Podcast-jakso työuupumuksesta

Julkaisimme Muutostarinat-podcastimme tuoreimman jakson viime perjantaina. Uusin jakso käsittelee myös minulle varsin tuttua aihetta, työuupumusta.

Jaksossamme on vieraana bloggaaja ja päivätyötään markkinoinnin ja viestinnän parissa tekevä Lotta Heikkeri. Lotta on sairastui työuupumukseen aikalailla samoihin aikoihin kuin minä. Hän kertoo jaksossa kokemuksiaan ja ajatuksiaan työuupumuksesta. Jaksossamme on myös asiantuntijavieraana Työterveyslaitoksen työterveyspsykologi Heli Hannonen.

Lotta pitää Pumpui-nimistä blogia. Jos Lotan blogi ei ole ennestään tuttu, niin suosittelen lukemaan. Lotalla on terävä kynä ja hyvä huumorintaju.

Pääset kuuntelemaan uusimman jakson alla olevasta linkistä. Podcastimme löytää myös iTunesista ja Spotifysta nimellä Muutostarinat.

Joutilaisuus lisää hyvinvointia

Tein viime vuonna lupauksen, että pidän jatkossa parempaa huolta jaksamisestani. Kävin viime vuoden lopulla työnohjauksessa, jonka avulla sain kirkastettua itselleni arvoni ja havahduin siihen, miten huonosti hallitsin ajankäyttöni. Löysin toistuvasti itseni siitä tilanteesta, että olin aikatauluttanut päiväni liian tiiviiksi. Paikasta toiseen juokseminen aiheuttaa jatkuvan kiireen tunteen, kun aikaa ei jää palautumishetkiin.

Innostuessa kaasu jää pohjaan

Olen innostuja. Innostun helposti uusista asioista ja projekteista ja innostus vie mukanaan. Sanon kivalta kuulostaviin asioihin suurempia miettimättä joo. Ilmoittaudun tapahtumiin ja sovin treffejä miettimättä kyseisen viikon aikatauluja kokonaisuutena. Olen kantapään kautta oppinut, että kannattaa käyttää hetki aikaa ja miettiä kannattaako sanoa joo. Nykyään harkitsen jokaisen uuden projektin tai tapaamisen kohdalla onko minulla todella tähän aikaa, mitä kaikkea se vaatii, jos sanoo joo ja haluanko todella tehdä tämän?

Minulla on aina monta juttua menossa samanaikaisesti. Teen paljon asioita ja tykkään siitä, että mulla on jatkuvasti jotakin tekemistä. Olen miettinyt osaisinko elää sellaista elämää, että tekisin töitä vain kahdeksan tuntia päivässä. Olen viimeiset kymmenen vuotta tehnyt ensin päivätyön (nyt se on opiskelu) ja sen päälle sivutyöt, harrastukset ja arki. Olen pohtinut myös sitä, onko tuossa yksi syy uupumiseen.

Työuupumus ja siitä toipuminen on vienyt aikaa. En ole vieläkään täysin toipunut. Olen opetellut uusia toimintatapoja ja pyrkinyt elämään myös käytännön tasolla arvojeni mukaista elämää. Uusien toimintatapojen oppiminen on ollut vaikeaa. Ymmärsin työnohjauksessa ristiriidan ajankäytön ja sen välillä, mitä olin kertonut arvoistani.

Tasapainoilua ja uuden opettelua

En enää suoriudu samanlaisesta arkirytmistä kuin ennen. Tai suoriudun aina jonkin aikaa, kunnes huomaan, että nyt istun taas väärässä junassa ja pitäisi kiskaista hätäjarrua, jos haluan päästä pois. Hätäjarrua ei aina voi vetää, vaan junassa täytyy matkustaa vielä seuraavalle pysäkille. Olen oppinut tunnistamaan varoitusmerkkejä ja osaan koko ajan paremmin reagoida niihin. Niitä pitäisi tunnistaa vieläkin varhemmin.

Varoitusmerkkejä on ärtymys ja heikentynyt keskittymiskyky, lisääntyvä väsymys, joka ei helpota nukkumalla ja synkät ajatukset. Usein tässä vaiheessa juna on kiitänyt aikaa sitten pysäkin ohi, jolla mun olisi pitänyt jäädä kyydistä. Nyt olen opetellut uudenlaisia tapoja, jotta varoitusmerkit pysyisivät poissa.

Hiihtoloma oli hyvää aikaa jälleen pohtia näitä asioita. Päätin ottaa hiihtoloman ihan loman kannalta, vaikka tekemistä olisi riittänyt vaikka kaikille päiville. Enteileviä varoitusmerkkejä oli jo ilmassa. Ymmärsin pysähtyä ennen kuin olisin taas mennyt oman pysäkin ohi. Loma ei ollut mitenkään erityisen onnistunut. Olin taas langennut vanhanaikaiseen ansaan ja odotin lomalta liikoja ja sitten ärsyynnyin. Yritin kannustaa lapsia lukemaan ja liikkumaan. Itse näytin esimerkkiä liikkumisen osalta, mutta lukemisen sijaan kädessäni oli enemmän puhelin kuin kirja. Ärtymyksestä voi harvoin syyttää ketään muuta kuin itseään. Olin pettynyt itseeni ja se purkautui ärtymyksenä. Loman päätteeksi ihmettelin puhelimen antamaa ruutuaikatilastoa ja päätin, että tämä on yksi niistä asioista, joihin täytyy tulla muutos.

Joutilaisuus pitää haitallisen stressin poissa

Puhelin on todella viheliäinen kapistus. Kaivan joutilaana hetkenä puhelimen taskusta aivan refleksinä ja yhtäkkiä huomaan, että taas vierähti huomaamatta pitkä tovi. Tai kun aion tarkistaa puhelimesta jonkin asian, niin vaistomaisesti avaan ensimmäisenä Instagramin, sitten Facebookin, sähköpostit… puhelinta pois laittaessani muistan, että ainiin, mun piti tarkistaa se asia.

Viime maanantaina poistin puhelimestani pelit ja pari muuta sovellusta, joita en tarvitse mihinkään, mutta jotka ovat vieneet aivan turhaan mun aikaa. Päätin käyttää näiden sovellusten jättämän ajan kirjan lukemiseen tai vain siihen, että olen olemassa, hengitän ja ihmettelen ympäröivää maailmaa. Pelien, turhien uutisten ja muun tietotulvan keskellä en palaudu, vaan kaikki tämä kuormittaa. Olen uskotellut itselleni, että rentoudun näiden sovellusten äärellä, mutta nyt kun ne sovellukset on poistettu, olen paljon rentoutuneempi ja minulla on enemmän aikaa oikeisiin asioihin.

Oman ajankäytön rehellinen tarkastelu on hyvä keino havaita, miten asioita priorisoi. Aina on aikaa itselleen tärkeisiin asioihin. Minulle oma hyvinvointi ei ole selvästi ollut kovin tärkeää. En ole pitänyt tärkeänä sitä, että järjestäisin aikaa palautumiseen. Ei ole järkevää syöksyä palaverista toiseen ilman hetken hengähdystaukoa. Ei silloin voi olla parhaimmillaan, jos pomppaa paikasta ja aihepiiristä toiseen ilman hetken taukoa. Olen ennen kirjaimellisesti juossut paikasta toiseen. Olen kyllä selviytynyt täyteen ahdetuista päivistä, joskin se on kostautunut uupumuksena tai liiallisena stressinä myöhemmin.

Tällä viikolla olen onnistunut aika hyvin pitämään kiinni pienistä palauttavista hengähdyshetkistä. Hetkien ei tarvitse olla pitkiä. Mulle on edistystä jo se, ettei tarvitse juosta viimeisellä minuutilla sovittuihin tapaamisiin, vaan voin mennä rauhassa kävellen. Tuntui suorastaan ihmeelliseltä kävellä kaupungin halki sovittuun tapaamiseen aivan rauhassa ja samalla ihmetellä kevääseen heräävää Helsinkiä. Kiireessä ei ehdi huomata ympäröivää kauneutta.

