäillat, keskustelut, yksin valvotut yöt, lasten kanssa vietetyt päivät, siskon miehen valmistama illallinen, sohvalla lötköttely ja tv-sarjojen katselu.

Ihana kesä, vai mitä?

Havaintoja kesälomalta

Olen nyt neljättä viikkoa kesälomalla. Tänä aamuna summasin kesäloman tapahtumia.

Asetin itselleni tavoitteita kesälomalle. Olen kova luomaan itselleni paineita ja huomaan nyt olleeni näiden asettamieni paineiden vanki. Ajattelin, että nyt kun minulla on kerrankin aikaa levätä ja lomailla, niin ratkaisen luonnollisesti omien tulevaisuuden urasuunnitelmien ohella nälänhädän, raivaan kodin, olen lasten kanssa, suoritan kaikenlaisia maailman upeita elämyksiä ja saan jonkin oivalluksen blogin tulevaisuuden suhteen.

Mitä kävikään? Minua ei ole kiinnostanut oikein mikään. Akkujen latautuminen taitaa kestää yhtä kauan kuin niiden tyhjentämiseen on mennyt aikaa, ellei kauemminkin. Olen ollut omien ajatusteni kanssa ihan jumissa ja kaikki paitsi läheisten kanssa vietetty aika on tuntunut merkityksettömältä.

On ollut vaikea myöntää, että nyt ei ole vielä aika tehdä minkäänlaisia ratkaisuja, vaan olen tarvinnut puhtaasti lepoa. Vasta nyt olen oikeastaan ymmärtänyt, minkälaisen mankelin olen viime vuosien aikana käynyt läpi. Isoja asioita, joiden käsittelyyn ei ole jäänyt riittävästi aikaa, koska olen painanut töitä, arkea, blogia ja opintoja niin täysillä.

Olen potenut syyllisyyttä siitä, etten ole saanut riittävästi asioita aikaiseksi. Olen ollut aidosti lomalla, koska muuhun en oikein ole edes kyennyt. Kirjoittaminen, valokuvaaminen, treenaaminen ja kaikki se, joka normaalisti tuottaa mulle iloa ja joista olen innoissani, on tuntunut vaikealta ja suorastaan vastenmieliseltä.

Nyt, neljännellä lomaviikolla, huomaan voimavarojen lisääntyneen. Nyt alkaa syntyä uusia ajatuksia ja ideoita, ajatukset alkaa virtaamaan taas vapaammin. En silti vieläkään olisi valmis siihen arkirytmiin, joka oli viime keväänä. Onneksi kesää on vielä jäljellä.

Ensi viikon vietän äitini ja veljeni kanssa merellä. Tämä reissu on yksi kesän kohokohdista, vaikka reissulla teen yhtä koulun kesäkurssin projektitehtävää.

Kuvat: Rami Hovinen

Satunnaisia poimintoja blogihistorian varrelta

Aloitin bloggaamisen tammikuussa 2010. Elämä oli tuolloin melko haastavaa, mutta se ei näkynyt juurikaan ulospäin. Ennen blogin perustamista olin hurahtanut treenaamiseen. Innostuin treenaamisesta keskimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Olin blogin perustamiseen asti jakanut urheilufiilistelyitä Facebookissa, mutta halusin löytää fiilistelylle oman paikan.

Näiden yli kahdeksan vuoden ajan olen jakanut blogiin palasia arjestani. Näihin vuosiin on mahtunut vaikeita ja kipeitä asioita. Nämä kokemukset ovat muuttaneet minua. Vasta ihan viime vuosina olen uskaltanut kertoa kokemuksistani ja ajatuksistani syvällisemmin.

Inspiroiduin Monnan postauksesta ja ajattelin tehdä tällaisen blogihistorian pikakelauksen. Ei niinkään mitään tähtihetkiä, vaan satunnaisia poimintoja vuosien varrelta.

2010

Maaliskuu 2010, sain työpaikan vakuutusyhtiöstä, jossa viihdyin viisi vuotta. Otsahiukset olivat kertaluontoinen kokeilu. Ei tule toistumaan.

Kuvassa ensimmäiset blogin kautta saadut lenkkarit keväältä 2010. Naama piti jostakin syystä blurrata. Se kuului tuolloin tapoihin, samoin tällaiset kollaasit oli muotia.

2011

Kolmenkympin kriisissä päätin leikata hiukseni lyhyiksi.

Juoksin tai pyöräilin työmatkat. Tytöt olivat vielä pieniä. <3

2012

Jokakesäiselle purjehdusreissulle lähdössä. Tuolloin purjehdimme viikossa Vaasasta Kokkolaan.

Juoksin ensimmäisen maratonin. Puolikkaita oli jo useampi takana.

2013

Kyykkypainona lapsi. 😀 Treenejä ei jätetty väliin. Treenasin joko aamulla varhain tai illalla myöhään.

