to top

Elämäni hirvein puolimaraton

Helsinki Half Marathonin osallistumisoikeus saatu

 

Kerrankin olin valmistautunut juoksutapahtumaan oikein perusteellisesti. Olin treenannut suunnitelmallisesti ja miettinyt jokaisen yksityiskohdan. Kunto oli mulle hiukan kysymysmerkki, koska en tehnyt mitään kunnollista testijuoksua ennen kisaa, jonka perusteella olisin osannut arvioida realistisen tavoiteajan.

Tunnen kroppani ja tiesin, että juoksukunto ei ollut ehtinyt nousta sille tasolle, millä se oli ennen pitkää taukoa. Peruskestävyyskuntoa olisi pitänyt kohottaa vielä lisää ja sitä olisi pitänyt tehdä vielä matalammilla sykkeillä. Koko kevät meni enemmän ja vähemmän stressin ja kiireen kanssa tasapainoillessa. (Jälleen kerran. Milloin mä opin?) Tämä vaikutti treenimääriin ja treenien laatuun.

Hermoromahduksen partaalla

Ennen kisapäivää olin tankannut naurettavan hartaasti: join urheilujuomaa monta päivää etukäteen, söin hiilihydraattipitoista ruokaa ja varauduin hellejuoksuun. Ajattelin ylimielisesti, että mua ei ole koskaan ennenkään kuumuus haitannut, niin miksi nytkään haittaisi. Ajattelin, että huolellinen nestetankkaus riittäisi selättämään kuumuuden.

Olin henkisesti valmis kisaan. Toivoin, että tankkaamisen ja suhteellisen hyvän valmistautumisen ansiosta juoksu kulkisi hyvin. Aikaisempina kertoina vastaavan valmistautumisen jälkeen olen ollut kisaviikolla ihan täynnä energiaa. Tällä kertaa olin aivan hermoromahduksen partaalla ja kaikesta tankkaamisesta pöhöttynyt. Tuntui, että koko kevään henkinen kuorma jysähti niskaan kerralla.

Kisaa edeltävänä päivänä sain mielialan nousuun ja kisa rupesi tuntumaan ihan kivalta ajatukselta. Kävimme juoksuporukan kanssa tekemässä yhdessä viimeisen kisaan valmistautuvan ravistelujuoksun ja haimme kisanumerot. Juoksu tuntui tahmaiselta ja jalat raskaita, mutta ajattelin sen olevan vain rasituksen puutetta ja ravistelujuoksun tekevän nyt tehtävänsä.

Kisapäivän aamu

Heräsin kisapäivään viideltä pirteänä ja hyväntuulisena. Sain nukuttua kuusi tuntia laadukasta unta. Mulla oli hyvä fiilis, vaikka jännittikin tosi paljon. Selvisin aamun askareista juuri niin kuin olin suunnitellut. Söin hyvän aamupalan, jonka syöminen tuntui vaikealta. Jännityksen takia ruokahalu oli kadoksissa. Tiputtelin aamun mittaan 1,5 litraa urheilujuomaa kitusiin.

Laitoin repun valmiiksi, puin vaatteet päälle ja siirryin jumppamatolle venyttelemään. Tein lempeitä venytyksiä ja katselin samalla Syke-sarjan uuden kauden kaksi ensimmäistä jaksoa. Yritin rauhoittaa mielen ja tein mielikuvaharjoituksia kisasta.

Treffasimme juoksuporukan kanssa kisa-alueella. Olin suunnitellut aikataulun, jonka piti riittää lämmittelyyn, mutta ison porukan kanssa asioiden tekeminen vei huomattavasti enemmän aikaa. Aina on jotain pientä säätöä ja odottelua.

Kuva: Helsinki Half Marathon

Veimme tavarat säilytykseen, otimme muutaman kuvan ja jaettiin tunnelmia someen. Siirryimme vessajonoon, mutta se olikin aivan loputtoman pitkä ja lähtö lähestyi uhkaavasti. Jonotimme siinä hetken ja päätimme koko porukka mennä puskapissalle. Onneksi Töölönlahden rannassa on tiheää ja korkeaa kaislikkoa, jonka suojissa oli hyvä kyykistellä.

