Joutilaisuus lisää hyvinvointia

Tein viime vuonna lupauksen, että pidän jatkossa parempaa huolta jaksamisestani. Kävin viime vuoden lopulla työnohjauksessa, jonka avulla sain kirkastettua itselleni arvoni ja havahduin siihen, miten huonosti hallitsin ajankäyttöni. Löysin toistuvasti itseni siitä tilanteesta, että olin aikatauluttanut päiväni liian tiiviiksi. Paikasta toiseen juokseminen aiheuttaa jatkuvan kiireen tunteen, kun aikaa ei jää palautumishetkiin.

Innostuessa kaasu jää pohjaan

Olen innostuja. Innostun helposti uusista asioista ja projekteista ja innostus vie mukanaan. Sanon kivalta kuulostaviin asioihin suurempia miettimättä joo. Ilmoittaudun tapahtumiin ja sovin treffejä miettimättä kyseisen viikon aikatauluja kokonaisuutena. Olen kantapään kautta oppinut, että kannattaa käyttää hetki aikaa ja miettiä kannattaako sanoa joo. Nykyään harkitsen jokaisen uuden projektin tai tapaamisen kohdalla onko minulla todella tähän aikaa, mitä kaikkea se vaatii, jos sanoo joo ja haluanko todella tehdä tämän?

Minulla on aina monta juttua menossa samanaikaisesti. Teen paljon asioita ja tykkään siitä, että mulla on jatkuvasti jotakin tekemistä. Olen miettinyt osaisinko elää sellaista elämää, että tekisin töitä vain kahdeksan tuntia päivässä. Olen viimeiset kymmenen vuotta tehnyt ensin päivätyön (nyt se on opiskelu) ja sen päälle sivutyöt, harrastukset ja arki. Olen pohtinut myös sitä, onko tuossa yksi syy uupumiseen.

Työuupumus ja siitä toipuminen on vienyt aikaa. En ole vieläkään täysin toipunut. Olen opetellut uusia toimintatapoja ja pyrkinyt elämään myös käytännön tasolla arvojeni mukaista elämää. Uusien toimintatapojen oppiminen on ollut vaikeaa. Ymmärsin työnohjauksessa ristiriidan ajankäytön ja sen välillä, mitä olin kertonut arvoistani.

Tasapainoilua ja uuden opettelua

En enää suoriudu samanlaisesta arkirytmistä kuin ennen. Tai suoriudun aina jonkin aikaa, kunnes huomaan, että nyt istun taas väärässä junassa ja pitäisi kiskaista hätäjarrua, jos haluan päästä pois. Hätäjarrua ei aina voi vetää, vaan junassa täytyy matkustaa vielä seuraavalle pysäkille. Olen oppinut tunnistamaan varoitusmerkkejä ja osaan koko ajan paremmin reagoida niihin. Niitä pitäisi tunnistaa vieläkin varhemmin.

Varoitusmerkkejä on ärtymys ja heikentynyt keskittymiskyky, lisääntyvä väsymys, joka ei helpota nukkumalla ja synkät ajatukset. Usein tässä vaiheessa juna on kiitänyt aikaa sitten pysäkin ohi, jolla mun olisi pitänyt jäädä kyydistä. Nyt olen opetellut uudenlaisia tapoja, jotta varoitusmerkit pysyisivät poissa.

Hiihtoloma oli hyvää aikaa jälleen pohtia näitä asioita. Päätin ottaa hiihtoloman ihan loman kannalta, vaikka tekemistä olisi riittänyt vaikka kaikille päiville. Enteileviä varoitusmerkkejä oli jo ilmassa. Ymmärsin pysähtyä ennen kuin olisin taas mennyt oman pysäkin ohi. Loma ei ollut mitenkään erityisen onnistunut. Olin taas langennut vanhanaikaiseen ansaan ja odotin lomalta liikoja ja sitten ärsyynnyin. Yritin kannustaa lapsia lukemaan ja liikkumaan. Itse näytin esimerkkiä liikkumisen osalta, mutta lukemisen sijaan kädessäni oli enemmän puhelin kuin kirja. Ärtymyksestä voi harvoin syyttää ketään muuta kuin itseään. Olin pettynyt itseeni ja se purkautui ärtymyksenä. Loman päätteeksi ihmettelin puhelimen antamaa ruutuaikatilastoa ja päätin, että tämä on yksi niistä asioista, joihin täytyy tulla muutos.

Joutilaisuus pitää haitallisen stressin poissa

Puhelin on todella viheliäinen kapistus. Kaivan joutilaana hetkenä puhelimen taskusta aivan refleksinä ja yhtäkkiä huomaan, että taas vierähti huomaamatta pitkä tovi. Tai kun aion tarkistaa puhelimesta jonkin asian, niin vaistomaisesti avaan ensimmäisenä Instagramin, sitten Facebookin, sähköpostit… puhelinta pois laittaessani muistan, että ainiin, mun piti tarkistaa se asia.