Olkapääleikkauksen jälkeen. Treenimania oli pahimmillaan leikkauksen jälkeen. Olin timmeimmilläni tuolloin.

Kuka muistaa Veto-salin rantatreenit? Minäkin kävin siellä.

Maratonkesä. Olin parhaimmassa kunnossa koskaan.

Tällaisia kuvia blogissa ei näkynyt. Sairastin masennusta. Elämä oli vaikeaa. Kävin kaksi kertaa viikossa psykoterapiassa seuraavien kahden vuoden ajan.

2014

Vanhoja kuvia selatessa tulee pieni myötähäpeä ja myötätunto sen aikaista itseäni kohtaan. Minä edestä, minä takaa. Tässä minä ja mun vatsalihakset, taas. Kroppahan oli vimpan päälle hyvässä kunnossa. Omaankin silmään näyttää hyvältä, mutta tuolloin en siltikään riittänyt itselleni. En ulkoisesti enkä muutenkaan.

Parisuhde veteli viimeisiään. Käänneltiin viimeisiä kortteja ja kesällä oli lopullisen päätöksen aika.

Masennuksesta ja kipeistä asioista huolimatta sekaan mahtuu aina myös hyviä hetkiä. Tämä on jokavuotiselta purjehdusreissultamme.

Eron jälkeen piti opetella elämään elämää uudestaan. Treenaamiseen oli vaikea löytää aikaa ja asioiden läpikäyminen vei voimia. Eron jälkeen meni myös työpaikka vaihtoon.

2015

Sitten yhtäkkiä elämääni pölähti tyyppi, johon olen edelleenkin ihan umpirakastunut. Häntä ei vain voinut päästää menemään, vaikka juuri olin ehtinyt julistaa, etten tarvitse ketään elämääni.

Uusperhearkeen sopeutuminen vei aikaa. Vietimme paljon aikaa yhdessä. Emme kyläilleet oikein kenenkään luona, vaan pyrimme pitämään kaiken ylimääräisen minimissä, että saisimme rauhassa totutella uudenlaiseen elämään. Eron jälkeen minulle otti koville lapsista erossa oleminen. Tuntuu, että vasta nyt, neljä vuotta eron jälkeen, olen tottunut viikko-viikko-systeemiin.

Menimme kihloihin ja aloitimme retkeilyharrastuksen.

2016

8.1.2016 menimme naimisiin vain läheisten todistajien läsnä ollessa.

Tämän kevään kuvien selaaminen auttaa ymmärtämään, miksi väsähdin. Tahti oli aika huima. Jatkuvasti oli jotakin tapahtumaa ja sen lisäksi muut arjen haasteet. Uusperheeksi ei sulauduta kuukaudessa tai kahdessa.

Jokaisena iltana olen onnellinen, että saan mennä tuon miehen viereen nukkumaan. Tunnen oloni turvalliseksi ja hyväksytyksi. Saan olla sellainen kuin olen eikä minun tarvitse olla riippuvainen kenestäkään. Saan olla itsenäinen.

2017

Minun tärkeimmät. Äidin roolin merkitys on korostunut eron jälkeen.

Eihän uskoisi, että olin kuvaa ottaessa aivan älyttömän väsynyt ja ärtynyt? Tuohon aikaan kiukkusin läheisille turhasta, koska olin niin stressaantunut.

Minun oli päästävä metsään, että rauhoittuisin edes vähän. Yritin rauhoittua kuuntelemalla äänikirjoja ja joogaamalla.

Viime juhannuksen koko perheen yhteinen telttaretki oli niin kiva, että teemme saman tänä vuonna uudestaan.

Tältä näyttää tyyppi, joka on pääsemässä merelle!

Ja tältä näyttää nainen, jonka akku on ihan tyhjä. Aikalailla tämän jälkeen jäinkin sairaslomalle.

Opintojen jatkaminen oli paras päätös aikoihin!

Tähän päättyy tämä muistelo. Vanhojen kuvien läpikäyminen on mulle terapiaa. Se on mulle yksi tapa kohdata vaikeat tunteeet. En ole poistanut itseltäni mitään ikäviä muistoja nostattavia kuvia tai kuvia entisestä elämästä. Ne ovat kaikki osa sitä tarinaa, joka on tehnyt minusta minut.

Kesäloma alkoi!

Minulla ja tyttärilläni alkoi eilen kesäloma! Tai ainakin hyvin paljon rennompi arki. Mulla on koko kesän ajalle suunniteltuna vain pari helpon oloista verkkokurssia ja yksi kiva valokuvausprojekti. Nyt pakkailemme laukkuja. Olemme lähdössä purjehtimaan Saaristomerelle.

Otan veneeseen läppärin ja tietysti kameran mukaan, eli saatte kuulumisia myös reissusta. Uskoisin, että kesällä mulla on enemmän aikaa myös kirjoittaa blogia. Kivaa!

