Elämää raakana

Äitini sanoi hyvin, että loman jälkeen ei kannata jatkaa arkeaan kuten ennenkin, vaan loman jälkeen voi muuttaa vanhoja tapoja ja aloittaa tekemään jotakin eri tavalla. Loman jälkeen näkee vanhat tutut asiat aina hetken uusin silmin ja kokee asiat hieman eri tavalla. Tuon pienen hetken kannattaa olla hereillä ja vähän kyseenalaistaa omia toimintatapojaan. Viikon mittaisen loman jälkeen ei nyt ihan hirveän kauas ole siitä tutusta ja turvallisesta päässyt, mutta jotain tämä elämänmuutos kaikkinensa taas liikautti pääkopassa vähän eri asentoon.

Tuntuu, että olen tämän saman asian ympärillä pyöriskellyt nyt viimeiset kaksi vuotta. Teistä saattaa tuntua, että mulla on jäänyt levy päälle, mutta kirjoitan tästä siitä huolimatta taas. Olen kääntänyt ja katsonut joka kulman ja vähitellen se ydin on kirkastunut. Kaikella tällä kääntelemisellä olen siis tavoitellut onnea, omaa hyvinvointia ja tasapainoa. Nyt tuntuu, että olen sillä tiellä vihdoinkin. Tiedän mitä haluan ja mitä onnellisuuteni vaatii. Käsittelen tätä aihepiiriä nyt vain liikkumisen näkökulmasta.

Edelleenkin tykkään urheilla, mutta se ei ole enää keskiössä elämässäni. Elämäni keskiössä on nyt ihan muut asiat. Enää ei tunnu tärkeältä lähteä lenkille aina kun vain mahdollista ja treenata x-määrää viikossa. Treenaan sen verran kuin huvittaa, mutta esimerkiksi viikonloppuisin hengaan paljon mieluummin yhdessä perheeni kanssa kuin lähden treenaamaan moneksi tunniksi. Saan edelleenkin mielettömän hyvän fiiliksen treenistä ja vartaloni ja mieleni kaipaa liikkumista voidakseen hyvin. Enää en kuitenkaan tee sitä niin pakonomaisesti. Pakko näin jälkikäteen myöntää, että sitä se taisi olla aikanaan. Osaltaan liikkuminen oli myös ainoa tapa purkaa pahaa oloa.

Olen oppinut nauttimaan myös kävelystä ja luonnon merkitys on korostunut entisestään. Aiemmin en kyennyt tekemään yhtäkään treeniä ilman sykemittaria. Ennen oli pakko aina juosta, kävely tuntui ajan haaskaukselta. Piti hikoilla mahdollisimman paljon ja näännyttää itseni ihan väsyneeksi. Edelleenkin saattaa tulla hieman orpo olo, jos sykemittari on jäänyt kotiin, mutta nautin liikkumisesta ihan yhtä paljon ilmankin.

Viime aikoina olen mennyt työpaikalle kävellen. Työmatkareittini kulkee koko matkan merenrantaa. Huomaan olevani paljon rauhallisempi noina päivinä, jolloin olen saanut katsella kauas jäätyneen merenpintaa pitkin ja hengittää kirpeää pakkasilmaa ennen työpäivää ja työpäivän jälkeen. Varsinkin tänä pimeänä vuodenaikana nuo hetket, jolloin on vielä valoisaa, tuntuu suorastaan luksukselta. Luontokin on juuri noina hetkinä erityisen kaunis.

