Kesän ensimmäinen virallinen maratontreeni!

Koko alkuvuoden juoksutreenit ovat olleet enemmän ja vähemmän lyhyitä pyrähdyksiä tai tekniikkaharjoituksia. Vuoden ensimmäiset kuukaudet menivät käytännössä kokonaan juoksematta, koska onnistuin ilmeisesti liukkaalla juostessa loukkaamaan lonkankoukistajan. Toipuminen alkoi asteittain ja pitkälle kevääseen jokainen lenkki oli vähän haparointia ja tunnustelua. Toipumisen alussa jalka kipeytyi lenkillä aina uudestaan, kunnes hieronnalla, venyttelyllä ja levolla jalan sai taas jotakuinkin lenkkikelpoiseksi. Tein paljon korvaavia harjoitteita ja yritin olla kärsivällinen toipumisen suhteen. Tämän vuoden ensimmäinen virallinen tavoite oli juosta Helsinki Half Marathon. Vuoden alussa ajattelin, että juoksen tuossa tapahtumassa vihdoinkin sen 1.45, josta olen pitkään puhunut, mutta se jäi vielä odottamaan uutta yritystä.

Helsinki City Run oli ensimmäinen pitkä lenkki tälle vuodelle, jonka juoksin onnistuneesti läpi. Vielä tuon juoksun jälkeen jalka oli seuraavina päivinä kipeä. Otin taas seuraavat viikot aika iisisti. Juoksin vain heimotreeneissä. Kunnes sitten tuli HHM, jonka juoksin jalkojen kannalta onnistuneesti. HHM:n jälkeen jalat toipuivat yllättävän nopeasti eikä edes vasemman jalan lonkankoukistaja vihoitellut juoksun jälkeen. Vihdoinkin uskalsin ruveta suuntaamaan ajatuksia maratontreeneihin. Vielä pari viikkoa sitten suhtauduin varauksella siihen, pystynköhän tänä vuonna ollenkaan juosta maratonia. Vielä muutama viikko sitten nimittäin joka aamu sängystä noustessa astuin varovaisesti vasemmalle jalalle ja seuraavat askeleet kävelin tunnustellen. Nyt voin sanoa toipuneeni vaivasta kokonaan, koska enää mun ei tarvitse varoa jalkaa tai miettiä muutenkaan erikseen onko se kipeä vai ei.

Olen tehnyt henkistä valmistautumista maratontreeneihin jo pitkään tai oikeastaan kerännyt sellaista juoksuhurmosta päälle. Oon kuunnellut viime kesän treenisoittolistoja ja muistellut kaikkia niitä ihania lenkkejä Espoon keskuspuistossa ja pitkin Espoon ja Helsingin rantoja. Vakkarit maratontreenikaverini, siskoni siis, eivät ole oikein lenkkikuntoisia tänä kesänä. Toinen synnytti viime perjantaina ja toisella on laskettu aika vajaan parin kuukauden päästä. Eilen päätin, että tänään mä juosen pitkän lenkin. Yritin viime tingassa huudella heimokavereita seuraksi. Ei natsannut. Toisaalta olin ihan hyvilläni, että saan haparoida ensimmäisen varsinaisen maratotreenini ihan yksin. Yksin voi filistellä ihan rauhassa ja nauttia. Miehelle oikein ääneen ihmettelin, että tänä vuonna ei ole montaa lenkkiä tarvinnut juosta yksin. Yleensä se on juurikin toisinpäin.

Oli tosi ihana juosta! Olin aluksi ajatellut, että juoksisin noin kuuden minuutin kilometrivauhtia, mutta lähdin juoksemaan tosi rauhassa ja juoksinkin koko lenkin ihan hissukseen ja nautiskellen. Tästä ne maratontreenit taas alkaa. Ihanaa! Kaikista ihaninta on se, että mun kroppa on taas yhteistyössä mun kanssa.

ENNÄTYS!!

Huh, takana niin mieletön juoksu, että on vaikea pukea sanoiksi, mutta yritän. Aamu meni tosiaan tankatessa ja keskittyessä. Välillä loikin kämppää ympäri ja hoin, että mä pystyn siihen! 😀 Me nimittäin Venlan (sisko) kanssa laskettiin vähän kilometriaikoja ja mietittiin tavoiteaikaa. Pari tuntia ennen lähtöä päätimme, että lähdemme yrittämään 3:50 aikaa, joka vaatisi 5:27 minuutin kilometrivauhdin. Numeroina nuo tuntuivat mulle utopistisilta. Viimeksi juoksin maratonin loppuaikaan 4:12 ja olin maalissa ihan loppu, tai oikeastaan olin jo neljä kilometria ennen maalia ihan väsynyt ja hyytyminen oli alkanut jo 28 kilometrin kohdalla. Juoksusta jäi kaikesta huolimatta ihan hyvä fiilis, mutta usko itseeni maratonjuoksijana puuttui. Kokemuksena oli vain tuo yksi vauhdinjaollisesti pieleen mennyt. Olin yrittänyt analysoida ensimmäisen maratonin virheet ja ottaa niistä opikseni. Nyt takana oli loistava Midnight Run -kokemus ja erittäin onnistunut 30 kilometrin pitkä lenkki, jotka toivat lisää itseluottamusta, mutta silti jännitti, miten osaan jakaa vauhdin niin, että jaksan koko matkan ilman hyytymisiä.