Elämäni kevät

Aina keväisin muistelen aiempia keväitä ja samalla tulee pohdiskeltua elämän varrella koettuja asioita vähän sieltä ja täältä. Yksi elämäni käänteentekevin kevät oli vuonna 2000. Olimme parhaan ystäväni kanssa päättäneet, että nyt on se hetki, kun otamme isomman askelen itsenäistymisessä ja muutamme Helsinkiin. Olin tuolloin korviani myöten rakastunut Vantaalta kotoisin olevaan poikaan, johon olin pari kuukautta aiemmin tutustunut. Olimme löytäneet Hesarin sunnuntailiitteestä meille sopivan asunnon Hakunilasta. Työpaikkahaastattelut oli sovittuna Carrolsiin.

Muuttoa edeltävänä päivänä ajoin inssin ja sain ajokortiksi paperilapun todisteeksi ajoluvasta. Saimme muuttoauton isältäni lainaan. Auto oli 80-luvun kullanvärinen Mazda 323:sta. Muuttokuorman kuljettamiseen vuokrasimme Shelliltä ison kuomuperäkärryn, johon pakkasimme koko maallisen omaisuutemme. Muuttoavuksi pyysimme ammattipianistin, joka ei voinut kantaa raskaita juttuja, koska hän joutui varjelemaan käsiään. Hyvää seuraa hän sentään oli. 😀

Olen tässä kuvassa vanhimman tyttäreni ikäinen.

Lastasimme peräkärryn täyteen ja lähdimme ajamaan kohti Helsinkiä seikkailumielellä ja pieni uho päällä. Meidän päitä oli yritetty kääntää, mutta meitä ei pysäyttänyt mikään. Helsinkiin oli päästävä! Oli maaliskuun 8. päivä ja seuraavaksi päiväksi meillä oli sovittuna työhaastattelut. Pääsimme noin 80 kilometriä Oulusta, kun tiellä oli iso lumikokkare, jota kokemattomana kuskina väistin. Autoon nähden suhteettoman iso ja raskas peräkärry (tämä selvisi myöhemmin) lähti pyörittämään autoa ja muutama sekunti myöhemmin auto tössähti vastaantulevien kaistan lumipenkkaan nokka siihen suuntaan, josta olimme tulossa. Penkkaan päädyttyämme ehdin jo ajatella, ettei käynyt mitään, mutta kohta auto heilahti perään ajaneen auton voimasta ja näin ikkunasta, kuinka peräkärryn sisältö ryöppyää tielle.

Menimme koko porukka tapahtuneesta aivan shokkiin. Muutamassa sekunnissa ehtii miettimään yllättävän paljon. Paikalle tuli hetkessä poliisi ja palokunta. Poliisit kuulustelivat meitä ja palokunta raivasi tavaraa tieltä. Perään ajaneen auton kuski oli yhtälailla järkyttynyt tapahtuneesta ja koitti saada meitä palaamaan takaisin Ouluun. Me ei edes harkittu, että seuraavalle päivälle sovitut työhaastattelut peruttaisiin, pakkohan meidän on mennä. Mennään vaikka ilman kalusteita ja autolla, jonka kyljessä on lommo ja vaurioitunut pakoputki, joka pitää järjetöntä mörinää. Sain 1000 markan sakot liikenteen vaarantamisesta ja kuulin, että peräkärry oli autoon nähden liian suuri ja raskas.

Meidän omaisuus jäi pitkin Rantsilan suoraa palomiesten kerättäväksi ja jatkoimme lähimmälle huoltoasemalle hetkeksi hengittelemään. Minä olin aivan järkytyksestä sekaisin ja soitin tietysti äidille. Äiti rauhoitteli puhelimen välityksellä ja sanoi, että “syökää koko porukka minun piikkiin kunnolliset ateriat ja koittakaa rauhoittua”. Ystäväni ja pianisti vain naureskelivat, kun eivät shokiltaan muutakaan osanneet.

Pakotin itseni rattiin tapahtuneen jälkeen, ettei minulle jäisi kammoa ajamiseen. Pelotti ihan hirveästi, mutta ajoin suoraan Helsingin keskustaan asti. Seuraavana päivänä menimme sovitusti työhaastatteluihin ja saimme molemmat työpaikat Helsingin Citykäytävän Carrolsista. 😀 Tämän jälkeen oli vuokrasopimusten vuoro. Allekirjoitimme sopimukset ja saimme avaimet suhteettoman isoon kämppään. 60-neliöinen kaksio oli aika kolkko ilman kalusteita. Kesä meni puuro- ja makaronilinjalla, kun muuhun ei ollut varaa. Kaikki rahat meni sakkojen ja muihin kolarista aiheutuneiden kulujen maksamiseen.

