Masennus ja liikunta

Sain ensimmäisen masennusdiagnoosin vuonna 2013. Siihen asti olin työntänyt vaikeat ajatukset ja tunteet syrjään ja koittanut vain porskuttaa eteenpäin. Sain tuolloin työterveyslääkärin vastaanotolta kolme paperia: reseptin masennuslääkkeisiin, sairaslomatodistuksen ja lähetteen psykiatrille.

Olin diagnoosista hämmentynyt. Enhän minä ole masentunut, koska olen toimintakykyinen, hymyilen, nauran ja käyn töissä. Seitsemän vuotta sitten masennuksesta ei vielä puhuttu kovinkaan avoimesti ja muistan, kuinka minua hävetti masennusdiagnoosini. Omakin mielikuva masentuneesta oli kummallinen. En tiedä mistä se mielikuva oli syntynyt, että masentunut ihminen olisi mustiin pukeutunut, täysin iloton ja toimintakyvytön, joka vain makaa sängyssä. Muistan, että jouduin vakuuttelemaan jopa läheisille, että masennusdiagnoosini ei ole väärä, vaikka pystyn urheilemaan ja näen elämässä ilon pilkahduksia. Pahimpina hetkinä paha olo näkyi myös kodin ulkopuolella. Hetki ennen sairaslomalle jäämistä purskahtelin itkuun työpaikalla eikä työnteosta meinannut tulla mitään. Muuten pystyin pitämään kulissit aika hyvin pystyssä, mutta kotona en sitten jaksanutkaan enää mitään. En ollut jaksanut pitkään aikaan. Nykyään tiedetään, että masennus on sairaus siinä missä muutkin, tämä sairaus on vain pään sisällä ja sitä on ulkopuolisten vaikea havaita.

Ennen masennusdiagnoosia ja pitkään sen jälkeenkin, liikunta oli minulle niitä ainoita toimivia keinoja saada oloani helpotettua. Sain toki masennuslääkkeet ja söinkin niitä puoli vuotta helpottaakseni vaikeinta ahdistusta, mutta halusin päästä lääkkeistä mahdollisimman nopeasti eroon ja hoitaa itseäni terapian ja itsetutkiskelun keinoin.

Olen ratkaisukeskeinen ihminen ja pyrin aina löytämään asioille selityksen. Teen aina olon helpottamiseksi jonkinlaisen toimintasuunnitelman. Koen, että tämä on se syy, miksi olen toipunut masennuksistani aina melko nopeasti. Olen allerginen yltiöpositiivisuudelle ja sellaiselle scheisselle, jossa jauhetaan, että universumi antaa sinulle takaisin sen, mitä itse sille annat. Että hampaat irvessä vaan uskot unelmiin, niin kaikki järjestyy. Minulle toimiva selviytymiskeino on ollut pyrkiä näkemään tulevaisuudessa aina edes yksi, pieni, hyvä ja tavoittelemisen arvoisen asia. Joku syy, jonka takia kannattaa koittaa jaksaa. Tämän lisäksi olen pyrkinyt pitämään itseni voimieni puitteissa aktiivisena.

Liikunta on minulle aidosti yksi tärkeimmistä hyvinvointini ylläpitäjistä ja tärkeä lääke masennuksesta toipumisessa. Mua suututti ihan kamalasti se, kun sairauttani ja sairasloman tarvetta epäiltiin sen takia, kun pystyin harrastamaan liikuntaa. Toipumiseni olisi ollut paljon hitaampaa, jos olisin jäänyt sängynpohjalle itkemään ja kieriskelemään itsesäälissä. Tein sitä jo ihan riittävästi. Muistan lääkäreiden ja psykologien aina kehottavan, että tee sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli. Yritin pitää sen kirkkaana mielessä. Kirjoitin, otin valokuvia, kuuntelin musiikkia ja liikuin.

Masentuneena koin konkreettisesti sen, kuinka hyvää liikunta ja erityisesti luonnossa liikkuminen ihmiselle tekee. Muistan monet kerrat, kun olin maannut koko pitkän päivän sängyssä itkemässä ja kun lopulta sain kammettua itseni kävelylle, tunsin matkan edetessä, kuinka olo keveni eikä asiat enää tuntuneet aivan niin kamalilta kuin aiemmin. Sen vuoksi ulkoilin ja liikuin aina, kun vaan voimat sen sallivat. Kevyt liikuskelu ja pienten askareiden tekeminen kiinnitti arkeen ja toi vaikeisiin ajanjaksoihin ryhtiä ja rakennetta. Vaikka näen nyt jälkikäteen, että aktiivinen bloggaaminen ja somettaminen oli yksi iso kuormitustekijä ja osatekijä uupumiselle, tuolloin koin, että blogin pitäminen piti minut pinnalla. Se oli mielekästä ja koin, että minulla on edes yksi tehtävä ja syy nousta sängystä.

Vaikeina masennusjaksoina liikkuminen oli fyysisesti vaikeampaa. Silloin minulla istui norsu rinnan päällä eikä henki kulkenut kunnolla. Tuolloin olin vielä aika kova suorittaja, joten urheilin siitä huolimatta hampaat irvessä. Työuupumuksen aikaan ja sen jälkeen, urheilu oli käytännössä mahdotonta. Kroppa tilttasi aivan täysin ja siitä toipuminen kesti kauan. Silloin kykenin vain kävelemään ja pyöräilemään kevyesti. Mitään raskaampaa en voinut tehdä pitkään aikaan. Vasta kahden vuoden päästä uupumisesta olen voinut palata takaisin raskaampien treenien pariin ja yhä edelleen minun täytyy kiinnittää palautumiseen erityisen paljon huomiota.

Olen edelleen taipuvainen masentumaan ja siksi olen opetellut keinoja selviytyä siitä. Alakulon iskiessä pyrin olemaan itselleni armollinen ja keventämään arkea. Tuolloin en yritä väkisin puunata kotia ja koittaa jatkuvasti olla paras versio itsestäni kaikilla elämän osa-alueilla. Annan itselleni löysää ja tiputan arjesta pois kaiken sen, mikä ei ole pakollista. Tuolloin pyrin pitämään itseni sen verran aktiivisena, että tulee tunne, että on tehnyt edes jotakin. Jonakin päivänä se voi olla yksi koneellinen pestyjä pyykkejä, toisena päivänä sängyn petaaminen, kolmantena rauhallinen kävelylenkki tai kevyt salitreeni… Pienin askelin, pienin teoin. Minulle pahinta myrkkyä on juuttua sängynpohjalle, koska sen osaan valitettavan lahjakkaasti. Sieltä ylös kampeaminen on vaikeaa ja joskus mahdotonta. Sängyssä märehtiminen imee minut mustien ajatusten spiraaliin, siksi koitan joka päivä löytää sen yhden kirkkaan ajatuksen, jonka avulla jaksaisin eteenpäin. Enää en juutu sänkyyn päiviksi, vaan korkeintaan tunneiksi.

Onneksi edellisestä vaikeammasta jaksosta on nyt kulunut aika tarkalleen vuosi. Tämänkin vuoden aikana olen oppinut itsestäni paljon lisää. Työkalupakkini karttuu koko ajan.

Meriterapiaa

Mun mieli on viistellyt koko kesän alamaissa. Tässä on ollut vähän kaikenlaista, josta en halua puhua julkisesti. Välillä on ollut vaikea selviytyä arjesta. Olen ollut ihan kamalan väsynyt, enkä ole jaksanut tehdä mitään. Passiivinen elämäntyyli saa minut voimaan entistä huonommin. Minut on luotu liikkumaan. Liikunta kohottaa mielialaa, tarvitsen sitä selviytyäkseni.

Odotan ensi viikon Levi Extreme Triathlonia. On ihana lähteä Lappiin hikoilemaan huolet ja murheet pois mun kropasta ja olemaan omien ajatusteni kanssa. Suorituksesta tulee pitkä, siinä ehtii ajatella yhtä sun toista.

Tällä hetkellä tuntuu, että ajatukset on kertynyt päässä yhdeksi isoksi möykyksi, enkä ota siitä selvää. Ajattelin hakata tuon möykyn Levin maisemissa pieniksi paloiksi ja jättää ne palat sinne Lappiin.

Tänä viikonloppuna lähden äitini kanssa merelle lepäilemään. Vietin kaksi viikkoa sitten viikonlopun äidin merellä. Se teki tosi hyvää! Katsokaa itse.

Hyvää viikonloppua! Muistakaa levätä!

Endorfiinikoukussa 9 vuotta: blogihistoriani pikakelaus

Blogini täytti tämän viikon torstaina 9 vuotta. Viime päivinä on tullut muisteltua tapahtumia blogihistorian varrelta. Monenlaista on mahtunut näihin vuosiin – huippuhetkiä ja pohjakosketuksia. Olen kirjoittanut tätä muistelmapostausta koko viikon. Tämä on ollut samalla itselleni jälleen yhdenlainen terapiaistunto.