Minä, Venla ja Venlan mies, joka juoksi ensimmäisen maratoninsa aikaan 3:31!!!!


Venla, minä ja Anna, joka juoksi ensimmäisen maratoninsa aikaan 4:14!

Sovimme tyttöjen kanssa, että lähdemme alun rauhassa ja kirimme vauhtia sitten. Mä olin täynnä virtaa ja lähdin sitten kuitenkin vetämään heti alusta lähes tavoitevauhtia. Juoksu tuntui heti aivan ihanalta. Vihdoinkin pääsee purkamaan kaiken sen jäätävän määrän energiaa. Fiilistelin varmasti rasittavuuteen asti, miten ihanalta tuntuu juosta ja miten helpolta tuntuu. Hymyilin suurimman osan matkasta. Höpisin muiden juoksijoiden kanssa ja heittelin femmoja katsojille. Ensimmäiset 20 kilometriä oli metsää ja hiekkatietä. Aika mäkistä, mutta mun hanurilla kiivetään kyllä mäkiä, eivätkä ne tuottaneet vaikeuksia. Venlalla ei ollut tänään ihan yhtä onnistunut juoksupäivä. Häntä oli koko viikon vaivanneet erinäiset lihaskivut. 26 kilometrin kohdalla, kun mäet eivät kuitenkaan loppuneet, vaikka niin olimme luulleet, Venla sanoi jonkun mäen jälkeen, että mene vain. Ja mä lähdin. Olimme tuossa vaiheessa Garminin mukaan 0.45 min tavoiteaikaa edellä. Lähdin juoksemaan fiilistellen, nappasin toisenkin kuulokkeenkin korvaan ja annoin mennä. Samalla tavalla naama näkkärillä ja femmoja heitellen. Erään tuntemattoman miehen kannustajakaveri, jonka olimme parissa kohtaa nähneet, bongasi minut 30 km kohdalla ja ihmetteli mihin jätin hänen kaverinsa ja siskoni. “Mä jätin ne, mä jätin kaikki” -huusin riemuissani. Yksinhän mä tuossa vaiheessa juoksin. 😀 😀 Hän huusi, että hyvältä ja kevyeltä näyttää, anna mennä. 30 kilometrin kohdalla samalle reitille tulivat myös puolikkaan juoksijat. Yritin pysyä 1.45 tavoiteaikaa juoksevien kyydissä mukana. Sain heistä lisää virtaa, kun kuvittelin itsekin, että olen juossut vasta vajaat 10 kilometriä.

Kiitos Sarille näistä kuvista!

Matinkylän rannasta bongasin ihanan ystävän lapsineen! Tuntui ihanalta nähdä tuttuja reitin varrella, koska muuten kannustajia oli tosi vähän. Toisaalta kiva, kun sai ihan rauhassa keskittyä, mutta kyllä niistä kannustuksista vaan saa voimaa, joten kiitos kaikille reitin varrelle raahautuneelle.

Tuuletin jokaisen kilometripylvään kohdalla ääneen, vaikka yksin juoksinkin. Jossakin vaiheessa bongasin meistä 15 kilometrin kohdalla irroittautuneen miehen. Kysyin häneltä, mitäs hän vielä tässä juoksee. 😀 Hän ihmetteli onko hänen vauhti hiipunut vai mitä on tapahtunut. Mä kerroin, että oon kirinyt reippaasti vauhtia. Juostiin vuorovedoin kaiketi loppuun saakka ja tsempattiin toisiamme.

Haukilahdessa tien varressa pyörään nojaili tuttu kasvo – Alexander Stubb. Hän sanoi minulle (?), että maraton menee aikaan 3:45. Katsoin kelloa, olin kirinyt tavoiteajasta 3 min, nopeasti mietin mun kunnon ja fiiliksen ja päätin, että niin muuten menee. Nyt juostaan, kun kerran Stubukka käskee! Lähdin vielä vähän kirimään. Hymyilytti vieläkin, nyt erityisen paljon. Mä olen tekemässä ennätystä ja vieläpä ihan reilua sellaista. Jaloissa ei mitään erityistä tuntemusta. Tietysti väsymystä, mutta ei mitään isompaa. Vointi oli ihan käsittämättömän hyvä ja virkeä. Olin ottanut geelejä alusta asti tasaisesti 7-8 kilometrin välein ja juonut jokaisella juomapisteellä mukillisen urheilujuomaa ja mukillisen vettä. Yhdeltä juottopisteeltä nappasin kourallisen suolakurkkuja ja popsin niitä naamaani. Haukilahdesta oli vielä vajaat 10 kilometriä maaliin. Nämä maastot ovat mulle enemmän kuin tuttuja. Pystyin suggeroimaan itseni normi sunnuntailenkille freeseillä jaloilla. Olin jo ennen lähtöä päättänyt, että tällä kertaa päähän ei päästetä ajatusta väsymyksestä tai kivusta. Sellaista ei ole. Tänään tehdään ennätys. 

Kolme viimeisintä juoksukuvaa miehen ottamia. 

