Masennus ja liikunta

Sain ensimmäisen masennusdiagnoosin vuonna 2013. Siihen asti olin työntänyt vaikeat ajatukset ja tunteet syrjään ja koittanut vain porskuttaa eteenpäin. Sain tuolloin työterveyslääkärin vastaanotolta kolme paperia: reseptin masennuslääkkeisiin, sairaslomatodistuksen ja lähetteen psykiatrille.

Olin diagnoosista hämmentynyt. Enhän minä ole masentunut, koska olen toimintakykyinen, hymyilen, nauran ja käyn töissä. Seitsemän vuotta sitten masennuksesta ei vielä puhuttu kovinkaan avoimesti ja muistan, kuinka minua hävetti masennusdiagnoosini. Omakin mielikuva masentuneesta oli kummallinen. En tiedä mistä se mielikuva oli syntynyt, että masentunut ihminen olisi mustiin pukeutunut, täysin iloton ja toimintakyvytön, joka vain makaa sängyssä. Muistan, että jouduin vakuuttelemaan jopa läheisille, että masennusdiagnoosini ei ole väärä, vaikka pystyn urheilemaan ja näen elämässä ilon pilkahduksia. Pahimpina hetkinä paha olo näkyi myös kodin ulkopuolella. Hetki ennen sairaslomalle jäämistä purskahtelin itkuun työpaikalla eikä työnteosta meinannut tulla mitään. Muuten pystyin pitämään kulissit aika hyvin pystyssä, mutta kotona en sitten jaksanutkaan enää mitään. En ollut jaksanut pitkään aikaan. Nykyään tiedetään, että masennus on sairaus siinä missä muutkin, tämä sairaus on vain pään sisällä ja sitä on ulkopuolisten vaikea havaita.

Ennen masennusdiagnoosia ja pitkään sen jälkeenkin, liikunta oli minulle niitä ainoita toimivia keinoja saada oloani helpotettua. Sain toki masennuslääkkeet ja söinkin niitä puoli vuotta helpottaakseni vaikeinta ahdistusta, mutta halusin päästä lääkkeistä mahdollisimman nopeasti eroon ja hoitaa itseäni terapian ja itsetutkiskelun keinoin.

Olen ratkaisukeskeinen ihminen ja pyrin aina löytämään asioille selityksen. Teen aina olon helpottamiseksi jonkinlaisen toimintasuunnitelman. Koen, että tämä on se syy, miksi olen toipunut masennuksistani aina melko nopeasti. Olen allerginen yltiöpositiivisuudelle ja sellaiselle scheisselle, jossa jauhetaan, että universumi antaa sinulle takaisin sen, mitä itse sille annat. Että hampaat irvessä vaan uskot unelmiin, niin kaikki järjestyy. Minulle toimiva selviytymiskeino on ollut pyrkiä näkemään tulevaisuudessa aina edes yksi, pieni, hyvä ja tavoittelemisen arvoisen asia. Joku syy, jonka takia kannattaa koittaa jaksaa. Tämän lisäksi olen pyrkinyt pitämään itseni voimieni puitteissa aktiivisena.

Liikunta on minulle aidosti yksi tärkeimmistä hyvinvointini ylläpitäjistä ja tärkeä lääke masennuksesta toipumisessa. Mua suututti ihan kamalasti se, kun sairauttani ja sairasloman tarvetta epäiltiin sen takia, kun pystyin harrastamaan liikuntaa. Toipumiseni olisi ollut paljon hitaampaa, jos olisin jäänyt sängynpohjalle itkemään ja kieriskelemään itsesäälissä. Tein sitä jo ihan riittävästi. Muistan lääkäreiden ja psykologien aina kehottavan, että tee sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli. Yritin pitää sen kirkkaana mielessä. Kirjoitin, otin valokuvia, kuuntelin musiikkia ja liikuin.

Masentuneena koin konkreettisesti sen, kuinka hyvää liikunta ja erityisesti luonnossa liikkuminen ihmiselle tekee. Muistan monet kerrat, kun olin maannut koko pitkän päivän sängyssä itkemässä ja kun lopulta sain kammettua itseni kävelylle, tunsin matkan edetessä, kuinka olo keveni eikä asiat enää tuntuneet aivan niin kamalilta kuin aiemmin. Sen vuoksi ulkoilin ja liikuin aina, kun vaan voimat sen sallivat. Kevyt liikuskelu ja pienten askareiden tekeminen kiinnitti arkeen ja toi vaikeisiin ajanjaksoihin ryhtiä ja rakennetta. Vaikka näen nyt jälkikäteen, että aktiivinen bloggaaminen ja somettaminen oli yksi iso kuormitustekijä ja osatekijä uupumiselle, tuolloin koin, että blogin pitäminen piti minut pinnalla. Se oli mielekästä ja koin, että minulla on edes yksi tehtävä ja syy nousta sängystä.

Vaikeina masennusjaksoina liikkuminen oli fyysisesti vaikeampaa. Silloin minulla istui norsu rinnan päällä eikä henki kulkenut kunnolla. Tuolloin olin vielä aika kova suorittaja, joten urheilin siitä huolimatta hampaat irvessä. Työuupumuksen aikaan ja sen jälkeen, urheilu oli käytännössä mahdotonta. Kroppa tilttasi aivan täysin ja siitä toipuminen kesti kauan. Silloin kykenin vain kävelemään ja pyöräilemään kevyesti. Mitään raskaampaa en voinut tehdä pitkään aikaan. Vasta kahden vuoden päästä uupumisesta olen voinut palata takaisin raskaampien treenien pariin ja yhä edelleen minun täytyy kiinnittää palautumiseen erityisen paljon huomiota.