Uskon, että yksi ratkaiseva tekijä kestävään hyvinvointiin ja työkyvyn ylläpitämiseen on joutilaan ajan lisääminen ja sen vaaliminen arjessa. En tarkoita mitään jatkuvaa möllimistä ja navankaivuuta, vaan aikataulujen järkevöittämistä ja riittävää palautumista, joka pitää haitallisen stressin poissa.

Kuvat: Heidi Tainio

Endorfiinikoukussa 9 vuotta: blogihistoriani pikakelaus

Blogini täytti tämän viikon torstaina 9 vuotta. Viime päivinä on tullut muisteltua tapahtumia blogihistorian varrelta. Monenlaista on mahtunut näihin vuosiin – huippuhetkiä ja pohjakosketuksia. Olen kirjoittanut tätä muistelmapostausta koko viikon. Tämä on ollut samalla itselleni jälleen yhdenlainen terapiaistunto.

Tässä nyt sitten tulee katsaus yhdeksän blogivuoden ajalta. Postaus on todella pitkä.

2010: Perustin blogin pysyäkseni positiivisena

Perustin Endorfiinikoukussa-blogin tammikuussa 2010. Olin kokeillut bloggaamista muutaman kerran ennen Endorfiinikoukussa-blogia, mutta näistä yritelmistä puuttui punainen lanka. Muoti ei ollut tarpeeksi mun juttu, eikä neulominen, eikä siskon kanssa aloitettua blogia tullut päivitettyä säännöllisesti. Arjesta en halunnut kirjoittaa, sillä se oli tuolloin suorastaan ahdistavaa.

Elettiin taantuman jälkeistä aikaa. Taantuma valitettavasti rutisti perhettämme isolla kouralla ja ravisteli vielä päälle oikein kunnolla. Olin joutunut jättämään opinnot kesken ja tarkoituksena oli siirtyä kokonaan työelämään. Olin blogin perustamishetkellä työtön. Työttömyyttä ei kestänyt onneksi montaa päivää, kun sain nopeasti vakituisen työpaikan. Taantuman seuraukset eivät ihan heti hellittäneet. Elämää varjosti monta vuotta ärsyttävä musta pilvi. Blogi oli minulle väylä pysyä positiivisena ja löytää elämästä ilonaiheita. Halusin myös ylläpitää kirjoitustaitoa journalismiopintojen jäätyä kesken.

Tuosta alkaen olen harrastanut työmatkapyöräilyä.

2011 : Blogi siirtyi lehtitaloon ja uskalsin kertoa läheisille blogista

Olin vuoden verran kirjoittanut blogia kaikessa hiljaisuudessa. En kertonut harrastuksestani oikein kenellekään, vain pari ihmistä lähipiiristäni tiesi blogista. Blogini nousi Blogilistalla seuratuimpien blogien listalle ja sain nopeasti paljon lukijoita. Tämä näkyi myös kommenttien määrän lisääntymisenä.

Sain yllätyksekseni yhteydenoton Bonnierilta. He halusivat blogini Evitan uudelle verkkosivulle, johon tuli minun blogin lisäksi muutama muu blogi. Sain blogin kirjoittamisesta pientä palkkiota joka kuukausi. Se tuntui huikealta!

Yksityiselämä oli yhtä sotkua. Olin kolmenkympin kriisissä ja itseni kanssa aivan solmussa. Kesällä yritimme erota. Asuimme muutaman viikon erillään, kunnes palasimme kuitenkin yhteen.

2012: Paikallaan tamppaamista ja ensimmäinen maraton

Pahimpien kriisien hälvettyä vietettiin vuosi myöhässä mun kolmekymppisiä. Tykkäsin työstäni vakuutusyhtiössä. Innostuin entisestään valokuvaamisesta. Kuvasin paljon edellisvuonna ostamallani ammattilaistason kameralla (mulla on sama kamera edelleen käytössä). Bloggaaminen oli kivaa vastapainoa toimistotyölle. Blogin ja treenaamisen lisäksi tienasin yritykseni kautta ylimääräistä rahaa valokuvaamalla asuntoja myynti-ilmoituksia varten. Arki oli aika tiivistä kolmen pienen lapsen kanssa. Vanhin oli jo koulussa.

Vietin paljon aikaa kahden hyvän ystäväni kanssa, joiden kanssa olin myös samassa työpaikassa.

Tytöt olivat vielä niin pieniä, että pystyin vetämään niitä kolmen pulkan letkassa Otaniemen ympäri.

Jokakesäiseltä purjehdusreissulta

Juoksin ensimmäisen maratonin.

Syksyllä minulla oli kaksi koululaista.

 

2013: Olkapääleikkaus ja masennus

Tämä(kin) oli kamala vuosi. Olin fyysisesti parhaimmassa kunnossa olkapääleikkauksen kuntouksen jälkeen. Olin viimeisen päälle tikissä – ulkoisesti. Henkisesti olin aivan romuna. Olin itseni kanssa aivan umpisolmussa. Olin vuosia työntänyt vaikeat asiat sisälläni yhteen lokeroon, mutta vuonna 2013 tuo lokero tuli täyteen ja räjähti. En osannut tunnistaa mitään varoitusmerkkejä. Yritin suorittamisella peittää kaikki tunteet. Luulin, että mitä kovempaa treenaan, saisin sen lokeron pysymään kiinni. Juoksin pahan olon höyryillä maratonennätyksen. Juokseminen ja raskas treeni ei kuitenkaan auttanut henkiseen pahoinvointiin. Tuli stoppi. Jouduin sairaslomalle, sain lähetteen psykiatrille ja psykoterapiaan. Aloitin terapian. Aloin vähitellen tutustua itseeni ja ymmärtää, että myös minulla on arvo eikä se arvo määräydy ulkokuoren perusteella.

Evita-lehti lakkautettiin ja blogi siirtyi FitFashion-blogiportaaliin. Tänä vuonna aloitin yhteistyön Suunnon kanssa ja tein yritykseni kautta sivuduunina Vapianon somesisältöjä.

Treenejä ei jätetty väliin.
Kaaduin työmatkalla ja satutin olkapään. Vuosi myöhemmin olkapääni leikattiin kuntoon.
Kuvasin itseäni edestä, takaa ja sivulta. Olin tosi tiukassa kunnossa, mutta en siltikään kelvannut itselleni.
Tällainen minä oikeasti olen. Riehakas pelleilijä. Tämän puolen näytän silloin kun olen turvallisella maaperällä luotettavien ihmisten seurassa. Tämä kuva on äidin ja äidin ystävän kanssa tehdyltä pitkältä purjehdusreissulta. Tuolla reissulla purjehdimme viikossa Oulusta Ahvenanmaalle. Tuo reissu on yksi parhaimmista reissuistani. Koin olevani vapaa.
Treenasin hullunlailla. Juoksin toisen maratonin, jonka tulos on edelleen ennätykseni: 3:45.
Ostin maantiepyörän ja rakastuin pyöräilyyn entistä syvemmin.
Tutustuin Heidiin ❤️
Sain masennusdiagnoosin ja olin sen takia reilun kuukauden sairaslomalla. Tämä kuva on sairaslomalla tehdyltä kävelyltä.

2014: Terapiaa ja ero

Toivuin masennuksesta. Kävin terapiassa ja aloin vähitellen päästä jyvälle siitä kuka olen. Aloin nähdä ne asiat, joita olin vuosia juossut pakoon. En ollut vielä keksinyt muuta keinoa helpottaa pahaa oloa kuin urheileminen, vaikka olin oppinut vuosien tauon jälkeen uudestaan itkemään.

Treenasin edelleenkin tosi paljon. Pääsin keväällä adidasheimoon, joka tuntui tosi hienolta. Olin edellisvuonna seurannut ensimmäisen adiasheimo-jengin treenejä somesta ja haaveilin pääseväni mukaan. Tutustuin tämän projektin myötä moneen tyyppiin, jotka ovat edelleen tavalla tai toisella elämässäni mukana. Tänä vuonna löysin Helsingin Urheiluhieronnan.

Kolme vuotta kestänyt pariterapia ja oma terapia auttoi tekemään eropäätöksen meidän kaikkien parhaaksi. Kesän aikana kävimme lukuisia keskusteluita asiasta ja käänsimme vielä ne pienimmätkin kivet ennen erilleen muuttoa.