Elimme elämämme kevättä ja kesää. Makoilimme monena iltana kuormalavoista kyhätyillä sängyillämme, jotka olimme laittaneet pienempään huoneeseen peräkkäin. Olohuone oli tyhjillään. Ikkunan edessä roikkui mustat lakanat verhojen asemaa toimittamassa. Ystäväni kirjoitti jatkuvasti punakantiseen vihkoonsa mahtavia novelleja, joita hän luki minulle ääneen. Olimme kuin paita ja peppu. Minä kaljupäinen tyttö ja hän pörrötukkainen hippiäinen. Elämä oli meille täysin auki ja tuntui, että kaikki on mahdollista.

Nyt hippiäinen kirjoittaa työkseen. Muistan jo silloin ihmetelleeni, miten kukaan voi kirjoittaa niin värikästä kieltä. En voinut arvata, että minäkin voisin joskus saada rahaa kirjoittamisesta. Elämä on ihmeellistä.

Tänä keväänä hämmästelen sitä, että olen nyt keski-ikäinen kolmen lapsen äiti. Mun elämä on nyt mallillaan. Kaikkien näiden vuosien jälkeen jaksan edelleen uskoa siihen, että elämässä on kaikki mahdollista. Kaikista ihmeellisintä on se, että kolmen vuoden päästä minulla on täysi-ikäinen lapsi. Kaikenlaista on mahtunut näihin vuosiin, mutta katkeruus tai kyynisyys ei ole saanut minua vedettyä puolelleen. Eikä tule saamaan.

Ystäväkirja

Bongasin Martinan blogista ystäväkirja-postauksen ja ajattelin itsekin vastata näihin kysymyksiin. Rakastin nuorempana kaikkia ystäväkirjoja ja slämäreitä (miksi niitä teillä kutsuttiin?). Oli ihana lukea muiden vastauksia ja vastailla niihin itsekin. Vielä aikuisena sain lahjaksi aikuisten ystäväkirjan.

Horoskooppi? Vesimies

Paras juoma? Kahvi kauramaidolla, kuplavesi ja skumppa

Lempiväri? Oranssi, muttei pukeutumisessa, paitsi treenivaatteissa.

Lempiruoka? Varmaan joku tosi hyvä salaatti.

Lempi nimi? Eltsu

Suosikki vuodenaika? Kevät! Rakastan tätä valoa ja luonnon heräämistä.

Lempieläin? Kissa

Kirjasuositus? Katja Kallio: Yön kantaja

Suosikki leffa? Kill Bill -leffoista tykkäsin aikanaan tosi paljon ja lisäksi elokuvat Holiday, Pretty Woman, Nottinghill jne.

Lempimusiikki? Klassinen musiikki ehdottomasti.

Onnennumero? Neljä tai kuusi.

Hajuvesi? Clean Rain ja Clarins Eau des Jardins. Oon pitkään yrittänyt löytää uutta hyvää tuoksua. Ennen käytin aina pitkään yhtä ja samaa, kuten vaikka Hugo Bossin Femmeä, mutta en ole nyt löytänyt mitään tosi hyvää. Hajuveden pitäisi olla raikas ja särmikäs.

Laukku? Mun kohdalla puhutaan repusta. Jack Wolfskin, Haglöfs tai Halti, riippuu käyttötarkoituksesta. 😀

Auto? Ei ole eikä tule. Mulla on sen sijaan muutama oikein hyvä pyörä.

Tapa viettää vapaailta? Useimmiten olen ihan vain kotona rakkaiden kanssa. Joskus vietän siskon tai ystävien kanssa myös aikaa.

Viimeksi itkin? En muista tarkalleen, mutta tällä viikolla olen useamman kerran herkistynyt kyyneliin.

Viimeksi nauroin? Tänään Ramin tyhmille jutuille ja Heidin kanssa höpötellessä.

Viimeksi kehuin? Tänään laitoin Natalle instassa kehut, koska hän näytti hehkuvalta vaaleanpunaisessa asussaan sekä Nanalle upeasta gaalalookista.

Uskotko yliluonnollisiis asioihin? Ehkä vähän.

Paras paikka maailmassa? Ramin kainalo.

Seksikkäintä minussa? Ai minultako kysytään? Varmaan olemus ja eloisuus.

Lempijutut tällä hetkellä? Juoksutreenit, paljas asfaltti ja pyöräily.

Jos uskaltaisin niin? Tavoittelisin vielä rohkeammin asioita, joita haluaisin tulevaisuudessa tehdä.

Maailmankatsomukseni? En ihan tiedä mihin uskon, ehkä hitusen johonkin korkeampaan. Mielestäni kaikkia pitäisi kohdella samanarvoisesti.

Mottoni? Mitään varsinaista mottoa mulla ei ole, mutta haluaisin itse muistaa olla kiitollinen siitä mitä on eikä siitä mitä ei ole.

Erityistaitoni? Hmm. Olen tosi hyvä sotkemaan ja pistämään asiat kaaokseen, mutta samaan aikaan olen selviytyjä. Selviän kiperimmistäkin tilanteista luovuudella ja nopealla ongelmanratkaisutaidolla.

Mitä teen ensi vuonna? Valmistun ammattikorkeakoulusta ja löydän unelmieni työn tai kombon erilaisia töitä, joilla elätän itseni.