Tässä nyt sitten tulee katsaus yhdeksän blogivuoden ajalta. Postaus on todella pitkä.

2010: Perustin blogin pysyäkseni positiivisena

Perustin Endorfiinikoukussa-blogin tammikuussa 2010. Olin kokeillut bloggaamista muutaman kerran ennen Endorfiinikoukussa-blogia, mutta näistä yritelmistä puuttui punainen lanka. Muoti ei ollut tarpeeksi mun juttu, eikä neulominen, eikä siskon kanssa aloitettua blogia tullut päivitettyä säännöllisesti. Arjesta en halunnut kirjoittaa, sillä se oli tuolloin suorastaan ahdistavaa.

Elettiin taantuman jälkeistä aikaa. Taantuma valitettavasti rutisti perhettämme isolla kouralla ja ravisteli vielä päälle oikein kunnolla. Olin joutunut jättämään opinnot kesken ja tarkoituksena oli siirtyä kokonaan työelämään. Olin blogin perustamishetkellä työtön. Työttömyyttä ei kestänyt onneksi montaa päivää, kun sain nopeasti vakituisen työpaikan. Taantuman seuraukset eivät ihan heti hellittäneet. Elämää varjosti monta vuotta ärsyttävä musta pilvi. Blogi oli minulle väylä pysyä positiivisena ja löytää elämästä ilonaiheita. Halusin myös ylläpitää kirjoitustaitoa journalismiopintojen jäätyä kesken.

Tuosta alkaen olen harrastanut työmatkapyöräilyä.

2011 : Blogi siirtyi lehtitaloon ja uskalsin kertoa läheisille blogista

Olin vuoden verran kirjoittanut blogia kaikessa hiljaisuudessa. En kertonut harrastuksestani oikein kenellekään, vain pari ihmistä lähipiiristäni tiesi blogista. Blogini nousi Blogilistalla seuratuimpien blogien listalle ja sain nopeasti paljon lukijoita. Tämä näkyi myös kommenttien määrän lisääntymisenä.

Sain yllätyksekseni yhteydenoton Bonnierilta. He halusivat blogini Evitan uudelle verkkosivulle, johon tuli minun blogin lisäksi muutama muu blogi. Sain blogin kirjoittamisesta pientä palkkiota joka kuukausi. Se tuntui huikealta!

Yksityiselämä oli yhtä sotkua. Olin kolmenkympin kriisissä ja itseni kanssa aivan solmussa. Kesällä yritimme erota. Asuimme muutaman viikon erillään, kunnes palasimme kuitenkin yhteen.

2012: Paikallaan tamppaamista ja ensimmäinen maraton

Pahimpien kriisien hälvettyä vietettiin vuosi myöhässä mun kolmekymppisiä. Tykkäsin työstäni vakuutusyhtiössä. Innostuin entisestään valokuvaamisesta. Kuvasin paljon edellisvuonna ostamallani ammattilaistason kameralla (mulla on sama kamera edelleen käytössä). Bloggaaminen oli kivaa vastapainoa toimistotyölle. Blogin ja treenaamisen lisäksi tienasin yritykseni kautta ylimääräistä rahaa valokuvaamalla asuntoja myynti-ilmoituksia varten. Arki oli aika tiivistä kolmen pienen lapsen kanssa. Vanhin oli jo koulussa.

Vietin paljon aikaa kahden hyvän ystäväni kanssa, joiden kanssa olin myös samassa työpaikassa.

Tytöt olivat vielä niin pieniä, että pystyin vetämään niitä kolmen pulkan letkassa Otaniemen ympäri.

Jokakesäiseltä purjehdusreissulta

Juoksin ensimmäisen maratonin.

Syksyllä minulla oli kaksi koululaista.

 

2013: Olkapääleikkaus ja masennus

Tämä(kin) oli kamala vuosi. Olin fyysisesti parhaimmassa kunnossa olkapääleikkauksen kuntouksen jälkeen. Olin viimeisen päälle tikissä – ulkoisesti. Henkisesti olin aivan romuna. Olin itseni kanssa aivan umpisolmussa. Olin vuosia työntänyt vaikeat asiat sisälläni yhteen lokeroon, mutta vuonna 2013 tuo lokero tuli täyteen ja räjähti. En osannut tunnistaa mitään varoitusmerkkejä. Yritin suorittamisella peittää kaikki tunteet. Luulin, että mitä kovempaa treenaan, saisin sen lokeron pysymään kiinni. Juoksin pahan olon höyryillä maratonennätyksen. Juokseminen ja raskas treeni ei kuitenkaan auttanut henkiseen pahoinvointiin. Tuli stoppi. Jouduin sairaslomalle, sain lähetteen psykiatrille ja psykoterapiaan. Aloitin terapian. Aloin vähitellen tutustua itseeni ja ymmärtää, että myös minulla on arvo eikä se arvo määräydy ulkokuoren perusteella.

Evita-lehti lakkautettiin ja blogi siirtyi FitFashion-blogiportaaliin. Tänä vuonna aloitin yhteistyön Suunnon kanssa ja tein yritykseni kautta sivuduunina Vapianon somesisältöjä.

Treenejä ei jätetty väliin.

Kaaduin työmatkalla ja satutin olkapään. Vuosi myöhemmin olkapääni leikattiin kuntoon.

Kuvasin itseäni edestä, takaa ja sivulta. Olin tosi tiukassa kunnossa, mutta en siltikään kelvannut itselleni.

Tällainen minä oikeasti olen. Riehakas pelleilijä. Tämän puolen näytän silloin kun olen turvallisella maaperällä luotettavien ihmisten seurassa. Tämä kuva on äidin ja äidin ystävän kanssa tehdyltä pitkältä purjehdusreissulta. Tuolla reissulla purjehdimme viikossa Oulusta Ahvenanmaalle. Tuo reissu on yksi parhaimmista reissuistani. Koin olevani vapaa.

Treenasin hullunlailla. Juoksin toisen maratonin, jonka tulos on edelleen ennätykseni: 3:45.

Ostin maantiepyörän ja rakastuin pyöräilyyn entistä syvemmin.

Tutustuin Heidiin ❤️

Sain masennusdiagnoosin ja olin sen takia reilun kuukauden sairaslomalla. Tämä kuva on sairaslomalla tehdyltä kävelyltä.

2014: Terapiaa ja ero

Toivuin masennuksesta. Kävin terapiassa ja aloin vähitellen päästä jyvälle siitä kuka olen. Aloin nähdä ne asiat, joita olin vuosia juossut pakoon. En ollut vielä keksinyt muuta keinoa helpottaa pahaa oloa kuin urheileminen, vaikka olin oppinut vuosien tauon jälkeen uudestaan itkemään.

Treenasin edelleenkin tosi paljon. Pääsin keväällä adidasheimoon, joka tuntui tosi hienolta. Olin edellisvuonna seurannut ensimmäisen adiasheimo-jengin treenejä somesta ja haaveilin pääseväni mukaan. Tutustuin tämän projektin myötä moneen tyyppiin, jotka ovat edelleen tavalla tai toisella elämässäni mukana. Tänä vuonna löysin Helsingin Urheiluhieronnan.

Kolme vuotta kestänyt pariterapia ja oma terapia auttoi tekemään eropäätöksen meidän kaikkien parhaaksi. Kesän aikana kävimme lukuisia keskusteluita asiasta ja käänsimme vielä ne pienimmätkin kivet ennen erilleen muuttoa.

Minun piti juosta tänä vuonna uusi maratonennätys, mutta eropäätöksen vuoksi jätin Tallinnan maratonin väliin. Loppukesällä aloitin yhteistyön Vauhtisammakon, 2XU:n ja Sykesportin kanssa. 🙂 Jälkimmäisestä tuli seuraavana vuonna lähes vuodeksi minun työpaikka. Blogi siirtyi myös työnantajan sivustolle. Tänä vuonna tein myös yhteistyötä Evoken kanssa, josta tuli myös myöhemmin mun työpaikka.

Minä edestä, minä takaa… Huoh. Hörähtelin ääneen näille kuville ja kuvakulmille.

Niiden kahden työkaverin ja ystävän kanssa jälleen viettämässä iltaa.

Adidasheimo-fiilistelyä.

Ellan kanssa juostiin samaa tahtia.

Vauhtisammakon Mikko teki mulle juoksutekniikka-analyysin ja aloitettiin yhteistyö.

Meriterapiaa eron jälkeen.

Olin ensimmäistä kertaa yksin reissussa. Lähdin Evoken maksamana Laura Peipon järjestämälle Ruska Bootcampille. Oli huippu reissu!

