Maratonin jälkeen

Heippa! Täällä maratoonari. 😀 Luulitteko, että lopetan heti maratonfiilistelyn? Ehei. Olen vieläkin ihan huumassa eilisestä juoksusta. Miten se menikin niin hyvin!?

Nukuin kompressiolegginseissä yön ja heräilin lihaskipuun. Pelkäsin aamulla nousta sängystä. Viime maratonin jälkeen käveleminen oli seuraavina päivinä todella vaikeaa. Lihakset ovat kyllä tänään kipeät, muttei niin kipeät kuin edelliskerralla. Olo on ollut tänään tosi hyvä ja energiat ihan normitasolla. Viimeksi kärsin vatsakivuista pari päivää ja varpaat olivat ihan reppanat. Pikkuvarpaan kynnet irtosivat maratonin jälkeen. Tällä kertaa tuli vain yksi rakkula, joka paranee jo kovaa kyytiä. Ei hiertymiä, ei mitään. Vatsa oli eilen hieman aristava, mutta ennen nukkumaanmenoa oli jo rauhoittunut. Mahtavaa! 🙂

Tämän päivän olen löysäillyt ihan puhtaasti. Illalla vääntäydyimme salille. Poljin 20 minuuttia kevyesti kuntopyörää ja soudin 10 minuuttia (2 km), sen jälkeen venyttelin tunnin. Venyttelin jalat, selän ja kyljet tosi huolellisesti. Huolellisesta venyttelystä huolimatta en saanut pohkeita, etureisiä ja hanuria auki. 

Tässä nyt mietin, että milloin seuraava maraton. Edellisen maratonin jälkeen mua oksetti katsoa juoksijoita, tänään tekis mieli juoksemaan. Menisin, jos vaan jalat kestäisivät. Huomenna pyörällä töihin ja heti lenkille, kun lihasjumi on helpottanut. Tukholman maratonille ilmoittaudun heti ensi viikolla. 🙂 Näin se sitten menikin. Talveksi pitää laatia kunnon pelisuunnitelma, että kunto pysyy yllä. Tuossa lähellä olisi Esport, jossa on sisärata, mutta olen mä ennenkin talvella juossut. Se on vain vähän raskaampaa vääntää kinoksessa. Pitää nyt vaan varoa, etten bulkkaa itteeni talvella mörssäriksi, koska kilo tuo heti lisää minuutteja maratonin loppuaikaan. 😀

Oliko teistä joku juoksemassa eilen? Mitä matkaa? Miten meni?

ENNÄTYS!!

Huh, takana niin mieletön juoksu, että on vaikea pukea sanoiksi, mutta yritän. Aamu meni tosiaan tankatessa ja keskittyessä. Välillä loikin kämppää ympäri ja hoin, että mä pystyn siihen! 😀 Me nimittäin Venlan (sisko) kanssa laskettiin vähän kilometriaikoja ja mietittiin tavoiteaikaa. Pari tuntia ennen lähtöä päätimme, että lähdemme yrittämään 3:50 aikaa, joka vaatisi 5:27 minuutin kilometrivauhdin. Numeroina nuo tuntuivat mulle utopistisilta. Viimeksi juoksin maratonin loppuaikaan 4:12 ja olin maalissa ihan loppu, tai oikeastaan olin jo neljä kilometria ennen maalia ihan väsynyt ja hyytyminen oli alkanut jo 28 kilometrin kohdalla. Juoksusta jäi kaikesta huolimatta ihan hyvä fiilis, mutta usko itseeni maratonjuoksijana puuttui. Kokemuksena oli vain tuo yksi vauhdinjaollisesti pieleen mennyt. Olin yrittänyt analysoida ensimmäisen maratonin virheet ja ottaa niistä opikseni. Nyt takana oli loistava Midnight Run -kokemus ja erittäin onnistunut 30 kilometrin pitkä lenkki, jotka toivat lisää itseluottamusta, mutta silti jännitti, miten osaan jakaa vauhdin niin, että jaksan koko matkan ilman hyytymisiä.

Minä, Venla ja Venlan mies, joka juoksi ensimmäisen maratoninsa aikaan 3:31!!!!


Venla, minä ja Anna, joka juoksi ensimmäisen maratoninsa aikaan 4:14!