Minun piti juosta tänä vuonna uusi maratonennätys, mutta eropäätöksen vuoksi jätin Tallinnan maratonin väliin. Loppukesällä aloitin yhteistyön Vauhtisammakon, 2XU:n ja Sykesportin kanssa. 🙂 Jälkimmäisestä tuli seuraavana vuonna lähes vuodeksi minun työpaikka. Blogi siirtyi myös työnantajan sivustolle. Tänä vuonna tein myös yhteistyötä Evoken kanssa, josta tuli myös myöhemmin mun työpaikka.

Minä edestä, minä takaa… Huoh. Hörähtelin ääneen näille kuville ja kuvakulmille.

Niiden kahden työkaverin ja ystävän kanssa jälleen viettämässä iltaa.
Adidasheimo-fiilistelyä.
Ellan kanssa juostiin samaa tahtia.
Vauhtisammakon Mikko teki mulle juoksutekniikka-analyysin ja aloitettiin yhteistyö.
Meriterapiaa eron jälkeen.
Olin ensimmäistä kertaa yksin reissussa. Lähdin Evoken maksamana Laura Peipon järjestämälle Ruska Bootcampille. Oli huippu reissu!

2015: Isoja päätöksiä, elämäni rakkaus ja uuteen elämään sopeutumista

Tämä ja edellinen vuosi oli blogin kulta-aikaa. Sain jatkuvasti uusia isoja yhteistyökumppaneita. Olisin voinut jättäytyä päivätyöstä ja hypätä blogin varaan, mutta en halunnut. En ollut valmis ansaitsemaan elantoa yksityiselämän kustannuksella.

Jälkikäteen tuntuu hurjalta, kuinka tapahtumarikas vuosi 2015 oli. Olin edellisen vuoden viimeisinä päivinä tavannut Ramin. Rakastuimme välittömästi. Kaikki tuntui heti hyvältä ja oikealta. Asiat etenivät todella nopeasti. Tänä vuonna tapahtui uuden parisuhteen lisäksi muitakin isoja asioita. Irtisanouduin viisi vuotta kestäneestä työsuhteesta vakuutusyhtiössä saatuani Sykesportista työtarjouksen. Työsuhde kesti 10 kuukautta ja päättyi talousvaikeuksien takia irtisanomiseen. Opin tuosta lyhyestä työsuhteesta todella paljon, vaikka silloin koko juttu tuntui virheeltä ja epäonnistumiselta.

Yksityiselämä oli täynnä isoja muutoksia ja sopeutumista, joilla keskustelupalstat riemuissaan repostelivat. Olin näistä aivan rikki. Tein jopa rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta. Kävin edelleen terapiassa. Onneksi. Muuten en ehkä olisi pysynyt kasassa. Harkitsin näiden keskustelupalstan riepottelujen vuoksi bloggaamisen lopettamista. Minusta tuli paljon varautuneempi. Jätin lapset pois blogista ja somesta joksikin aikaa, kunnes myöhemmin uskalsin avata taas enemmän ja aidommin.

Uuden elämäntilanteen vuoksi treenirytmin ylläpitäminen oli vaikeaa. Lapsellisina viikkoina ainoa liikunta oli työmatkaliikuntaa tai lasten kanssa yhdessä liikkumista. Lasten kanssa yhdessä vietetty aika oli ihanaa ja arvokasta. Meistä alkoi muodostua tiimi, perhe.

Blogin kautta tuli paljon menoja. Oli paljon yhteistöitä, tapahtumia ja juoksukilpailuja. Vuosi oli tosi hektinen ja täynnä muutoksia.

Ystävystyin Heidin kanssa
Aloitimme retkeilyn. Rakastuin siihen hyvään oloon mikä luontoretkistä jäi.
Rakastuin myös polkujuoksuun.
Juoksin puolimaratonilla ennätyksen 1:45.
Rakkaat ❤️
Juoksin ainakin yhdeksässä eri juoksutapahtumassa, joista 7/9 juoksin Heidin kanssa. Ajattelin, että menin Vaarojen maratonille treenaamatta, mutta kyllä näköjään tuli kuitenkin juostua ainakin kilpailuissa.
Retkeiltiin koko jengillä.
Tehtiin Ramin kanssa ensimmäinen Lapin vaellus. Tästä jäi perinne, joka toistuu joka syksy.
Tämä kuva on True Challenge #eitekosyille -kampanjan lopetustilaisuudesta, jossa julkistettiin kenen tiimi voitti. Minun sometiimi voitti. Olin kuvanottohetkellä ollut hetken työttömänä Sykesportin tarinan päätyttyä. Tuona päivänä sain Evokelta puhelun, että sain heiltä töitä. Tuo päivä jäi mieleen.

2016: Jälleen uusi työ, tahti kiihtyi entisestään

Olin edelleen tosi rakastunut. Jälkikäteen ajateltuna ne rakkaushuurut varmaankin saivat minut jaksamaan noin kovaa tahtia. Vuoden 2015-2016 vaihteessa aloitin työt Evokella ensin osa-aikaisesti ja myöhemmin työsuhteesta tuli kokopäiväinen. Blogi työllisti edelleen tosi paljon enkä osannut enää tehdä sitä yhtä rennolla otteella kuin ennen. Harkitsin blogin lopettamista vakavasti. Olin valmis siirtymään kokonaan palkkatöihin. Toivoin, että uusi työpaikka olisi sellainen, joka täyttäisi blogin jättämän aukon, jos siihen ratkaisuun päätyisin. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Pään sisällä tapahtuneet muutokset saivat miettimään elämää monilta osin eri tavalla. Luonnossa liikkuminen toi elämään uudenlaista perspektiiviä ja entinen elämäntyyli alkoi tuntua vieraalta.

8.1.2016 menimme naimisiin
Aloin opettelemaan vapaauintia.
Retkeilimme tietysti.
…myös koko porukalla.
Kävin Heidin kanssa kaikissa mahdollisissa juoksutapahtumissa.
Järjestin erilaisia tapahtumia työn puolesta.
Aloitin avovesiuinnin.
Ja maastopyöräilyn.
Heidin kanssa tietysti.
Vaelsimme UKK-puistossa.
Aloitin erkauman kuntoutustreenit Sara Nevalaisen kanssa.

2017: Vuosien kiire päättyi työuupumukseen

Työtahti kiihtyi eikä aika meinannut riittää töiden lisäksi blogiin eikä perheeseen eikä treeniin eikä ihmissuhteisiin. Eikä minua enää kiinnostanut oikein mikään. Nyt voin tunnustaa, että kävin edellisvuoden lopulla työnhakuprosessin, jossa pääsin kahden viimeisen joukkoon, mutten tullut valituksi. Tämä harmitti pitkään, mutta samalla hiveli itsetuntoa ja toi uskoa siihen, että voisin saada töitä alalta, jonka opinnot jätin aikanaan kesken. Työn hakeminen on aika rankkaa ja intensiivistä enkä jaksanut heti lähteä uuteen työnhakuprosessiin. Tunnistin, että nykyisessä työpaikassa en jaksa, koska tahti on niin kova eikä siinä ollut riittävän selkeää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Tuossa työssä ja työpaikassa oli paljon hyvää. Opin tuosta työpaikasta ehkä eniten, enkä pelkästään ammatillisesti, vaan myös ihan itsestäni työuupumuksen ja siitä toipumisen kautta.

Blogi siirtyi Annaan. Halusin tekohengittää blogia ja nipistää aikaa myös kirjoittamiseen, koska kirjoittaminen ja valokuvaaminen on mulle aina ollut mieluisaa vastapainoa kaikelle muulle. Bloggaaminen on mun juttu.

Vuoden 2017 lopulla pitkän hektisen elämänvaiheen jälkeen ja monen asian summana sairastuin työuupumukseen. Tämä oli todella opettavainen kokemus monella tavalla. Päätin, että nyt vihellän työelämästä pelin hetkeksi jäähylle. Anoin opiskelupaikan palauttamista aiemmin kesken jääneisiin journalismin opintoihin. Sain mahdollisuuden jatkaa! Se ratkaisi sen hetkisen tilanteen ja mahdollisti työuupumuksesta toipumisen. Tämä oli paras päätös moneen vuoteen!

