Masennus ja liikunta

Sain ensimmäisen masennusdiagnoosin vuonna 2013. Siihen asti olin työntänyt vaikeat ajatukset ja tunteet syrjään ja koittanut vain porskuttaa eteenpäin. Sain tuolloin työterveyslääkärin vastaanotolta kolme paperia: reseptin masennuslääkkeisiin, sairaslomatodistuksen ja lähetteen psykiatrille.

Olin diagnoosista hämmentynyt. Enhän minä ole masentunut, koska olen toimintakykyinen, hymyilen, nauran ja käyn töissä. Seitsemän vuotta sitten masennuksesta ei vielä puhuttu kovinkaan avoimesti ja muistan, kuinka minua hävetti masennusdiagnoosini. Omakin mielikuva masentuneesta oli kummallinen. En tiedä mistä se mielikuva oli syntynyt, että masentunut ihminen olisi mustiin pukeutunut, täysin iloton ja toimintakyvytön, joka vain makaa sängyssä. Muistan, että jouduin vakuuttelemaan jopa läheisille, että masennusdiagnoosini ei ole väärä, vaikka pystyn urheilemaan ja näen elämässä ilon pilkahduksia. Pahimpina hetkinä paha olo näkyi myös kodin ulkopuolella. Hetki ennen sairaslomalle jäämistä purskahtelin itkuun työpaikalla eikä työnteosta meinannut tulla mitään. Muuten pystyin pitämään kulissit aika hyvin pystyssä, mutta kotona en sitten jaksanutkaan enää mitään. En ollut jaksanut pitkään aikaan. Nykyään tiedetään, että masennus on sairaus siinä missä muutkin, tämä sairaus on vain pään sisällä ja sitä on ulkopuolisten vaikea havaita.

Ennen masennusdiagnoosia ja pitkään sen jälkeenkin, liikunta oli minulle niitä ainoita toimivia keinoja saada oloani helpotettua. Sain toki masennuslääkkeet ja söinkin niitä puoli vuotta helpottaakseni vaikeinta ahdistusta, mutta halusin päästä lääkkeistä mahdollisimman nopeasti eroon ja hoitaa itseäni terapian ja itsetutkiskelun keinoin.

Olen ratkaisukeskeinen ihminen ja pyrin aina löytämään asioille selityksen. Teen aina olon helpottamiseksi jonkinlaisen toimintasuunnitelman. Koen, että tämä on se syy, miksi olen toipunut masennuksistani aina melko nopeasti. Olen allerginen yltiöpositiivisuudelle ja sellaiselle scheisselle, jossa jauhetaan, että universumi antaa sinulle takaisin sen, mitä itse sille annat. Että hampaat irvessä vaan uskot unelmiin, niin kaikki järjestyy. Minulle toimiva selviytymiskeino on ollut pyrkiä näkemään tulevaisuudessa aina edes yksi, pieni, hyvä ja tavoittelemisen arvoisen asia. Joku syy, jonka takia kannattaa koittaa jaksaa. Tämän lisäksi olen pyrkinyt pitämään itseni voimieni puitteissa aktiivisena.

Liikunta on minulle aidosti yksi tärkeimmistä hyvinvointini ylläpitäjistä ja tärkeä lääke masennuksesta toipumisessa. Mua suututti ihan kamalasti se, kun sairauttani ja sairasloman tarvetta epäiltiin sen takia, kun pystyin harrastamaan liikuntaa. Toipumiseni olisi ollut paljon hitaampaa, jos olisin jäänyt sängynpohjalle itkemään ja kieriskelemään itsesäälissä. Tein sitä jo ihan riittävästi. Muistan lääkäreiden ja psykologien aina kehottavan, että tee sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli. Yritin pitää sen kirkkaana mielessä. Kirjoitin, otin valokuvia, kuuntelin musiikkia ja liikuin.

Masentuneena koin konkreettisesti sen, kuinka hyvää liikunta ja erityisesti luonnossa liikkuminen ihmiselle tekee. Muistan monet kerrat, kun olin maannut koko pitkän päivän sängyssä itkemässä ja kun lopulta sain kammettua itseni kävelylle, tunsin matkan edetessä, kuinka olo keveni eikä asiat enää tuntuneet aivan niin kamalilta kuin aiemmin. Sen vuoksi ulkoilin ja liikuin aina, kun vaan voimat sen sallivat. Kevyt liikuskelu ja pienten askareiden tekeminen kiinnitti arkeen ja toi vaikeisiin ajanjaksoihin ryhtiä ja rakennetta. Vaikka näen nyt jälkikäteen, että aktiivinen bloggaaminen ja somettaminen oli yksi iso kuormitustekijä ja osatekijä uupumiselle, tuolloin koin, että blogin pitäminen piti minut pinnalla. Se oli mielekästä ja koin, että minulla on edes yksi tehtävä ja syy nousta sängystä.