Sovimme tyttöjen kanssa, että lähdemme alun rauhassa ja kirimme vauhtia sitten. Mä olin täynnä virtaa ja lähdin sitten kuitenkin vetämään heti alusta lähes tavoitevauhtia. Juoksu tuntui heti aivan ihanalta. Vihdoinkin pääsee purkamaan kaiken sen jäätävän määrän energiaa. Fiilistelin varmasti rasittavuuteen asti, miten ihanalta tuntuu juosta ja miten helpolta tuntuu. Hymyilin suurimman osan matkasta. Höpisin muiden juoksijoiden kanssa ja heittelin femmoja katsojille. Ensimmäiset 20 kilometriä oli metsää ja hiekkatietä. Aika mäkistä, mutta mun hanurilla kiivetään kyllä mäkiä, eivätkä ne tuottaneet vaikeuksia. Venlalla ei ollut tänään ihan yhtä onnistunut juoksupäivä. Häntä oli koko viikon vaivanneet erinäiset lihaskivut. 26 kilometrin kohdalla, kun mäet eivät kuitenkaan loppuneet, vaikka niin olimme luulleet, Venla sanoi jonkun mäen jälkeen, että mene vain. Ja mä lähdin. Olimme tuossa vaiheessa Garminin mukaan 0.45 min tavoiteaikaa edellä. Lähdin juoksemaan fiilistellen, nappasin toisenkin kuulokkeenkin korvaan ja annoin mennä. Samalla tavalla naama näkkärillä ja femmoja heitellen. Erään tuntemattoman miehen kannustajakaveri, jonka olimme parissa kohtaa nähneet, bongasi minut 30 km kohdalla ja ihmetteli mihin jätin hänen kaverinsa ja siskoni. “Mä jätin ne, mä jätin kaikki” -huusin riemuissani. Yksinhän mä tuossa vaiheessa juoksin. 😀 😀 Hän huusi, että hyvältä ja kevyeltä näyttää, anna mennä. 30 kilometrin kohdalla samalle reitille tulivat myös puolikkaan juoksijat. Yritin pysyä 1.45 tavoiteaikaa juoksevien kyydissä mukana. Sain heistä lisää virtaa, kun kuvittelin itsekin, että olen juossut vasta vajaat 10 kilometriä.

Kiitos Sarille näistä kuvista!

Matinkylän rannasta bongasin ihanan ystävän lapsineen! Tuntui ihanalta nähdä tuttuja reitin varrella, koska muuten kannustajia oli tosi vähän. Toisaalta kiva, kun sai ihan rauhassa keskittyä, mutta kyllä niistä kannustuksista vaan saa voimaa, joten kiitos kaikille reitin varrelle raahautuneelle.

Tuuletin jokaisen kilometripylvään kohdalla ääneen, vaikka yksin juoksinkin. Jossakin vaiheessa bongasin meistä 15 kilometrin kohdalla irroittautuneen miehen. Kysyin häneltä, mitäs hän vielä tässä juoksee. 😀 Hän ihmetteli onko hänen vauhti hiipunut vai mitä on tapahtunut. Mä kerroin, että oon kirinyt reippaasti vauhtia. Juostiin vuorovedoin kaiketi loppuun saakka ja tsempattiin toisiamme.

Haukilahdessa tien varressa pyörään nojaili tuttu kasvo – Alexander Stubb. Hän sanoi minulle (?), että maraton menee aikaan 3:45. Katsoin kelloa, olin kirinyt tavoiteajasta 3 min, nopeasti mietin mun kunnon ja fiiliksen ja päätin, että niin muuten menee. Nyt juostaan, kun kerran Stubukka käskee! Lähdin vielä vähän kirimään. Hymyilytti vieläkin, nyt erityisen paljon. Mä olen tekemässä ennätystä ja vieläpä ihan reilua sellaista. Jaloissa ei mitään erityistä tuntemusta. Tietysti väsymystä, mutta ei mitään isompaa. Vointi oli ihan käsittämättömän hyvä ja virkeä. Olin ottanut geelejä alusta asti tasaisesti 7-8 kilometrin välein ja juonut jokaisella juomapisteellä mukillisen urheilujuomaa ja mukillisen vettä. Yhdeltä juottopisteeltä nappasin kourallisen suolakurkkuja ja popsin niitä naamaani. Haukilahdesta oli vielä vajaat 10 kilometriä maaliin. Nämä maastot ovat mulle enemmän kuin tuttuja. Pystyin suggeroimaan itseni normi sunnuntailenkille freeseillä jaloilla. Olin jo ennen lähtöä päättänyt, että tällä kertaa päähän ei päästetä ajatusta väsymyksestä tai kivusta. Sellaista ei ole. Tänään tehdään ennätys. 

Kolme viimeisintä juoksukuvaa miehen ottamia. 

41 kilometrin kohdalla vihdoinkin odotti mies kahden nuoremman ja Sarin kanssa. 🙂 Vilkutin jo kaukaa, että täältä tullaan. Olin jo niin liekeissä, että enkkari tulee ihan kirkkaasti ja hyvin menee ja jee! Huusin kaiken tämän isolla äänellä. 😀 Otaniemen risteyksessä jollakin meni jalat alta, onneksi siihen säntäsi heti ensiapu paikalle, pahalta näytti. Toinen tuupertui ihan vähän ennen maaliviivaa ja yksi konttasi maaliin, liekö sama kaveri. Mä pääsin hyvävoimaisena maaliin minulle käsittämättömään aikaan 3:45:10. Maalissa oli jo Venlan mies ja Timo, joka piti mulle kerran treenit. 🙂 Molemmat miehet olivat juosseet 3:30 tuntumaan. Molemmilla oli jäänyt juoksusta hampaankoloon, vaikka mielettömän ajan olivat juosseet.