Keräilen? Ramin mielestä roskia, koska kierrätän kaiken mahdollisen.

Karmein paheeni? Tavaroiden jättäminen siihen paikkaan, jossa en sitä enää tarvitse.

Ihanin ominaisuuteni? Iloisuus ja optimistisuus.

Tämä saa minut onnelliseksi? Perhe, lapset, luonto, rakkaus, läheiset, ystävät.

Kirja ja biisi, jotka olisin halunnut itse kirjoittaa? En osaa nimetä yhtä yksittäistä kirjaa. Rachmaninovin pianokonserton nro 2 olisin halunnut itse tehdä. 😀

Elämäni tähtihetki? Lasten saaminen ja Ramin tulo mun elämään.

Keksintö jota ilman en voi elää? Varmaan kännykkä.

Tämä vie minulta jalat alta? Rami.

Vastaa ihmeessä samoihin kysymyksiin tuonne kommentteihin tai omaan blogiisi ja linkitä vastauksesi mulle. 🙂

Kuvat: Heidi Tainio

Aikuisopiskelijan ensitunnelmat

Eilen alkoivat opinnot. Uusi arki alkoi heti tiukasti ympäripyöreällä päivällä. Onneksi suunnitelmallinen puolisoni osasi ajatella puolestani, ja neuvoi minkälaiset eväät kannattaa ottaa mukaan. Itselleni asioiden ennakointi ja yksityiskohtien suunnittelu ei ole ollenkaan luontaista. Olen aina aivan liian optimistinen ja kuvittelen asioihin menevän vähemmän aikaa kuin niihin todellisuudessa menee. Arvioin ajankäytön aina alakanttiin. Kuvittelen, että käyn suihkussa viidessä minuutissa, meikkaan viidessä minuutissa, pukeudun kahdessa minuutissa jne. Jos jätän aamuille kaiken pakkaamisesta asun valitsemiseen (vaikeaa!) ja eväiden suunnitteluun ja valmistamiseen. Tunti ei välttämättä riitä suoriutumaan kaikesta tästä. Räjähtävät lähdöt onnistuvat minulta vain pakon edessä, sillä vaalin rauhallisia aamupala ja -kahvihetkiä. Päivä lähtee paljon mukavammin liikkeelle, jos ei ihan heti tarvitse lähteä sykkimään täysillä.

Opiskelujen aloittaminen on tuntunut ihanalta. Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu siltä, että nyt minulla on riittävästi valmiuksia ja motivaatiota suoriutua koulusta päättötodistus lapasessa pois. Kaikki työkokemus, erilaiset työtehtävät, ihmissuhteet, sosiaaliset taidot ja syvällinen tutustuminen itseeni – kaikista näistä on varmasti hyötyä opiskellessa. Suurin osa kanssaopiskelijoista ovat minua huomattavasti nuorempia ja luonnollisesti myös aivan eri elämäntilanteessa. Nuorempien opiskelijoiden into ja idealistisuus inspiroi minua, vaikka kyyninen täti sisälläni haluaisi joihinkin asioihin sanoa, että “odotapa vain kun elämä vähän opettaa”. En todellakaan aio sortua tuohon, sillä kukaan ei voi tietää mitä elämä kenellekin opettaa, tai on opettamatta.

Parasta aikuisena opiskelemisessa on se, ettei tarvitse ottaa itseään niin kamalan vakavasti. Aamun ruotsin tunnilla olin aivan toopena ja myönsin heti vieruskavereille, että nyt olen vahvasti epämukavuusalueella. Eipä se tuntunut muillekaan olevan helppoa. Yritimme tietysti tosissamme ja kannustimme toisiamme. Nuorempana opiskellessa olin aiempien koulutraumojen vuoksi koulussa aina suorastaan paniikissa. En uskaltanut viitata, jos en ollut 100 % varma, että osaan antaa oikean vastauksen. En todellakaan osallistunut keskusteluun, koska pidin itseäni muita tyhmempänä. En uskaltanut yrittää, koska pelkäsin tekeväni itsestäni naurunalaisen. Miten silloin voi edes oppia mitään? En osaa mitään, en opi mitään -esto on mennyt pois päältä ja haluan oppia uusia asioita -kytkin on väännetty päälle.

Tänään on siis toinen koulupäivä viikon kolmesta lähiopetuspäivästä ja jo nyt mietin selviydynkö tästä laatimastani lukujärjestyksestä. Maanantaisin ja tiistaisin on pitkät, lähes ympäripyöreät, päivät ja torstaisin on vain neljän tunnin luentosetti. Tällä hetkellä hiukan arveluttaa näiden kurssien määrä ja niiden eteen vaadittava työmäärä. Yllättäen kursseista suoriutumiseen vaaditaan melkoisesti työskentelyä luentojen ulkopuolella. Esimerkiksi kolmen opintopisteen eteen täytyy tehdä n. 80 tuntia itsenäistä työtä/ryhmätyötä.