Lämmittelyt jäivät kokonaan tekemättä. Enää ei ollut aikaa lämmittelylle, vaan piti suunnata lähtökarsinoihin. Tässä vaiheessa porukka hajaantui. Toivottelimme toisillemme tsemppejä ja aloimme valmistautua lähtöön.

Valitsin Spotifysta soittolistan ja syötin Garminiin kunnianhimoisen tavoiteajan 1:45, jonka mukaan kello ilmoittaisi minulle matkan edetessä, miten juoksuni etenee tavoitteeseen nähden. Todellisuudessa uskoin saavuttavani loppuajan 1:50.

Tahmainen juoksu

En ollut henkisesti lainkaan valmis lähtöön, kun massa lähti jo liikkeelle. Laitoin musiikit soimaan ja lähdin laittamaan töppöstä toisen eteen.

Lähdin heti juoksemaan kellon tavoiteajan mukaista vauhtia. Juoksu tuntui aika hyvältä, mutta ei niin rennolta ja energiseltä kuin olisin toivonut. Ajattelin, että jalat vertyvät ja juoksu lähtee pian rullaamaan paremmin.

Juoksujengin Marika, Mari, Onerva, Noora ja Roosa hävisivät nopeasti näköpiiristäni. En edes yrittänyt pysyä heidän perässään, vaan koitin löytää juoksuun rytmiä ja tuntumaa. Ajattelin, että otan alun vähän rennommin ja kiristän vauhtia loppua kohden.

Mirja, Roosa, Mari, Onerva, Maru, Marika, Noora ja meitsi.

Kaivopuistossa, noin kolmen kilometrin juoksun jälkeen, tajusin, että tästä juoksusta ei tule helppo. Ihmettelin, miksi juoksu tuntuu niin tahmealta. Jalat eivät olleet väsyneet eikä syke ollut mitenkään kovin korkealla (en tosin tarkistanut), mutta olo oli kokonaisvaltaisesti voimaton. Tuli epätoivoinen olo ja tajusin, että en millään pysty pitämään tavoitevauhtia.

Mietin kaikenlaista ja sätin itseäni. Hävetti olla minä.

On tässä kans juoksuporukan “valmentaja”. Täällä minä taaperran kuin ensikertalainen. Mikä juoksija minä muka olen? Mitä edes kuvittelin, kun laitoin kelloon tavoitteeksi 1:45? Minkä selityksen keksin huonolle suoritukselleni?

Aikani soimattuani vaihdoin äänensävyä.

Kenelle mun pitäisi edes selitellä suoritustani? Ei kenellekään. Tänään on nyt tällainen juoksu. Ei se haittaa. Jokainen kokemus opettaa jotakin.

Sain itseni rauhoiteltua ja päätin jatkaa juoksua ja tyytyä päivän kuntoon. Hidastin vauhtia 5’15–5’30 minuuttiin kilometriltä, mutta juoksu ei siitä huolimatta tuntunut merkittävästi helpommalta. Yritin hokea itselleni, että tämä on nyt vain päästä kiinni. Älä anna vauhdin tippua enempää.

Kuva: Helsinki Half Marathon

Katajanokan kohdalla pohdin tosissani, olenko mä joskus oikeasti tykännyt juoksemisesta. Tämähän on ihan paskaa. Päätin kuitenkin, että hyödynnän juomavyöhön pakkaamiani geelejä ja koitan niiden avulla saada itseni jaksamaan leikin loppuun asti.

Mietin ennen juoksua, onko mitään järkeä ottaa juomavyötä mukaan vyötärölle heilumaan, mutta otin kuitenkin, koska se oli ainoa ehjä juoksuvyö, johon sai myös puhelimen ja geelit. Onneksi otin vyön, sillä jokainen vesipisara tuli matkalla juotua ja geelit imettyä, vaikka vyö oli muuten todella ärsyttävä ja häiritsevä, kun sitä piti koko ajan kiristellä. Hyödynsin toki myös jokaisen reitin varrella olleen vesipisteen. Join aina kaksi mukillista vettä ja kaadoin yhden päähäni.

Tällä kertaa juokseminen ei ollut millään tavalla nautinnollista tai kivaa, vaan se oli pelkästään epämiellyttävää. Juoksin omassa kuplassani keskittyen kuulokkeet niin syvällä päässä, etten kuullut kannustuksia, nähnyt maisemia tai mitään muutakaan. Vaikka olin saanut haukkuvan äänensävyn sisälläni vaikenemaan, silti juoksua sävytti negatiivinen tunnelma.