41 kilometrin kohdalla vihdoinkin odotti mies kahden nuoremman ja Sarin kanssa. 🙂 Vilkutin jo kaukaa, että täältä tullaan. Olin jo niin liekeissä, että enkkari tulee ihan kirkkaasti ja hyvin menee ja jee! Huusin kaiken tämän isolla äänellä. 😀 Otaniemen risteyksessä jollakin meni jalat alta, onneksi siihen säntäsi heti ensiapu paikalle, pahalta näytti. Toinen tuupertui ihan vähän ennen maaliviivaa ja yksi konttasi maaliin, liekö sama kaveri. Mä pääsin hyvävoimaisena maaliin minulle käsittämättömään aikaan 3:45:10. Maalissa oli jo Venlan mies ja Timo, joka piti mulle kerran treenit. 🙂 Molemmat miehet olivat juosseet 3:30 tuntumaan. Molemmilla oli jäänyt juoksusta hampaankoloon, vaikka mielettömän ajan olivat juosseet.

Venla tulee maaliin! Sisko alitti neljän tunnin maagisen rajan kolmella minuutilla. Hyvä Venla! Mä taisin pilata siskon juoksun liidaamalla, mutta toisaalta, yksilölaji tämä on. Ja alkuperäinen tavoite täyttyi, neljän tunnin alitus. 

Maalissa näin Adidas Heimolaisia taas. 🙂 Joonaksen kanssa ehdin muutaman sanan vaihtaa. Heilläkään ei ollut helppo juoksu. 

Etukäteen olin ajatellut, että pitkänmatkanjuoksut saa tämän maratonin jälkeen jäädä ja keskityn muuten monipuoliseen treenaamiseen, mutta ei. Ei tällaisen kokemuksen jälkeen tätä lajia voi jättää. Mä en ole vielä päässyt edes vauhtiin. Ei Joonas haluaisi ruveta valmentamaan musta juoksijaa? 😉


Mitäs me maratoonarit?

Kerroinkohan mä jo, että mulla oli koko juoksun ihan sairaan hyvä fiilis enkä hyytynyt tai edes meinannut hyytyä? 😉 Maalissa vielä riitti virtaa. Jaksoin vielä hyppiäkin!

Aivan täydellinen juoksu! Parasta tässä oli se, että mulla jäi sellainen olo, että pystyn vielä parantamaan tästä.

Matka: 42,195 km
Kesto: 3 h 45 min 10 s
Syke: keski – 162 bpm, max – 179 bpm
Kalorit: 2 335 kcal

Joku oli hajottanut mun juoksun aikana Garminin tikun, niin en saa siirrettyä dataa Garmin Connectiin.

Ainiin! Olin 8. nainen ja koko sijoitus 100. Ei huono?

Valmistautumista ja arvonnan voittaja

Tänään on se päivä. Oh my hyvänenaika, niin Kukka sanoisi. Koko vuoden olen tavalla tai toisella valmistautunut juuri tähän päivään. Aika hullua. Leikkauspäivänä lupasin lääkärille, että juoksen tänä vuonna maratonin. Tätä varten on treenattu ja koko olkapääleikkauksen jälkeisen kuntoutuksen ajan tämä on ollut tähtäimenä. Tänään lunastetaan lupauksia. Tänään! Tässähän ihan herkistyy. Miettikää nyt sitäkin, että minut leikattiin maaliskuussa ja mun käsi on nyt kuin uusi. Vielä kerran kiitos Vesa ja Sami!

Laukun sisältö eilen

Jännittää aivan saateristi. En osaa selittää miksi jännittää. Pystyin mä siihen viimeksikin. Mun ei tarvitse todistaa mitään kenellekään (lupauksesta huolimatta), en kilpaile kuin itseäni vastaan, mutta silti jännittää. Ehkä se on vain kunnioitusta tuota matkaa kohtaan. On se pitkä. Mielestäni maratonille ei voi lähteä takki auki rehvastellen. Minä en ainakaan. Ehkä kokenut juoksija voi, kun kokemuksesta tietää miten se pitää tehdä, mutta minä en.

Koko viikon olen pelännyt, että tulen kipeäksi tai tulee jokin muu este juoksulle, mutta tänä aamuna olo on hyvä. Mitä nyt vähän päätä särkee yläkroppatreenin puute, mutta muuten olen kunnossa. Tänään juostaan!


Teksti tänä aamuna kännykän ruudulla. Mä oon ihan innoissani tuosta iO7:sta (iPhonen uusi päivitys). Oon hehkuttanut sitä jokaisessa foorumissa. 😀 Ihana.

Eilen hain Otahallista juoksunumeron ja -paidan. Numeron haku on aina ihana hetki. Silloin edessä oleva koitos konkretisoituu. Ostin samalla reissulla geelejä. 

Maratonaamun aamupala.

Nyt on pakko ruveta keskittymään juoksuun, laskemaan kilometriaikoja, venytellä, käydä suihkussa, koska pitäähän se nyt puhtaana lähteä juoksemaan ja tankata nesteitä. Gatorade tulee kyllä kohta korvistakin ulos. Tänään juostaan ja puretaan kaikki turhautuminen kropasta ulos!! Tämänkin maratonin juoksen siskon kanssa rinnakkain, tällä kertaa pikkusiskon kanssa. <3 

Sitten vielä loppuun ilmoitan, että WONDERM Blister Defence -kilpailun voitti nimimerkki ihana perhonen! Lähetin voittajalle sähköpostia, jos en kuule hänestä viikkoon, arvon palkinnon toiselle.

Hyvää viikonloppua!

YLIHUOMENNA!