Kohta on tämä kahden tunnin tauko oppituntien välissä kulutettu koulun kahviossa tätä postausta kirjoittaen. En usko, että tulen jatkossa kauheasti kirjoittelemaan opiskelemisesta, ellette sitä erikseen toivo. Kertokaa ihmeessä postaustoiveita, toteutan niitä mahdollisuuksien mukaan. Ensi viikolle olen kaavaillut kirjoittavani paljon pyydetyn postauksen mun ruokavaliosta ja julkaista koko viikon sensuroimattoman ruokapäiväkirjan kuvien kera. Inspiroiduin Jennyn postauksesta ja ajattelin tehdä vähän vastaavanlaisen toteutuksen. En ole tätä aiemmin oikein tohtinut toteuttaa, koska syön aivan tavallista epäesteettistä kotiruokaa. En koskaan valmista mitään kauniita smoothie bowleja, paremminkin porridge bowleja, jossa koristeena törröttää lusikka. 😀

Kivaa viikkoa! Miten sun viikko on alkanut? 🙂

Parasta juuri nyt

Mulla on tällä hetkellä aivan älyttömän inspiroitunut ja hyvä fiilis. Pitkä sairasloma, sen päälle pidetty loma ja lepo on tehnyt tehtävänsä. Olen nyt intoa ja energiaa täynnä. Maanantaina alkaakin sitten uusi arki. Tuleva tietysti jännittää ja vähän pelottaakin, eniten raha-asioiden takia. Uskon kuitenkin, että asiat selviää. Parasta tässä oman itsensä herruudessa on se, että voin tehdä tasan niitä asioita, joihin mun voimavarat ja mielenkiinto riittää opintojen ohessa. Olenkin luonnostellut postausta, jossa kertoisin tarkemmin yhteistöistä ja niihin liittyvistä periaatteistani. Nyt kuitenkin haluan fiilistellä, koska olo on juuri nyt onnellinen ja kiitollinen.

Paita hiessä sydämellisessä ilmapiirissä

Tämän hetken hyvä olo ja energiapiikki kumpuaa aamun tapahtumasta. Kävin Real Training Campin lanseeraustilaisuudessa. Oli ihana treenata pitkästä aikaa niin, että tuli kunnolla hiki. Parasta treeneissä oli se, kun pelkäsi treeniä etukäteen, koska rata oli tosi raskas ja haastava, mutta suoriuduimme Heidin kanssa siitä kunnialla. Jalan vuoksi tällainen pelleily ei ole fiksua, mutta jääköön tuo repiminen tuohon yhteen kertaan. Treenin päätteeksi saimme Foodinin tarjoaman herkullisen aamupalan, jota syödessä keräännyimme rinkiin kuuntelemaan pskoterapeutin ja papin (Riina Luomanperä) ajatuksia kehon ja mielen vaikutuksista toisiinsa. Ihanan avoin ja lämminhenkinen keskustelutuokio. Kiitos kaikille paikalla olleille ja erityisesti Martinalle ja Nannalle kutsusta ja tapahtuman järjestämisestä!

Koulu alkaa

Odotan innolla maanantaita, kun pitkän tauon jälkeen kipitän Haaga-Helian Pasilan kampukselle jatkamaan journalismin opintoja. Penaali on hommattu, samoin uusi tietokone ja muistiinpanovälineet. Mä olen valmis. Opintojen keskeytyminen on vaivannut mua säännöllisesti, joten nyt tuntuu tosi hyvältä, kun pääsen vihdoinkin hoitamaan sen rastin pois mun listalta. Kevään lukujärjestys on laadittu ja jos asiat menevät, kuten olen kaavaillut, saisin jo kevään aikana reippaat 60 opintopistettä kasaan. Olen yrittänyt jankuttaa itselleni, että jos tämä tahti vaikuttaa yhtään liian kunnianhimoiselta, täytyy osata löysätä. Ainakaan lukujärjestys ei näytä pahalta, mutta kuinka paljon kurssit muuten työllistää, se jää nähtäväksi.

Yhteinen harrastus tyttären kanssa

Tällä hetkellä yksi ilahduttavimmista asioista on minun ja vanhimman tyttäreni (14 v.) yhteinen harrastus. Käymme yhdessä treenaamassa Esportissa. Teen yhteistyötä Esportin kanssa ja saimme sieltä kuukausikortit veloituksetta. Aloitimme varovaisesti ryhmäliikuntatunneista: olemme käyneet testaamassa ilmajoogaa ja uhrauduin myös tanssilliselle tunnille häpäisemään itseni. Eräänä päivänä sain tytön houkuteltua kuntosalin puolelle ja ihmeekseni hän tykästyi treenaamaan myös ihan perinteistä punttia, tosin enimmäkseen ilman puntteja. Näistä meidän yhteisistä treenituokioista on tullut mulle tosi tärkeitä. Treeneihin kävellessä ehtii vaihtaa kuulumisia pidemmän kaavan kautta ja viimeksi jäimme salille vielä saunomaan. Pienempien pirpanoiden kanssa yhteistä aikaa tulee vietettyä fudistreeneihin saattaessa (matkat julkisilla n. 60 min suuntaansa). Toivon kovasti, että jokaiselle lapselle liikkumisesta tulisi luonnollinen osa arkea. En halua pakottaa ketään liikkumaan, vaan haluan kannustaa löytämään oman tavan liikkua ja nauttia liikunnasta.