Katajanokan loppupuolella Maru juoksi minut kiinni. Sanoin, että olinkin odotellut hänen ottavan minut kiinni. Arvelin, että nyt hän painelee minusta ohi. Marullakin oli raskasta. Sanoin, etten voi yhtään kiristää tahtia, vaan yritän pitää samaa tahtia yllä.

Juostiin siinä hetki rinnakkain, kunnes sain kai vauhtia kirittyä ja painelin menemään, kunnes myöhemmin vauhti hiipui uudestaan.. En jaksanut jutella kenellekään. Usein juoksutapahtumissa kannustan kanssakilpailijoita ja jutustelen muiden kanssa niitä näitä. Tällä kertaa en puhunut kuin Marun ja minut ohittaneen Mirjan kanssa.

Kalasatamassa takanani kaatui mies. Kaatumisesta kuului ikävä mätkähdys ja miehen parahdus. Hän ilmeisesti kompastui katukivetykseen. Onneksi juuri sillä kohdalla oli kisaorganisaation edustajia paikalla ja he säntäsivät auttamaan miestä. Mun sydämestä kouraisi, kun mietin miten miehelle kävi. Tuntui väärältä jatkaa juoksua, mutta jatkoin silti.

Uupuneita ja maahan tuupertuneita juoksijoita alkoi näkymään yhä useampia. Onneksi kaikilla oli jo apua saatavilla. Näiden näkeminen tuntuu joka kerta yhtä pahalta. Mietin miltä tuntuu ennen kun pyörtyy? Tunnistaako sen, kun voimat loppuu vai tuleeko se yllättäen?

Vallilan nurkilla näin, kuinka edessäni juokseva nainen alkoi hoippua. Olin pitänyt häntä minun kiintopisteenäni ja yhtäkkiä hänellä alkoi voimat hyytyä. Nappasin häntä kainaloiden alta kiinni ja samassa häneltä lähti jalat alta.

Hän havahtui kosketukseeni, otti tukea seinästä ja selvästi pinnisteli, että vaikuttaisi pirteältä. Hän sanoi minulle englanniksi, että jatka sinä matkaa, minulla ei ole mitään hätää. En uskonut, vaan viittilöin keltaliivisen liikenteenohjaajan paikalle avuksi. Hän jäi naisen avuksi ja minä jatkoin matkaa.

Näin tuon saman naisen myöhemmin maalissa mitali kaulassa. Hän siis jotenkin kummassa selvisi tuosta ja pääsi maaliin.

Näin jälkikäteen on helppo yhtyä Marun sanoihin “ärsytti, kun minua selvästi hitaammat juoksijat menivät ohi”. 😀

Pasilan mäessä ohitin Mirjan. En muista mitä sanoin. Ehkä jonkun kannustavan lausahduksen ja keskityin taas omaan tepsutukseeni. Ei edelleenkään huvittanut puhua kenellekään.

Radan vartta juostessa ajattelin, että nyt pitäisi ottaa loppukiri, kun matkaa on jäljellä enää naurettavan vähän. Olin koko matkan hokenut itselleni, että puolimaraton on lyhyt matka. En kuitenkaan uskonut itseäni, koska jo 14 kilometrin kohdalla tuntui, etteä matka ei lopu ikinä.

Yritin kiristää tahtia, mutta siitä ei tullut mitään. Jalat tuntuivat ihan tyhjiltä enkä saanut vauhtia lisättyä. Kummaltakin puolelta meni porukkaa ohi. Näin jälkikäteen on helppo yhtyä Marun sanoihin “ärsytti, kun minua selvästi hitaammat juoksijat menivät ohi”. 😀

Töölönlahdella näin Adidas Runnersin tyyppejä kannustamassa. Siellä oli ainakin Joonas, Hanna ja Simo. Joonas huusi, että menee alle kahden tunnin. Jälleen häpeän aalto valtasi hetkeksi minut. Mun pitäisi olla kovempi juoksija, mutta en ole.

Maali alkoi häämöttää edessä ja tunnelmat vaihtuivat iloon ja helpotukseen. Kaivoin juomapullovyön taskusta puhelimen esiin ja otin Instagramiin videon maaliintulosta. Jotkut huusivat nimelläni kannustushuutoja. En tiennyt keneltä ne tulivat. Kiitos! Tulin maaliin ajassa 1:58 ja sekunteja.