Olen edelleen taipuvainen masentumaan ja siksi olen opetellut keinoja selviytyä siitä. Alakulon iskiessä pyrin olemaan itselleni armollinen ja keventämään arkea. Tuolloin en yritä väkisin puunata kotia ja koittaa jatkuvasti olla paras versio itsestäni kaikilla elämän osa-alueilla. Annan itselleni löysää ja tiputan arjesta pois kaiken sen, mikä ei ole pakollista. Tuolloin pyrin pitämään itseni sen verran aktiivisena, että tulee tunne, että on tehnyt edes jotakin. Jonakin päivänä se voi olla yksi koneellinen pestyjä pyykkejä, toisena päivänä sängyn petaaminen, kolmantena rauhallinen kävelylenkki tai kevyt salitreeni… Pienin askelin, pienin teoin. Minulle pahinta myrkkyä on juuttua sängynpohjalle, koska sen osaan valitettavan lahjakkaasti. Sieltä ylös kampeaminen on vaikeaa ja joskus mahdotonta. Sängyssä märehtiminen imee minut mustien ajatusten spiraaliin, siksi koitan joka päivä löytää sen yhden kirkkaan ajatuksen, jonka avulla jaksaisin eteenpäin. Enää en juutu sänkyyn päiviksi, vaan korkeintaan tunneiksi.

Onneksi edellisestä vaikeammasta jaksosta on nyt kulunut aika tarkalleen vuosi. Tämänkin vuoden aikana olen oppinut itsestäni paljon lisää. Työkalupakkini karttuu koko ajan.

Miksi liikun?

Eräällä pitkällä lenkillä mietin, miksi juoksen tai ylipäänsä urheilen? Pohdin, miksi minulla ja monella muulla on tarve kertoa sosiaalisessa mediassa urheilusuorituksistaan, tavoitteistaan ja saavutuksistaan? Urheilisinko, jos kukaan ei saisit tietää, että urheilen? Mitä liikkuminen minulle merkitsee?

On helppo sanoa, että liikun itseni takia ja siksi, koska siitä tulee hyvä olo. Mutta onko se todella niin?

Minua motivoi erilaiset tavoitteet, joiden myötä treenaamiseen tulee jonkinlaista suunnitelmallisuutta ja hiukan myös kunnianhimoa. Aina tavoite ei riitä pitämään yllä motivaatiota. Näin saattaa käydä, jos tavoite on liian haastava tai liian helppo, tai siitä yksinkertaisesta syystä, että elämässä on jotain muuta urheilua tärkeämpää.

Päätin jo viime vuonna, että tänä vuonna suoritan ensimmäisen puolimatkan triathlonin. Olen pitänyt tämän tavoitteen koko vuoden mielessäni, mutten siitä huolimatta ole treenannut tarpeeksi, koska olen halunnut käyttää aikaa asioihin, jotka ovat olleet tärkeämpiä. Olen silti treenannut sen verran, että uskallan lähteä Leville varmasti elämykselliselle reissulle.

Liikkuminen on minulle tärkeää ja välttämätöntä. Koen olevani minä silloin kun keho ja mieli toimii sulassa sovussa. Liikkuminen on minulle eteenpäin puskeva voima. Ilman liikuntaa olen ponneton ja iloton. Urheilu, ja etenkin juokseminen, saa ajatukseni pysymään kirkkaampina ja se parantaa keskittymistäni.

Olen kokeillut kaikenlaisia ääripäitä ja koittanut löytää vastausta siihen, mitä minä todella haluan. Vastaus on: Minä haluan liikkua.

Minulle aktiivinen elämäntyyli on tärkeää. Haluan myös opetella aidosti löysäämään, hidastamaan ja lopettamaan väkisin suorittamisen myös lepäämisen osalta. Sellainen rentoutuminen ei auta mitään, jos suoritan sitä ja pakotan itseni makaamaan kuin tulisilla hiilillä. Tätä en vielä osaa, mutta tiedostaminen on jo hyvä alku.

Voiko kukaan olla 100 % kehopositiivinen?

Eilen päätin jakaa Instagramin storiesissa hetken, jonka koin vaatekaupan sovituskopissa. Tiedättehän ne ylhäältä tulevat kirkkaat spottivalot, jotka saavat ihon näyttämään kuolleelta korostaen jokaista ihon mutkaa ja virhettä? Katsoin itseäni peruutuspeilistä seisten kopissa pelkissä pikkuhousuissa. Ne kamalat valot eivät tehneet oikeutta eikä tekisi varmasti kenellekään. Mä kuitenkin hätkähdin ja mietin tältäkö minä nyt näytän? Tältäkö näyttää, jos ei urheile juuri yhtään neljään kuukauteen? Päätin kertoa havaintoni Instagramissa.

Harvemmin enää nykyään edes ajattelen kehostani rumasti. Olen tehnyt valtavasti töitä sen eteen, että suhtautuisin kehooni ja itseeni armollisemmin ja lempeämmin. Mielestäni olen siinä ihan hyvin onnistunut. En enää ruoski itseäni ja uskallan kohdata kipeätkin tunteet. Kehopositiivisuus on mahtava asia. Kenenkään ei tarvitsisi pyrkiä muuttamaan itseään näyttämään muulta kuin itseltään ja ulkonäköpaineet pitäisi haudata kokonaan.

Tämä minun rehellinen avautumiseni herätti ihmisissä monenlaisia tuntemuksia. Kommentoijat enimmäkseen samaistuivat tai jopa kiittelivät rehellisyyttäni, mutta sain myös kritisoivaa palautetta. Näissä tällaisissa ulostuloissa on aina riskinsä. Instagramin storiesiin arjen kuvaaminen on riski. Näiden lyhyiden 15 sekunnin videonpätkistä koostetun käsityksen perusteella ihmiset tekevät omat päätelmänsä siitä minkälainen olen ja minkälaisista asioista arkeni koostuu.