Endorfiinikoukussa 8-vuotta

Blogi täytti eilen 8-vuotta. Tuntuu uskomattomalta, että olen tehnyt tätä jo niin pitkään. Itse asiassa juuri blogia aloitellessani olin joutunut keskeyttämään opinnot ja siirtymään työelämään. Mun elämän vaikeimmat ja vaativimmat vuodet osuu näihin kahdeksaan vuoteen. Tänä aikana mun elämässä on ollut työttömyyttä, työpaikan vaihtamista, itsensä etsimistä, masennus, avioero, uuden kumppanin löytyminen, urakriiseilyä, uusperhe, naimisiinmeno, työuupumus ja nyt viimeisimpänä käännöksenä tämä opiskelemaan lähteminen. Olen muuttunut paljon ja arvomaailmanikin on muuttunut tänä aikana. Kaikesta oppii ja ehkä suurin oppi näiltä vuosilta, joka auttaa mua käytännön elämässä eniten, on ymmärrys. Marissa on näistä puhunut Instagramissaan viime aikoina ja olen nyökytellyt kovasti mukana. Omien vastoinkäymisien ja kokemusten myötä on oppinut ymmärtämään muita paremmin. Huonoa kohtelua ei tarvitse hyväksyä, mutta voi yrittää ymmärtää, miksi joku haluaa olla toiselle ilkeä tai kohdella toista huonosti. Usein ilkeällä ja huonoa fiilistä ympärilleen levittävällä ihmisellä on itsellään joku haaste menossa, josta johtuen hän käyttäytyy kuten käyttäytyy.

Kuva: Jonne Eskola

Kirkas mieli

Tällä hetkellä iloitsen myös siitä, että mun olo on näin hyvä. Enää en koe itseäni masentuneeksi eikä ahdistukohtauksia tule enää. Pääsen ylös sängystä ja nautin arjesta ja ihmisten seurasta. Nämä asiat eivät ole olleet mulle itsestäänselvyys. Tänään Real Training Campin loppuringissä puhuttiin juuri tästä. Mulla salassa vierähti kyynel poskelle, kun kuuntelin psykoterapeutin kuvausta masentuneesta ihmisestä. Mä niin tiesin mistä se puhuu. Masentuneen voi tunnistaa jo kävelytavasta ja kehonkielestä. Minulle tärkein apu toipumiseen oli liikkuminen. En tiedä mitä olisi tapahtunut ilman ulkoiluhaastetta ja päivittäistä ulkoilua. Tätä tuo psykoterapeutti Riina Luomanperäkin tänään korosti. Ihminen on luotu liikkumaan ja kun masentunut saa itsensä liikkeelle, sen avulla alkaa paraneminen. Minua liikunta on auttanut niin paljon. Mönkisin varmaan vieläkin siellä syvässä pimeässä suossa ilman liikuntaa. Lisäksi toipumisessa on auttanut kirjoittaminen ja tämä blogi. Blogi on mulle kuin paras ystävä, joka on kulkenut mukana kaikissa vaiheissa. Vaikka en tänne niistä kaikista vaikeimmista asioista kirjoittaisi, niin blogi on auttanut näkemään valon ja elämän positiiviset puolet. Viimeiset pari kuukautta on jälleen opettanut paljon ja ymmärrän nyt itseäni taas vähän paremmin. Kerron ehkä näistä oivalluksista tarkemmin vielä joskus.

Mikä on sun elämässä parasta juuri nyt?

Vuoden 2017 parhaat hetket

Kulunut vuosi on ollut haastava, mutta opettavainen. Viime kuukausina olen pohtinut paljon mennyttä ja sitä, mitä kaikkea olen oppinut itsestäni. Tätä vuotta on sävyttänyt harmaan eri vivahteet ja tahmeus, mutta siitä huolimatta en nyt halua enää yhtään pureutua niihin. Haluan tässä postauksessa keskittyä kaikkiin ihaniin hetkiin, joita sain vuoden aikana kokea. Nyt nostan jokaiselta kuukaudelta joitakin muistamisen arvoisia hetkiä. Valitettavasti tuo vuoden ympärillä leijunut harmaus on vaikuttanut myös siihen, että kuvia on normaalia vähemmän.

Tammikuu

Pakkasretki rakkaan kanssa.