Arki on niin täyttä, että pitää jatkuvasti muistuttaa itseäni, että se maraton ihan oikeasti lähestyy. Tietysti mä sen muistan, puhelinkin siitä muistuttaa, mutta en ole sisäistänyt sitä. Olen toki muistanut pitää lepopäiviä treeneistä ja olen syönytkin ihan kiitettävän hyvin, mutta henkinen valmistautuminen on ihan puolitiessä. Huomenna pitää ihan tosissaan tankata. HUI! Olo on onneksi terve ja kroppakin jakselee ihan hyvin huolimatta jäätävästä hiilaripöhöstä. Työpaikalla pörrää kaiken maailman sorkkatautia, flunssaa ja oksutautia. Olen pelännyt, että onnistun saamaan jonkun näistä, mutta en mä enää ehdi, enhän? Oikean jalan polven nivelrako on ollut aristava, mutta en aio ajatella asiaa. Polvi ei ole koskaan ennen vaivannut mitenkään, joten laitan aristuksen mielikuvituksen piikkiin. Mulla mikään ole!

Aamulla tsekkasin lauantain sääennusteen. Ukkosta ja kahdella pisaralla sadetta, lämpöä +15°C. Yhtäkkiä tuntuu, etten ole koskaan ennen juossutkaan. Instagramissa huutelin konkarijuoksijoita apuun kertomaan miten tuollaiseen säähän pukeudutaan. Sieltä tuli ihanasti heti neuvoja. Lyhyttä ja tuttua vaatetta päälle. Kompressiosukat eivät välttämättä ole mikään sadekelin varustus, koska vesi ohjautuu niistä kenkiin, mutta ilmankaan en voi lähteä. Niistä on tullut mulle turvavarustus, joten aion vetää pinkit Zero Pointit säärieni suojaksi. Kynnet pitää muuten muistaa leikata. 

Kroppa on ihanan turhautuneessa tilassa. Juuri sellaisessa, että nämä syödyt kalorit ja pakkautunut energia on pakko päästä purkamaan. Kunhan vielä älyäisin nukkua riittävästi edeltävinä päivinä. Nukkuminen on tällä viikolla ollut aika heikkoa.

Toissapäivänä pyörästä puhkesi kumi. Olinko edes kiukkuinen!? Olin päässyt maksimissaan kilometrin päähän työpaikasta. Nälissään ja väsyneenä. Teki mieli haastaa riitaa vastaantulevien kanssa, kun kiukutti niin paljon. 😀 Tulipahan pakollinen lepo pyöräilystäkin. En ole jaksanut paikata rengasta, koska nyt ei enää ennen maratonia tarvitse pyöräilläkään.

Soittolista on vielä tekemättä. Voi apua. Otanko mä edes musiikkia mukaan ja millä välineellä, etten riko sateessa puhelinta.

Uutta Drakea luureissa. Ach! Aika jees fiilis juuri nyt.

Aamulenkillä Heidin kanssa

Eilen oli piristävän erilainen lauantain aloitus. Mä olen yleensä viikonloppuaamuisin sohva-ameeba aina jonnekin puolille päivin. Syön hitaasti ja paljon, venyttelen ja rentoudun. Sovimme Heidin (On The Go -blogi) kanssa perjantaina illalla, että menemme lauantaiaamuna vähän ennen kymmentä juoksemaan. Arkena juoksen aamulenkit tyhjällä mahalla reppu selässä ja osoitteena työpaikka. Eilen heräsin sen verran myöhään (lenkkiin nähden), etten ehtinyt syödä mitenkään kovin tukevasti, joten tein itselleni smoothien, join pari kupillista kahvia ja vettä.

Heidi tuli meidän huudeille ja minä sain päättää reitin. En ollut ollenkaan suunnitellut reittiä etukäteen, mutta lähdimme juoksemaan minulle vanhaa tuttua rantaviivaa ja tulimme vähän tylsempää reittiä takaisin.

Juoksimme 14 kilometriä. Lenkki hujahti tosi nopeasti jutellessa. Oli tosi kiva juosta hyvässä seurassa. Mun treeniohjelmassa luki ihan jotakin muuta, mutta jos ensi viikon malttaisi ottaa ihan rennosti, niin eiköhän maraton mene. Nyt jännittää!

Heidi valoi muhun uskoa, että hyvin se menee. Yritän uskoa, että minusta todella on alittamaan neljän tunnin aika. Jos tuollainen juoksijanainen mulle sanoo, että musta on siihen, niin mä uskon. Heidi on itse juossut ihan käsittämättömiä aikoja. Muun muassa murtuneella jalalla New Yorkin maratonin loppuaikaan 3.42. Ei voi ymmärtää! Respect.

Asics DS Trainer -juoksijat taas liikkeellä. 🙂

Viimeinen kuva Heidin blogista. Minä ihan nakit silmillä vielä lenkin jälkeenin.

Kiitos seurasta ja otetaan pian uusiksi!

Lenkin jälkeen penikat ovat yhtäkkiä taas vähän kipeät. Sain viikko sitten lenkkareihini uudet Footbalancen pohjalliset, joista olen ollut aikeissa kirjoittaa. Pidemmällä totuttelulla ne ovat varmasti jalalle vain hyödyksi, mutta näin lyhyellä kokeilulla jalat eivät vielä tykkää, joten juoksen maratonin vielä ilman niitä. Maratonin ajattelu saa sykkeet nousemaan. Ensi viikko pitää malttaa tosiaan kevennellä ihan oikeasti. Mietin, että pitäisikö mun mennä töihinkin bussilla. En kyllä halua. Ehkä mä menen pyörällä, mutta pyöräilen ihan kevyesti. Tankkaaminenkin täytyy aloittaa – se paras asia valmistautumisessa. Saa luvan kanssa maata sohvalla ja syödä hyvin. 