Jäin miettimään, pitäisikö kaikkien julkista työtä tekevien olla aina hymyssä suin ja vakuutella kuinka hyvin viihtyy nahoissaan? Olen havainnut, ettei ole yleisesti hyväksyttävää olla muuta kuin kehopositiivinen. Tällä hetkellä ei saisi sanoa haluavansa laihduttaa tai olla tyytymätön vartaloonsa. Pitäisi aina hymistellä, että olen täydellinen tällaisena. No hemmetti olenkin, enhän minä muuksi voi muuttua, enkä edes haluaisi muuttua. Positiivinen asenne ja myötätuntoinen suhtautuminen itseeni ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö välillä olisi turhautunut tai ajattelisi itsestäni rumasti. Minusta ihan rehellisesti sanottuna välillä tuntuu, että näytän persläveltä, vartaloon kertynyt rasva harmittaa ja vauhdilla laskeva kunto vielä enemmän. Eniten kuitenkin harmittaa urheiluvammat, jotka estää liikkumisen.

Jatkuva myötätuntoinen suhtautuminen itseensä tai kehopositiivisuus käy voimille. Tuskin kukaan jaksaa olla jatkuvasti positiivinen ja myötätuntoinen, ja mistä sellaista positiivisuutta ammennetaan? Miten voi olla myötätuntoinen, jos ei ole koskaan ollut jotakin muuta?

Se, miksi avauduin eilen ei johtunut siitä, että olisin tyytymätön ulkonäkööni. Olenhan omasta mielestäni kuitenkin suuren osan ajasta ihan jees. Ulkomuotoni on vain tämähetkisen tilanteen konkreettinen ilmentymä. Ja tilannehan on siis se, että olen treenannut viimeisen vuoden kivun kanssa. Tai treenannut ja treenannut. Olen pitänyt useita treenitaukoja kahdesta viikosta kahteen kuukauteen. Olen kokeillut jalan hoitamiseksi kaiken sen mihin minun tiedot, taidot ja rahat ovat riittäneet.

Eilen oli huono päivä. Välillä syttyy kipinä toivosta, että jalka parantuisi, mutta kipinä sammuu jo ilmassa lentäessään. Jalka ei kestä oikein mitään liikuntaa, vaan kipeytyy heti. Tunnen kipua istuessa ja jokaisella askeleella, ellen ole pitänyt jalkaa täydellisessä levossa vähintään kaksi viikkoa. Kipu ei ole mitään voimakasta tai lamauttavaa tai edes sellaista, että pitäisi käydä särkylääkepurkilla. Kipu on kuitenkin sen verran häijyä varsinkin tiettyjä liikkeitä tehdessä, että tuntuu kuin takareiden jänne katkeaisi. Ei siis tee mieli kauheasti pelleillä.

Tämän pienimuotoisen kohun vuoksi pohdin mitä kehopositiivisuus mielestäni on. Mielestäni kehopositiivisuus ei tarkoita sitä, ettei liikunta olisi tarpeellista tai terveysasiat olisivat toissijaisia. Päin vastoin. Keho on kaikilla sellainen kuin se on ja näyttää miltä näyttää, mutta mielestäni jokaisen velvollisuus olisi pitää itsestään parasta mahdollista huolta. Pitäisi huolehtia, että on tyytyväinen elämäänsä ja terveyteensä (niiltä osin kuin näihin voi vaikuttaa). Jokaisen pitäisi huolehtia ihan niistä perusasioista, joita meidän jokaisen hyvinvointi edellyttää: uni, ravinto, liikunta sekä ihmissuhde- ja työasiat. En usko, että kukaan voi olla kehopositiivinen, ellei elämän peruspalikat ole paikoillaan. Olenkin usein arvellut, että monen vääristyneen kehonkuvan tai itsetunnon taustalla saattaa olla jotakin psyykkistä, joka olisi hyvä selvittää. Näin ainakin minun kohdallani oli. Huono itsetunto johtui monesta asiasta ja näkyi muun muassa juuri kieroutuneena kehonkuvana.

Ihminen on luotu liikkumaan. Ihmisen pitäisi myös liikkua ulkona ja luonnossa. Minulle liikkuminen on hyvinvoinnin edellytys ja urheilu on yhä edelleen minun kaoottiselle pääkopalle pakollinen varaventtiili. Olen loputon vatvoja ja murehtija, mutta liikkuessa pääkoppani on hiljaa ja liikunnasta saatujen endorfiinien avulla ammennan energiaa ja iloa arkeen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pakenisin mitään. Voin lainata tätä pääkoppaa ihan mielellään, saisitte kokeilla miltä tällaisen haminan kaupungin kanssa tullaan toimeen. 😀

Ps. Keskustelin tekemästäni päivityksestä 14-vuotiaan esikoiseni kanssa, koska hän näki sen. Kysyin häneltä mitä hän arvelee minun ajattelevan itsestäni ja ulkonäöstäni. “En mä tiedä, et sä koskaan puhu sellaisista.”

Ps. Jalka on toki tänään kipeä uinnin jälkeen, mutta ei NIIN kipeä. Toivonkipinä ja positiivinen asenne, check.

#millionhoursofjoy & kutsu lapsiperheiden liikuntatapahtumaan

Kaupallinen yhteistyö: Reima

Muistatteko kun kerroin meidän perheen osallistuvan Reiman lanseeraamaan #millionhoursofjoy-kampanjaan? Kampanjan tarkoituksena on haastaa kaikki maailman lapset liikkumaan miljoona tuntia enemmän loppuvuoden aikana. Kaikki haasteeseen osallistuvat ovat samalla mukana kilpailussa, jonka pääpalkintona voi voittaa koko perheen talvilomamatkan Lappiin. Lue kilpailuohjeet täältä.