Edelleenkin olen vahvasti liikkumisen ja tervellisten elämäntapojen puolestapuhuja, mutta tärkeintä olisi kaikessa, että jokainen tekisi niitä itselleen mieluisia asioita omasta halusta ja ilosta, eikä siksi, koska pitää tehdä jotakin. Mä treenasin ennen ihan hirveästi, koska mun oli pakko. Muuten musta tuntui, että hajoan palasiksi. Treenaaminen oli jollakin tapaa mun pelastuskin, etten joutunut siinä masennuskuopassa niin syvälle kuin ehkä ilman urheilua olisin joutunut. Tähän nykytilaan ja asennoitumiseen pääseminen vaati pääkopan melkoista tonkimista. Olen istunut terapeutin vastaanotolla aika hemmetin monta tuntia. Ja arvatakaas mitä? Terapia päättyy huomenna kokonaan. 🙂

Työ näyttelee isoa roolia elämässäni, niin kuin hyvin monelle muulle. Töitä täytyy tehdä elääkseen, mutta olen siitä onnellisessa asemassa, että saan tehdä töitä, joista pidän. Olen ollut viime aikoina suorastaan poikkeuksellisen hyväntuulinen. Tämä johtunee monestakin asiasta, mutta koen, että uusi mielekäs työ on yksi iso tekijä.

Olen ehkä hieman ristiriitainen edelleen, mutta se mitä olen tästä kaikesta oppinut, on se, että pakonomainen suhtautuminen liikkumiseen ja vähän myös syömiseen (kurinalaisuus), oli mun keino selviytyä henkisestä pahoinvoinnista. Nyt olen oppinut käsittelemään asioita muilla tavoin, voin nyt nauttia elämästä ihan raakana. 🙂 Mieli on levollisempi ja elämä tuntuu ihanammalta. Elämää nähneet ihmiset sanovat, että tämä sen kuin paranee iän myötä. Täytän ensi kuussa 35-vuotta. Se tuntuu paljolta, muttei tunnu pahalta. 🙂

Miten toivuin masennuksesta?

Minulta on muutamaankin otteeseen toivottu, että kirjoittaisin masennuksesta toipumisesta. Ensin ajattelin, että en varmasti kirjoita aiheesta mitään. Liian henkilökohtaista. Mutta. En ole häpeillyt sairastumistani aiemminkaan, joten miksi nyt iloisen aiheen ympäriltä en voisi jotakin sanoa?

Masennus on sairaus, johon voi sairastua kuka tahansa. Masennukselle on minun näkemyksen mukaan aina jokin syy. Mikä se kenelläkin sitten on, se pitää selvittää, jotta masennuksesta voi toipua. Minä sairastuin kuormittavan elämäntilanteen ja identiteettikriisin seurauksena. Ajoin itseni nurkkaan ja pääsin pois nurkasta vain kääntymällä ympäri ja katsomalla miten olin sinne päätynyt.

Masennuksesta voi toipua varmasti yhtä monella tavalla kuin on sairastuneitakin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa parantua. Minulla meni liian pitkään tajuta edes se tilanne, johon olin itseni ajanut. Tajusin vasta siinä vaiheessa kun lähdin lääkärin vastaanotolta sairaslomalappu kourassa, jossa luki F32, vaikea masennus. Sille koneen hidastumiselle ja loputtomalle väsymykselle oli tuollainen syy. Minullakin oli ollut mielikuva masennusta sairastavasta ihmisestä, että silloin pitäisi näyttää ostarin spurgulta ja maata vihanneksena sängynpohjalla. Minä kuitenkin pystyin käymään töissä, urheilla ja suoriutumaan päivästä aina seuraavaan jotenkin. Olin useaan kertaan ennen tätä diagnoosia ajatellut, että tekisi varmasti hyvää käydä terapiassa purkamassa kaikkea sitä, mikä on matkan varrella jäänyt kiven lailla kenkään hiertämään.

Minäkin sain diagnoosin yhteydessä reseptin masennuslääkkeisiin. Aloitin reseptin vasta sen jälkeen kun psykiatri oli minulle vakuuttavasti kertonut lääkkeiden olevan turvallisia. Psykiatri kertoi myös, että pelkästään lääkkeitä hän ei suosittele, vaan suosittelee näiden lisäksi psykoterapiaa (psykodynaamista). Näiden kahden “lääkkeen” reseptillä alkoi toipuminen.