2015: Isoja päätöksiä, elämäni rakkaus ja uuteen elämään sopeutumista

Tämä ja edellinen vuosi oli blogin kulta-aikaa. Sain jatkuvasti uusia isoja yhteistyökumppaneita. Olisin voinut jättäytyä päivätyöstä ja hypätä blogin varaan, mutta en halunnut. En ollut valmis ansaitsemaan elantoa yksityiselämän kustannuksella.

Jälkikäteen tuntuu hurjalta, kuinka tapahtumarikas vuosi 2015 oli. Olin edellisen vuoden viimeisinä päivinä tavannut Ramin. Rakastuimme välittömästi. Kaikki tuntui heti hyvältä ja oikealta. Asiat etenivät todella nopeasti. Tänä vuonna tapahtui uuden parisuhteen lisäksi muitakin isoja asioita. Irtisanouduin viisi vuotta kestäneestä työsuhteesta vakuutusyhtiössä saatuani Sykesportista työtarjouksen. Työsuhde kesti 10 kuukautta ja päättyi talousvaikeuksien takia irtisanomiseen. Opin tuosta lyhyestä työsuhteesta todella paljon, vaikka silloin koko juttu tuntui virheeltä ja epäonnistumiselta.

Yksityiselämä oli täynnä isoja muutoksia ja sopeutumista, joilla keskustelupalstat riemuissaan repostelivat. Olin näistä aivan rikki. Tein jopa rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta. Kävin edelleen terapiassa. Onneksi. Muuten en ehkä olisi pysynyt kasassa. Harkitsin näiden keskustelupalstan riepottelujen vuoksi bloggaamisen lopettamista. Minusta tuli paljon varautuneempi. Jätin lapset pois blogista ja somesta joksikin aikaa, kunnes myöhemmin uskalsin avata taas enemmän ja aidommin.

Uuden elämäntilanteen vuoksi treenirytmin ylläpitäminen oli vaikeaa. Lapsellisina viikkoina ainoa liikunta oli työmatkaliikuntaa tai lasten kanssa yhdessä liikkumista. Lasten kanssa yhdessä vietetty aika oli ihanaa ja arvokasta. Meistä alkoi muodostua tiimi, perhe.

Blogin kautta tuli paljon menoja. Oli paljon yhteistöitä, tapahtumia ja juoksukilpailuja. Vuosi oli tosi hektinen ja täynnä muutoksia.

Ystävystyin Heidin kanssa

Aloitimme retkeilyn. Rakastuin siihen hyvään oloon mikä luontoretkistä jäi.

Rakastuin myös polkujuoksuun.

Juoksin puolimaratonilla ennätyksen 1:45.

Rakkaat ❤️

Juoksin ainakin yhdeksässä eri juoksutapahtumassa, joista 7/9 juoksin Heidin kanssa. Ajattelin, että menin Vaarojen maratonille treenaamatta, mutta kyllä näköjään tuli kuitenkin juostua ainakin kilpailuissa.

Retkeiltiin koko jengillä.

Tehtiin Ramin kanssa ensimmäinen Lapin vaellus. Tästä jäi perinne, joka toistuu joka syksy.

Tämä kuva on True Challenge #eitekosyille -kampanjan lopetustilaisuudesta, jossa julkistettiin kenen tiimi voitti. Minun sometiimi voitti. Olin kuvanottohetkellä ollut hetken työttömänä Sykesportin tarinan päätyttyä. Tuona päivänä sain Evokelta puhelun, että sain heiltä töitä. Tuo päivä jäi mieleen.

2016: Jälleen uusi työ, tahti kiihtyi entisestään

Olin edelleen tosi rakastunut. Jälkikäteen ajateltuna ne rakkaushuurut varmaankin saivat minut jaksamaan noin kovaa tahtia. Vuoden 2015-2016 vaihteessa aloitin työt Evokella ensin osa-aikaisesti ja myöhemmin työsuhteesta tuli kokopäiväinen. Blogi työllisti edelleen tosi paljon enkä osannut enää tehdä sitä yhtä rennolla otteella kuin ennen. Harkitsin blogin lopettamista vakavasti. Olin valmis siirtymään kokonaan palkkatöihin. Toivoin, että uusi työpaikka olisi sellainen, joka täyttäisi blogin jättämän aukon, jos siihen ratkaisuun päätyisin. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Pään sisällä tapahtuneet muutokset saivat miettimään elämää monilta osin eri tavalla. Luonnossa liikkuminen toi elämään uudenlaista perspektiiviä ja entinen elämäntyyli alkoi tuntua vieraalta.

8.1.2016 menimme naimisiin

Aloin opettelemaan vapaauintia.

Retkeilimme tietysti.

…myös koko porukalla.

Kävin Heidin kanssa kaikissa mahdollisissa juoksutapahtumissa.

Järjestin erilaisia tapahtumia työn puolesta.

Aloitin avovesiuinnin.

Ja maastopyöräilyn.

Heidin kanssa tietysti.

Vaelsimme UKK-puistossa.

Aloitin erkauman kuntoutustreenit Sara Nevalaisen kanssa.

2017: Vuosien kiire päättyi työuupumukseen

Työtahti kiihtyi eikä aika meinannut riittää töiden lisäksi blogiin eikä perheeseen eikä treeniin eikä ihmissuhteisiin. Eikä minua enää kiinnostanut oikein mikään. Nyt voin tunnustaa, että kävin edellisvuoden lopulla työnhakuprosessin, jossa pääsin kahden viimeisen joukkoon, mutten tullut valituksi. Tämä harmitti pitkään, mutta samalla hiveli itsetuntoa ja toi uskoa siihen, että voisin saada töitä alalta, jonka opinnot jätin aikanaan kesken. Työn hakeminen on aika rankkaa ja intensiivistä enkä jaksanut heti lähteä uuteen työnhakuprosessiin. Tunnistin, että nykyisessä työpaikassa en jaksa, koska tahti on niin kova eikä siinä ollut riittävän selkeää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Tuossa työssä ja työpaikassa oli paljon hyvää. Opin tuosta työpaikasta ehkä eniten, enkä pelkästään ammatillisesti, vaan myös ihan itsestäni työuupumuksen ja siitä toipumisen kautta.

Blogi siirtyi Annaan. Halusin tekohengittää blogia ja nipistää aikaa myös kirjoittamiseen, koska kirjoittaminen ja valokuvaaminen on mulle aina ollut mieluisaa vastapainoa kaikelle muulle. Bloggaaminen on mun juttu.

Vuoden 2017 lopulla pitkän hektisen elämänvaiheen jälkeen ja monen asian summana sairastuin työuupumukseen. Tämä oli todella opettavainen kokemus monella tavalla. Päätin, että nyt vihellän työelämästä pelin hetkeksi jäähylle. Anoin opiskelupaikan palauttamista aiemmin kesken jääneisiin journalismin opintoihin. Sain mahdollisuuden jatkaa! Se ratkaisi sen hetkisen tilanteen ja mahdollisti työuupumuksesta toipumisen. Tämä oli paras päätös moneen vuoteen!

Luonto 💙

Tutustuin työn kautta Martinaan.

Martina pyysi minua mukaan Team Speedoon.

Opettelin suunnistamaan (#evokegoesjukola oli minun ideoima ja yksin toteuttama markkinointiprojekti).

Työn vuoksi kiersin jokaiset messut. Hain vastapainoa joogasta ja muusta rauhallisesta. Jalka ja selkä kipeytyi. Ja olin stressistä ihan pinkeä.

Järjestin tapahtumia.

Metsään oli päästävä rauhoittumaan.

Tämä oli ihana loma.

Tämä Jukola-projekti oli aivan huikea! Vieläkin nousee kylmät väreet, kun muistelen kaikkea sitä mitä tuon porukan kanssa koimme.

Koko perheen ensimmäinen yhteinen telttaretki.

Tähän väliin mahtuu vielä parit tapahtumat, messut ja kesäloma, joka ei ollutkaan kesäloma.

Vedimme Martinan kanssa Saariselkä MTB:n läpi. Tämäkin oli siisti kokemus, vaikka oli ihan hullun rankka.

Pyöräilykisan jälkeen pääsimme Ramin kanssa Lappiin vaeltamaan.

Tässä vaiheessa olin jo ihan loppu. Välilevyt nitisi, jalka ei kestänyt oikein mitään treeniä. Yritin puskea raivolla töitä, kämmäilin, mutta silti yritin. Järjestin jälleen erilaisia tapahtumia, kuten tällaisen maastopyöräilytapahtuman – ne olivat kivoja, mutta mä olin aivan sairaan ärtynyt, väsynyt ja ahdistunut. Tästä ei mennyt kauaa, kun en vaan enää jaksanut mitään.

Vuoden 2018 tilinpäätöksen voit lukea täältä.

* * * * *

Nyt kun nämä vuodet kelasi kuvien kautta läpi, niin ensimmäisenä nousee ajatus, että onpa ollut raskasta ja vaikeaa (moni vaikea asia jää tässäkin nyt avaamatta). Aika monenlaista on tullut koettua. En onneksi ole mistään enkä kenellekään enää katkera. Olen oppinut ihan valtavasti. Toistan itseäni, mutta eniten olen oppinut itsestäni.