Viime maanantaina poistin puhelimestani pelit ja pari muuta sovellusta, joita en tarvitse mihinkään, mutta jotka ovat vieneet aivan turhaan mun aikaa. Päätin käyttää näiden sovellusten jättämän ajan kirjan lukemiseen tai vain siihen, että olen olemassa, hengitän ja ihmettelen ympäröivää maailmaa. Pelien, turhien uutisten ja muun tietotulvan keskellä en palaudu, vaan kaikki tämä kuormittaa. Olen uskotellut itselleni, että rentoudun näiden sovellusten äärellä, mutta nyt kun ne sovellukset on poistettu, olen paljon rentoutuneempi ja minulla on enemmän aikaa oikeisiin asioihin.

Oman ajankäytön rehellinen tarkastelu on hyvä keino havaita, miten asioita priorisoi. Aina on aikaa itselleen tärkeisiin asioihin. Minulle oma hyvinvointi ei ole selvästi ollut kovin tärkeää. En ole pitänyt tärkeänä sitä, että järjestäisin aikaa palautumiseen. Ei ole järkevää syöksyä palaverista toiseen ilman hetken hengähdystaukoa. Ei silloin voi olla parhaimmillaan, jos pomppaa paikasta ja aihepiiristä toiseen ilman hetken taukoa. Olen ennen kirjaimellisesti juossut paikasta toiseen. Olen kyllä selviytynyt täyteen ahdetuista päivistä, joskin se on kostautunut uupumuksena tai liiallisena stressinä myöhemmin.

Tällä viikolla olen onnistunut aika hyvin pitämään kiinni pienistä palauttavista hengähdyshetkistä. Hetkien ei tarvitse olla pitkiä. Mulle on edistystä jo se, ettei tarvitse juosta viimeisellä minuutilla sovittuihin tapaamisiin, vaan voin mennä rauhassa kävellen. Tuntui suorastaan ihmeelliseltä kävellä kaupungin halki sovittuun tapaamiseen aivan rauhassa ja samalla ihmetellä kevääseen heräävää Helsinkiä. Kiireessä ei ehdi huomata ympäröivää kauneutta.

Uskon, että yksi ratkaiseva tekijä kestävään hyvinvointiin ja työkyvyn ylläpitämiseen on joutilaan ajan lisääminen ja sen vaaliminen arjessa. En tarkoita mitään jatkuvaa möllimistä ja navankaivuuta, vaan aikataulujen järkevöittämistä ja riittävää palautumista, joka pitää haitallisen stressin poissa.

Kuvat: Heidi Tainio

Masennus on sairaus, ei epäonnistuminen

Muistan elävästi sen päivän, jolloin päätin kertoa blogissa masennuksesta. Pelkäsin miten minuun suhtaudutaan paljastuksen jälkeen. Minulle sanottiin, ettei niin kannattaisi tehdä, koska henkilökohtaisia asioita ei kannata jakaa julkisesti.

Olin eri mieltä. Ajattelin, että masennuksesta ja muista vaikeammista asioista nimenomaan pitäisi puhua enemmän ja avoimemmin, että niiden ympärillä leijuva häpeä voisi väistyä pysyvästi.

Masennukseen johtaneista syistä ja terapiassa käydyistä asioista ei tarvitse avautua. Yksityiset asiat ovat yksityisiä ja saavat sellaisina pysyäkin, mutta vertaistukea voi antaa muutenkin kuin paljastamalla kaikki henkilökohtaisimmatkin asiat.

Kaapista ulos -postauksesta on nyt neljä vuotta ja jo tässä ajassa asiat ovat menneet eteenpäin. Nykyään uskalletaan puhua paljon avoimemmin terapiakäynneistä ja mielenterveysasioista. Myös muusta erilaisuudesta puhutaan paljon suvaitsevammin ja avoimemmin, vaikka ihannemaailmaan on vielä matkaa.

Muistan ajatelleeni, että olen kokemusteni kanssa yksin. Tunsin olevani epäonnistunut surkimus. Nyt tiedän, että olin yksi monista. Nyt tiedän myös sen, että masennus on sairaus eikä epäonnistuminen. Luulin ennen, että masentunut näyttää syrjäytyneeltä, epäsiistiltä ja täysin ilottomalta. Nyt tiedän, että masennus ei aina näy ulospäin.