Päätimme järjestää yhdessä Reiman ja Taitoliikuntakeskuksen kanssa perheliikuntapäivän, jonne haluan kutsua teidät mukaan.

Kutsun teidät viettämään minun ja tyttärieni kanssa aktiivista perheliikuntapäivää Taitoliikuntakeskukseen Helsinkiin. Tapahtuma järjestetään lauantaina 25.11. klo 11-12. Luvassa on ohjattua liikuntaa lapsille. Tapahtuma on maksuton. Mukaan mahtuu kymmenen ensimmäiseksi ilmoittautunutta lasta vanhempineen. Ilmoittautumiset sähköpostiini endorfiinikoukussa@gmail.com. Kerro ilmoittautuessa lapsen ikä. Tapahtumassa tarjotaan pientä välipalaa. Varsinaista ikärajaa tapahtumaan ei ole, mutta olisi hyvä, jos lapsi on sen ikäinen, että malttaa kuunnella ohjeet ja osaa noudattaa niitä ilman vanhemman apua.

Miten meidän #millionhoursofjoy-projekti on edennyt?

Meidän lapset saivat ReimaGo-sensorit käyttöönsä. Tämä pieni musta nappula on motivoinut aivan yllättävällä tavalla tyttöjäni liikkumaan. Yhtäkkiä sain useamman kerran kuulla ilahduttavan kysymyksen “äiti, voinko mä mennä ulos”.

Olen useampaan kertaan kirjoitellut, miten lasten motivoiminen liikkumaan on välillä haastavaa. Kännykät imisivät kaiken käytettävissä olevan ajan, jos niin vain sallisi tapahtuvan. Toinen haaste lasten liikuttamisessa on raha. Lasten harrastuksiin saisi helposti upotettua parikin tonnia kuukaudessa, jos haluaisi ulkoistaa kaiken lasten liikkumisen. Eipä ole tässä osoitteessa sellaisia rahoja näkynyt. Kolmas haaste on oma viitseliäisyys ja ajankäyttö.

Lasten ja aikuistenkin liikkumattomuus on minusta todella huolestuttavaa, niin kuin myös se, että lapset ja aikuiset ovat koko ajan epäterveellisempiä. Minua ei kenenkään ulkomuoto kiinnosta, mutta terveydestä olen huolissani. Jos arjessa ei ole minkäänlaista arkiliikuntaa, pitäisi huolestua. Jos lapsi käy autolla kuljetettuna kahtena päivänä viikossa harrastamassa liikuntaa tunnin kerrallaan, se ei riitä. Liikuntaa tulisi olla joka päivä. Tässä kohtaa myös perheen vanhemmat voisivat tutkiskella omia liikkumistottumuksiaan. Mielestäni askelia mittaavat kellot ovat omiaan suhteuttamaan todellista liikkumismäärää. Jos tällaista kelloa ei ole, niin useimpiin puhelimiin saa sovelluksen, jonka avulla näitä samoja asioita voi mitata. Liikkumista ei tarvitse jatkuvasti olla mittailemassa, mutta jo lyhyt kokeilujakso näyttää suuntaa tarvitseeko liikuntaa lisätä vai onko sitä jo riittävästi.

Lapsiperheen arki on kiireistä. Vanhemmilla on omien töiden lisäksi toivottavasti myös harrastuksia ja joillakin saattaa olla kaiken päälle vielä luottamustoimia (itse olen yhden joukkueen rahastonhoitaja, musiikkiluokan rahastonhoitajan tehtävistä pääsin vähän aikaa sitten eroon). Lapsilla on kouluvelvollisuuksien lisäksi harrastus tai useampi harrastus. Vanhempien vastuulla on ruokahuollon, pyykinpesun ja kodin ylläpidon lisäksi huolehdittava, että lapsi pääsee harrastuksiinsa turvallisesti oikeaan aikaan ja että mukana on oikeanlaiset varusteet. Kyllä te tiedätte mitä tämä rumba on luettelemattakin, vai tiedättekö?

Ymmärrän siis varsin hyvin, että lasten liikuttaminen on iso haaste, jos lapsi ei itse ole erityisen innostunut liikkumaan omatoimisesti. Tämä saattaa vaatia arkirutiinien muuttamista ja omalla kohdallani lasten liikuttaminen vaatii aivan erityisiä ponnisteluja, johon ei aina kaikkien muiden velvollisuuksien jälkeen veny. Silti se on tärkeää. Ja erityisen tärkeää olisi tehdä kaikki tämä niin, että kaikilla on hauskaa.

Me olemme yrittäneet lisätä arkiliikuntaa ihan vain hyötyliikkumalla ja tekemällä asioita yhdessä. Pyrin siihen, että jokainen perheemme jäsen ulkoilee joka päivä edes vähän, myös minä. Käymme kävellen kaupassa, teemme pieniä retkiä lähimaastoon, menemme joka paikkaan julkisilla ja kävelemme siirtymät. Ohut lompakko pakottaa olemaan luova. Meillä ei ole autoa käytössä, joten lapset kulkevat harrastuksiinsa pyörällä, kävellen tai bussilla. Pieni urhea kuopukseni kulkee yksin selloinensa keskustaan soittotunnille. Myöhäisimpiin treeneihin saatan tyttöjä bussilla.