Uuteen vuoteen, kymmenenteen blogivuoteen lähden innokkain ja levollisin mielin. Bloggaaminen tuntuu nyt taas mielekkäältä, joskin edelleen vaivaa krooninen ajan puute. Nykyään teen vähemmän ja suoritan vähemmän. Nykyään elän enemmän. Tällä hetkellä haluan mieluummin käyttää aikaani rakkaiden ihmisten kanssa olemiseen kuin koneella istumiseen ja elämästä kertomiseen ulkopuolisille. Tämän vuoden tavoitteena minulla onkin löytää sopiva tasapaino työn ja vapaa-ajan välille.

Onnittelut, jos jaksoit kahlata postauksen tänne asti. 😀 Aikamoinen saaga.

Masennusmörkö

Olen sairastanut kaksi kertaa masennuksen. Molemmilla kerroilla masentumiselle oli mielestäni rationaalinen selitys. Ensimmäisellä kerralla olin oman identiteetin etsimisen kanssa ihan solmussa. Olin eronnut uskonnollisesta yhteisöstä, joka oli määritellyt identiteettini ja elämäntyylini. Oman identiteetin löytäminen teki kipeää. Toisella kertaa pottiin oli kasautunut avioerosta toipuminen, oman työidentiteetin etsiminen ja se, että elin elämää, joka ei vastannut arvomaailmaani.

Masennukseen on aina jokin syy, tai niin minä haluan asian ajatella. Masennuksen voi aiheuttaa ulkoiset tekijät, kuten isot elämänmuutokset, elinympäristö, henkilökohtaiset kokemukset tai geeniperimä tai näiden yhdistelmä.

Omalla kohdallani olen molemmilla kerroilla löytänyt masennuksen taustalla olevan kipupisteen ja pyrkinyt käsittelemään asian sen kokoiseksi, että sen kanssa voi elää. Kipupisteet saattavat vaatia pitkää työstämistä aina uudestaan ja uudestaan.

Masennuksesta toipuminen on haavanhoitoa

Arpeutunut haava saattaa yhtäkkiä aueta, jos elämä sohaisee jo paranemisvaiheessa olevaa haavaa. Eteen saattaa tulla tilanne, jollaista ei ole ennen kokenut ja se tökkää haavaa. Sitten asiaa täytyy taas käsitellä, jälleen uudesta näkökulmasta. Vähitellen arpi vaalenee eikä sitä enää erota kunnolla iholta. Lähempi tarkastelu paljastaa arven ja siinä vaiheessa voi jo hymyillen kertoa, että tällainen on matkan varrella tullut, mutta nyt se on jo parantunut.

Aluksi haavoja saattaa olla useita, eikä kaikkia ehdi hoitamaan kerralla. Jotkut haavat paranevat nopeasti ja toisia täytyy hoitaa pitkään. Juuri kun luulet saaneesi kaikki haavat siistiksi, tulee uusi ja vieläkin syvempi. Hoitoprosessi on turhauttavaa ja vaatii kovasti työtä. Hoitaminen vaatii myös rohkeutta ja uskallusta sörkkiä pahasti tulehtuneita kohtia, joiden ennuste saattaa näyttää toivottomalta.

Tärkeintä olisi oppia jokaisesta haavanhoitoprosessista. Olisi hyvä muistaa, miten eri vaiheet menee ja antaa jokaiselle vaiheelle riittävästi aikaa mennä ohi. Tulehdusvaihe kestää jonkin aikaa, sen jälkeen alkaa helpompi vaihe, mutta siihen, että ihosta ei huomaa juuri mitään, menee yllättävän kauan. Joskus haavaan voi mennä bakteeri, mutta senkin saa pois, vaikka se pitkittää paranemista. Uuden haavan kohdalla muistaa, että ai niin, tämä on tämä vaihe, kohta helpottaa.

Usein haavojen hoitamiseen menee kaikki käytettävissä oleva aika ja energia, mutta heti kun voimavarat kohenee kannattaisi huolehtia itsestään myös muilla tavoin. Syödä tarpeeksi, koittaa löytää elämään rytmiä ja rutiineja, nukkua hyvin, ulkoilla ja rentoutua. Mielelle tarvitsee antaa myös lepoa kaikesta siitä työstämisestä.

Terapia on täyttä työtä. Terapiapäivinä olin usein todella väsynyt ja pää saattoi tulla kipeäksi kaikesta siitä miettimisestä. Pohtimisen vastapainoksi olisi hyvä tehdä jotakin keyvttä. Itselleni se oli luonto. Olen huono lepäämään ihan paikoillaan, vaan rentoudun tekemällä. Pahimpina aikoina rauhalliset, suorastaan laahustavat, kävelyt luonnossa tuntui hyvältä ja sopivalta. Välillä jonkun luovan asian tekeminen sai olon kohenemaan.

Mitä masennukselle kuuluu nyt?

Suhtaudun tällä hetkellä masennukseen aika neutraalisti. Olen oppinut aika hyväksi haavanhoitajaksi. Siitä huolimatta olen jatkuvasti pienessä valmiustilassa. Pitkän terapian avulla opin työstämään asioita ja pyrin käsittelemään asiat heti pois arkea häiritsemästä. Tiedostan, että masennuksen vaara on koko ajan olemassa. Erityisesti näin talven lähestyessä pyrin ennakoimaan kaamosmasennusta. Kaamosmasennus ei ole mikään läppä, vaan sitä sairastaa yllättävän moni.

Ehkäisen kaamosmasennusta muutamalla jutulla. Alan esimerkiksi nyt kesätauon jälkeen syömään taas vitamiineja. Syön päivittäin D-vitamiinia, omegaa ja C:tä sekä nyt verenluovutuksen jälkeen myös rautaa. Pyrin pitämään stressitasot kohtuullisena, aikataulut järkevinä ja arjen sujuvana ja mielekkäänä. Liikkumista ja unta ei voi liikaa korostaa. Säännöllinen ulkoilu ja kehon liikuttelu on tärkeää, mutta  vieläkin tärkeämpää on nukkua tarpeeksi. Lepo. Nykymeininki on täynnä ärsykkeitä ja toimintaa, että se aika, jolloin ei ole millään laitteella tai tekemässä mitään hyödyllistä, se on lepoa.

Kaikilla luettelemillani asioilla on ihan hirveästi merkitystä. Arjen pitäisi olla sellaista josta nauttii. Elämän pitää olla elämisen arvoista.

Kuvat: Heidi Tainio

Masennus on sairaus, ei epäonnistuminen

Muistan elävästi sen päivän, jolloin päätin kertoa blogissa masennuksesta. Pelkäsin miten minuun suhtaudutaan paljastuksen jälkeen. Minulle sanottiin, ettei niin kannattaisi tehdä, koska henkilökohtaisia asioita ei kannata jakaa julkisesti.

Olin eri mieltä. Ajattelin, että masennuksesta ja muista vaikeammista asioista nimenomaan pitäisi puhua enemmän ja avoimemmin, että niiden ympärillä leijuva häpeä voisi väistyä pysyvästi.

Masennukseen johtaneista syistä ja terapiassa käydyistä asioista ei tarvitse avautua. Yksityiset asiat ovat yksityisiä ja saavat sellaisina pysyäkin, mutta vertaistukea voi antaa muutenkin kuin paljastamalla kaikki henkilökohtaisimmatkin asiat.

Kaapista ulos -postauksesta on nyt neljä vuotta ja jo tässä ajassa asiat ovat menneet eteenpäin. Nykyään uskalletaan puhua paljon avoimemmin terapiakäynneistä ja mielenterveysasioista. Myös muusta erilaisuudesta puhutaan paljon suvaitsevammin ja avoimemmin, vaikka ihannemaailmaan on vielä matkaa.

Muistan ajatelleeni, että olen kokemusteni kanssa yksin. Tunsin olevani epäonnistunut surkimus. Nyt tiedän, että olin yksi monista. Nyt tiedän myös sen, että masennus on sairaus eikä epäonnistuminen. Luulin ennen, että masentunut näyttää syrjäytyneeltä, epäsiistiltä ja täysin ilottomalta. Nyt tiedän, että masennus ei aina näy ulospäin.

Valitettavan moni tietää, miltä masennus tuntuu ja harmillisen moni edelleen luulee olevansa asian kanssa yksin. Masennukseen saa apua. Minä olin onnekkaassa asemassa, kun pääsin nopeasti työterveyshuollon kautta erikoislääkärille ja sain lähetteen psykoterapiaan. Söin vajaan vuoden verran masennuslääkettä, jonka avulla toiveet kuolemasta jäivät pois ja sain elämänilon takaisin.