Olin suhtautunut lääkkeisiin varauksella, koska niin monta kertaa olin kuullut sanottavan, että niistä on vaikea päästä eroon, lääkkeitä syödessä ei ole oma itsensä ja tunteet tasoittuu vähän liikaakin, mutta lääkäri sanoi, että lääkkeiden avulla se pahin olo tasoittuu ja pystyy suoriutumaan elämästä paremmin. Näin se tosiaan oli. Söin vajaan vuoden verran lääkkeitä, joiden avulla sain terapiaprosessin hyvin käyntiin, enkä joutunut olemaan kovin paljoa sairaslomalla. Lääkkeiden lopettamispäätöksen tein itse ja sain lääkäriltä ohjeet lääkityksen purkamiseen.

Tärkein apu mulle toipumisessa on ollut aarrettakin kalliimpi terapeutti. Minulla kävi ihan älytön tuuri terapeutin etsimisen kanssa. Jouduin tietysti muutaman puhelun soittamaan, että sain yhdellekään aikaa. Heti ensimmäisestä tapaamiskerrasta tiesin, etten joudu vaihtamaan terapeuttia, vaan se oli kerrasta siinä. Uskalsin heti olla oma itseni ja luottamus rakentui vähitellen hyvästä ensivaikutelmasta sataprosenttiseksi.

Terapiaprosessi on nyt kestänyt reilut kaksi vuotta, joiden aikana olen vahvistunut aivan hurjasti. Entisestä epävarmasta tyttösestä on kasvanut omilla jaloilla seisova nainen, joka osaa nykyään pitää puolensa. Tarkkanäköinen lukija on saattanut nähdä itsetunnon rakentamisen eri vaiheet myös tämän blogin kautta. Oli aikoja, jolloin vatsalihaksia piti vähän väliä esitellä, piti urheilla joka päivä ja ihan hirveän kovaa ja kaikkea muuta yhtä älytöntä. Suhtaudun tällä hetkellä tuon aikaiseen itseeni lempeydellä. Voi minua. Kaikkea sitä pitikin tehdä tunteakseen itsensä edes jotenkin tärkeäksi.

Olette varmasti jokainen kuulleet monesta eri lähteestä, että pitää antaa itselleen anteeksi ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, mutta siitä minunkin prosessissa on ihan oikeasti ollut kyse. Kun miettii perinjuurin kuka minä olen ja miksi, niin kummasti löytyy vastauksia kysymyksiin, jotka oli aivan liian kauan leijunut ilmoilla.

Kuulostaa ehkä helpolta? Sen kun vain menee terapiaan, maksaa itsensä mutkalle ja kohta ollaan elämämme kunnossa? Ihan näin se ei ole. Toivottavasti se ei tullut yllätyksenä. 😀 Terapia vaatii melkoisesti rohkeutta ja heittäytymistä. Pitää uskaltaa sukeltaa niihin mielen synkimpiin sopukoihin, kyseenalaistaa oikeastaan kaikki tähän mennessä opittu ja käydä läpi omat arvot ja asenteet miksi ne ovat sellaisia kuin ne ovat. Ovatko ne vain sanahelinää, vai toteutanko arvojani myös käytännössä. Terapiaa käydään itsensä takia, ei siksi että kelvattaisiin paremmin muille tai oltaisiin jotenkin yleisesti parempia kansalaisia. Terapiaa käydään sen vuoksi, että kestää olla itsensä kanssa ja niiden virheiden, joita valitettavasti meissä kaikissa on.

Pidetään itsestämme ja läheisistämme huolta! Annetaan aikaa elämämme tärkeimmälle tyypille, eli itsellemme. Ollaan muille ihmisille anteeksiantavia ja ystävällisiä. Okei? Messissä? Laita vaikka joulukortti ihmiselle, jolle olet joskus ollut ilkeä?