Olin juostessa ajatellut, että maalissa saattaisi jopa itkettää. Tämä oli ensimmäinen oma juoksu syksyn 2016  puolimaratonin jälkeen. Tein paluun juoksun pariin. Maalissa ei kuitenkaan itkettänyt. Olin helpottunut, että juoksu oli ohi. Menin juoksujengini luo ja kaikki häpeä ja harmistus pyyhkiytyivät heti pois mielestä, kun pääsin jakamaan kokemuksia muiden kanssa. Kenelläkään ei ollut helppo juoksu, vaikka upeita onnistumisia tuli monella!

Seuraavassa postauksessa summaan juoksukevään mietteitä ja kerron, minkälaisen päätöksen meidän juoksuprojekti sai.

  • Helena Hyry

    Heippa! Olipa mielenkiintoista lukea. Varmasti tosi pienet asiat vaikuttavat siihen miltä se juoksu tuntuu, tai miksi ne jalat vaan on väsyneet/tönköt vaikka ei todella pitäisi. Helle oli kyllä ihan mahdoton lauantaina, useasti ajattelin että onneks en tänään ollut viivalla vaan sillon muutama viikko sitten. Silloin oli kans lämmin juosta mut viitisen astetta vähempi kuitenkin.

    Mulla vaihdettiin keinonivel vasempaan lonkkaan 1v.4kk sitten. Viime syyskuussa huomasin et pystyn juoksemaan ja siitä tuli mulle mun uusi juttu. Ennen joulua jo suullisesti ilmosin itseni työporukkani mukaan hcr:lle. Ajattelin silloin syksyllä et kengät pitää olla hyvät, pitää muistaa palautua, pitää muistaa tehdä muutakin kun juoksua mutta sitä juoksemista ei saa unohtaa 😄 Keräsin itse tietoa, luin paljon sun juoksujuttuja. Kiitos niistä. Tein myös sun ig:n kautta juoksua vahvistavia treenejä. Noin kerran viikossa kävin uimassa, 2 × juoksemassa, kerran kävelemässä tai muuta treeniä. Juoksulenkit oli ihania, se tunne että pystyn juosta.❤

    Puolivälissä kisa viikkoa alkoi focus olla lauantaissa. Soittelin siskolle (joka juoksee ja on kokenut kyseiselläkin matkalla)viimehetken vinkkejä jne. Katsoin mitä urheilujuomas tarjotaan, kävin ostaa ja kokeilin että vatsa kestää. Ei mistään tuollaisista tuotteista kokemusta ollut.

    Perjantaina tajusin että on tulossa lämmin päivä. Päätin et kaikille sama, juoksen sit niin hiljaa jos se vaikuttaa. En ollu ikinä lämpimässä kunnolla juossut.

    Menin parin työkaverinkans samaa matkaa keskustaan. Kokoonnuttiin kaikki hyvissä ajoin. Otettiin kuvat, vietiin kamat, wc ja vähän lämppää. Olin hiljainen jännästä mut odotin juoksua. Päästiin matkaan, oli tosi hyvä fiilis. Alkuruuhka kesti yllättävän pitkään,hajaannuttiin aikasemmin kun oli tarkotus. Olin aikonu juosta oman juoksun mutta juoksin pomoni ja työkaverini kanssa. Juteltiin ja matka taittu kevyesti. Ihmettelin et eikö tää oo kauheampaa 😄 Joka pisteellä otin urheilujuomaa sekä vettä. Siinä 17 km kohdalla sanoin etten voi kiristää enää vauhtia että herrat on hyviä ja menee. Pysyin siinä vielä vikalle juomapisteelle, sen jälkee pyrin pitämään selät näkyvissä. Juoksu alkoi tuntua jalkojen käskyttämiseltä vikalla kilsalla, tosin kun oli parisataa metriä maaliin en hahmottanut onko puolikilsaa vai kilsa😄 Viimiselle sadalle metrille vielä jostain pieni spurtti.

    Olin laskelmoinu että oisi mahiksia noin pariin tuntiin juosta, meni kuitenkin 2.16 Olin/Olen niin onnellinen että pystyn juosta, puolimaratoninkin! Ja se kokemus oli aivan mahtava ❤ Heti ajattelin että loppukesästä uusiksi. En ole vielä ilmonnu mut näin meinaan tehdä.