Kävin kaksi vuotta psykodynaamisessa psykoterapiassa kaksi kertaa viikossa. Se on yksi tärkeimmistä satsauksista itseeni. Terapian avulla sain avattua pääkoppaan kertyneet solmut ja löysin puuttuvan itseluottamuksen. Opin käsittelemään tunteita ja tunnistamaan, mistä tunteet kumpuavat.

Hae apua

Jos sinulla elämä vastustaa, voimat on vähissä, ahdistaa ja ajatus kuolemasta tuntuu kiehtovalta. Hae apua! Varaa aika terveyskeskuksesta tai kysy neuvoa Suomen Mielenterveysseuran valtakunnallisesta kriisipuhelimesta: 010 195 202.

Dokumenttisuositukseni

Katsoin kesälomani alussa lähes yhteenmenoon Yle Areenasta True Selfie -dokumenttisarjan mielenterveysongelmista. Sarjassa kahdeksan norjalaista nuorta kuvaavat arkeaan ja kertovat elämästään mielenterveysongelmien kanssa. Suosittelen katsomaan.

Katsoin myös tanskalaisen kolmen jakson dokumenttisarjan Yle Areenasta, jossa kerrotaan lasten psyykkisistä ja neurologisista sairauksista. Sarja on enää kolme päivää katsottavissa. Sarjan nimi on Lastenosasto.

Kumpikin sarja on aika rankkaa katsottavaa, mutta auttaa ymmärtämään erityislapsia ja mielenterveysongelmaisia paremmin. Suosittelen katsomaan!

Kokemukseni työuupumuksesta

Väsyttää, vaikka juuri nukuin 10 tunnin yöunet. Sängystä nouseminen tuntuu ylitsepääsemättömältä ponnistukselta ja edessä on kaikki päivän työt ja askareet. Arki tuntuu kuin kävelisi nivusiin asti upottavassa suossa harso silmillä. Jokainen askare tuntuu yhtä vaikealta kuin askel tuossa suossa. Tältä minusta tuntui juuri ennen kuin soitin työterveyshoitajalle kysyäkseni neuvoa tilanteeseen. Tätä ennen ilmassa oli ollut pitkään useita erilaisia varoitusmerkkejä, joita en osannut tunnistaa tai ottaa vakavissani. Työuupumuksen suohon uppoaa salakavalasti ja vaivihkaa. Yhtäkkiä vain huomaat olevasi sellaisessa tilanteessa, josta ei tunnu olevan minkäänlaista pelastustietä pois.

Uupumusoireet

Ensimmäisiä oireita näin jälkikäteen tunnistettuna olivat muun muassa sellaisia, että olin tyytymätön työhöni, en kokenut omaa työpanostani tärkeäksi ja tunsin itseni merkityksettömäksi. Aloin heräämään öisin säpsähtäen ja meni aikaa ennen kun sain sydämen sykkeen tasaantumaan ja itseni ymmärtämään, ettei ole mitään hätää. Pinna alkoi olla koko ajan kireämpi ja aloin unohtelemaan asioita. Yritin kiristää tahtia ja keksiä uusia toimintatapoja ollakseni tehokkaampi. Syytin itseäni ja yritin johtaa itseäni paremmin. Pinnistelin ja yritin, mutten siltikään saanut oikein mitään aikaiseksi. Tulevaisuuden näkymät tuntuivat toivottomilta ja aloin olemaan vihainen koko maailmaa kohtaan. En jaksanut innostua oikein mistään ja olin jatkuvasti vain aivan hirveän väsynyt. Kotona oli kaikki hyvin, mutta kotonakin olin onneton. Arki tuntui todella raskaalta. Ennen lopullista  hyytymistäni olin käynyt puolta vuotta aiemmin työterveydessä mittauttamassa tolkuttoman väsymyksen vuoksi kilpirauhasarvot. Arvot olivat kunnossa. Tuolloinkin itkin hoitajan vastaanotolla miten sä jaksat -kysymyksen jälkeen, että olen tosi stressaantunut. Uskoin kuitenkin, että edessä olevat kaksi kesälomaviikkoa korjaa tilanteen. Kärsin erilaisista tulehduksista, päänsäryistä ja lopulta paukkui vielä välilevy selästä. Selkää lääkärille näyttäessä minulta kysyttiin: “oletko stressaantunut?”. Naurahdin vastaukseksi: “ai olenko, mutta miten se tähän liittyy?”. Selkäsairaudet ovat kuuleman mukaan hyvin usein stressiperäisiä. Vasta sitten kun tuntui, että elämässä ei ole mitään järkeä, olin menettänyt ammatillisen itseluottamukseni, päivät kuluivat itseäni syytellen ja rintaa puristi jatkuva ahdistus – tajusin, että on pakko hakea apua ennen kuin olen vajonnut liian syvälle masennukseen.

Mistä työuupumus johtuu ja voiko sitä estää?

Työuupumus tulee usein salakavalasti hiipien ja sen merkkejä on vaikea tunnistaa ajoissa. Tyypillistä on, että työuupumus iskee tunnollisiin, tavoitteellisiin, kunnianhimoisiin ja ahkeriin työntekijöihin, joilla on kovat vaatimukset itseltään ja tavoitteet omasta työpanoksestaan. Työuupumuksen merkkejä ovat krooninen väsymys, joka ei hellitä nukkumalla, unihäiriöt, lisääntynyt ärtyisyys, heikentynyt muisti, kaventuneet sosiaaliset ympyrät, ilmaantuu erilaisia lihaskipuja, kuten selkä- ja niskakipuja, tulee toivottomuuden tunnetta, negatiivisuus lisääntyy työtä ja muuta elämää kohtaan sekä ammatillinen itsetunto alenee. Ennen tilanteen ymmärtämistä työtahti kiihtyy eikä siitä huolimatta saa riittävästi aikaiseksi ja suhtautuminen työhön muuttuu negatiiviseksi ja oma työpanos tuntuu merkityksettömältä.

Mikäli tunnistat itsessäsi tämän suorittajapiirteen, kannattaisi pyrkiä tekemään tietoisia muutoksia elämän kuormittavuuden vähentämiseksi. On tärkeää tehdä selvä rajanveto työn ja vapaa-ajan välille. Työntekoon olisi hyvä suhtautua kuten raskaaseen urheilusuoritukseen, josta täytyy palautua. Täydellinen urheilusuoritus vaatii levon ja latautumisen suoriutuakseen mahdollisimman hyvin, työ vaatii täysin saman.

Syyt työuupumuksen sairastumiseen ovat moninaiset ja jokaisen voimavarat ovat yksilölliset. Työuupumus ei ole tautiluokituksessa sairaus, mutta työuupumus altistaa erilaisiin sairauksiin, kuten unihäiriöihin, masennukseen ja stressiperäisiin somaattisiin häiriöihin.

Työntekijän uupumisen voi ehkäistä pitämällä huolta, että työntekijä tietää mitä häneltä odotetaan. Työntekijälle on määritelty selkeät tavoitteet ja hänelle annetaan työstään palautetta. Hän saa tehdä kykyjään vastaavaa työtä, josta myös maksetaan asiaan kuuluva palkka. Työn ja vapaa-ajan välillä tulisi olla sopiva balanssi ja jousto, ettei työ vaatisi liiallisia uhrauksia vapaa-ajan kustannuksella. Työpaikalla tulisi olla tasa-arvoinen ja luottamuksellinen ilmapiiri ja vallita avoin keskusteluilmapiiri ja työntekijällä tunne, että hänestä välitetään.

Jos työntekijä osoittaa uupumisen merkkejä, tilanteeseen olisi syytä puuttua ajoissa. Työnantajan vastuulla on työntekijän työkyky ja työssä jaksaminen. Työnantajan velvollisuus on selvittää mistä uupuminen johtuu, ohjata työntekijä avun piiriin, keskustella ja tehdä muutoksia tilanteeseen.

(Lähde: Hyppänen, Riitta: Esimiesosaaminen. Liiketoiminnan menestystekijä)

Miten työuupumuksesta paranee?

Työuupumuksesta voi parantua vain tekemällä muutoksia. Täytyy tutkia tarkkaan mikä osa uupumisesta on nimenomaan työpaikasta tai johtamisesta johtuvaa ja mikä itsestä, omista toimintatavoista ja itselleen asetetuista paineista johtuvaa. Onko toimintatavoissasi jotakin sellaista, joka sotii arvojasi vastaan? Jos elää vastoin omia arvojaan, se nakertaa pohjaa elämältä. Uupuminen valitettavasti aiheuttaa myös muita ongelmia kuin syvää väsymystä. Työuupumus voi aiheuttaa unihäiriöitä tai masennusta tai jopa pysyvää työkyvyttömyyttä.