Onnellisuus

Olen viime aikoina miettinyt paljon onnellisuutta. Mitä tarkoittaa olla onnellinen? Miten tullaan onnellisiksi? Voiko onnellisuutta oppia? Näihin kysymyksiin ei taida olla mitään absoluuttista vastausta tai totuutta. Onni ja onnellisuus on kuitenkin subjektiivinen kokemus ja tunne. Itsekin voin vain peilata omia tuntemuksiani aiempaan elämääni ja kokemuksiini.

Viime syksynä valotin teille hieman mielenmaisemaani, joka on ollut usean edellisen vuoden aika synkkä. Ulospäin en ole synkkyyttä juurikaan näyttänyt ja olen vaikeimpinakin aikoina selvinnyt arkisista askareista jotenkuten. Menneitä asioita käsitellessä ja omaa mielen kiemuroita tonkiessa olen tajunnut, että masennus on seurausta jostakin. Jos ei ole tilaa kasvaa henkisesti ja olla oma itsensä, voi masentua. Ei ole itsekkyyttä pitää itsestään huolta ja antaa itselleen lupa tavoitella omaa onneaan. Kukaan ei täällä pärjää yksin, eikä ihmistä ole tarkoitettu yksin taivaltamaan, mutta jos et itse pidä puoliasi ja huolehdi itsestäsi, niin kuka sen sitten tekisi? Erityisesti äitinä ja roolimallina koen tärkeäksi sen, että teen elämässäni ratkaisuja, jotka tekevät minut onnelliseksi. Se onni ja hyvä olo heijastuu ulospäin ja levittää ilosanomaa muillekin.

Olen joutunut tekemään kipeitä ratkaisuja matkalla kohti onnellisuutta ja parempaa itsetuntemusta. Kohdallani onnellisuuden saavuttaminen on ensin vaatinut monta kompastumista. Välillä on tullut ruhjeita ja välillä olen kompastuessani kaatanut mukanani muitakin. En usko voivani olevan näin onnellinen, jos en tietäisi mikä tekee kipeää. Liitän onnellisuuteen vahvasti sen, että pitää viihtyä omissa nahoissaan ja hyväksyä itsensä kaikkine virheineen. Minulle vaikein rasti oli antaa itselleni anteeksi tekemäni virheet. Kukaan ei ole täydellinen ja siinäpä se vitsi piileekin. Mä olen onnellinen ehkäpä juuri siksi, koska olen ollut niin hemmetin onneton ja ahdistunut. Olen löytänyt tien sieltä pimeästä pois. Ei se häikäisevä kirkkaus ensin kivaa ollut, kun tuntui, ettei näe mitään. Sitten kun valoon tottui eikä enää tarvinnut käyttää aurinkolaseja nähdäkseen, näen harvinaisen selvästi, miten hyvin asiat ovat nyt. Nyt voin sanoa olevani onnellinen. Ei elämä ole pelkkää onnenhattaraa ja ruusunpunaista unelmaa vieläkään, mutta ette usko miten hyvältä nyt tuntuu.

Onni tuntuu rintalastassa hyrinänä. Tällä hetkellä mun juuret on tiukasti maassa. Mulla on tilaa kasvaa joka suuntaan. Osa oksista on vielä vähän kuihtuneita, koska matka kohti vehreyttä jatkuu. Nyt mun rinnalla kasvaa puu, joka antaa mulle tilaa eikä peitä minulta auringonvaloa. Siinä se puu on lähellä, oksat koskettaen turvallisesti omiani, seurana, tukena ja turvana, aina saatavilla. Nyt hymy tulee sielusta asti. On ihan mieletön voimavara olla onnellinen ja jakaa sitä onnea toisen kanssa.

Mielestäni onnellisuutta ei voi oppia. Positiivista ajattelua voi oppia ja sitä kautta tasoittaa omaa kulkuaan, mutta aito onni tulee sisältä, eikä sitä voi teeskennellä.