Luonto 💙
Tutustuin työn kautta Martinaan.
Martina pyysi minua mukaan Team Speedoon.
Opettelin suunnistamaan (#evokegoesjukola oli minun ideoima ja yksin toteuttama markkinointiprojekti).
Työn vuoksi kiersin jokaiset messut. Hain vastapainoa joogasta ja muusta rauhallisesta. Jalka ja selkä kipeytyi. Ja olin stressistä ihan pinkeä.
Järjestin tapahtumia.
Metsään oli päästävä rauhoittumaan.
Tämä oli ihana loma.
Tämä Jukola-projekti oli aivan huikea! Vieläkin nousee kylmät väreet, kun muistelen kaikkea sitä mitä tuon porukan kanssa koimme.
Koko perheen ensimmäinen yhteinen telttaretki.

Tähän väliin mahtuu vielä parit tapahtumat, messut ja kesäloma, joka ei ollutkaan kesäloma.

Vedimme Martinan kanssa Saariselkä MTB:n läpi. Tämäkin oli siisti kokemus, vaikka oli ihan hullun rankka.
Pyöräilykisan jälkeen pääsimme Ramin kanssa Lappiin vaeltamaan.
Tässä vaiheessa olin jo ihan loppu. Välilevyt nitisi, jalka ei kestänyt oikein mitään treeniä. Yritin puskea raivolla töitä, kämmäilin, mutta silti yritin. Järjestin jälleen erilaisia tapahtumia, kuten tällaisen maastopyöräilytapahtuman – ne olivat kivoja, mutta mä olin aivan sairaan ärtynyt, väsynyt ja ahdistunut. Tästä ei mennyt kauaa, kun en vaan enää jaksanut mitään.

Vuoden 2018 tilinpäätöksen voit lukea täältä.

* * * * *

Nyt kun nämä vuodet kelasi kuvien kautta läpi, niin ensimmäisenä nousee ajatus, että onpa ollut raskasta ja vaikeaa (moni vaikea asia jää tässäkin nyt avaamatta). Aika monenlaista on tullut koettua. En onneksi ole mistään enkä kenellekään enää katkera. Olen oppinut ihan valtavasti. Toistan itseäni, mutta eniten olen oppinut itsestäni.

Uuteen vuoteen, kymmenenteen blogivuoteen lähden innokkain ja levollisin mielin. Bloggaaminen tuntuu nyt taas mielekkäältä, joskin edelleen vaivaa krooninen ajan puute. Nykyään teen vähemmän ja suoritan vähemmän. Nykyään elän enemmän. Tällä hetkellä haluan mieluummin käyttää aikaani rakkaiden ihmisten kanssa olemiseen kuin koneella istumiseen ja elämästä kertomiseen ulkopuolisille. Tämän vuoden tavoitteena minulla onkin löytää sopiva tasapaino työn ja vapaa-ajan välille.

Onnittelut, jos jaksoit kahlata postauksen tänne asti. 😀 Aikamoinen saaga.

Vuoden 2018 tilinpäätös

Viime vuosi oli minulle käänteentekevä. Sitä edeltävä vuosi oli ollut liian vauhdikas. Olin tehnyt täysillä töitä ja siinä ohella blogia. En osannut vetää rajaa työn ja vapaa-ajan välille. Yritin niin kovasti pärjätä kaikessa, että homma lipsahti sietokyvyn yli. Voimat loppuivat ja jouduin jäämään sairaslomalle juuri ennen vuodenvaihdetta 2017-2018.

Työuupumus ja siitä toipuminen

Työuupumus on siitä paskamainen juttu, että työidentiteetti ja itsetunto murenee pieniksi paloiksi. Palasia keräillessä joutuu vähän kuin pakon edessä tarkastelemaan itseään yksityiskohtaisesti ja miettimään, miksi näin kävi. Aluksi oli helppo syyttää työtaakkaa, epämääräistä toimenkuvaa, puuttuvia tavoitteita ja huonoa johtamista. Tarkemman pohdinnan jälkeen huomasin, että myös omassa toiminnassani on parantamisen varaa.

Työuupumuksesta toipuminen vaatii muutosta, muuten ei voi toipua. Minun kohdalla toipuminen alkoi siitä, kun päätin siirtyä takaisin koulunpenkille. Olin jo pitkään harmitellut kesken jääneitä opintoja. Sairaslomalla pohdin vaihtoehtoja, sillä vanhaan työpaikkaan palaaminen ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto. Keksin selvittää, voisinko päästä jatkamaan opintoja. Anomukseni hyväksyttiin ja pääsin palaamaan kouluun. Kouluunpääsy poisti ahdistavan taakan harteilta ja toipuminen sai alkaa.

Opiskelijaelämää ja syvien pohdintojen kesä

Opiskelukevät oli jälleen vauhdikas. Olin motivoitunut ja innoissani, siksi painoin jälleen kaasu pohjassa menemään. Kesäloman alkaessa olin aivan tiltissä. Onneksi edessä oli pitkä, koko kesän kestävä, kesäloma. Olin asettanut itselleni kunnianhimoisia tavoitteita kesälle. Olin typeränä ajatellut, että 2,5 kuukauden kesäloma on sopiva aika keksiä elämän tarkoitus ja ratkaista, mitä teen elämälläni. En oikein osannut rentoutua, kun takaraivossa jyskytti, että mun pitäisi kesän aikana selvittää mikä minusta tulee isona.

Kesä meni nopeasti. Kuuntelin paljon äänikirjoja, treenasin leppoisasti ja olin mahdollisimman paljon luonnossa. Kuulostelin kesän aikana arvojani ja sitä, miten ne vastaavat arkielämän valintoihin. Möyhin elämääni ja ajatusmallejani pimeimpiä nurkkia myöten. Lähdin aina purjehtimaan kun vain pääsin. Merellä pää tuulettui meri-ilman mukana ja joka reissun jälkeen asiat olivat vähän paremmassa järjestyksessä päässä.

Virheiden toistamista ja arvojen kirkastumista

Kesän jälkeen tuntui, että olin edelleen ihan jumissa. Tuntui, etten ollut päässyt kesän aikana lainkaan eteenpäin. Olin pettynyt itseeni. Pelkäsin koulun alkua, koska ajattelin, ettei toinen lukukausi voi mennä yhtä hyvin kuin edellinen. Mietin myös, etten jaksaisi enää samaa tahtia. Itsetunto puuttui edelleen. Sitten aloitin työnohjauksen, joka kirkasti minulle konkreettisesti arvojani ja kävimme vielä kertaalleen työuupumukseen johtaneita syitä läpi. Jouduin myöntämään itselleni, että kaikki arvot eivät valitettavasti toteudu arjessa. Näiden kohtaaminen kirpaisi, mutta oli varsin terveellistä myöntää ne itselleen. Tämä oli se hetki, jolloin itsekin ymmärsin ne asiat, joiden täytyy muuttua.

Arvoja on helppo luetella, mutta kun laadin ajankäytöstäni rehellisen piirakkamallin ja lukujärjestyksen hereilläoloajalta, näin omin silmin, mihin aikani oikeasti kuluu. Tämä oli minulle totuuden hetki. Laatimassani piirakassa perheelle ja ystäville jäi vain pikkuruinen siivu. Sen näkeminen suututti ja itketti. Siitä lähti muutos.

Syksy tuli ja meni lähes yhtä tiiviillä tahdilla kuin kevätkin. Syksyn aikana opin kuitenkin näkemään ongelmakohdat ajankäytössäni ja pohtimaan niihin kestäviä ratkaisuja.

Tavoitteet vuodelle 2019

Vuosi 2018 oli siis itsetutkiskelun ja itsetunnon rakentamisen vuosi. Tärkeä oppivuosi. Jokainen vuosi opettaa ja kasvattaa ihmisenä. Työuupumuksen jälkeen pelkäsin pitkään sitä, miten tulen enää koskaan pärjäämään työelämässä, koska jo kerran uuvuin. Mietin onko minusta ylipäänsä yhtään mihinkään. Nämä ajatukset taitavat kuulua “taudinkuvaan” ja vihdoinkin nämäkin epäilyt alkavat hälvetä. Onneksi vuosi sisälsi myös paljon onnistumisia. Parasta vuodessa oli oppimisen ilo ja oivallukset, vaikka ne tulivatkin kivun kautta.