Otan viimehetken vinkkejä ja varoituksia ilolla vastaan!

Pisin harjoittelulenkki

Kuten aamulla kerroin, tänään oli pitkän lenkin vuoro. Sisko totesi, että tänään ohjelmassa on 30 kilometrin lenkki, joten ei siinä auttanut sanoa kuin “selvä homma”. Pitkä lenkki oli itsellänikin mielessä, mutta 30 kilometriä on minunkin mielestä tosi pitkä lenkki. Viime maratonille treenatessa pisin harjoittelulenkki oli 28 kilometriä.

Päätimme lenkille lähtemisestä eilen illalla kymmeneltä, joten tankkaaminen oli vähän mitä oli. Söin illalla jättilautasellisen rahkaa, jonka seassa oli hedelmiä ja marjoja ja tietysti litrakaupalla vettä ja kivennäisvettä. En ole vieläkään saanut ostettua urheilujuomaa kaappiin.

Aamulla vatsa oli vähän arka, okei, tunnustan. Söin illalla myös merkkareita – niistä se vatsakipu. Mietin mitä mä uskallan syödä ja jännitti lenkille lähtö. Vieläkin se epäonnistunut lenkki jäytää takaraivossa. Söin kaksi ruisleipää, päälle tonnikalaa, join kaksi kupillista kahvia ja tietysti vettä. Söin vähän ajan päästä banaanin ja mehukeittoa ja vielä vähän myöhemmin toisen banaanin. Vettä join yhteensä varmaan reilut kaksi litraa. Syömisen ja juomisen lopetin jälleen vajaat kaksi tuntia ennen lenkille lähtöä.

Päällä Socin lyhyet trikoot, Socin toppi, H&M:n alustoppi, jalassa Asics DS Trainerit (ah, rakkautta) ja ensimmäistä kertaa kunnolla testissä nuo uudet Zero Pointin kompressiosäärystimet. Uusi juomapullovyö on ostoslistalla. Tuohon mun Salomonin vyöhön saa vain yhden ison pullon, vyö on venymätöntä materiaalia. Pitkillä lenkeillä menetän hermot siihen hölskymiseen, kun en saa pysymään vyötä yhdessä kohdassa.

Sitten vain matkaan. Aurinko paistoi ja oli aika lämmin, ehkä 18-19 astetta. Täydellinen ilma. Ei liian kuuma eikä missään nimessä kylmäkään. Lähdettiin yhdeltä, samaan aikaan tulee olemaan maratonin startti. Ensimmäinen päivällä juostu pitkä lenkki koko kesänä. Helteillä en ole pystynyt juosta päivällä, vaan aina lähtö on venynyt iltaan. Tällä kertaa reitti meni mulle ihan oudoissa maisemissa. Maisemat olivat varsin virkistävän erilaisia. Olen tottunut juoksemaan merenrantamaisemissa, tällä kertaa maisema oli metsää ja peltoa. Kaunista ja rauhoittavaa. 

Mua jännitti ensimmäiset 20 kilometriä jaksanko, kestääkö paikat, kestääkö maha. Oikeasti kyse oli siitä kestääkö pää. Nuo pitkät lenkit on enemmän päästä kiinni kuin kunnosta tai jaksamisesta. Kun vihdoinkin tulimme siihen pisteeseen, että sai kääntyä takaisin, edessä oli enää 8,5 kilometriä. Teki mieli paukutella henkseleitä. Rupesimme hihkumaan aina kun Garmin piippasi uuden kilometrin merkiksi. Nälkä oli kova ja jano. Kävimmekin Pirkkolan urheilutalolla täyttämässä juomapullot (stoppasin mittarin sisälle mennessä ja muistin käynnistää sen vasta juostuamme jonkin matkaa, mittarista jäi uupumaan muutama sata metriä). 26 kilometrin kohdalla juokseminen rupesi suorastaan tympäisemään. Enää ei kiinnostanut, mutta kun juoksemaan on tultu, niin mehän juostaan. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Jälleen pääkopasta kiinni. Juokse, urpo, juokse! Hekumoimme ruoasta ja palautusjuomasta ja juoksimme lenkin loppuun asti.

Mittari pysähtyi kaupan kohdalla, mistä haimme ruoantekotarpeet, palautusjuomat ja suolakurkkua. Gainomaxit samantien napaan ja siskon kotiin päästyä avasin tärisevin käsin suolakurkkupurkin ja ahmin suolakurkkuja naamaan, tarjoilin ystävällisesti samalla haarukalla siskollekin. En enää koskaan halua kokea sitä pahaa oloa, joka tuli sen toisen lenkin jälkeen. 😀 Nämä on näitä. Äkkiä ruoka tulille, kahvit tippumaan ja sitten ahnaasti ruoan kimppuun. Täydellistä!