Tyttöjen reissu Hotel Rantapuistoon

Helmikuu

Pääsin mukaan Speedo-jengiin ja aloin käymään säännöllisesti uimassa. Uintiharrastus tuli ihan varmasti jäädäkseen.

Perheen omat pipolätkäpelit. Opin vahingossa luistelemaan, kun keskityin luistelemaan kiekon perässä. Vahingossa käännökset ja takaperin luisteleminen alkoi sujua.


Retket ovat olleet tänä vuonna erityisen tärkeitä. Luonnon rauha ja yhdessäolo on ollut juuri sitä mitä olen tarvinnut.

Maaliskuu

Iloitsin juoksusta ja Vauhtisammakko-treeneistä (niin kauan kun sitä kesti). Juoksu tuntui ihanalta ja kunto nousi kohisemalla.


Jukola-projekti starttasi oikein kunnolla ja rakastin suunnistusta heti alusta alkaen.

Kävin esikoisen kanssa kuvattavana Yvette-yhteistyön merkeissä. Kuva: Alice Pittacolo

Huhtikuu

Järjestin Evoken ja Yvetten aamutapahtuman.

Suunnistin elämäni ensimmäistä kertaa radan yksin. Ja rakastin lajia taas hiukan enemmän.


Kävin tyttöjeni kanssa Turussa Caribiassa samalla reissulla, kun edustin Suuntoa ja Evokea juoksumessuilla. Monta kärpästä yhdellä iskulla.


Nämä meidän retket ovat vaan aina yhtä tärkeitä retkiä. Huhtikuulle osui aika monta työhön liittyvää tapahtumaa illoille ja viikonlopuille ja koko kevään pyöri yksin mun harteilla koko Jukola-projektin organisointi. Tähän päälle tietty kaikki muut työt ja arki.

Toukokuu

Sain houkuteltua keskimmäisen tytön mun mukaan suunnistustreeneihin. En halunnut nyt muistella sitä harmautta, mutta kärsin siitä, kun jouduin olemaan niin paljon pois kotoa iltaisin ja viikonloppuisin.

Juostiin Jukola-jengillä Bodom Night ja seuraavana aamuna lensin Ramin kanssa Kreikkaan lepäilemään.

Loma oli ihana!

Toukokuun lopulla pääsin naisten kanssa viikonlopuksi purjehtimaan! Tämäkin oli ihana reissu.

Kesäkuu

Jukola-projektin viimeisissä yhteistreeneissä satoi kaatamalla vettä, mutta treenit olivat ihan älyttömän kivat!

Jos tästä vuodesta tekisi jonkun top 3 listan, niin Jukolan viesti menisi siihen. Aivan mieletön kokemus, joka täytyy kokea vielä uudestaan.

Koko perheen juhannusretki oli myös tosi ihana! Tämäkin täytyy ottaa uusiksi.

Heinäkuu

Ramin pikkuveli meni naimisiin. Juhlat olivat todella kauniit ja kivat!

Opeteltiin Evoken tapahtumassa surffaamaan. Oli ihan sairaan vaikeaa, mutta hauskaa!
Lomailin viikon näiden naurunaamojen ja äitini kanssa purjehtien.

Summer Challenge -seikkailukisa oli tosi hauska kokemus siskon miehen kanssa. Tämän jälkeen jalkaan laitettiin kortisonipiikki.

Elokuu

Toinen kesälomaviikko meni lasten kanssa rannalla, museoissa, serkkujen kanssa hengaillessa ja sukulaisten kanssa juhlien elokuun synttärisankareita. Kuva: veljeni Jaakko

Kävin ystävien kanssa poimimassa mustikoita ja istumassa mättäällä.

Vuoden yksi kohokohdista oli tämä Saariselkä MTB -kisa ja viikonloppu kokonaisuutena. On myös ollut mahtava tutustua Martinaan Evoke-yhteistyön myötä!

Syyskuu

En pysty edes kuvailemaan miten tärkeitä nämä Lapin reissut ovat mulle. Yhdessäolo tuon mun oman mörököllin kanssa, somettomuus ja luonto! Kaikki ihanat asiat yhdistyy.

Lokakuu

Lokakuun, syksyn, talven ja koko elämäni turvasatama. En tiedä mitä tekisin ilman tuota ihmistä.

Marraskuu

Ulkoilu piti mut järjissäni, toi lohtua ja sisältöä elämään.

Joulukuu


Onnistunut joulu, kohentunut vointi, ystävät ja läheiset. Siinä joulukuun tärkeimmät tiivistettynä.

Huh. Olipa tämä kuitenkin tunteikasta. Väkisin puskee monenlaista ajatusta pintaan, mutta yritin viimeiseen asti pitää tämän postauksen positiivisena ja löytäen ne hyvät hetket. Samalla tajuan, miten paljon aikaisemmin olisi pitänyt ymmärtää tehdä muutoksia. Oppivuosi, otetaan tämä sellaisena.

Minkälainen sun vuosi oli? Mitkä on sun vuoden top 3 tapahtumat tai asiat?