Tänä vuonna aion valmistua journalismin koulutusohjelmasta medianomiksi ja työllistää itseni. Aion elää arvojeni mukaista elämää ja löytää terveellisen tasapainon työn ja vapaa-ajan välille. Ei ole tervettä miettiä koko valveillaoloaikaa työasioita tai olla koko ajan tavoitettavissa. Palautuminen ja lepo mahdollistaa tehokkaan työnteon. Kesällä huomasin sen, että tylsä joutenolo tekee ihmeitä luovuudelle.

Vuoden tapahtumia summatessani huomasin, että kaikki parhaimmat hetket olen viettänyt minulle tärkeiden ihmisten seurassa. Saan muista ihmisistä ja keskusteluista voimaa ja iloa. Haluan lisätä näitä hetkiä arkeen.

Edellisten lisäksi minulla on tälle vuodelle yksi urheilullinen tavoite: puolimatkan triathlon.

Masennusmörkö

Olen sairastanut kaksi kertaa masennuksen. Molemmilla kerroilla masentumiselle oli mielestäni rationaalinen selitys. Ensimmäisellä kerralla olin oman identiteetin etsimisen kanssa ihan solmussa. Olin eronnut uskonnollisesta yhteisöstä, joka oli määritellyt identiteettini ja elämäntyylini. Oman identiteetin löytäminen teki kipeää. Toisella kertaa pottiin oli kasautunut avioerosta toipuminen, oman työidentiteetin etsiminen ja se, että elin elämää, joka ei vastannut arvomaailmaani.

Masennukseen on aina jokin syy, tai niin minä haluan asian ajatella. Masennuksen voi aiheuttaa ulkoiset tekijät, kuten isot elämänmuutokset, elinympäristö, henkilökohtaiset kokemukset tai geeniperimä tai näiden yhdistelmä.

Omalla kohdallani olen molemmilla kerroilla löytänyt masennuksen taustalla olevan kipupisteen ja pyrkinyt käsittelemään asian sen kokoiseksi, että sen kanssa voi elää. Kipupisteet saattavat vaatia pitkää työstämistä aina uudestaan ja uudestaan.

Masennuksesta toipuminen on haavanhoitoa

Arpeutunut haava saattaa yhtäkkiä aueta, jos elämä sohaisee jo paranemisvaiheessa olevaa haavaa. Eteen saattaa tulla tilanne, jollaista ei ole ennen kokenut ja se tökkää haavaa. Sitten asiaa täytyy taas käsitellä, jälleen uudesta näkökulmasta. Vähitellen arpi vaalenee eikä sitä enää erota kunnolla iholta. Lähempi tarkastelu paljastaa arven ja siinä vaiheessa voi jo hymyillen kertoa, että tällainen on matkan varrella tullut, mutta nyt se on jo parantunut.

Aluksi haavoja saattaa olla useita, eikä kaikkia ehdi hoitamaan kerralla. Jotkut haavat paranevat nopeasti ja toisia täytyy hoitaa pitkään. Juuri kun luulet saaneesi kaikki haavat siistiksi, tulee uusi ja vieläkin syvempi. Hoitoprosessi on turhauttavaa ja vaatii kovasti työtä. Hoitaminen vaatii myös rohkeutta ja uskallusta sörkkiä pahasti tulehtuneita kohtia, joiden ennuste saattaa näyttää toivottomalta.

Tärkeintä olisi oppia jokaisesta haavanhoitoprosessista. Olisi hyvä muistaa, miten eri vaiheet menee ja antaa jokaiselle vaiheelle riittävästi aikaa mennä ohi. Tulehdusvaihe kestää jonkin aikaa, sen jälkeen alkaa helpompi vaihe, mutta siihen, että ihosta ei huomaa juuri mitään, menee yllättävän kauan. Joskus haavaan voi mennä bakteeri, mutta senkin saa pois, vaikka se pitkittää paranemista. Uuden haavan kohdalla muistaa, että ai niin, tämä on tämä vaihe, kohta helpottaa.

Usein haavojen hoitamiseen menee kaikki käytettävissä oleva aika ja energia, mutta heti kun voimavarat kohenee kannattaisi huolehtia itsestään myös muilla tavoin. Syödä tarpeeksi, koittaa löytää elämään rytmiä ja rutiineja, nukkua hyvin, ulkoilla ja rentoutua. Mielelle tarvitsee antaa myös lepoa kaikesta siitä työstämisestä.

Terapia on täyttä työtä. Terapiapäivinä olin usein todella väsynyt ja pää saattoi tulla kipeäksi kaikesta siitä miettimisestä. Pohtimisen vastapainoksi olisi hyvä tehdä jotakin keyvttä. Itselleni se oli luonto. Olen huono lepäämään ihan paikoillaan, vaan rentoudun tekemällä. Pahimpina aikoina rauhalliset, suorastaan laahustavat, kävelyt luonnossa tuntui hyvältä ja sopivalta. Välillä jonkun luovan asian tekeminen sai olon kohenemaan.

Mitä masennukselle kuuluu nyt?

Suhtaudun tällä hetkellä masennukseen aika neutraalisti. Olen oppinut aika hyväksi haavanhoitajaksi. Siitä huolimatta olen jatkuvasti pienessä valmiustilassa. Pitkän terapian avulla opin työstämään asioita ja pyrin käsittelemään asiat heti pois arkea häiritsemästä. Tiedostan, että masennuksen vaara on koko ajan olemassa. Erityisesti näin talven lähestyessä pyrin ennakoimaan kaamosmasennusta. Kaamosmasennus ei ole mikään läppä, vaan sitä sairastaa yllättävän moni.

Ehkäisen kaamosmasennusta muutamalla jutulla. Alan esimerkiksi nyt kesätauon jälkeen syömään taas vitamiineja. Syön päivittäin D-vitamiinia, omegaa ja C:tä sekä nyt verenluovutuksen jälkeen myös rautaa. Pyrin pitämään stressitasot kohtuullisena, aikataulut järkevinä ja arjen sujuvana ja mielekkäänä. Liikkumista ja unta ei voi liikaa korostaa. Säännöllinen ulkoilu ja kehon liikuttelu on tärkeää, mutta  vieläkin tärkeämpää on nukkua tarpeeksi. Lepo. Nykymeininki on täynnä ärsykkeitä ja toimintaa, että se aika, jolloin ei ole millään laitteella tai tekemässä mitään hyödyllistä, se on lepoa.

Kaikilla luettelemillani asioilla on ihan hirveästi merkitystä. Arjen pitäisi olla sellaista josta nauttii. Elämän pitää olla elämisen arvoista.

Kuvat: Heidi Tainio

Loma on tehnyt tehtävänsä

Pitkän kesälomani viimeinen lomaviikko on ihan kohta ohi. Koulu alkaisi jo huomenna, mutta hyppään lukujärjestyksessä vasta keskiviikon kohdalla kyytiin.

Tämä viikko on ollut ihana. Säät ovat olleet täydellisen lämpimät, Alcudia kaunis ja esikoiseni kanssa vietetty aika arvokasta.

Mutta mä en vaan jaksaisi enää lomailla. Olen yrittänyt houkutella lastani kaikenlaisiin aktiviteetteihin, mutta turhaan. Itse kuovin maata allani ja tekisi mieli painaa kaasu pohjaan. Olen koko kesän kuulostellut oloani, antanut aikaa palautua ja näemmä nyt sitten viimein toipunut.

Yleensä tällaisilla etelänlomilla en paljoa mieti treenaamista tai arkea tai minkään hyödyllisen tekemistä. Aina aiemmin olen vastaavilla lomilla ollut kovasti levon tarpeessa, silloin latailu ja lepäily on tuntunut ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Tällä lomalla mun tekisi mieli juosta, pyöräillä, uida, kiipeillä, kirjoittaa, lukea, siivota, kalenteroida, suunnitella – tehdä ihan kaikkea ja yhtä aikaa.

En ole pitkällä kesälomallani asettanut kummempia tavoitteita, mutta muutaman asetin ja kaikki suoritin.