Paranemiseen vaadittavat muutokset voivat olla muutoksia toimenkuvaan, tiimin vaihtaminen, työkuorman keventäminen, aluksi lyhennetty työaika, irtisanoutuminen tai jokin muu muutos, kuten omalla kohdallani päätös jäädä opintovapaalle. Omalla kohdallani oli tärkeää katsoa rehellisesti peiliin ja tutkia, miksi näin kävi. Mitä pitää tehdä toisin, ettei vastaavaa enää tapahdu. Opin tunnistamaan rajani ja ymmärtämään vapaa-ajan ja levon merkityksen. Miksi työtä pitäisi tehdä koko ajan ja aina hereillä ollessa? Eihän kukaan voi olla parhaimmillaan aina, vaan työstä aiheutuva rasitus vaatii lepoa ja palautumista.

Miten minä paranin?

Sain sairaslomaa 1,5 kuukautta pätkissä määrättynä. Ensin meni aikaa, että uskalsin oikeasti vain olla ja kohdata kaikki ne syrjään työnnetyt tunteet. Olin niin tottunut suorittamaan ja tekemään koko ajan paljon asioita samaan aikaan, etten osannut heti jättää kaikkea, vaan yritin räpistellä vähän sitä ja vähän tuota. Aluksi syytin itseäni ja koin tämän vain suurena epäonnistumisena. Tuntui pitkään, ettei minusta tule enää ikinä mitään ja että elämäni on vain sarja epäonnistumisia. Kävin useita kertoja psykologilla ja psykiatrilla juttelemassa ja vähitellen ajatukset selkenivät ja syytökset vähenivät. Ymmärsin, että minun täytyy tehdä isoja muutoksia, että löydän elämässä taas oikean suunnan, ilon ja voimia.

Sairasloman aikana päätin selvittää voisinko jatkaa aiemmin kesken jääneitä opintojani. Anoin opinto-oikeuden palauttamista ja voi sitä riemua kun sain viestin, että pääsen jatkamaan opintoja. Anoin myös työpaikalta opintovapaata ja virallisen sairasloman päättymisen jälkeen lepäsin vielä kuukauden ennen koulun alkua. Vasta ihan viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että olen jälleen oma itseni.

Vasta nyt tuntuu, että olen päässyt yli työuupumuksesta. Silti täytyy jatkuvasti olla hereillä, ettei kuormita itseään liikaa eikä taas luiskahda liikaa suorittamaan elämää. Kunnianhimoinen suhtautuminen ja sopiva stressi on hyvästä, mutta rajansa kaikella.

#bestnine ja pohdintaa somesta

Instagramissa monen feedissä on varmasti tullut vastaan Instagramin vuoden tykätyimmät kuvat, eli #bestnine. Minäkin päätin ladata omani ja käydä samalla läpi vuoden Instagram-kohokohtia. Voit ladata oman kuvakollaasisi täällä, jos sinulla on julkinen Instagram-tili.

#bestnine-kuvien seurauksena rupesin jälleen pohtimaan somea. Mulla on tällä hetkellä (taas) vähän ristiriitaiset fiilikset somesta ja siitä, miten se maailma pyörii. Tiedän että onnellisuus, seksi, upeat vartalot ja kauniit ihmiset ja maisemat myyvät, mutta kun mua itselläni on tullut jo mitta täyteen tätä kaikkea. Tuntuu, että sometilit toistavat toisiaan – samat asennot, vaatteet, korut, kuvauspaikat ja jopa kuvankäsittelytapa. Alkaa kyllästyttää.

Rakastan katsoa upeita valokuvia ja niissä kauniita ihmisiä, upeita koteja ja asuja, mutta tulen surulliseksi siitä, miten some hallitsee meitä. Viime viikolla Teneriffalla lomaillessa näin muutaman vaarallisen ja hullunkurisen kuvaustilanteen, joka todennäköisesti tapahtui vain, koska some. Esimerkiksi näin, miten joku nainen oli kiivennyt todella jyrkän rotkon reunalla olevan kaiteen päälle keikkumaan. Siellä hän kädet ylhäällä hymyili ja hänen miehensä otti kauempana kuvaa. Järjetöntä! Mulla teki pahaa jo katsominen ja oli pakko lähteä pois. En olisi halunnut olla todistamassa, jos hän tippuu. Tuntuu, että halutaan kokea asioita vain kertoaksemme somessa, että katso nyt minua. Tietenkin upeassa paikassa, lomafiiliksissä, haluaa välittää someen terkut, että täällä ollaan, mutta se, että lähdetään keikkumaan johonkin epäinhimillisiin mestoihin vain saadaksemme kuvan someen tai muuta vastaavaa, niin ei.

En jaksanut lomamatkallamme ottaa montaakaan kuvaa, en taaskaan ottanut puhelimeeni mobiiliverkkoa enkä hankkinut hotellihuoneeseemme lisämaksusta wi-fi-yhteyttä. Tietokone oli ihan kaiken varalta mukana, jos rupeaisi tuntumaan siltä, että kaipaa pääsyä ulkomaailmaan, tai jos haluaisin päivittää blogia, mutta kone pysyi laukussa koko reissumme ajan. Yritin jälleen sen sijaan elää niitä hetkiä ja tallentaa niitä mieleeni. Olin kyllä totisesti myös loman tarpeessa ilman mitään sen kummempia some- tai blogivelvoitteita, vaikka maisemia ja kuvauspaikkoja tuolla olisi ollut vaikka kuinka. En vaan jaksanut nyt yhtään.

Tässä somen vääristämässä maailmassa minua surettaa erityisesti nuoret tytöt. Jotkut käytännössä antavat itsensä ilmaiseksi tykkäysten tähden. Toiset kriiseilevät, koska oma elämä vaikuttaa niin lattealta somestaroihin verrattuna. Ihmettelen jatkuvasti, miksi pitää laittaa paljasta pyllyä ja tissiä internetiin muiden ihmeteltäväksi? Tätä tehdään useammalla tyylillä: on ihan sitä ronskia pehmopornoa, on hienovaraisempaa vähäpukeisuutta, joka tulee joko bikinikuvien tai treenikuvien muodossa. Näissä on selvä ero, mutta onko sitten lopulta kuitenkaan? Mä en edes paheksu, mä ihmettelen ja toivon samalla kovasti, ettei omien tyttöjen tarvitse koskaan laittaa itseään puolialasti nettiin tai muokata ulkonäköään kenenkään toisen vuoksi.

Olen tullut siihen tulokseen, että vähäpukeisuus ja seksi muodossa tai toisessa taitaa olla edellytys menestyvälle sometilille. Tämän lisäksi toki myös kauneus monessa muodossaan ja meille tarjotut illuusiot eri asioista. Mä toisaalta ymmärrän hyvin, miten tämä homma toimii ja osin myös “hyväksyn” sen, mutta tämä aiheuttaa minussa ristiriitaisia tuntemuksia.

Viime aikoina olen päivittänyt avoimesti tilanteestani ja nämä alakuloisemmat päivitykset ovat olleet joillekin seuraajilleni liikaa. Seuraajamäärät ovat tippuneet ropisemalla. En kuitenkaan aio sen vuoksi ihmeellisesti “piristyä” tai muuttaa mitään, koska tein jo pitkän aikaa sitten sellaisen päätöksen, että en lähde käsikirjoittamaan elämääni somekelpoiseksi tai julkaise mitään feikkiä. Elämäni on ollut viime viikkoina ja kuukausina raskasta ja silloin se näkyy myös somessa ja blogissa, en aio sitä pyydellä anteeksi. Kuten tiedätte, olen ollut sairaslomalla marraskuun alusta alkaen. Virallinen sairasloma päättyy tänään, mutta päätin että otan koko loppuvuoden rauhassa ja teen some- ja blogijuttuja juuri sen verran kuin jaksan ja tammikuusta alkaen aloitan taas kovemmilla tehoilla.

Tammikuussa alkaa uusi arki, uusi sivu kääntyy elämässä. Kerron tästä teille pian! 🙂 Olen innoissani ja varma siitä, että edessä on vielä loistava tulevaisuus. 🙂 Kohta päivitän someen pelkästään kaikkea ihanaa. He he. Tietysti toivoisin, että minulla olisi aina päivitettävänä vain onnellisia ja ihania asioita. Silloin kun elämässä on peruspilarit paikoillaan, näkee paljon enemmän mahdollisuuksia ja onnenhippuja ja niitä sitten levittää ympärilleen. Sitä odotellessa. 🙂

Uupumus tulee varkain

Jo vuosi ennen varsinaista lopullista uuvahtamista, tunnistin ensimmäiset merkit. Ne olivat masennuksen merkkejä. Ne olivat niitä samankaltaisia tuntemuksia, joita minulla oli silloin kun sairastuin ensimmäisen kerran masennukseen. En suostunut hyväksymään merkkejä oikeiksi, vaan selitin ne itselleni ja läheisilleni ohimenevinä. Selitin ne aina jonkin sen hetkisen tilanteen synnyttämiksi. Nyt on stressiä. Juuri nyt oli tämä ja tämä, jonka vuoksi mun ajatukset ovat negatiivisia. Kyllä tämä tästä.