Unelmista totta

Tämä viikko ei ole ollut mikään ihan tavanomainen. Tällä viikolla päättyi lähes viiden vuoden pituinen työsuhde ja loikkasin kohti unelmaa. Aloitin blogin vähän ennen kuin siirryin tuohon työsuhteeseen, joka juuri päättyi. Tuolloin viisi vuotta sitten elämäni oli aika mustaa. Perustin blogin, että saisin pidettyä itseni positiivisena. Päätin tuolloin, että kirjoitan blogiin vain kivoja asioita, että saisin sitä kautta elämääni edes hiukan valoa, vaikkakin se oli välillä väkisin väännettyä. Muistan tuolta ajalta juoksulenkkejä, jolloin mun henki ei kulkenut, kun ahdisti niin paljon. Elämä on tuon jälkeen kulkenut monennäköisiä reittejä. Välillä on ollut kevyempää ja välillä taas raskaampaa. Sitähän se elämä on. Jo tuolloin viisi vuotta sitten perustaessani Endorfiinikoukussa-nimisen blogin ajattelin, että mitä jos jonakin päivänä voisin kirjoittaa työkseni. Olin juuri keskeyttänyt journalismin opinnot elämäntilanteen pakosta. Aluksi kirjoittelin blogia ihan vain itselleni, tosin lisäsin blogin heti tuolloin Blogilistalle. Jostakin kummasta blogiin löysi lukijoita ja kohta vielä vähän lisää. Vuoden kirjoittelun jälkeen Evita-lehti bongasi minut ja pyysi heidän sivustolle bloggaamaan. Tuossa vaiheesa uskalsin kertoa julkisesti, että kirjoitan blogia. Bloggasin Evitan alla siihen asti, kunnes lehti lopetettiin. Evitasta siirryin FitFashioniin, jossa bloggasin lähestulkoon sen avaamisesta alkaen viime vuoden loppuun saakka.

Viimeisemmän vuoden aikana on tullut mietittyä monia asioita ihan uudesta näkökulmasta. Vihdoinkin uskalsin lähteä tavoittelemaan onnea ja unelmia. Jotain hyötyä on ollut masennuksesta ja sen johdosta terapiaan hakeutumisesta. En häpeile kertoa käyväni terapiassa, päinvastoin. Suosittelen terapiaa kaikille. Sen avulla saa jäsenneltyä omia ajatuksiaan ja elämän varrella käytyjä kokemuksia ja niiden vaikutusta itseen. Olen saanut siitä niin paljon apua, joten miksi pitäisi hävetä kertoa muille, minkä avulla minusta on tullut rohkeampi ja itsevarmempi. Viime kesän lopulla päättyi pitkä parisuhde. Päätös ei ollut helppo, mutta siitä rohkaistuneena uskalsin laittaa elämää muiltakin osin uusiksi. En aio edelleenkään käsitellä eroasiaa blogissa, mutta sen verran haluan sanoa, että eroon ei liity mitään dramaattista. Teini-ikäiset kasvoivat aikuisiksi ja huomasivat kasvaneensa eri suuntiin. Lasten isä on edelleen hyvä tyyppi ja kunnoitan häntä.

Viime vuoden lopulla uskalsin avata suuni ja sanoin ääneen, että haluaisin tehdä bloggaamista ja blogin aihepiiriin liittyviä juttuja täyspäiväisesti. Vakuutusyhtiössä oli ollut kivaa ja mielenkiintoista, mutta olin valmis ottamaan rohkean loikkauksen ja hypätä kohti tuntemattomampia vesiä. Sitten tarjoutui mahdollisuus siirtyä Sykesportiin tuottajan hommiin. En meinannut uskoa mahdollisuutta todeksi. Haaveista tulee totta. En uskaltanut iloita asiasta kunnolla ennen kuin nimi oli paperissa. Mun elämä oli viistellyt aika matalalla viimeiset vuodet, joten on vaikea uskoa, että mulle tapahtuu hyviä asioita. Nyt uusi elämä on sitten alkanut! Eilen oli ensimmäinen päivä Sykesportin toimistolla. Olen tosi innoissani!