  • Olla kesän lopussa ruskeampi kuin Rami. Tässä onnistun nipin napin. 😀 Käytän aina huolellisesti suojakertoimia, vähintään 30 SPF ja olen jokaisen reissun jälkeen paljon hailakampi kuin mieheni, vaikka hänkin suojaa ihoaan auringolta. 😀 Tänä kesänä olen ollut paljon ulkona ja nyt olen viimeinkin ehkä kerran elämässäni miestäni ruskeampi.
  • Lukea Täällä Pohjantähden alla trilogian kaksi viimeistä osaa. Nyt on viimeinen osa käsissä. Kaikkien suomalaisten kannattaisi ehdottomasti lukea nämä kirjat!
  • Myydä kirpputorilla ylimääräiset tavarat.
  • Käydä läpi kodin jokainen kaappi ja varasto.
  • Ja tärkeimpänä toipua lopullisesti työuupumuksesta ja palautua normaaliksi.

Olo on nyt vähän sama kuin lapsena pitkän kesäloman jälkeen kouluun palatessa. Kihelmöivä odottava jännitys ja into. Penaali järjestyksessä, farkut odottaa pukijaansa, sukat ja kengät kesän jälkeen jalkaan ja neule päälle. Sitten vain kuulaaseen syysaamuun ja koulua kohti. Uusi tyhjä kalenteri odottaa uusia seikkailuja. Puhdas tahraton sivu, joka tarkoittaa aina uutta alkua.

Arki, olen viimein valmis kohtaamaan sinut. En malta odottaa!

*Bikinit saatu: Yvette

Kokemukseni työuupumuksesta

Väsyttää, vaikka juuri nukuin 10 tunnin yöunet. Sängystä nouseminen tuntuu ylitsepääsemättömältä ponnistukselta ja edessä on kaikki päivän työt ja askareet. Arki tuntuu kuin kävelisi nivusiin asti upottavassa suossa harso silmillä. Jokainen askare tuntuu yhtä vaikealta kuin askel tuossa suossa. Tältä minusta tuntui juuri ennen kuin soitin työterveyshoitajalle kysyäkseni neuvoa tilanteeseen. Tätä ennen ilmassa oli ollut pitkään useita erilaisia varoitusmerkkejä, joita en osannut tunnistaa tai ottaa vakavissani. Työuupumuksen suohon uppoaa salakavalasti ja vaivihkaa. Yhtäkkiä vain huomaat olevasi sellaisessa tilanteessa, josta ei tunnu olevan minkäänlaista pelastustietä pois.

Uupumusoireet

Ensimmäisiä oireita näin jälkikäteen tunnistettuna olivat muun muassa sellaisia, että olin tyytymätön työhöni, en kokenut omaa työpanostani tärkeäksi ja tunsin itseni merkityksettömäksi. Aloin heräämään öisin säpsähtäen ja meni aikaa ennen kun sain sydämen sykkeen tasaantumaan ja itseni ymmärtämään, ettei ole mitään hätää. Pinna alkoi olla koko ajan kireämpi ja aloin unohtelemaan asioita. Yritin kiristää tahtia ja keksiä uusia toimintatapoja ollakseni tehokkaampi. Syytin itseäni ja yritin johtaa itseäni paremmin. Pinnistelin ja yritin, mutten siltikään saanut oikein mitään aikaiseksi. Tulevaisuuden näkymät tuntuivat toivottomilta ja aloin olemaan vihainen koko maailmaa kohtaan. En jaksanut innostua oikein mistään ja olin jatkuvasti vain aivan hirveän väsynyt. Kotona oli kaikki hyvin, mutta kotonakin olin onneton. Arki tuntui todella raskaalta. Ennen lopullista  hyytymistäni olin käynyt puolta vuotta aiemmin työterveydessä mittauttamassa tolkuttoman väsymyksen vuoksi kilpirauhasarvot. Arvot olivat kunnossa. Tuolloinkin itkin hoitajan vastaanotolla miten sä jaksat -kysymyksen jälkeen, että olen tosi stressaantunut. Uskoin kuitenkin, että edessä olevat kaksi kesälomaviikkoa korjaa tilanteen. Kärsin erilaisista tulehduksista, päänsäryistä ja lopulta paukkui vielä välilevy selästä. Selkää lääkärille näyttäessä minulta kysyttiin: “oletko stressaantunut?”. Naurahdin vastaukseksi: “ai olenko, mutta miten se tähän liittyy?”. Selkäsairaudet ovat kuuleman mukaan hyvin usein stressiperäisiä. Vasta sitten kun tuntui, että elämässä ei ole mitään järkeä, olin menettänyt ammatillisen itseluottamukseni, päivät kuluivat itseäni syytellen ja rintaa puristi jatkuva ahdistus – tajusin, että on pakko hakea apua ennen kuin olen vajonnut liian syvälle masennukseen.

Mistä työuupumus johtuu ja voiko sitä estää?

Työuupumus tulee usein salakavalasti hiipien ja sen merkkejä on vaikea tunnistaa ajoissa. Tyypillistä on, että työuupumus iskee tunnollisiin, tavoitteellisiin, kunnianhimoisiin ja ahkeriin työntekijöihin, joilla on kovat vaatimukset itseltään ja tavoitteet omasta työpanoksestaan. Työuupumuksen merkkejä ovat krooninen väsymys, joka ei hellitä nukkumalla, unihäiriöt, lisääntynyt ärtyisyys, heikentynyt muisti, kaventuneet sosiaaliset ympyrät, ilmaantuu erilaisia lihaskipuja, kuten selkä- ja niskakipuja, tulee toivottomuuden tunnetta, negatiivisuus lisääntyy työtä ja muuta elämää kohtaan sekä ammatillinen itsetunto alenee. Ennen tilanteen ymmärtämistä työtahti kiihtyy eikä siitä huolimatta saa riittävästi aikaiseksi ja suhtautuminen työhön muuttuu negatiiviseksi ja oma työpanos tuntuu merkityksettömältä.

Mikäli tunnistat itsessäsi tämän suorittajapiirteen, kannattaisi pyrkiä tekemään tietoisia muutoksia elämän kuormittavuuden vähentämiseksi. On tärkeää tehdä selvä rajanveto työn ja vapaa-ajan välille. Työntekoon olisi hyvä suhtautua kuten raskaaseen urheilusuoritukseen, josta täytyy palautua. Täydellinen urheilusuoritus vaatii levon ja latautumisen suoriutuakseen mahdollisimman hyvin, työ vaatii täysin saman.

Syyt työuupumuksen sairastumiseen ovat moninaiset ja jokaisen voimavarat ovat yksilölliset. Työuupumus ei ole tautiluokituksessa sairaus, mutta työuupumus altistaa erilaisiin sairauksiin, kuten unihäiriöihin, masennukseen ja stressiperäisiin somaattisiin häiriöihin.

Työntekijän uupumisen voi ehkäistä pitämällä huolta, että työntekijä tietää mitä häneltä odotetaan. Työntekijälle on määritelty selkeät tavoitteet ja hänelle annetaan työstään palautetta. Hän saa tehdä kykyjään vastaavaa työtä, josta myös maksetaan asiaan kuuluva palkka. Työn ja vapaa-ajan välillä tulisi olla sopiva balanssi ja jousto, ettei työ vaatisi liiallisia uhrauksia vapaa-ajan kustannuksella. Työpaikalla tulisi olla tasa-arvoinen ja luottamuksellinen ilmapiiri ja vallita avoin keskusteluilmapiiri ja työntekijällä tunne, että hänestä välitetään.

Jos työntekijä osoittaa uupumisen merkkejä, tilanteeseen olisi syytä puuttua ajoissa. Työnantajan vastuulla on työntekijän työkyky ja työssä jaksaminen. Työnantajan velvollisuus on selvittää mistä uupuminen johtuu, ohjata työntekijä avun piiriin, keskustella ja tehdä muutoksia tilanteeseen.

(Lähde: Hyppänen, Riitta: Esimiesosaaminen. Liiketoiminnan menestystekijä)

Miten työuupumuksesta paranee?