Väsymys kertaantui. En tiedä onko teillä kokemusta sellaisesta kokonaisvaltaisesta syvästä väsymyksestä? Kun olo on kertakaikkisen uupunut. Hereillä ollessa tuntuu kuin tarpoisi syvässä suossa harso silmillä. Mistään ei tunnu tulevan mitään. Jokainen pienikin askare tuntuu suurelta voimainponnistukselta. Joka aamu väsyttää, vaikka olisi nukkunut miten paljon.

Keväällä huolestuin hiustenlähdöstä, hiuksia lähti jokaisella pesukerralla tukoittain. Keho yritti saada minua ymmärtämään tilannetta. Oli virtsatieinfektioita toisen perään, päänsärkyä, väsymys oli kaiken aikaa läsnä, ihon kunto meni todella huonoksi, oli fyysisiä kipuja eri puolilla vartaloa ja lopulta tuli vielä välilevynpullistuma. Ramppasin lääkärillä ja rupesin syömään aamuisin kourallisen erilaisia vitamiineja.

Lopulta olin jo niin uupunut, ettei mistään tullut mitään. Pinna oli jatkuvasti ylikireällä. Hermot menivät pienestäkin vastoinkäymisestä. Myöhemmin mukaan tuli itkeskely. En saanut pidettyä kiinni yksinkertaisistakaan aikatauluista. Unohtelin asioita ja tein virheitä. Ruoanlaitto viivästyi niin pitkälle, että lähdin kauppaan vasta siinä vaiheessa, kun kaikilla oli jo kova nälkä. Katastrofin ainekset leijuivat jatkuvasti ilmassa. Unohtelin hellan päälle, silitysraudan seinään ja minua sai aina odotella, koska en vain saanut ajatuksiani sen verran kasaan, että olisin kerralla osannut miettiä, onko minulla kaikki mukana: vaatteet päällä, lompakko, avaimet ja kännykkä. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa, mutta kyllä vain tuotti vaikeuksia.

Unohtelin asioita ja tavarat olivat jatkuvasti hukassa. Kysyin lapsilta helposti viisi kertaa ”oletko tehnyt läksyt?” tai ”oletko pessyt hampaat?”. Ymmärsin vasta kun minulle tiuskaistiin kovaan ääneen ”äiti, sä kysyit sen jo neljä kertaa”.

Vaatteet saatu: Jack Wolfskin / Scandinavian Outdoor

Minulla oli ollut jo pitkään päässäni sellainen tunne, ettei sinne mahdu mitään. Yritin ottaa kaistaa rauhoittumiselle kuuntelemalla äänikirjoja, pelaamalla aivot narikkaan -pelejä ja neulomalla. Saatoin istua yksin jäähtyvässä saunassa tunninkin selvittelemässä solmuun menneitä ajatuksiani ja itkeä. Toistuvat epäonnistumiset ja alisuoriutumiset nakersivat itseluottamustani pala kerrallaan. Itseluottamuksen murentuminen imaisi minut koko ajan tiukemmin tummiin ajatuksiin. Voimavarojen vähentyminen sai minut voimaan koko ajan vain huonommin, koska koin jatkuvaa syyllisyyttä ja epäonnistumista kaikilla elämän osa-alueilla. Kieltäydyin näkemästä ystäviäkin, koska koin olevani muille vain taakaksi. En uskonut, että kukaan haluaisi olla minun kanssa, koska olen niin ankeaa seuraa. Päähäni ei mahtunut, että kukaan voisi rakastaa minua, koska en itsekään näe itsessäni mitään hyvää.

Oudompien ihmisten seurassa onnistuin olemaan puhelias, hymyilevä ja iloinen. Latasin akkuja erilaisissa pr-tapahtumissa (niihin, joihin kulloinkin jaksoin mennä), joissa sain aina pienen hetken tuntea olevani ihan normaali. Keskustelunaiheet pysyvät oudompien ihmisten kanssa aina sopivan kevyellä tasolla. Somen päivittäminen on ollut minulle myös keino pitää itseni aktiivisena ja positiivisena.

Mä ihan oikeasti ajattelin, että ulkoiluhaaste olisi ollut ratkaisu tilanteeseen, mutta se oikeastaan laukaisi koko tilanteen. Haasteen alkaessa vihdoinkin myönsin itselleni, että kaikki ei ole nyt hyvin. Ajattelin, että käyn työspykologilla vähän jäsentelemässä ajatuksia ja jatkan siitä sitten töihin. Sillä reissulla olen edelleen. Psykologi passitti minut lääkärin kautta kotiin lepäämään työuupumusta pois ja tekemään asioita, joista tulee hyvä mieli.

Kuukauden sairasloman aikana tunteet ovat heitelleet laidasta laitaan rajustikin. Välillä on tuntunut, että asiat selviävät kyllä varmasti parhain päin. Toisena hetkenä minusta on tuntunut, etten jaksa edes hengittää. Useina iltoina olen kaivautunut nukkuvan mieheni syliin tiukemmin ja yrittänyt saada jatkuvasti laukkaavaa sydäntäni rauhoittumaan ja antamaan tilaa unelle. Ahdistavat ajatukset pitäisi osata vain työntää pois ja luottaa, että elämä kantaa. Helpommin sanottu kuin tehty.

Tällä hetkellä olo on jo parempi. Asioiden kohtaaminen ei ole ollut helppoa. Väitin psykiatrille vastaan, että en ole masentunut, vaikka itse ihan hyvin tiesin olevani, olleeni jo jonkin aikaa. Masennukseen toisen kerran sairastuminen tuntuu suurelta epäonnistumiselta. Syytin itseäni siitä, ettenkö ollutkaan oppinut kahden vuoden tiiviistä psykoterapiasta mitään. Tiedän nyt, että olen oppinut paljonkin. En enää vajoa ihan niin syvälle, vaan olen pystynyt pitämään itseni siinä vedenpinnan tuntumassa eikä pää ole käynyt kuin lyhyitä hetkiä pinnan alla.

Tiedän miksi näin kävi ja mitä seuraavalla kerralla pitää tehdä toisin. Masennukseen on aina syy, näin minä uskon. Kun sen syyn selvittää ja tekee ratkaisuja sen suhteen, voi parantua.

Tänään on ollut pitkästä aikaa ihan hyvä päivä. Tänään tuntuu, että asiat selviävät vielä parhain päin. Lepään vuoden loppuun asti ja vuodenvaihteessa alkaa uudet tuulet. Kirjoitan ja sometan sen verran kuin jaksan. Tämä nyt teille tiedoksi. Kyllä minusta tulee taas oma iloinen itseni, kun saan voimat takaisin ja akut täyteen.

Elämä kantaa.

Vaakakapina

Eilen Vaakakapina-sivustolla julkaistiin haastattelu minusta. Mua jännitti jutun julkaisupäivä ihan kamalasti. Juttu käsittelee matkaani itseäni inhoavasta ja ruoskivasta himotreenaajasta tähän pisteeseen, jolloin olen itselleni myötätuntoisempi ja hyväksyn itseni tällaisena. Vaikka olen näistä asioista täälläkin kirjoittanut, niin koko polun niputtaminen yhteen artikkeliin tuntui melkoisen hurjalta. Olo oli todella alaston.

Haastattelu ja koko jutun rakentuminen sujui tosi kivasti. Minua haastatteli Mira Pelo, joka myös kirjoitti jutun. Hän on todella ammattitaitoinen toimittaja. Joidenkin antamieni haastattelujen jälkeen on ollut hiukan omituinen olo – on tuntunut, että toimittaja on hakenut haastattelussa jotakin sellaista näkökulmaa, jota minä en pysty hänelle tarjoamaan. Miran kanssa tuntui heti synkkaavan ja tuntui, että molemmat olemme samalla kartalla siitä minkälainen juttu on syntymässä.

Muistan kun minulta kysyttiin kiinnostusta tähän haastatteluun. Päätin heti suostua. Koen tämän Vaakakapinan tärkeäksi asiaksi, joskin haastavaksi ja osin ristiriitaiseksikin. Päätin heti, että suostun haastatteluun ja mietin, että jos tähän haastatteluun lähden, niin en ala kertomaan mitään pikkusievää tarinaa, jossa on onnenhattaraa ja vaaleanpunaista höttöä, vaan kertoa oikeasti asiat niin kuin ne on. Jos kerron tarinani puolivillaisesti jättämällä rumimmat yksityiskohdat pois, siitä ei saa kukaan yhtään mitään. Siksi halusin olla rohkea ja avautua kunnolla. Eilen saamieni kommenttien perusteella kannatti.

Ihanaa viikonloppua! ❤️ Kertokaa mitä ajatuksia haastattelu teissä herätti.