Valitettavan moni tietää, miltä masennus tuntuu ja harmillisen moni edelleen luulee olevansa asian kanssa yksin. Masennukseen saa apua. Minä olin onnekkaassa asemassa, kun pääsin nopeasti työterveyshuollon kautta erikoislääkärille ja sain lähetteen psykoterapiaan. Söin vajaan vuoden verran masennuslääkettä, jonka avulla toiveet kuolemasta jäivät pois ja sain elämänilon takaisin.

Kävin kaksi vuotta psykodynaamisessa psykoterapiassa kaksi kertaa viikossa. Se on yksi tärkeimmistä satsauksista itseeni. Terapian avulla sain avattua pääkoppaan kertyneet solmut ja löysin puuttuvan itseluottamuksen. Opin käsittelemään tunteita ja tunnistamaan, mistä tunteet kumpuavat.

Hae apua

Jos sinulla elämä vastustaa, voimat on vähissä, ahdistaa ja ajatus kuolemasta tuntuu kiehtovalta. Hae apua! Varaa aika terveyskeskuksesta tai kysy neuvoa Suomen Mielenterveysseuran valtakunnallisesta kriisipuhelimesta: 010 195 202.

Dokumenttisuositukseni

Katsoin kesälomani alussa lähes yhteenmenoon Yle Areenasta True Selfie -dokumenttisarjan mielenterveysongelmista. Sarjassa kahdeksan norjalaista nuorta kuvaavat arkeaan ja kertovat elämästään mielenterveysongelmien kanssa. Suosittelen katsomaan.

Katsoin myös tanskalaisen kolmen jakson dokumenttisarjan Yle Areenasta, jossa kerrotaan lasten psyykkisistä ja neurologisista sairauksista. Sarja on enää kolme päivää katsottavissa. Sarjan nimi on Lastenosasto.

Kumpikin sarja on aika rankkaa katsottavaa, mutta auttaa ymmärtämään erityislapsia ja mielenterveysongelmaisia paremmin. Suosittelen katsomaan!

Uupumus tulee varkain

Jo vuosi ennen varsinaista lopullista uuvahtamista, tunnistin ensimmäiset merkit. Ne olivat masennuksen merkkejä. Ne olivat niitä samankaltaisia tuntemuksia, joita minulla oli silloin kun sairastuin ensimmäisen kerran masennukseen. En suostunut hyväksymään merkkejä oikeiksi, vaan selitin ne itselleni ja läheisilleni ohimenevinä. Selitin ne aina jonkin sen hetkisen tilanteen synnyttämiksi. Nyt on stressiä. Juuri nyt oli tämä ja tämä, jonka vuoksi mun ajatukset ovat negatiivisia. Kyllä tämä tästä.

Väsymys kertaantui. En tiedä onko teillä kokemusta sellaisesta kokonaisvaltaisesta syvästä väsymyksestä? Kun olo on kertakaikkisen uupunut. Hereillä ollessa tuntuu kuin tarpoisi syvässä suossa harso silmillä. Mistään ei tunnu tulevan mitään. Jokainen pienikin askare tuntuu suurelta voimainponnistukselta. Joka aamu väsyttää, vaikka olisi nukkunut miten paljon.

Keväällä huolestuin hiustenlähdöstä, hiuksia lähti jokaisella pesukerralla tukoittain. Keho yritti saada minua ymmärtämään tilannetta. Oli virtsatieinfektioita toisen perään, päänsärkyä, väsymys oli kaiken aikaa läsnä, ihon kunto meni todella huonoksi, oli fyysisiä kipuja eri puolilla vartaloa ja lopulta tuli vielä välilevynpullistuma. Ramppasin lääkärillä ja rupesin syömään aamuisin kourallisen erilaisia vitamiineja.

Lopulta olin jo niin uupunut, ettei mistään tullut mitään. Pinna oli jatkuvasti ylikireällä. Hermot menivät pienestäkin vastoinkäymisestä. Myöhemmin mukaan tuli itkeskely. En saanut pidettyä kiinni yksinkertaisistakaan aikatauluista. Unohtelin asioita ja tein virheitä. Ruoanlaitto viivästyi niin pitkälle, että lähdin kauppaan vasta siinä vaiheessa, kun kaikilla oli jo kova nälkä. Katastrofin ainekset leijuivat jatkuvasti ilmassa. Unohtelin hellan päälle, silitysraudan seinään ja minua sai aina odotella, koska en vain saanut ajatuksiani sen verran kasaan, että olisin kerralla osannut miettiä, onko minulla kaikki mukana: vaatteet päällä, lompakko, avaimet ja kännykkä. Ei luulisi olevan kovin vaikeaa, mutta kyllä vain tuotti vaikeuksia.