Vaikeina masennusjaksoina liikkuminen oli fyysisesti vaikeampaa. Silloin minulla istui norsu rinnan päällä eikä henki kulkenut kunnolla. Tuolloin olin vielä aika kova suorittaja, joten urheilin siitä huolimatta hampaat irvessä. Työuupumuksen aikaan ja sen jälkeen, urheilu oli käytännössä mahdotonta. Kroppa tilttasi aivan täysin ja siitä toipuminen kesti kauan. Silloin kykenin vain kävelemään ja pyöräilemään kevyesti. Mitään raskaampaa en voinut tehdä pitkään aikaan. Vasta kahden vuoden päästä uupumisesta olen voinut palata takaisin raskaampien treenien pariin ja yhä edelleen minun täytyy kiinnittää palautumiseen erityisen paljon huomiota.

Olen edelleen taipuvainen masentumaan ja siksi olen opetellut keinoja selviytyä siitä. Alakulon iskiessä pyrin olemaan itselleni armollinen ja keventämään arkea. Tuolloin en yritä väkisin puunata kotia ja koittaa jatkuvasti olla paras versio itsestäni kaikilla elämän osa-alueilla. Annan itselleni löysää ja tiputan arjesta pois kaiken sen, mikä ei ole pakollista. Tuolloin pyrin pitämään itseni sen verran aktiivisena, että tulee tunne, että on tehnyt edes jotakin. Jonakin päivänä se voi olla yksi koneellinen pestyjä pyykkejä, toisena päivänä sängyn petaaminen, kolmantena rauhallinen kävelylenkki tai kevyt salitreeni… Pienin askelin, pienin teoin. Minulle pahinta myrkkyä on juuttua sängynpohjalle, koska sen osaan valitettavan lahjakkaasti. Sieltä ylös kampeaminen on vaikeaa ja joskus mahdotonta. Sängyssä märehtiminen imee minut mustien ajatusten spiraaliin, siksi koitan joka päivä löytää sen yhden kirkkaan ajatuksen, jonka avulla jaksaisin eteenpäin. Enää en juutu sänkyyn päiviksi, vaan korkeintaan tunneiksi.

Onneksi edellisestä vaikeammasta jaksosta on nyt kulunut aika tarkalleen vuosi. Tämänkin vuoden aikana olen oppinut itsestäni paljon lisää. Työkalupakkini karttuu koko ajan.

Miten toivuin masennuksesta?

Minulta on muutamaankin otteeseen toivottu, että kirjoittaisin masennuksesta toipumisesta. Ensin ajattelin, että en varmasti kirjoita aiheesta mitään. Liian henkilökohtaista. Mutta. En ole häpeillyt sairastumistani aiemminkaan, joten miksi nyt iloisen aiheen ympäriltä en voisi jotakin sanoa?

Masennus on sairaus, johon voi sairastua kuka tahansa. Masennukselle on minun näkemyksen mukaan aina jokin syy. Mikä se kenelläkin sitten on, se pitää selvittää, jotta masennuksesta voi toipua. Minä sairastuin kuormittavan elämäntilanteen ja identiteettikriisin seurauksena. Ajoin itseni nurkkaan ja pääsin pois nurkasta vain kääntymällä ympäri ja katsomalla miten olin sinne päätynyt.

Masennuksesta voi toipua varmasti yhtä monella tavalla kuin on sairastuneitakin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa parantua. Minulla meni liian pitkään tajuta edes se tilanne, johon olin itseni ajanut. Tajusin vasta siinä vaiheessa kun lähdin lääkärin vastaanotolta sairaslomalappu kourassa, jossa luki F32, vaikea masennus. Sille koneen hidastumiselle ja loputtomalle väsymykselle oli tuollainen syy. Minullakin oli ollut mielikuva masennusta sairastavasta ihmisestä, että silloin pitäisi näyttää ostarin spurgulta ja maata vihanneksena sängynpohjalla. Minä kuitenkin pystyin käymään töissä, urheilla ja suoriutumaan päivästä aina seuraavaan jotenkin. Olin useaan kertaan ennen tätä diagnoosia ajatellut, että tekisi varmasti hyvää käydä terapiassa purkamassa kaikkea sitä, mikä on matkan varrella jäänyt kiven lailla kenkään hiertämään.