Pelkäsittekö, etten kerro kompressiosäärystimistä mitään? Voi kuulkaas, ne oli tosi hyvät! Sisko ehti pelotella, että hänen miehelle nuo ei käy, vaan hänellä alkaa pohkeet kramppailemaan. Minulle nuo tuntuu sopivan. Tuntui ihanalta jalassa. Sellainen kivan napakka ja viileä fiilis jaloissa. Tuosta väristä tulee vielä paljon plussaa, kiva kun on värikästä päällä. Lenkin jälkeen jalat eivät ole yhtä kivistävät kuin aiempien pitkisten jäkeen. Muutenkin lenkin jälkeinen olo on parempi kuin koskaan, vaikka juoksin elämäni pisimmän harjoituslenkin tänään. Ei vatsavaivoja, ei totaaliväsymystä, ei rakkuloita, ei pahemmin hiertymiä (yksi pieni vain). Tietysti olen väsynyt ja jalat tuntuu siltä miltä nyt 30 kilometrin lenkin jälkeen voi tuntua, mutta voi hurmos! Olen niin onnellinen! Tämä lenkki toi hirveästi lisää itseluottamusta maratonin suhteen.

Matka: 30 km
Kesto: 2 h 58 min
Syke: keski – 152 bpm, max – 170 bpm
Kalorit: 1 619 kcal

Lenkki meni ehkä vähän turhan kovilla sykkeillä ja osin juoksimme sitä vauhtia mitä olimme ajatelleet juosta maratonin, mutta tulipa mieleen, että mitä jos kiristäisi tavoitetta hieman, kun tämäkin sujui näin helposti. Nyt pitää jatkossa kärsivällisesti juosta peruskestävyyssykkeillä, että saa hiottua kunnon huippuunsa ja päästellä maratonissa sitten ihan kunnolla.

Mahtava fiilis!

Tankkaaminen pitkälle lenkille

Maratontreenit ovat jo aika hyvässä vauhdissa, vaikka välillä on meinannut epätoivo iskeä vatsavaivojen ja jalkaongelmien vuoksi. Nyt onnistuneen eilisen lenkin kunniaksi voisin kirjoitella, miksi lenkki meni niin hyvin kuin se meni. Hei muuten, 40 aamua maratoniin!

Kerron tankkaamisesta vain omasta näkökulmasta ja omiin kokemuksiini pohjautuen. Olen vatsaongelmainen, kuten olette moneen kertaan lukeneet, joten olen joutunut muokkaamaan ruokavaliotani niin, että vatsa kestää.

Eilen oli taas Asics DS Trainerit liikkeellä. Sisko ja minä.

Ennen maratontreeniä on tärkeää syödä ja juoda hyvin, ettei käy niin kuin minulle pari viikkoa sitten. Tankkaaminen kannattaa aloittaa ajoissa. Jos juoksen pitkän lenkin illalla, aloitan tankkaamisen aamulla. Aamulenkkiä varten tankkaisin edellisenä päivänä. Kuten olen tässä karvaasti kokenut, niin ruokavalion täytyy olla kunnossa myös pidemmällä aikavälillä, koska vatsaongelmat saattavat yllättää. Hyvin pidetty maha kestää paremmin rääkkiä (myös huonoa ruokaa satunnaisesti) ja huonosti kohdeltu maha ei heti toivu kaltoinkohtelusta ja saattaa käyttäytyä ihan yllättävästi. Korostan myös, että ruokavalion täytyy olla muutenkin kuin tankkaamisen osalta kunnossa. Ei välttämättä riitä, että tankkaat vain lenkkiä varten, koska muutenkin täytyy syödä suhteessa liikuttuihin tunteihin. Tämä on varmati selvää kaikille? Itselläni ei ole koskaan ollut ongelma syödä riittävästi. Heh.

Eilen tankkasin pitkää lenkkiä varten seuraavasti.

Aamupala klo 10: kaksi ruispalaa, kaksi kananmunaa + muut leivän päällysteet, kaksi kupillista kahvia ja vettä
Lounas klo 13.30: kanaa ja riisiä, salaatti olisi ollut poikaa, mutta en jaksanut siivoamisen lomassa kyhätä, vettä
Välipala klo 16: iso lautasellinen kaurapuuroa, päälle kasa marjoja, vettä
Lenkille klo 18

Lähdin lenkille kuudelta ja söin välipalan neljän aikoihin, jolloin lopetin myös nestetankkaamisen. Join ennen lenkkiä ainakin kolme litraa nesteitä pitkin päivää. Kahta tuntia ennen lenkkiä olisi hyvä lopettaa evästäminen, samoin juominen, jos haluaa, ettei tarvitse visiteerata puskassa. Urheilujuoma voisi olla hyvä tankkausjuoma, jos muistaisi vain ostaa sitä kaappiin. Lenkkipäivänä vältän rasvaisia ja turhan mausteisia ruokia. Lenkille olen ottanut tähän mennessä vain vettä mukaan, mutta kohta voisi aloitella geelien testaamisen ja katsoa miten ne pelaa vatsan kanssa.

