Kesän ensimmäinen virallinen maratontreeni!

Koko alkuvuoden juoksutreenit ovat olleet enemmän ja vähemmän lyhyitä pyrähdyksiä tai tekniikkaharjoituksia. Vuoden ensimmäiset kuukaudet menivät käytännössä kokonaan juoksematta, koska onnistuin ilmeisesti liukkaalla juostessa loukkaamaan lonkankoukistajan. Toipuminen alkoi asteittain ja pitkälle kevääseen jokainen lenkki oli vähän haparointia ja tunnustelua. Toipumisen alussa jalka kipeytyi lenkillä aina uudestaan, kunnes hieronnalla, venyttelyllä ja levolla jalan sai taas jotakuinkin lenkkikelpoiseksi. Tein paljon korvaavia harjoitteita ja yritin olla kärsivällinen toipumisen suhteen. Tämän vuoden ensimmäinen virallinen tavoite oli juosta Helsinki Half Marathon. Vuoden alussa ajattelin, että juoksen tuossa tapahtumassa vihdoinkin sen 1.45, josta olen pitkään puhunut, mutta se jäi vielä odottamaan uutta yritystä.

Helsinki City Run oli ensimmäinen pitkä lenkki tälle vuodelle, jonka juoksin onnistuneesti läpi. Vielä tuon juoksun jälkeen jalka oli seuraavina päivinä kipeä. Otin taas seuraavat viikot aika iisisti. Juoksin vain heimotreeneissä. Kunnes sitten tuli HHM, jonka juoksin jalkojen kannalta onnistuneesti. HHM:n jälkeen jalat toipuivat yllättävän nopeasti eikä edes vasemman jalan lonkankoukistaja vihoitellut juoksun jälkeen. Vihdoinkin uskalsin ruveta suuntaamaan ajatuksia maratontreeneihin. Vielä pari viikkoa sitten suhtauduin varauksella siihen, pystynköhän tänä vuonna ollenkaan juosta maratonia. Vielä muutama viikko sitten nimittäin joka aamu sängystä noustessa astuin varovaisesti vasemmalle jalalle ja seuraavat askeleet kävelin tunnustellen. Nyt voin sanoa toipuneeni vaivasta kokonaan, koska enää mun ei tarvitse varoa jalkaa tai miettiä muutenkaan erikseen onko se kipeä vai ei.

Olen tehnyt henkistä valmistautumista maratontreeneihin jo pitkään tai oikeastaan kerännyt sellaista juoksuhurmosta päälle. Oon kuunnellut viime kesän treenisoittolistoja ja muistellut kaikkia niitä ihania lenkkejä Espoon keskuspuistossa ja pitkin Espoon ja Helsingin rantoja. Vakkarit maratontreenikaverini, siskoni siis, eivät ole oikein lenkkikuntoisia tänä kesänä. Toinen synnytti viime perjantaina ja toisella on laskettu aika vajaan parin kuukauden päästä. Eilen päätin, että tänään mä juosen pitkän lenkin. Yritin viime tingassa huudella heimokavereita seuraksi. Ei natsannut. Toisaalta olin ihan hyvilläni, että saan haparoida ensimmäisen varsinaisen maratotreenini ihan yksin. Yksin voi filistellä ihan rauhassa ja nauttia. Miehelle oikein ääneen ihmettelin, että tänä vuonna ei ole montaa lenkkiä tarvinnut juosta yksin. Yleensä se on juurikin toisinpäin.

Oli tosi ihana juosta! Olin aluksi ajatellut, että juoksisin noin kuuden minuutin kilometrivauhtia, mutta lähdin juoksemaan tosi rauhassa ja juoksinkin koko lenkin ihan hissukseen ja nautiskellen. Tästä ne maratontreenit taas alkaa. Ihanaa! Kaikista ihaninta on se, että mun kroppa on taas yhteistyössä mun kanssa.