Luin eilen uusinta Kauneus ja Terveys -lehteä ja sieltä Vilman haastattelua. Vilma sanoi haastattelussa hyvin, että hyvinvointi lähtee siitä, että ensin arvostaa itseään. Kukaan ei voi arvostaa sua, jos et itse arvosta itseäsi. Sitä kautta unelmatkin voivat toteutua. Itsensä arvostaminen ja hyväksyminen ei tule helpolla, ei ainakaan minulle, mutta sen eteen kannattaa tehdä töitä. Unelmat voivat toteutua! Sitähän mä tässä halusin sanoa.

Ihanaa lauantaita rakkaat lukijat, olkaa armollisia itsellenne! Mä olen tässä parhaillaan matkalla Turkuun rentoutumaan ja treenaamaan (sitä yläkroppaa :D). Kirjoittelen Turku-postausta sitten kun palaan kotiin.

Vaaleanpunaiset pilvenhattarat

Voi teitä, rakkaat ihmiset! Kiitos ihan älyttömästi kannustavista, lämpimistä ja kauniista kommenteistanne. Enpä olisi arvannut minkälaisen kävijäryöpyn tuo muutamalla rivillä raotettu tunnustus tuo tänne blogiin. Mua hieman hirvitti aamulla tulla katsomaan minkälainen vastaanotto postauksella oli.

Olen pitkään halunnut kirjoittaa masennuksesta. Ensin mietin, että kerron teille toisen masentuneen ihmisen tarinan. En kuitenkaan uskaltanut. Sitten ajattelin, että kirjoitan masennuksesta yleisesti. En halunnut sitäkään, ei sellainen uppoa. Sitten viimein rohkaistuin kertomaan, että minä olen yksi heistä. Nyt kun maailma on valoisampi paikka, on etäisyyden päästä helpompi sanoa, että olipahan kivikkoinen taival, mutta tulipahan rymyttyä läpi. Mä selvisin siitä! Aina on matkaa taivallettavana, eikä ihminen koskaan ole valmis, mutta olen tyytyväinen siihen missä olen nyt. Masennus ei ole häpeä, eikä se saisi olla tabu. Mä en ainakaan suostu olemaan b-luokan kansalainen tämän sairauden takia.

En ala raottamaan matkaani tähän pisteeseen, mutta sanon vain sen saman minkä olen sanonut ennenkin. Jokaisella ihmisellä on tarina kerrottavanaan. Meillä jokaisella on se oma polku, joka tekee meistä sen kuka on. Ei pitäisi koskaan väheksyä tai aliarvioida ihmistä kuulematta sen tarinaa tai antamatta mahdollisuutta. Ulkonäkö voi pettää.

Itse olen oivaltanut sen, että heikkous on vahvuutta.

Kuvat ovat perjantain pakkasaamun työmatkapyöräilyltä, kun taivaalla oli vaaleanpunaiset pilvenhattarat ja korvissa soi Coldcut – Autumn Leaves. Se oli kombona sellainen, että vatsanpohjassa tuntui onnelinen hyrinä. Näin mä mun maailman nyt näen.

Kaapista ulos

Postaustahti ei päätä huimaa. Mielen on vetänyt hieman matalaksi oikean olkapään tilanne. Tilannehan ei siis ole mitenkään kovin vakava, mutta mun pitää nyt pitää taukoa nosto- ja työntöliikkeistä ja katsotaan mihin suuntaan käden tilanne kehittyy. Mitä yläkropan liikkeitä jää jäljelle? En tiedä. Ortopedi soitti mulle keskiviikkona ja kertoi, että olkapäässä ei ole mikään ihan rikkirikki, mutta tilanne ei ole mikään paras mahdollinen myöskään. Hän epäili, että takakapseli on löystynyt käsilläseisontaharjoituksista. Hauiksen jänne on rispaantunut ja pientä turvotusta on AC-nivelessä ja subarcomiaalibursassa. Lääkäri pyysi käymään vastaanotolla, että voidaan miettiä konkreettisemmin jatkoa. Fyssarille pitäisi kans varata aika, että hän voisi miettiä mulle jotain korvaavia harjoitteita – mitä ne on? Ehkä Sami tietää. En tiedä miksi tämä vetää nyt niin maihin. Lääkäri meinasi, että jos tilannetta ei saa rauhoittumaan, niin viimekädessä leikataan. Ei kuulosta kyllä yhtään kivalta mun korviin. En ihan äkkiä ole valmis siihen samaan leikkaus- ja kuntoutusrumbaan kuin puolitoista vuotta sitten.