Elämäntapojen opettaminen lähtee vanhemmista. Esimerkillä on valtavan suuri voima. Jätä auto parkkiin ja kävelkää kauppaan. Menkää yhdessä kävelylle ja ihmettelemään syksyistä luontoa. Arki on väsyttävää ja kiire jyskyttää lähes aina takaraivossa. Unohda kiire. Tee tilaa terveydelle, liikkumiselle ja lapsillesi. Lastesi kanssa kiireettömästi vietettyä aikaa et tule koskaan katumaan. Yhdessä vietetyistä hetkistä tulee hyvä mieli. Niissä hetkissä on aikaa kuunnella lasten kuulumiset ja olla aidosti läsnä. Lisäksi olemme huomanneet, että silloin kun kaikki ovat liikkuneet, levänneet riittävästi ja syöneet hyvin, porukka on paljon hyväntuulisempaa. Terveelliset elämäntavat antavat lisää voimavaroja, näin mä olen kokenut.

*Lasten takit saatu Reimalta

#millionhoursofjoy

*Yhteistyössä Reima

Tänään lanseerattiin kampanja, johon lähdin mukaan täydellä sydämellä. Nimittäin Reima otti asiakseen kannustaa perheitä liikkumaan enemmän. Ja nimenomaan ilon kautta, ei hampaat irvessä ja pakottaen. Tavoitteena on kerätä vähintään miljoona tuntia liikuntaa loppuvuoden aikana 15 maassa eri puolilla maapalloa. Kampanjassa on mukana Visit Finland ja haasteeseen osallistuneiden kesken arvotaan jokaisesta maasta yhdelle perheelle elämysmatka Rukalle maaliskuussa 2018. Kampanjaan voi osallistua myös koulut, päiväkotiryhmät, joukkueet ja kerhot. Näiden kesken arvotaan 1000 eurolla liikuntavälineitä toiminnan tukemiseksi.

Kuten moni varmasti tietää, jokaisen lapsen pitäisi liikkua aktiivisesti vähintään tunnin päivässä ja alle kouluikäisten liikuntamäärä tulisi olle kolme tuntia päivässä. Lasten kehitys ja kasvu tarvitsee liikuntaa, mutta liikuntaa tarvitsee myös aikuinen. Olen pitkään ollut huolissani lasten liikkumisesta, sillä kännykät vievät nykyään ison osan ajasta ja mielenkiinnosta. Taistelen viikottain asiasta lasteni kanssa. Heillä ovat toki omat harrastuksensa, mutta liikuntaharrastuksia ei ole joka päivä eikä tunti-pari ohjattua liikuntaharrastusta viikossa riitä mihinkään, jos viisi muuta arkipäivää menee kotona niska kyttyrällä kännykän kanssa. Olen myös pohtinut sitä, miksi lasten ja aikuisten liikkuminen on eriytetty. Aikuiset liikkuvat keskenään poissa lasten silmistä ja lapset puolestaan kuljetetaan omiin harrastuksiinsa liikkumaan keskenään.

Te blogini lukijoina tiedätte, että liikun lähes joka päivä. Olen tässä asiassa ns. hyvä esimerkki, mutta liikunnallinen elämäntapa ei imeydy äidinmaidossa ja se saattaa jopa tuoda lapsille paineita. Olen kuullut lasteni suusta, että “äiti, miksi sun pitää olla niin fitness”. Olin aikalailla järkyttynyt tämän kuullessani ja keskustelimme tuon jälkeen asiasta. Sosiaalinen media ja sen luoma mielikuva tuo paineita, myös omille lapsilleni. Ja vaikka omatkin lapseni näkevät tietenkin mitä elämä on henkilöbrändini takana, silti brändi näyttäytyy heillekin voimakkaasti. Jos ei omina havaintoina somen kautta, niin heidän kavereidensa tekemien havaintojen ja kommenttien kautta. Mediakasvatus ja itsensä hyväksyminen on myös aihe, josta täytyisi lasten kanssa puhua paljon suoremmin ja avoimemmin, mutta siitä joskus toisella kertaa.

Avioeron jälkeen moni asia muuttui. Minulla ei enää ollut autoa käytössä ja kuukautulot olivat huomattavasti pienemmät kuin ennen, mutta olivat menot monilta osin samat kuin ennenkin tai joiltakin osin jopa suuremmat. Kipuilin pitkään sitä, miten voin koskaan tarjota lapsilleni riittävän hyvää elämää, kun kuukausibudjetistani ei riitä ylimääräistä mihinkään “hauskaan”. Ei ollut enää rahaa leffareissuihin, ulkona syömisiin, puhumattakaan kalliista harrastuksista. En ole luovuttajatyyppiä ja päätin, että teen elämästä näillä pelimerkeillä niin hyvää kuin mahdollista. Tein melko ison elämäntapamuutoksen rahankäytön suhteen. Loppui heräteostostelut ja vaateshoppailu. Oli pakko keskittyä siihen, että saa rahat riittämään ja silti ottaa ilon elämästä.

Elämäämme astui eron myötä yhdessä tekeminen ja läsnäolo. Ei ollut enää mahdollista ostaa lapsia tyytyväiseksi, vaan piti yrittää käyttää mahdollisimman paljon mielikuvitusta ja keksiä tekemistä, joka ei maksa (ainakaan paljoa). Yhdessä ulkoilu ja puuhaaminen ei maksa mitään ja se tuo ihan valtavasti onnellisuutta! Oivalsin suuria ensimmäisenä eron jälkeisenä vuotena. Kävelimme lasten kanssa yhdessä ruokakauppaan ja kuljimme joka paikkaan joko bussilla, pyörällä tai kävellen. Kauppareissulla tuli keskusteltua päivän kuulumiset ja mielen päällä olevat huolet läpi. Samalla tuli ulkoiltua ja liikuttua, tehtyä yhdessä asioita ja oltua läsnä. Tajusin, miten järjettömän suuri merkitys on läsnäololla. Se tekee onnelliseksi! Se on niin tärkeää! Siinä sivussa lapsistani tuli varsin näppäriä kauppa-apureita. He osaavat vertailla hintoja, pakkaavat kauppakassit siten, että raskaat tulevat pohjalle ja kevyet päälle. Ottavat omatoimisesti reput selkään ja kantavat osan ostoksista kotiin ja kotona kassit tyhjennetään yhdessä kaappeihin ja ruokaa laitetaan yhdessä. Niukan rahatilanteen sanelemana meistä tuli vihdoinkin tiimi ja opettelimme tekemään asioita aidosti yhdessä.