Eilinen lenkki oli historiallinen siinä mielessä, etten joutunut kertaakaan käydä puskassa tai bajamajassa, eli tankkaaminen oli ajoitettu täydellisesti! Hyvä minä! 😀 Lenkki onnistui myös jalkojen puolesta täydellisesti. Lenkki sujui aika kevyesti koko matkan eivätkä jalat ole tänään lenkistä millänsäkään. Tietysti on pientä väsymystä, mutta penikoissa EI MITÄÄN TUNTEMUKSIA! Aivan mahtavaa! Juoksin eilisen lenkin uusilla DS Trainereilla ja ehdin jo olla peloissani, etteivätkö nekään sovi mun jaloille. Onneksi sopii! Vielä on neljä – viisi pitkää lenkkiä juostavana. Pisin tähän mennessä on 26,5 kilometriä. Viime vuonna pisin taisi olla 28 kilometriä, joten periaatteessa näilläkin treeneillä voisin juosta ensi lauantain Helsinki City Marathonin (ketä menossa?). Onneksi vielä ei kuitenkaan tarvitse, koska itseluottamus kunnon suhteen on vielä hukassa.

Kerro ihmeessä omia kokemuksia tankkaamisesta: epäonnistumisia, onnistumisia, kommentteja ja huomioita. Kerro myös, miten sun treenit sujuu?

Endorfiinihumala ja laskuhumalakin

Tänään vihdoinkin juoksin pitkän lenkin. Mulla on ollut viime aikoina nihkeät fiilikset koko juoksua kohtaan viimeisimpien epäonnistuneiden lenkkien takia. Ajattelin kuitenkin uskaltautua kokeilemaan ja lähdin juoksemaan. Nappasin pihalta pyörien kanssa hengailevat lapset mukaan. Kaikki kolme pyöräilivät mun kanssa lenkin ensimmäiset kuusi kilometriä. Itse jatkoin tuossa vaiheessa aika onnellisilla fiiliksillä matkaa. Vatsa ei kiukutellut yhtään ja olo oli muutenkin tosi hyvä. Juoksin hurmoksessa ja välillä juoksu oli kuin meditointia. Oli ihan kiva vaihteeksi juosta ihan yksin. Vain minä ja musiikki. Tänään maisemat eivät paljoa ihastuttaneet, koska ilma oli ihan harmaa. Tyhjensin päätä ja juoksin. Juoksu kulki koko matkan hyvin ja tuntui, että sain pidettyä juoksun kasassa ihan loppuun asti. Uskon, että askel ei näyttänyt edes lenkin viime kilometreillä väsyneeltä. Tämän päivän lenkin juoksin uskollisilla Asics Gel Cumuluksilla, ihan varmuuden vuoksi, etteivät penikat ärtyisi enää yhtään enempää. Lenkin lopussa juomapullosta loppui vesi ja mulla oli tosi kova jano, joten lopetin lenkin vähän aikaisemmin ja pysähdyin kaupan kohdalle hakemaan vettä ja palautusjuomaa. Viimeiset 1,5 kilometriä kävelin kotiin. Soitin kotiin tytöille, että pakkaavat iltauintikamat valmiiksi. Kotiin saavuttua tytöt ryntäsivät jo käytävään vastaan, mutta mun piti vähän peseytyä ja vaihtaa bikinit päälle, että pääsimme uimaan. On onni asua Tapiolan ulkoaltaiden lähellä. Ihan paras kesäpäivän viettopaikka lasten kanssa. 

Yllättävän hyvältä maistui tämä palautusjuoma Fastin Mint Chocolate proteiinijuoma. Kotona nappasin vielä äkkiä banaanin ja join vielä vähän vettä.

Matka: 26,5 km
Kesto: 2 h 36 min
Km-aika: 5:59 min/km
Syke: keski – 149 bpm, max – 166 bpm
Kalorit: 1 419 kcal

Piti se munkin uskaltautua uimaan. Vesi oli kylmää, mutta lapset senkun vain polskivat eivätkä olisi halunneet ollenkaan lähteä pois.

Bikinit on saatu blogin kautta Stadiumista

Kotona vein tytöt suihkuun ja pesin ne ja lopuksi vielä itseni. Suihkun jälkeen mulle tuli yhtäkkiä tosi huono olo. Suihkussa fiilistelin iltapalapuuroa, jota mies suihkun aikana meille keitti, mutta sitten kun sain puurolautasen naaman eteen, niin meinasi tulla puklu.

 Tajusin heti, että olin juonut ja syönyt päivän aikana liian vähän. Pitäisi äkkiä saada suoloja ja juotavaa. Rupesin väkisin syömään puuroa ja join kivennäisvettä. Jos kaapista olisi löytynyt suolakurkkuja, olisin syönyt niitä. Olo oli oikeasti ihan kamala. Sain hitaasti ja varmasti lautasen tyhjäksi ja olo koheni sitä mukaa kun lautanen tyhjeni. Mitä tästä opimme? No sen, että aina pitäisi etukäteen tankata (ruokaa ja juomaa), jos on menossa pitkälle lenkille. Tänään en tiennyt lähteväni pitkälle lenkille ja siksi tankkaaminen jäi. Päätin vain yhtäkkiä iltapäivällä, että tänään juoksen pitkän lenkin. 

Nyt olo on taas hyvä ja euforinen. 🙂 Ihanaa, että kammo juoksua kohtaan on nyt tämän lenkin myötä hävinnyt. Toivotaan, että vatsa ei kiukuttele enää jatkossakaan. Kiukuttelevasta vatsasta tuli mieleen, että esikoisella on vatsan kanssa vähän väliä ongelmia. Keväällä joutui muutamana päivänä lähtemään kesken päivän pois koulusta. Nyt kesälomalla olen ollut itse läheltä katsomassa miten vatsakipuilu vaikuttaa pienen arkeen ja varasin lääkäriajan torstaille. Pieni ei oikeasti edes tiedä, mitä elämä on rauhallisen mahan kanssa. Voi rassua, kun on perinyt huonon vatsan. <3 Toivottavasti torstaina saamme jotakin selvyyttä asiaan.

