to top

Masennus ja liikunta

Sain ensimmäisen masennusdiagnoosin vuonna 2013. Siihen asti olin työntänyt vaikeat ajatukset ja tunteet syrjään ja koittanut vain porskuttaa eteenpäin. Sain tuolloin työterveyslääkärin vastaanotolta kolme paperia: reseptin masennuslääkkeisiin, sairaslomatodistuksen ja lähetteen psykiatrille.

Olin diagnoosista hämmentynyt. Enhän minä ole masentunut, koska olen toimintakykyinen, hymyilen, nauran ja käyn töissä. Seitsemän vuotta sitten masennuksesta ei vielä puhuttu kovinkaan avoimesti ja muistan, kuinka minua hävetti masennusdiagnoosini. Omakin mielikuva masentuneesta oli kummallinen. En tiedä mistä se mielikuva oli syntynyt, että masentunut ihminen olisi mustiin pukeutunut, täysin iloton ja toimintakyvytön, joka vain makaa sängyssä. Muistan, että jouduin vakuuttelemaan jopa läheisille, että masennusdiagnoosini ei ole väärä, vaikka pystyn urheilemaan ja näen elämässä ilon pilkahduksia. Pahimpina hetkinä paha olo näkyi myös kodin ulkopuolella. Hetki ennen sairaslomalle jäämistä purskahtelin itkuun työpaikalla eikä työnteosta meinannut tulla mitään. Muuten pystyin pitämään kulissit aika hyvin pystyssä, mutta kotona en sitten jaksanutkaan enää mitään. En ollut jaksanut pitkään aikaan. Nykyään tiedetään, että masennus on sairaus siinä missä muutkin, tämä sairaus on vain pään sisällä ja sitä on ulkopuolisten vaikea havaita.

Ennen masennusdiagnoosia ja pitkään sen jälkeenkin, liikunta oli minulle niitä ainoita toimivia keinoja saada oloani helpotettua. Sain toki masennuslääkkeet ja söinkin niitä puoli vuotta helpottaakseni vaikeinta ahdistusta, mutta halusin päästä lääkkeistä mahdollisimman nopeasti eroon ja hoitaa itseäni terapian ja itsetutkiskelun keinoin.

Olen ratkaisukeskeinen ihminen ja pyrin aina löytämään asioille selityksen. Teen aina olon helpottamiseksi jonkinlaisen toimintasuunnitelman. Koen, että tämä on se syy, miksi olen toipunut masennuksistani aina melko nopeasti. Olen allerginen yltiöpositiivisuudelle ja sellaiselle scheisselle, jossa jauhetaan, että universumi antaa sinulle takaisin sen, mitä itse sille annat. Että hampaat irvessä vaan uskot unelmiin, niin kaikki järjestyy. Minulle toimiva selviytymiskeino on ollut pyrkiä näkemään tulevaisuudessa aina edes yksi, pieni, hyvä ja tavoittelemisen arvoisen asia. Joku syy, jonka takia kannattaa koittaa jaksaa. Tämän lisäksi olen pyrkinyt pitämään itseni voimieni puitteissa aktiivisena.

Liikunta on minulle aidosti yksi tärkeimmistä hyvinvointini ylläpitäjistä ja tärkeä lääke masennuksesta toipumisessa. Mua suututti ihan kamalasti se, kun sairauttani ja sairasloman tarvetta epäiltiin sen takia, kun pystyin harrastamaan liikuntaa. Toipumiseni olisi ollut paljon hitaampaa, jos olisin jäänyt sängynpohjalle itkemään ja kieriskelemään itsesäälissä. Tein sitä jo ihan riittävästi. Muistan lääkäreiden ja psykologien aina kehottavan, että tee sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli. Yritin pitää sen kirkkaana mielessä. Kirjoitin, otin valokuvia, kuuntelin musiikkia ja liikuin.

Masentuneena koin konkreettisesti sen, kuinka hyvää liikunta ja erityisesti luonnossa liikkuminen ihmiselle tekee. Muistan monet kerrat, kun olin maannut koko pitkän päivän sängyssä itkemässä ja kun lopulta sain kammettua itseni kävelylle, tunsin matkan edetessä, kuinka olo keveni eikä asiat enää tuntuneet aivan niin kamalilta kuin aiemmin. Sen vuoksi ulkoilin ja liikuin aina, kun vaan voimat sen sallivat. Kevyt liikuskelu ja pienten askareiden tekeminen kiinnitti arkeen ja toi vaikeisiin ajanjaksoihin ryhtiä ja rakennetta. Vaikka näen nyt jälkikäteen, että aktiivinen bloggaaminen ja somettaminen oli yksi iso kuormitustekijä ja osatekijä uupumiselle, tuolloin koin, että blogin pitäminen piti minut pinnalla. Se oli mielekästä ja koin, että minulla on edes yksi tehtävä ja syy nousta sängystä.

Vaikeina masennusjaksoina liikkuminen oli fyysisesti vaikeampaa. Silloin minulla istui norsu rinnan päällä eikä henki kulkenut kunnolla. Tuolloin olin vielä aika kova suorittaja, joten urheilin siitä huolimatta hampaat irvessä. Työuupumuksen aikaan ja sen jälkeen, urheilu oli käytännössä mahdotonta. Kroppa tilttasi aivan täysin ja siitä toipuminen kesti kauan. Silloin kykenin vain kävelemään ja pyöräilemään kevyesti. Mitään raskaampaa en voinut tehdä pitkään aikaan. Vasta kahden vuoden päästä uupumisesta olen voinut palata takaisin raskaampien treenien pariin ja yhä edelleen minun täytyy kiinnittää palautumiseen erityisen paljon huomiota.

Olen edelleen taipuvainen masentumaan ja siksi olen opetellut keinoja selviytyä siitä. Alakulon iskiessä pyrin olemaan itselleni armollinen ja keventämään arkea. Tuolloin en yritä väkisin puunata kotia ja koittaa jatkuvasti olla paras versio itsestäni kaikilla elämän osa-alueilla. Annan itselleni löysää ja tiputan arjesta pois kaiken sen, mikä ei ole pakollista. Tuolloin pyrin pitämään itseni sen verran aktiivisena, että tulee tunne, että on tehnyt edes jotakin. Jonakin päivänä se voi olla yksi koneellinen pestyjä pyykkejä, toisena päivänä sängyn petaaminen, kolmantena rauhallinen kävelylenkki tai kevyt salitreeni… Pienin askelin, pienin teoin. Minulle pahinta myrkkyä on juuttua sängynpohjalle, koska sen osaan valitettavan lahjakkaasti. Sieltä ylös kampeaminen on vaikeaa ja joskus mahdotonta. Sängyssä märehtiminen imee minut mustien ajatusten spiraaliin, siksi koitan joka päivä löytää sen yhden kirkkaan ajatuksen, jonka avulla jaksaisin eteenpäin. Enää en juutu sänkyyn päiviksi, vaan korkeintaan tunneiksi.

Onneksi edellisestä vaikeammasta jaksosta on nyt kulunut aika tarkalleen vuosi. Tämänkin vuoden aikana olen oppinut itsestäni paljon lisää. Työkalupakkini karttuu koko ajan.

Leave a Comment