Työuupumuksesta voi parantua vain tekemällä muutoksia. Täytyy tutkia tarkkaan mikä osa uupumisesta on nimenomaan työpaikasta tai johtamisesta johtuvaa ja mikä itsestä, omista toimintatavoista ja itselleen asetetuista paineista johtuvaa. Onko toimintatavoissasi jotakin sellaista, joka sotii arvojasi vastaan? Jos elää vastoin omia arvojaan, se nakertaa pohjaa elämältä. Uupuminen valitettavasti aiheuttaa myös muita ongelmia kuin syvää väsymystä. Työuupumus voi aiheuttaa unihäiriöitä tai masennusta tai jopa pysyvää työkyvyttömyyttä.

Paranemiseen vaadittavat muutokset voivat olla muutoksia toimenkuvaan, tiimin vaihtaminen, työkuorman keventäminen, aluksi lyhennetty työaika, irtisanoutuminen tai jokin muu muutos, kuten omalla kohdallani päätös jäädä opintovapaalle. Omalla kohdallani oli tärkeää katsoa rehellisesti peiliin ja tutkia, miksi näin kävi. Mitä pitää tehdä toisin, ettei vastaavaa enää tapahdu. Opin tunnistamaan rajani ja ymmärtämään vapaa-ajan ja levon merkityksen. Miksi työtä pitäisi tehdä koko ajan ja aina hereillä ollessa? Eihän kukaan voi olla parhaimmillaan aina, vaan työstä aiheutuva rasitus vaatii lepoa ja palautumista.

Miten minä paranin?

Sain sairaslomaa 1,5 kuukautta pätkissä määrättynä. Ensin meni aikaa, että uskalsin oikeasti vain olla ja kohdata kaikki ne syrjään työnnetyt tunteet. Olin niin tottunut suorittamaan ja tekemään koko ajan paljon asioita samaan aikaan, etten osannut heti jättää kaikkea, vaan yritin räpistellä vähän sitä ja vähän tuota. Aluksi syytin itseäni ja koin tämän vain suurena epäonnistumisena. Tuntui pitkään, ettei minusta tule enää ikinä mitään ja että elämäni on vain sarja epäonnistumisia. Kävin useita kertoja psykologilla ja psykiatrilla juttelemassa ja vähitellen ajatukset selkenivät ja syytökset vähenivät. Ymmärsin, että minun täytyy tehdä isoja muutoksia, että löydän elämässä taas oikean suunnan, ilon ja voimia.

Sairasloman aikana päätin selvittää voisinko jatkaa aiemmin kesken jääneitä opintojani. Anoin opinto-oikeuden palauttamista ja voi sitä riemua kun sain viestin, että pääsen jatkamaan opintoja. Anoin myös työpaikalta opintovapaata ja virallisen sairasloman päättymisen jälkeen lepäsin vielä kuukauden ennen koulun alkua. Vasta ihan viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että olen jälleen oma itseni.

Vasta nyt tuntuu, että olen päässyt yli työuupumuksesta. Silti täytyy jatkuvasti olla hereillä, ettei kuormita itseään liikaa eikä taas luiskahda liikaa suorittamaan elämää. Kunnianhimoinen suhtautuminen ja sopiva stressi on hyvästä, mutta rajansa kaikella.

#bestnine ja pohdintaa somesta

Instagramissa monen feedissä on varmasti tullut vastaan Instagramin vuoden tykätyimmät kuvat, eli #bestnine. Minäkin päätin ladata omani ja käydä samalla läpi vuoden Instagram-kohokohtia. Voit ladata oman kuvakollaasisi täällä, jos sinulla on julkinen Instagram-tili.

#bestnine-kuvien seurauksena rupesin jälleen pohtimaan somea. Mulla on tällä hetkellä (taas) vähän ristiriitaiset fiilikset somesta ja siitä, miten se maailma pyörii. Tiedän että onnellisuus, seksi, upeat vartalot ja kauniit ihmiset ja maisemat myyvät, mutta kun mua itselläni on tullut jo mitta täyteen tätä kaikkea. Tuntuu, että sometilit toistavat toisiaan – samat asennot, vaatteet, korut, kuvauspaikat ja jopa kuvankäsittelytapa. Alkaa kyllästyttää.

Rakastan katsoa upeita valokuvia ja niissä kauniita ihmisiä, upeita koteja ja asuja, mutta tulen surulliseksi siitä, miten some hallitsee meitä. Viime viikolla Teneriffalla lomaillessa näin muutaman vaarallisen ja hullunkurisen kuvaustilanteen, joka todennäköisesti tapahtui vain, koska some. Esimerkiksi näin, miten joku nainen oli kiivennyt todella jyrkän rotkon reunalla olevan kaiteen päälle keikkumaan. Siellä hän kädet ylhäällä hymyili ja hänen miehensä otti kauempana kuvaa. Järjetöntä! Mulla teki pahaa jo katsominen ja oli pakko lähteä pois. En olisi halunnut olla todistamassa, jos hän tippuu. Tuntuu, että halutaan kokea asioita vain kertoaksemme somessa, että katso nyt minua. Tietenkin upeassa paikassa, lomafiiliksissä, haluaa välittää someen terkut, että täällä ollaan, mutta se, että lähdetään keikkumaan johonkin epäinhimillisiin mestoihin vain saadaksemme kuvan someen tai muuta vastaavaa, niin ei.

En jaksanut lomamatkallamme ottaa montaakaan kuvaa, en taaskaan ottanut puhelimeeni mobiiliverkkoa enkä hankkinut hotellihuoneeseemme lisämaksusta wi-fi-yhteyttä. Tietokone oli ihan kaiken varalta mukana, jos rupeaisi tuntumaan siltä, että kaipaa pääsyä ulkomaailmaan, tai jos haluaisin päivittää blogia, mutta kone pysyi laukussa koko reissumme ajan. Yritin jälleen sen sijaan elää niitä hetkiä ja tallentaa niitä mieleeni. Olin kyllä totisesti myös loman tarpeessa ilman mitään sen kummempia some- tai blogivelvoitteita, vaikka maisemia ja kuvauspaikkoja tuolla olisi ollut vaikka kuinka. En vaan jaksanut nyt yhtään.

Tässä somen vääristämässä maailmassa minua surettaa erityisesti nuoret tytöt. Jotkut käytännössä antavat itsensä ilmaiseksi tykkäysten tähden. Toiset kriiseilevät, koska oma elämä vaikuttaa niin lattealta somestaroihin verrattuna. Ihmettelen jatkuvasti, miksi pitää laittaa paljasta pyllyä ja tissiä internetiin muiden ihmeteltäväksi? Tätä tehdään useammalla tyylillä: on ihan sitä ronskia pehmopornoa, on hienovaraisempaa vähäpukeisuutta, joka tulee joko bikinikuvien tai treenikuvien muodossa. Näissä on selvä ero, mutta onko sitten lopulta kuitenkaan? Mä en edes paheksu, mä ihmettelen ja toivon samalla kovasti, ettei omien tyttöjen tarvitse koskaan laittaa itseään puolialasti nettiin tai muokata ulkonäköään kenenkään toisen vuoksi.

Olen tullut siihen tulokseen, että vähäpukeisuus ja seksi muodossa tai toisessa taitaa olla edellytys menestyvälle sometilille. Tämän lisäksi toki myös kauneus monessa muodossaan ja meille tarjotut illuusiot eri asioista. Mä toisaalta ymmärrän hyvin, miten tämä homma toimii ja osin myös “hyväksyn” sen, mutta tämä aiheuttaa minussa ristiriitaisia tuntemuksia.

Viime aikoina olen päivittänyt avoimesti tilanteestani ja nämä alakuloisemmat päivitykset ovat olleet joillekin seuraajilleni liikaa. Seuraajamäärät ovat tippuneet ropisemalla. En kuitenkaan aio sen vuoksi ihmeellisesti “piristyä” tai muuttaa mitään, koska tein jo pitkän aikaa sitten sellaisen päätöksen, että en lähde käsikirjoittamaan elämääni somekelpoiseksi tai julkaise mitään feikkiä. Elämäni on ollut viime viikkoina ja kuukausina raskasta ja silloin se näkyy myös somessa ja blogissa, en aio sitä pyydellä anteeksi. Kuten tiedätte, olen ollut sairaslomalla marraskuun alusta alkaen. Virallinen sairasloma päättyy tänään, mutta päätin että otan koko loppuvuoden rauhassa ja teen some- ja blogijuttuja juuri sen verran kuin jaksan ja tammikuusta alkaen aloitan taas kovemmilla tehoilla.