Minäkin sain diagnoosin yhteydessä reseptin masennuslääkkeisiin. Aloitin reseptin vasta sen jälkeen kun psykiatri oli minulle vakuuttavasti kertonut lääkkeiden olevan turvallisia. Psykiatri kertoi myös, että pelkästään lääkkeitä hän ei suosittele, vaan suosittelee näiden lisäksi psykoterapiaa (psykodynaamista). Näiden kahden “lääkkeen” reseptillä alkoi toipuminen.

Olin suhtautunut lääkkeisiin varauksella, koska niin monta kertaa olin kuullut sanottavan, että niistä on vaikea päästä eroon, lääkkeitä syödessä ei ole oma itsensä ja tunteet tasoittuu vähän liikaakin, mutta lääkäri sanoi, että lääkkeiden avulla se pahin olo tasoittuu ja pystyy suoriutumaan elämästä paremmin. Näin se tosiaan oli. Söin vajaan vuoden verran lääkkeitä, joiden avulla sain terapiaprosessin hyvin käyntiin, enkä joutunut olemaan kovin paljoa sairaslomalla. Lääkkeiden lopettamispäätöksen tein itse ja sain lääkäriltä ohjeet lääkityksen purkamiseen.

Tärkein apu mulle toipumisessa on ollut aarrettakin kalliimpi terapeutti. Minulla kävi ihan älytön tuuri terapeutin etsimisen kanssa. Jouduin tietysti muutaman puhelun soittamaan, että sain yhdellekään aikaa. Heti ensimmäisestä tapaamiskerrasta tiesin, etten joudu vaihtamaan terapeuttia, vaan se oli kerrasta siinä. Uskalsin heti olla oma itseni ja luottamus rakentui vähitellen hyvästä ensivaikutelmasta sataprosenttiseksi.

Terapiaprosessi on nyt kestänyt reilut kaksi vuotta, joiden aikana olen vahvistunut aivan hurjasti. Entisestä epävarmasta tyttösestä on kasvanut omilla jaloilla seisova nainen, joka osaa nykyään pitää puolensa. Tarkkanäköinen lukija on saattanut nähdä itsetunnon rakentamisen eri vaiheet myös tämän blogin kautta. Oli aikoja, jolloin vatsalihaksia piti vähän väliä esitellä, piti urheilla joka päivä ja ihan hirveän kovaa ja kaikkea muuta yhtä älytöntä. Suhtaudun tällä hetkellä tuon aikaiseen itseeni lempeydellä. Voi minua. Kaikkea sitä pitikin tehdä tunteakseen itsensä edes jotenkin tärkeäksi.

Olette varmasti jokainen kuulleet monesta eri lähteestä, että pitää antaa itselleen anteeksi ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, mutta siitä minunkin prosessissa on ihan oikeasti ollut kyse. Kun miettii perinjuurin kuka minä olen ja miksi, niin kummasti löytyy vastauksia kysymyksiin, jotka oli aivan liian kauan leijunut ilmoilla.

Kuulostaa ehkä helpolta? Sen kun vain menee terapiaan, maksaa itsensä mutkalle ja kohta ollaan elämämme kunnossa? Ihan näin se ei ole. Toivottavasti se ei tullut yllätyksenä. 😀 Terapia vaatii melkoisesti rohkeutta ja heittäytymistä. Pitää uskaltaa sukeltaa niihin mielen synkimpiin sopukoihin, kyseenalaistaa oikeastaan kaikki tähän mennessä opittu ja käydä läpi omat arvot ja asenteet miksi ne ovat sellaisia kuin ne ovat. Ovatko ne vain sanahelinää, vai toteutanko arvojani myös käytännössä. Terapiaa käydään itsensä takia, ei siksi että kelvattaisiin paremmin muille tai oltaisiin jotenkin yleisesti parempia kansalaisia. Terapiaa käydään sen vuoksi, että kestää olla itsensä kanssa ja niiden virheiden, joita valitettavasti meissä kaikissa on.

Pidetään itsestämme ja läheisistämme huolta! Annetaan aikaa elämämme tärkeimmälle tyypille, eli itsellemme. Ollaan muille ihmisille anteeksiantavia ja ystävällisiä. Okei? Messissä? Laita vaikka joulukortti ihmiselle, jolle olet joskus ollut ilkeä?