Kun puhutaan lasten liikkumisesta, vanhempien olisi hyvä tarkastella samalla myös omia toimintatapojaan. Jos itse selaa jatkuvasti kännykkäänsä ja on olevinaan niin tärkeä, että on jatkuvasti oltava tavoitettavissa, minkälaisen esimerkin annat lapsillesi? Haluatko oikeasti olla tavoitettavissa muille kuin niille kaikista tärkeimmille? Juuri siinä hetkessä, työajan päätyttyä? (Tämän yritän itsekin muistaa, sillä en tosiaankaan ole tässä mikään esimerkkitapaus.)

Tässä #millionhoursofjoy -kampanjassa haastetaan kaikki perheet osallistumaan talkoisiin ja liikkumaan enemmän. Otan tämän haasteen tosissani. Olen jutellut tyttärieni kanssa siitä, millä tavoin me aktivoidumme liikkumisen kanssa. Nimittäin viime aikoina olen joutunut käymään melko pitkälliset neuvottelut ennen kun saan tytöt kanssani uimaan, retkelle, lenkille, ulkoilemaan… Minun haasteenani tässä on löytää meille kaikille yhteiset ja mieleiset tavat liikkua. Aiomme laatia yhteiset, kaikille sopivat tavoitteet ja säännöt ja lähteä toteuttamaan niitä. Toivoisin, että tyttäreni haastaisivat minut opettelemaan heidän lajejaan ja tekemään asioita, joista he ovat kiinnostuneita. Kerron näistä myöhemmin lisää ja kerron miten projekti meidän osalta etenee.

Nyt minä haastan teidät kaikki liikkumaan enemmän, te kaikki perheelliset ja sinut, vaikka sinulla ei olisikaan lapsia. Itse haluaisin muistuttaa kaikkia siitä, ettei liikkumisen pidä olla millään tavalla ikävää, vaan hauskaa. Heittäytykää rohkeasti kokeilemaan asioita vaikkapa ensimmäistä kertaa. Nauttikaa liikkumisesta ja uuden oppimisesta. Arkiaktiivisuus, läsnäolo ja hyvän olon löytäminen on kaikille yhtälailla tärkeää. Seuraavaksi kerron ohjeet, miten voit osallistua tähän.

Kampanja-aika: 21.8.-31.12.2017
Mukana olevat maat: Suomi, Eesti, Ruotsi, Norja, Tanska, Iso-Britannia, Saksa, Itävalta, Puola, Tsekki, Sveitsi, USA, Kanada, Venäjä ja Kiina. Osallistua voi kolmella eri tavalla:

  1. Ilmoita lapsesi päivittäinen liikunta kampanjasivustolla www.reima.com/kidventure
  2. Julkaise kuva Reiman Facebook-sivulla tai Instagramissa tagilla #millionhoursofjoy
  3. ReimaGO-aktiivisuussensorin käyttäjät voivat sovelluksesta käsin määrätä liikuntatuntinsa siirrettäviksi kampanjaan automaattisesti.

Viikoittain arvotaan tuotepalkintoja ja tammikuussa 2018 arvotaan joka maassa pääpalkintona Rukan-matka. Lisäksi Reima palkitsee 1000 euron arvoisella urheiluvälinelahjoituksella yhden yhteisön joka maasta.

Näissä kuvissa minä heittäydyin elämäni ensimmäistä kertaa pelaamaan jalkapalloa kahden nuoremman tyttäreni kanssa. He harrastavat jalkapalloa. Itse olen aina vieroksunut joukkuelajeja, mutta perheen kanssa talvella pelatutut jääkiekkopelit olivat tosi hauskoja, niin päätin heittäytyä tähänkin avoimin mielin (siinä määrin kuin jalkani antoi myöden).

Millä tavoin aiot haastaa itsesi tai oman perheesi liikkumaan enemmän?

Tarvitsen liikuntaa pysyäkseni järjissäni

Tällä viikolla olen tehnyt tunnustelevaa paluuta treenien pariin. Huomaan kyllä todella selvästi mikä vaikutus treenaamisella on mielialoihini. Treenitauon aikana (2 viikkoa), tulin monta kertaa miettineeksi sellaisten ihmisten oloa, joiden elämään liikunta ei kuulu. Ei voi olla kovin hyvä olo kehossa. Ihmettelen myös miten voi olla hyväntuulinen ja tasapainoinen, minusta tulee puolihullu änkyrä. Minähän en sitten treenannut koko kahden viikon aikana oikeastaan yhtään. Kävin vähän metsässä samoilemassa, jonka kyllä lasken liikunnaksi, mutta minun kroppa ja mieli tarvitsee sellaista liikuntaa, jossa saa kunnolla hien pintaan tai lihakset tutisemaan.

Huomaan omista lapsistani selvästi milloin he ovat liikkuneet ja milloin eivät. Passiivinen elämäntyyli ei tee hyvää. Lapsista tulee kiukkuisia ja turhautuneita. Minusta on ihan hyvä, jos käy vaikka kävellen kaupassa ja kantaa ostokset sieltä kotiin. Käy vähän käveleskelemässä lähiympäristössä ihmettelemässä maailmaa, omia olotiloja ja ajatuksia. Luonto tekee hyvää, samoin ulkoilma ja siihen kun lisää vielä kevyen liikunnan, niin ollaan jo hyvällä tiellä. Siihen vielä vähitellen kun lisää hikiliikuntaa, niin hyvä tulee.