Tammikuussa alkaa uusi arki, uusi sivu kääntyy elämässä. Kerron tästä teille pian! 🙂 Olen innoissani ja varma siitä, että edessä on vielä loistava tulevaisuus. 🙂 Kohta päivitän someen pelkästään kaikkea ihanaa. He he. Tietysti toivoisin, että minulla olisi aina päivitettävänä vain onnellisia ja ihania asioita. Silloin kun elämässä on peruspilarit paikoillaan, näkee paljon enemmän mahdollisuuksia ja onnenhippuja ja niitä sitten levittää ympärilleen. Sitä odotellessa. 🙂

Uupumus tulee varkain

Jo vuosi ennen varsinaista lopullista uuvahtamista, tunnistin ensimmäiset merkit. Ne olivat masennuksen merkkejä. Ne olivat niitä samankaltaisia tuntemuksia, joita minulla oli silloin kun sairastuin ensimmäisen kerran masennukseen. En suostunut hyväksymään merkkejä oikeiksi, vaan selitin ne itselleni ja läheisilleni ohimenevinä. Selitin ne aina jonkin sen hetkisen tilanteen synnyttämiksi. Nyt on stressiä. Juuri nyt oli tämä ja tämä, jonka vuoksi mun ajatukset ovat negatiivisia. Kyllä tämä tästä.

Väsymys kertaantui. En tiedä onko teillä kokemusta sellaisesta kokonaisvaltaisesta syvästä väsymyksestä? Kun olo on kertakaikkisen uupunut. Hereillä ollessa tuntuu kuin tarpoisi syvässä suossa harso silmillä. Mistään ei tunnu tulevan mitään. Jokainen pienikin askare tuntuu suurelta voimainponnistukselta. Joka aamu väsyttää, vaikka olisi nukkunut miten paljon.

Keväällä huolestuin hiustenlähdöstä, hiuksia lähti jokaisella pesukerralla tukoittain. Keho yritti saada minua ymmärtämään tilannetta. Oli virtsatieinfektioita toisen perään, päänsärkyä, väsymys oli kaiken aikaa läsnä, ihon kunto meni todella huonoksi, oli fyysisiä kipuja eri puolilla vartaloa ja lopulta tuli vielä välilevynpullistuma. Ramppasin lääkärillä ja rupesin syömään aamuisin kourallisen erilaisia vitamiineja.

Lopulta olin jo niin uupunut, ettei mistään tullut mitään. Pinna oli jatkuvasti ylikireällä. Hermot menivät pienestäkin vastoinkäymisestä. Myöhemmin mukaan tuli itkeskely. En saanut pidettyä kiinni yksinkertaisistakaan aikatauluista. Unohtelin asioita ja tein virheitä. Ruoanlaitto viivästyi niin pitkälle, että lähdin kauppaan vasta siinä vaiheessa, kun kaikilla oli jo kova nälkä. Katastrofin ainekset leijuivat jatkuvasti ilmassa. Unohtelin hellan päälle, silitysraudan seinään ja minua sai aina odotella, koska en vain saanut ajatuksiani sen verran kasaan, että olisin kerralla osannut miettiä, onko minulla kaikki mukana: vaatteet päällä, lompakko, avaimet ja kännykkä. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa, mutta kyllä vain tuotti vaikeuksia.

Unohtelin asioita ja tavarat olivat jatkuvasti hukassa. Kysyin lapsilta helposti viisi kertaa ”oletko tehnyt läksyt?” tai ”oletko pessyt hampaat?”. Ymmärsin vasta kun minulle tiuskaistiin kovaan ääneen ”äiti, sä kysyit sen jo neljä kertaa”.

Vaatteet saatu: Jack Wolfskin / Scandinavian Outdoor

Minulla oli ollut jo pitkään päässäni sellainen tunne, ettei sinne mahdu mitään. Yritin ottaa kaistaa rauhoittumiselle kuuntelemalla äänikirjoja, pelaamalla aivot narikkaan -pelejä ja neulomalla. Saatoin istua yksin jäähtyvässä saunassa tunninkin selvittelemässä solmuun menneitä ajatuksiani ja itkeä. Toistuvat epäonnistumiset ja alisuoriutumiset nakersivat itseluottamustani pala kerrallaan. Itseluottamuksen murentuminen imaisi minut koko ajan tiukemmin tummiin ajatuksiin. Voimavarojen vähentyminen sai minut voimaan koko ajan vain huonommin, koska koin jatkuvaa syyllisyyttä ja epäonnistumista kaikilla elämän osa-alueilla. Kieltäydyin näkemästä ystäviäkin, koska koin olevani muille vain taakaksi. En uskonut, että kukaan haluaisi olla minun kanssa, koska olen niin ankeaa seuraa. Päähäni ei mahtunut, että kukaan voisi rakastaa minua, koska en itsekään näe itsessäni mitään hyvää.

Oudompien ihmisten seurassa onnistuin olemaan puhelias, hymyilevä ja iloinen. Latasin akkuja erilaisissa pr-tapahtumissa (niihin, joihin kulloinkin jaksoin mennä), joissa sain aina pienen hetken tuntea olevani ihan normaali. Keskustelunaiheet pysyvät oudompien ihmisten kanssa aina sopivan kevyellä tasolla. Somen päivittäminen on ollut minulle myös keino pitää itseni aktiivisena ja positiivisena.

Mä ihan oikeasti ajattelin, että ulkoiluhaaste olisi ollut ratkaisu tilanteeseen, mutta se oikeastaan laukaisi koko tilanteen. Haasteen alkaessa vihdoinkin myönsin itselleni, että kaikki ei ole nyt hyvin. Ajattelin, että käyn työspykologilla vähän jäsentelemässä ajatuksia ja jatkan siitä sitten töihin. Sillä reissulla olen edelleen. Psykologi passitti minut lääkärin kautta kotiin lepäämään työuupumusta pois ja tekemään asioita, joista tulee hyvä mieli.

Kuukauden sairasloman aikana tunteet ovat heitelleet laidasta laitaan rajustikin. Välillä on tuntunut, että asiat selviävät kyllä varmasti parhain päin. Toisena hetkenä minusta on tuntunut, etten jaksa edes hengittää. Useina iltoina olen kaivautunut nukkuvan mieheni syliin tiukemmin ja yrittänyt saada jatkuvasti laukkaavaa sydäntäni rauhoittumaan ja antamaan tilaa unelle. Ahdistavat ajatukset pitäisi osata vain työntää pois ja luottaa, että elämä kantaa. Helpommin sanottu kuin tehty.

Tällä hetkellä olo on jo parempi. Asioiden kohtaaminen ei ole ollut helppoa. Väitin psykiatrille vastaan, että en ole masentunut, vaikka itse ihan hyvin tiesin olevani, olleeni jo jonkin aikaa. Masennukseen toisen kerran sairastuminen tuntuu suurelta epäonnistumiselta. Syytin itseäni siitä, ettenkö ollutkaan oppinut kahden vuoden tiiviistä psykoterapiasta mitään. Tiedän nyt, että olen oppinut paljonkin. En enää vajoa ihan niin syvälle, vaan olen pystynyt pitämään itseni siinä vedenpinnan tuntumassa eikä pää ole käynyt kuin lyhyitä hetkiä pinnan alla.

Tiedän miksi näin kävi ja mitä seuraavalla kerralla pitää tehdä toisin. Masennukseen on aina syy, näin minä uskon. Kun sen syyn selvittää ja tekee ratkaisuja sen suhteen, voi parantua.

Tänään on ollut pitkästä aikaa ihan hyvä päivä. Tänään tuntuu, että asiat selviävät vielä parhain päin. Lepään vuoden loppuun asti ja vuodenvaihteessa alkaa uudet tuulet. Kirjoitan ja sometan sen verran kuin jaksan. Tämä nyt teille tiedoksi. Kyllä minusta tulee taas oma iloinen itseni, kun saan voimat takaisin ja akut täyteen.

Elämä kantaa.