Mitä tapahtuu jos antaa luvan nauttia elämästä

Tänä aamuna luin hyvän artikkelin, jossa haasteteltiin urheilulääkäriä Pippa Laukkaa. Jutun otsikko on mielestäni huono ja vähän harhaanjohtava, sillä ongelma on paljon monimuotoisempi.

Varoitan jo nyt, että tämä teksti tulee olemaan todella poukkoilevaa ajatuksenvirtaa. Tämä aihe jotenkin kolahti aika kovaa. Tunnistin itseni joistakin kohdista. Urheilin aiemmin paetakseni. Yritin tukahduttaa sitä ääntä, joka sisältäni yritti päästä ulos ja kertoa, että pysähdy, sua ahdistaa. Sain hetkellistä hyvää oloa ja tyydytystä liikkumisesta. Mitä kovempi treeni, sen parempi fiilis. Hetken. En tietenkään tajunnut sitä silloin. Piti kulkea umpikujaan. Umpikujasta oli vain yksi reitti pois, kulkea samaa tietä takaisin ja katsoa niitä asioita silmiin, jotka laittoivat minut juoksemaan. En sano, että urheilu olisi ollut mulle huono asia, ehkäpä juurikin päin vastoin. Olisin varmasti voinut henkisesti vielä huonommin, jos en olisi liikkunut, mutta jotkin kellot siitä pakonomaisesta suorittamisesta olisi voinut soida. Ei soinut. Jälkeenpäin asiat näkee aina paljon kirkkaammin.

Tie tähän pisteeseen ei ole ollut helppo. Kokonaisvaltainen hyvinvointi ei ole mikään niksnaks-temppu, vaan se on monen tekijän summa. Ei ole myöskään yhtä oikeaa tapaa saavuttaa elämään tasapainoa, kuten ei ole yhtä oikeaa tapaa saavuttaa hyvä kunto, oikeanlainen ruokavalio, täydellinen elämä jne.

Nykyihmisen elämä on niin kovin vaikeaa. Pitää olla tehokas työntekijä. Täytyy olla jatkuvasti tavoitettavissa niin työasioissa kuin ystäville ja perheenjäsenillekin. Tehokas työntekijä osaa organisoida arkensa niin, että ehtii urheilla itsensä näyttämään fitnessurheilijalta. On hyvä olla valveutunut kaikenlaisista ravitsemusasioista. Unohtamatta eettisyyttä ja ekologisuutta kaikissa hankinnoissa. Kodin täytyy näyttää niin hyvältä, että kelpaisi milloin tahansa tulla kuvatuksi sisustuslehtien sivuille. Et ole vakavasti otettava, ellet ole tyylikäs, muotitietoinen ja huoliteltu, mutta kuitenkin persoonallinen. Kaiken tämän ohella täytyy huolehtia lasten kasvattamisesta, heidän tavoitteellisesta harrastamisesta, myös lasten muodikkaasta pukeutumisesta, heidän käyttäytymisestä ja tietenkin koulumenestyksestä. Parisuhteen tulisi olla huumaa ja säkenöivää intohimoa koko ajan. Täydellisessä parisuhteessa pitäisi olla yhteisiä harrastuksia, huolehtia, että on riittävästi kahdenkeskistä aikaa, joka tietysti tarkoittaa elokuvamaisia treffejä ja upeita ulkomaanmatkoja. Kaikki tämä pitäisi tietysti hoitaa niin, ettei mikään osa-alue kärsi tai ole toisesta pois. Ainiin, ei unohdeta sitä, että kaikki tämä täytyy raportoida someen mahdollisimman kultaisin reunuksin. Ei riitä, että otat täydellisen kuvan Instagramiin, vaan täytyy runoilla sama kirjallisesti vielä Facebookiin ja napakammin Twitteriin, mutta ihan ensiksi kuvaat söpön ja todella nokkelan videon Snapchattiin. Kaiken tämän täydellinen hallitseminen on käytännössä aivan mahdotonta! Blogit ja naistenlehdet vääristävät todellisuutta entisestään, sillä niissä raotetaan arjesta ymmärrettävistä syistä vain sitä kauneutta ja elämän helppoutta. Silti kaipaisin lisää Pippa Laukan haastattelun kaltaisia ulostuloja.

Olen aloittanut oman henkilökohtaisen kapinani  tätä vastaan jo jokin aika sitten. Tein tietoisen päätöksen esimerkiksi Instagramin osalta, että en tee enää sellaista sisältöä, jonka tiedän keräävän eniten tykkäyksiä. Teen sisältöä, joka on aitoa. Oikeaa elämää. Elämä ei ole pelkkää hymyä, aurinkoa, onnistumisia ja täydellisen onnistuneita valokuvia. Jonkinlainen raja tässäkin on kuitenkin pidettävä. Henkilökohtaisimmat asiat pidän tietysti itselläni. Mulle tuli raja vastaan sitä tietynlaista miellyttämistä kohtaan. En halua enää siloitella omaa “brandiani” ja käsikirjoittaa omaa elämääni. Sitä tietä kuljetaan kiitolaukkaa somen ohjastamana.

Kaikki tämä kapina on tehnyt minulle sen, että bloggaaminen tuntuu päivä päivältä vain merkityksettömämmältä. Haluaisin rähistä, kritisoida, haastaa ja käydä kriittistä keskustelua eri asioista. Sitä mitä teen ystäville ja lähipiirille oikeassa elämässä. Toisaalta haluaisin kirjoittaa lempeästi ja kannustavasti. Motivoida ihmisiä löytämään oma tapa liikkumiseen ja terveellisempään ravintoon. Kaiken tämän julkisen kirjoittelun kääntöpuoli on se, että asetan oman elämäni vapaaehtoisesti tuntemattomien ihmisten arvosteltavaksi. Bloggaajat ovat vapaata riistaa kaikenlaiselle arvostelulle. Se tuntuu todella vastenmieliseltä.

Mä olen aivan tavallinen äiti, vaimo, ystävä, sisko kuin kuka tahansa teistä siellä ruudun toisella puolella. En ole koskaan kuvitellut olevani  mitään enempää kuin kukaan muukaan. Jossakin vaiheessa olin vaan aika hemmetin tietoinen siitä, että ehkä ihan jokaisella kolmen lapsen äidillä ei välttämättä erotu vatsapalat kuten minulla taannoin. Mua on pitänyt maan pinnassa kolme rakasta tytärtäni ja erilaiset haasteet, joita elämä on eteen tyrkännyt. Olen seissyt  kauppajonossa jännittäen riittääkö pankkitilin saldo kuittaamaan ruokakassit kotiin. Olen kulkenut pyörällä töihin vain siksi, että säästin sillä sen melkein sata euroa kuukaudessa. Olen käynyt läpi itseni kanssa monenlaiset mielen komerot, joiden seurauksena koko elämä meni uusiksi.

Kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin saavuttaminen kuulostaa joltakin salatieteeltä. Itsekin tuossa tekstin alussa kirjoitin, että se koostuu monesta osatekijästä. Sitä se onkin. Omalla kohdallani tasapainon saavuttaminen vaati pitkällistä itsetutkiskelua, omien heikkouksien myöntämistä ja niiden hyväksymistä. Hyvinvointi on sallimista ja armollisuutta, ei jatkuvaa itsensä ruoskimista ja kurinpalautusta. Rennon elämän kieltäminen itseltään aiheuttaa negatiivisen kierteen, josta on vaikea päästä pois. Salliminen ja itseensä lempeydellä suhtautuminen voi kuulostaa siltä, että samalla häviää elämänhallinta ja kontrolli, mutta ei se sitä tarkoita. Myönnän, että itselläni tämä muutos tarkoitti viittä lisäkiloa elopainoa, mutta voi kuinka paljon enemmän nautinkaan elämästä nyt! Muutos tarkoittaa minulle hyvällä omalla tunnolla nautittuja hetkiä niin ruuan kuin liikunnankin parissa. En pode syyllisyyttä syödyistä herkuista tai väliin jätetyistä treeneistä. Poden enemmänkin syyllisyyttä liiallisesta koneella notkumisesta ja puolihuolimattomista lauseista läheisille kesken somettelun. Olen hyväksynyt sen, että olen tällainen kuin olen, mutta ihan ok tyyppi silti. Vähän hölmö, välillä hidas, joskus liian äänekäs ja mutta omasta mielestä tosi hauska (lapsia välillä nolottaa). Kai sitä voisi sanoa myös niin, että olen jollakin tapaa rakastunut itseeni ja uskoisin, että sitä kautta pystyn tulemaan myös rakastetuksi.

Kauhean vaikea pukea sanoiksi kaikkea tätä valtavan pitkää ja takkuista tietä, jonka olen kulkenut, mutta yritin edes. Nyt on pakko mennä nukkumaan. Se on myös yksi asia, jolla osoitan itselleni olevani tärkeä. Hyvät yöunet on hyvän elämän perusta!