Saanko esitellä uuden ystäväni, hän on kuminauha. Yritän kovasti rakastua häneen.

Tällä viikolla en ole tehnyt kovin kummoista treeniä, enhän vielä sellaiseen oikein kykene, mutta jo se, että voi saada vähän lihaksia kipeäksi ja hikeä pintaan, niin mieliala kohoaa raketin lailla. Huomenna olisi tarkoitus mennä tunnustelemaan vesijuoksua. Vihaan sitä, mutta annan vielä sille mahdollisuuden. Yritän kovasti opetella nauttimaan asioista, joiden tekeminen on mulle nyt välttämätöntä.

Ps. Pahoittelen hidasta ja epäsäännöllistä postaustahtia. On ollut vähän liikaa kaikkea. Pyrin tekemään tähän muutoksen. Mulla on vaikka mitä hyviä ja tärkeitä postausaiheita tulossa, mutta ei ole ollut aikaa muuhun kuin tällaisiin nopeisiin kukkuupöö täällä ollaan -postauksiin.

Pps. Postaustoiveita otetaan vastaan.

Mustan ja valkoisen väliin kaikki sateenkaaren värit

Kuten todettu, bloggaamiseni on tällä hetkellä risteyskohdassa. En oikein tiedä tulevaa suuntaa vielä, mutta tiedän sen, etten halua ihan samanlaisena jatkaa. Haluaisin kirjoittaa asioista, joilla on oikeasti merkitystä. Asioista, jotka tuntuvat itselleni tärkeiltä olematta kuitenkaan liian henkilökohtaisia.

Itseäni ärsyttää tällä hetkellä joka suunnasta tulevat ohjeet – näin treenaat piukan pepun, vatsa litteäksi, treenaa itsesi rantakuntoon... Kaikki tämä huutaa sitä, että et ole hyvä nyt. Tee jotain itsellesi, että olisit parempi! Ihan kuin meitä vaadittaisiin “laittamaan itsemme kuntoon”, että näyttäisimme kuin kansikuvien naiset. Kaikki tämä sotii sitä vastaan, mihin lopputulemaan olen itse nyt kaiken itsetutkiskelun jälkeen tullut. Ihmistä ei tee paremmaksi tai huonommaksi se, miltä hän näyttää. Eikä myöskään se, mitä hän on saavuttanut koulutuksen tai uran saralla. Ei edes lihava pankkitilin saldo tai julkisuusarvo tee sinusta parempaa ihmistä. Jokainen ihminen on samanarvoinen.

Tärkeintä on se, että kehossa on hyvä olo. Että sinulla on omassa kehossasi hyvä olla. Kannustan tietenkin terveellisiin valintoihin ja liikkumiseen, koska se on hyväksi meille kaikille. Kuntosali, painonnosto tai juoksu eivät kuitenkaan ole kaikille niitä liikkumismuotoja, joista nauttii. Eikä sen pidäkään olla niin. Liikkumisen ei pidä tuoda stressiä ja ahdistusta, vaan iloa ja nautintoa. Liikunnasta ei tarvitse stressata. Ennen taltioin urheilukellooni jokaisen minuutin, jonka käytin liikkumiseen urheilu/hyvinvointitarkoituksessa. Saatoin laittaa sykemittarin päälle lasten kanssa ulkona touhutessa. Sillä ajatuksella, että se mistä ei ole todistusaineistoa, ei ole tapahtunut. En hoksannut ajatella niin, että itseäni varten tässä liikun, enkä toisia varten tai todistellakseen muille jotakin.

Edelleenkin rakastan urheilukellojani, jotka mittaavat matkaa, vauhtia, sykettä, palautumista, aktiivisuustasoa ja vaikka mitä. Sykemittarit/urheilukellot ovat loistava apuväline tavoitteelliseen treenaamiseen. Niiden avulla voi suunnitella uusia lenkkireittejä, antaa suuntaviivoja palautumisen kestosta, vertailla aiempia tuloksia uudempiin ja monta muuta hyödyllistä juttua, mutta urheilukellon orjaksi ei kannata heittäytyä. Varsinkin jos homma kääntyy niin päin, että kello juoksuttaa sinua, eikä toisinpäin.

Liikkumista on monenlaista, eikä kaiken tarvitse olla ärinää ja murinaa niin, että hiki lentää metrin päähän. Kaupassakäynti kävellen on liikkumista. Metsässä samoilu ja samalla valokuvien ottaminen on liikkumista. Lasten kanssa tehty pyöräretki tekee hyvää keholle ja käy liikuntasuorituksesta. Pihapelit, rappusten käyttäminen hissin sijaan… Kun annetaan vähän lisää värejä mustan ja valkoisen väliin, niin rupeaa maailma näyttämään paljon lempeämmältä. Eikö?

En myöskään halua kehottaa ihmisiä vaihtamaan ruokatottumuksiaan samanlaisiksi kuin minulla, koska jokainen löytää itselleen sopivan ruokavalion kokeilemalla. Jos minulle sopii gluteeniton ja maidoton ruokavalio, se ei välttämättä ole sinun keholle sopiva ruokavalio. Tai jos olen energisempi kuin koskaan vaihtaessani vegaaniksi, se ei välttämättä ole avain onneen jollakin toisella. (En noudata kumpaakaan ruokavaliota.)

Jenny ja läskimyytinmurtajat -projekti on ihan mahtava. Se ravistelee käsitystä “oikeasta laihduttamisesta” ja avaa raa’an rehellisesti niitä ongelmakohtia, joita laihduttajilla on. Itsekin ennen ajattelin mustavalkoisesti, että laihduttaminen on vain matematiikkaa. On se toki sitäkin, mutta pysyvästi elämäntapojen muuttaminen  ei olekaan mikään pikkujuttu. Olen itsekin huomannut sen kokeillessani erilaisia ruokavalioita.