Näin treenaan maratonille

Treenaan parhaillaan Espoon Rantamaratonille, joka tulee olemaan elämäni toinen maraton. Ensimmäisen maratonin juoksin viime vuonna. Tapahtuma on syyskuun 21. päivä, joten vielä on hyvin aikaa virittää itseni maratonkuntoon. Tällä kertaa itse juoksu ei jännitä niin paljon, koska tiedän, että pystyn juoksemaan maratonin, jos vain kaikki muu menee kohdalleen. Saran maratonkokemus pysäytti itseänikin ajattelemaan, että maraton ei ole mikään kevyt pikku sunnuntailenkki, vaan se on kropalle ihan älytön rasitus ja niin monen eri asian summa.


Elämäni ensimmäinen puolimaraton. Tästä se kaikki lähti.

Aion treenata tällekin maratonille samalla reseptillä kuin viime vuonna. En millään malta jättää muita lajeja pois tai edes kauheasti vähentää, joten treenaan muutoin lähestulkoon normaalisti, mutta lisään vain viikko-ohjelmaan yhden pitkän lenkin, jonka juoksen yleensä sunnuntaisin. Tämä lenkki on tarkoitus juosta hitaasti, että se juoksukunto kasvaisi näiden pitkien ja hitaiden lenkkien avulla. Viime sunnuntaina juoksin 20 kilometriä ja tästä sitä matkaa on tarkoitus ruveta viikko viikolta pidentämään. Joka viikko kilometrin pidempi lenkki. Viime vuonna pisin lenkki taisi olla 28 kilometriä, joten sen pidempää ei välttämättä tarvitse juosta.

Maratonin lähestyessä juoksu vie voiton muilta treeneiltä ja silloin tulee jätettyä tukottavat jalkatreenit vähemmälle ja treenit muuttuvat jalkojen osalta vähän kevyemmiksi. Samalla syömiseen ja juomiseen kiinnittää entistä enemmän huomiota. Kahden-kolmen tunnin lenkille on turha lähteä nälkäisenä ja kuivana. Maratontreenit on mulle viikon kohokohta ja juoksupäivä päivä menee aina aikalailla suunnitellessa ideaalia ajankohtaa lenkille unien, ruokailujen ja nesteytyksen näkökulmasta. 

En ole mikään oikea juoksija, koska mun viikkokilometrit ovat niin vähäisiä, etten kehtaa niitä juoksufoorumilaisille edes kertoa, mutta järkeilen niin, että mun muu aerobinen treeni korvaa lyhyempiä lenkkejä ja samalla pysyy juoksun mielekkyys yllä, kun ei tarvitse raivolla vääntää vauhtileikittelyjä ja himohidasta peekootreeniä, vaikkei yhtään huvittaisi. 😀 Voin näiden sijaan valita pyörälenkin tai raivokkaan raudan heiluttelun. Silti näillä vähäisillä kilometreillä ja tällä mun räpellystreenisuunnitelmalla ajattelin alittaa neljän tunnin ajan. Henkselit paukkuu, heh.

Olin ensin kirjoittamassa, että juoksu ei ole mun päälaji, mutta kyllä se silti taitaa olla. En vain ole mikään ennätysten metsästäjä, joka tosissaan puurtaisi suunnitelmallista treeniä ja tahkoais kamalan määrän kilometrejä. Mä olen tässäkin lajissa sellainen nautiskelijapuurtaja. Mä vain tykkään juosta ja tykkään tehdä vähän kaikkea, niinhän mä sitten teenkin.

Mun pitäisi äkkiä saada luettua Lentoa juoksuun -kirja loppuun. Saa nähdä muuttuuko sen myötä ajatukset juoksusta ja maratontreenaamisesta.

Kommentteja? Vinkkejä?

Valmistautumista maratonille

Ihan hirveä hinku urheilemaan! Eilenkin katselin kaihoten juoksijoita. Haluaisin juosta täysillä, hikoilla itseni läpimäräksi, saada verenmaun suuhun, treenata niin, etten jaksa enää edes ajatella treenin jälkeen. Taidan olla siis valmis maratonille tyhjentämään kaikki energiavarastot. Tankkausta olen yrittänyt tehdä edelliset pari päivää. Hiilareiden liiallinen syöminen tuntuu ällöttävältä eikä niitä tee mieli, mutta ehkä mä kuitenkin jaksan vielä tämän päivän. Huomenna voin jo ruveta palailemaan normaaliin ruokavalioon. Silti mietityttää moni kysymys. Olenko nyt syönyt tarpeeksi? Olenko juonut tarpeeksi? Olisiko kannattanut käydä viime viikolla hieronnassa? Olisiko mun pitänyt venytellä? Uskallanko enää venytellä kunnolla? Polvia vihloo. Kestääkö jalat?

Eipä auta kuin yrittää ottaa rauhallisesti ja juosta lauantaina kropan ehdoilla.

Vähän riehaannuin kynsilakkojen kanssa. Tytöt olivat sitä mieltä, että hienot ovat. Täytyy tunnustaa, että itsekin tykkään, vaikka lapselliset ovatkin.