Kävin näyttämässä kättä myös Helsingin Urheiluhieronnan Tuukalle. Tuukkakin meinasi, että olkapään kuppi on löysä ja olkapään lihaksetkin on ihan jumissa. Olkapäätä hierottiin varovaisesti ja Tuukka teippasi sen kinesioteipillä parempaan asentoon. En tiedä mikä muhun meni hieronnan jälkeen kun vaan itketti. Ystäväni Sari meinasi, että ihminen kun on psykofyysinen kokonaisuus, niin joskus kosketus laukaisee ihmisessä tunteita. Näin se varmaan oli. Lisäksi sitten tämä harmistus koko käsiasiasta. Vitsi jos olisin tiennyt, että olkapää ei kestä käsilläseisontaa, niin olisin jättänyt ne kyllä tekemättä. Paskempi homma on nyt olla käyttämättä käsiä kokonaan.

Olen viime aikoina huomannut pohtivani menneitä. Olen palannut lähimenneisyyteen ja kauemmaksikin. Elämä on muuttunut vuodessa todella paljon. Aika tarkalleen vuosi sitten olin tosi syvällä. Mulla oli tosi paha olla. Menin lääkäriin, sain diagnoosiksi pitkäaikainen masennus ja kouraan reseptin masennuslääkkeisiin ja lähetteen psykoterapiaan. Vuoden intensiivisen psykoterapian avulla olen nyt omanarvontuntoinen ja hyväksyn itseni tällaisena kuin olen. Mun ei tarvitse enää syödä lääkkeitäkään. Mun 33-vuoden mittaiseen elämään on mahtunut paljon tapahtumia. Niistä ei nyt sen enempää. Ehkä joskus toiste.

Kaikkea tätä se tunnemylläkkä hieronnan jälkeen varmaan myös oli. Mua ajoittain harmittaa se, että masennusta pidetään jonkinlaisena heikkoutena ja epäonnistumisena. Sellaisena olen itsekin sitä ehkä pitänyt, koska olen tätä asiaa salannut. Ei ole ihme, jos mieli väsyy, kun elämä tuo eteen monenlaisia koettelemuksia. Vaikka olen ollut masentunut, se ei ole poistanut mun perusluonnetta ja kokonaan työkykyäni.

Nyt asiat on hyvin, tai paljon paremmin. Olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Elämä ei vieläkään ole kevyttä ja helppoa. Milloin se olisi? Se vain menee niin, kun elämässä tapahtuu isoja asioita, niin sitä aina palaa vuodenaikojen vaihtuessa edellisvuoden tapahtumiin. Ehkä ensi syksynä viime vuoden muistot tuntuvat kaukaisemmilta ja helpommilta.

Olen edelleen perusluonteeltani iloinen ja optimistinen, välillä en sitä pystynyt olemaan. Jos palataan aloittamaani aiheeseen, olkapäähän, niin pystyn kaikesta huolimatta iloitsemaan siitä, että mun jalat toimii. Pystyn juoksemaan ja pyöräiemään – se on paljon!

Tämä blogi ja blogin aihepiirin asiat ovat niitä, jotka on pitänyt mua pinnalla vaikeinakin aikoina.

Vereslihalla,
Elina, masennuksesta toipuva