Lähtökohtaisesti laihduttaminen on pahasta silloin, kun se tehdään vain ulkonäkösyistä. Mitä jos ensin opeteltaisiin olemaan armollisempia itsellemme ja sen jälkeen mietittäisiin niitä perusteluita, joiden vuoksi haluat muutosta tehdä? Perustelut ovat vain sinua varten, ei muita ihmisiä varten.

Lopetetaan se itsemme ruoskiminen. Ollaan lempeitä ja ymmärtäväisiä. Okei?

Kaamoksentorjuntaa

Minulla on ollut tänä syksynä projektina keksiä sellaiset selviytymiskeinot kaamoksen varalle, että niiden avulla suoriutuisi talven yli mahdollisimman virkeänä ja hyvävointisena kaikin tavoin. Kerron teille vinkit, jotka toimivat minulle.

Ruokavalio

Täytyy syödä hyvin. Pitää syödä riittävästi hyviä, laadukkaita ja maistuvia ruokia. Ruokarytmi on myös erittäin tärkeää. Keho tarvitsee säännöllisesti polttoainetta jaksaakseen ja pysyäkseen hyvässä kunnossa. Huonolaatuinen ruoka, liian vähäinen syöminen tai epäsäännöllinen ruokarytmi vain väsyttää ja tekee pahantuuliseksi. Sokeri väsyttää ja vähäinen sokeripitoisuus taas piristää. Huono tai vääränlainen ruokavalio pahimmillaan aiheuttaa suolisto-ongelmia, jotka vaikuttavat mielialaan. Herkuttelu on kuitenkin välillä aivan paikallaan, älä vaan aloita mitään dieettejä ja kuureja kaamosta vasten (äläkä muutenkaan). Pieni nippelitieto: kasvissyöjille riittää vähempi uni ja lihansyöjät nukkuvat enemmän.

Liikunta

Liikunnan merkitys on omassa jaksamisessani keskeinen tekijä. Liikunta ei saa olla suorittamista ja pakkopullaa. Pitää tehdä sellaisia asioita, joista tulee hyvä olo ja joista nauttii. Käveleskele ulkona, joogaa tai tee vaikka raivokasta salitreeniä, mutta älä tee mitään sen takia, että pitää, vaan tee sen takia, että se on sinusta kivaa. Nauti liikunnasta!

Uni

Tämä on mulle se vaikein kohta. Uni on tosi tärkeää jaksamisen kannalta, mutta myös kehon palautuminen ja kunnon kohoaminen vaatii kunnollista lepoa. Uni ja riittävä lepo on oikeastaan ihan kaiken a ja o. Tuolla meidän nupissa kun on koko koneisto, joka pyörittää tätä pakettia ja jos se kovalevy ei pääse koskaan lepotilaan, niin miten mikään muukaan osa-alue voisi toimia? Olen aika hätäinen luonne, enkä monesti malta mennä nukkumaan riittävän ajoissa saadakseni ideaalin pitkät yöunet. Sain osittaisen synninpäästön unta tutkineelta lääketieteen professorilta Markku Partiselta, joka piti Philipsin tapahtumassa luentoa unesta. Suhteellisen kova treeni lähellä nukkumaanmenoa antaa paremman levon aivoille, koska keho rasittuneena nukkuu paremmin, tällöin vähäisempi unen määrä riittää.

Kirkasvalo

Olen tuon Philipsin luennon jälkeen ollut ihan vakuuttunut kirkasvalon tehoista kaamosmasennuksen torjuntaan. Se tutkitusti auttaa selviytymään väsymyksestä, koska kirkasvalo antaa signaaleja tuonne meidän aivojen suprakiasmaattiseen tumakkeeseen (opin uuden sanan), joka uskottelee meille, että valoa on riittävästi ja jaksamme virkeämpinä puskea menemään. Valon lisääminen saattaa heikentää halua hakea mielihyvää esimerkiksi ruoasta. Kirkasvaloa on tarkoitus ottaa aamuisin 20 minuutista tuntiin. Itse istuskelen Philips EnergyUp -lampun välittömässä läheisyydessä aamupalan ajan ja ihan kuin se jo vaikuttaisi.

Mieli ja hyvinvointi

Kaikkien näiden edellä mainittujen asioiden lisäksi mä psyykkaan itseäni monin eri tavoin. Yritän pitää mielen kirkkaana ja positiivisena. Ajattelen kivoja asioita ja pidän mielessä pitkän tähtäimen suunnitelmia, jotka auttavat jaksamaan talven yli. Asetan itselleni juoksutavoitteita, fiilistelen tulevaa purjehduskautta, asetan itselleni työhön ja uraan liittyviä tavoitteita, visioin kaikkia kivoja pieniä asioita, joiden tekemisestä ja pelkästään ajattelemisesta tulee hyvä mieli. Turha varmaan edes sanoa, että aina ei aurinko paista, mutta kaikista hankaluuksistakin pääsee yli, kunhan on rohkeutta kohdata asiat ja käsitellä ne.

Olen tässä vasta viime aikoina tajunnut, että hyvinvointi ei ole sitä, että olet hyvässä kunnossa, eikä sitä että syöt terveellisesti, eikä sitä että nukut hyvin tai että olisit aina iloinen ja positiivinen, vaan se on näiden kaikkien asioiden summa. Hyvinvointi on kokonaisuus. Pidä huoli itsestäsi ihan kaikilla osa-alueilla. Rakasta itseäsi, siitä se lähtee.

Tässä mun yks fiilistelybiisi. Tämä biisi saa lähestulkoon aina paremmalle tuulelle, kun tämän kuuntelee.

 

*Yhteistyössä Philips