Unohtelin asioita ja tavarat olivat jatkuvasti hukassa. Kysyin lapsilta helposti viisi kertaa ”oletko tehnyt läksyt?” tai ”oletko pessyt hampaat?”. Ymmärsin vasta kun minulle tiuskaistiin kovaan ääneen ”äiti, sä kysyit sen jo neljä kertaa”.

Vaatteet saatu: Jack Wolfskin / Scandinavian Outdoor

Minulla oli ollut jo pitkään päässäni sellainen tunne, ettei sinne mahdu mitään. Yritin ottaa kaistaa rauhoittumiselle kuuntelemalla äänikirjoja, pelaamalla aivot narikkaan -pelejä ja neulomalla. Saatoin istua yksin jäähtyvässä saunassa tunninkin selvittelemässä solmuun menneitä ajatuksiani ja itkeä. Toistuvat epäonnistumiset ja alisuoriutumiset nakersivat itseluottamustani pala kerrallaan. Itseluottamuksen murentuminen imaisi minut koko ajan tiukemmin tummiin ajatuksiin. Voimavarojen vähentyminen sai minut voimaan koko ajan vain huonommin, koska koin jatkuvaa syyllisyyttä ja epäonnistumista kaikilla elämän osa-alueilla. Kieltäydyin näkemästä ystäviäkin, koska koin olevani muille vain taakaksi. En uskonut, että kukaan haluaisi olla minun kanssa, koska olen niin ankeaa seuraa. Päähäni ei mahtunut, että kukaan voisi rakastaa minua, koska en itsekään näe itsessäni mitään hyvää.

Oudompien ihmisten seurassa onnistuin olemaan puhelias, hymyilevä ja iloinen. Latasin akkuja erilaisissa pr-tapahtumissa (niihin, joihin kulloinkin jaksoin mennä), joissa sain aina pienen hetken tuntea olevani ihan normaali. Keskustelunaiheet pysyvät oudompien ihmisten kanssa aina sopivan kevyellä tasolla. Somen päivittäminen on ollut minulle myös keino pitää itseni aktiivisena ja positiivisena.

Mä ihan oikeasti ajattelin, että ulkoiluhaaste olisi ollut ratkaisu tilanteeseen, mutta se oikeastaan laukaisi koko tilanteen. Haasteen alkaessa vihdoinkin myönsin itselleni, että kaikki ei ole nyt hyvin. Ajattelin, että käyn työspykologilla vähän jäsentelemässä ajatuksia ja jatkan siitä sitten töihin. Sillä reissulla olen edelleen. Psykologi passitti minut lääkärin kautta kotiin lepäämään työuupumusta pois ja tekemään asioita, joista tulee hyvä mieli.

Kuukauden sairasloman aikana tunteet ovat heitelleet laidasta laitaan rajustikin. Välillä on tuntunut, että asiat selviävät kyllä varmasti parhain päin. Toisena hetkenä minusta on tuntunut, etten jaksa edes hengittää. Useina iltoina olen kaivautunut nukkuvan mieheni syliin tiukemmin ja yrittänyt saada jatkuvasti laukkaavaa sydäntäni rauhoittumaan ja antamaan tilaa unelle. Ahdistavat ajatukset pitäisi osata vain työntää pois ja luottaa, että elämä kantaa. Helpommin sanottu kuin tehty.

Tällä hetkellä olo on jo parempi. Asioiden kohtaaminen ei ole ollut helppoa. Väitin psykiatrille vastaan, että en ole masentunut, vaikka itse ihan hyvin tiesin olevani, olleeni jo jonkin aikaa. Masennukseen toisen kerran sairastuminen tuntuu suurelta epäonnistumiselta. Syytin itseäni siitä, ettenkö ollutkaan oppinut kahden vuoden tiiviistä psykoterapiasta mitään. Tiedän nyt, että olen oppinut paljonkin. En enää vajoa ihan niin syvälle, vaan olen pystynyt pitämään itseni siinä vedenpinnan tuntumassa eikä pää ole käynyt kuin lyhyitä hetkiä pinnan alla.

Tiedän miksi näin kävi ja mitä seuraavalla kerralla pitää tehdä toisin. Masennukseen on aina syy, näin minä uskon. Kun sen syyn selvittää ja tekee ratkaisuja sen suhteen, voi parantua.

Tänään on ollut pitkästä aikaa ihan hyvä päivä. Tänään tuntuu, että asiat selviävät vielä parhain päin. Lepään vuoden loppuun asti ja vuodenvaihteessa alkaa uudet tuulet. Kirjoitan ja sometan sen verran kuin jaksan. Tämä nyt teille tiedoksi. Kyllä minusta tulee taas oma iloinen itseni, kun saan voimat takaisin ja akut täyteen.

Elämä kantaa.