    Huomasin että juoksit saman matkan äitisi kanssa. Olenkin innolla odottanu tätä kertomusta sinun matkalta. Tosi opettavaista että noin kokenut juoksia ja urheilia kun olet ettei se siltikään aina mene kun suunnittelee. Jälkikäteen voi kuitenki olla kiitollinen että on, ja oli terveyttä juosta ❤ Vaikka kuvailit tuntojasi aika negatiivisiks juoksun aikana, niin ne siellä maalissa unohtu. Olen sanonu monelle et juokseminen on mun ilmaisterapia. Hyvin erilaisia tuntemuksia ja fiilareita lenkin aikana. Lenkin jälkeen kuitenkin äärettömän hyvä olo!

    Mulla tuli tällänen pitkä stoori tästä. Toivot.jaksoit lukea 😄 Tsemppiä seuraaviin kisoihin ja ihanaa kesää ☀️

    June 11, 2019 at 1:30 am Reply
  • Elina/Lenkillä-blogi

    Hei ja onnittelut juoksusta! Kyllä kaikki maaliin päässeet olivat lauantaina sankareita. Oli itsellekin yksi vaikeimmista juoksuista.

    Olemme aika peräkanaa menneet, sillä oma loppuaika oli 1:57:xx. Mä juoksin tuon Kalasatamassa kaatuneen miehen takana. Siihen tuli heti apua, joten jatkoin matkaa.

    Hienoa, että olet päässyt taas juoksuun kiinni. Tämän jälkeen tuntuukin helpommalta joku viileämmässä säässä juostu tapahtuma. 😊

    June 11, 2019 at 7:34 am Reply
  • Karpa2018

    Upea juoksu tuossa kelissä! 👍 Niin se oma pää on se pahin vastustaja. Mutta hieno paluu tuo oli sinulta!
    Muista että sinun ei tarvitse kenellekään todistaa mitään. Riität meille kaikille vaikka se aika olisi ollut 2h ja jotain ❤️ Ja kaikesta oppii, jopa hyttysen ininästä 😂

    June 11, 2019 at 8:25 am Reply
  • Jutta

    Oli muuten kuin mun kynästä kirjoitettu! Täysin samat fiilikset aina kisaviikon stressistä valmistautumiseen ja itse juoksuun!
    Mulla oli jo about 5 km kohdalla iho kananlihalla ja jossain vaiheessa tuntui niin pahalta että oli pakko kävellä. Syynä ei ollut jalat tai vauhti vaan paahde ja jano. Kävelystä suomin itseäni hamaan tappiin koska en ikinä kävele juomapisteitä lukuunottamatta ja nyt kävelin pitkiä siivuja enkä enää saanut rytmistä kiinni. Maalissa ajalla 2:19. Erittäin pettynyt omaan suoritukseen mutta iloinen maaliinpääsystä. Surullinen niiden maassa makaavien ja paareilla vähän ennen maaliviivaa kannettujen ihmisten puolesta. Ylpeä siitä kuinka tiivis ja hyvä yhteishenki juoksijoilla on. Kaveria auteltiin ja muita tsempattiin. Nyt jo kyylään uutta tapahtumaa 😂✌🏼

    June 11, 2019 at 11:24 am Reply
  • Satu / Juoksuaskeleet

    Moi, ja kiitos rehellisestä kisarapsasta. Justiisa kimppalenkillä juteltiin, että miten noissa hetkissä kun ei kulje, kuten toivoisi, pystyisi kääntämään negatiiviset ajat positiviisemmaksi. Eli monilla on ollut vastaavanlaisia tuntemuksia erilaisissa kisoissa. Kun vauhti ei ole sitä, mitä toivoisi, alkaa juuri herkästi sättimään itseään – kuten sinäkin teit. Voi kun näissä tilanteissa jotenkin osaisi nollata tilanteen ja vaihtaa moodin – juoksutapahtumat on kuitenkin aina niitä ainutlaatuisia ja niistä olisi kiva jollakin tavalla osata nauttia. Mutta näistä esimerkeistä ja kokemuksista varmasti oppii. Juoksun iloa jatkoon! 🙂

    June 15, 2019 at 7:50 am Reply

Leave a Comment