Venla tulee maaliin! Sisko alitti neljän tunnin maagisen rajan kolmella minuutilla. Hyvä Venla! Mä taisin pilata siskon juoksun liidaamalla, mutta toisaalta, yksilölaji tämä on. Ja alkuperäinen tavoite täyttyi, neljän tunnin alitus. 

Maalissa näin Adidas Heimolaisia taas. 🙂 Joonaksen kanssa ehdin muutaman sanan vaihtaa. Heilläkään ei ollut helppo juoksu. 

Etukäteen olin ajatellut, että pitkänmatkanjuoksut saa tämän maratonin jälkeen jäädä ja keskityn muuten monipuoliseen treenaamiseen, mutta ei. Ei tällaisen kokemuksen jälkeen tätä lajia voi jättää. Mä en ole vielä päässyt edes vauhtiin. Ei Joonas haluaisi ruveta valmentamaan musta juoksijaa? 😉


Mitäs me maratoonarit?

Kerroinkohan mä jo, että mulla oli koko juoksun ihan sairaan hyvä fiilis enkä hyytynyt tai edes meinannut hyytyä? 😉 Maalissa vielä riitti virtaa. Jaksoin vielä hyppiäkin!

Aivan täydellinen juoksu! Parasta tässä oli se, että mulla jäi sellainen olo, että pystyn vielä parantamaan tästä.

Matka: 42,195 km
Kesto: 3 h 45 min 10 s
Syke: keski – 162 bpm, max – 179 bpm
Kalorit: 2 335 kcal

Joku oli hajottanut mun juoksun aikana Garminin tikun, niin en saa siirrettyä dataa Garmin Connectiin.

Ainiin! Olin 8. nainen ja koko sijoitus 100. Ei huono?

Valmistautumista ja arvonnan voittaja

Tänään on se päivä. Oh my hyvänenaika, niin Kukka sanoisi. Koko vuoden olen tavalla tai toisella valmistautunut juuri tähän päivään. Aika hullua. Leikkauspäivänä lupasin lääkärille, että juoksen tänä vuonna maratonin. Tätä varten on treenattu ja koko olkapääleikkauksen jälkeisen kuntoutuksen ajan tämä on ollut tähtäimenä. Tänään lunastetaan lupauksia. Tänään! Tässähän ihan herkistyy. Miettikää nyt sitäkin, että minut leikattiin maaliskuussa ja mun käsi on nyt kuin uusi. Vielä kerran kiitos Vesa ja Sami!

Laukun sisältö eilen

Jännittää aivan saateristi. En osaa selittää miksi jännittää. Pystyin mä siihen viimeksikin. Mun ei tarvitse todistaa mitään kenellekään (lupauksesta huolimatta), en kilpaile kuin itseäni vastaan, mutta silti jännittää. Ehkä se on vain kunnioitusta tuota matkaa kohtaan. On se pitkä. Mielestäni maratonille ei voi lähteä takki auki rehvastellen. Minä en ainakaan. Ehkä kokenut juoksija voi, kun kokemuksesta tietää miten se pitää tehdä, mutta minä en.

Koko viikon olen pelännyt, että tulen kipeäksi tai tulee jokin muu este juoksulle, mutta tänä aamuna olo on hyvä. Mitä nyt vähän päätä särkee yläkroppatreenin puute, mutta muuten olen kunnossa. Tänään juostaan!


Teksti tänä aamuna kännykän ruudulla. Mä oon ihan innoissani tuosta iO7:sta (iPhonen uusi päivitys). Oon hehkuttanut sitä jokaisessa foorumissa. 😀 Ihana.

Eilen hain Otahallista juoksunumeron ja -paidan. Numeron haku on aina ihana hetki. Silloin edessä oleva koitos konkretisoituu. Ostin samalla reissulla geelejä. 

Maratonaamun aamupala.

Nyt on pakko ruveta keskittymään juoksuun, laskemaan kilometriaikoja, venytellä, käydä suihkussa, koska pitäähän se nyt puhtaana lähteä juoksemaan ja tankata nesteitä. Gatorade tulee kyllä kohta korvistakin ulos. Tänään juostaan ja puretaan kaikki turhautuminen kropasta ulos!! Tämänkin maratonin juoksen siskon kanssa rinnakkain, tällä kertaa pikkusiskon kanssa. <3 

Sitten vielä loppuun ilmoitan, että WONDERM Blister Defence -kilpailun voitti nimimerkki ihana perhonen! Lähetin voittajalle sähköpostia, jos en kuule hänestä viikkoon, arvon palkinnon toiselle.

Hyvää viikonloppua!

YLIHUOMENNA!

Arki on niin täyttä, että pitää jatkuvasti muistuttaa itseäni, että se maraton ihan oikeasti lähestyy. Tietysti mä sen muistan, puhelinkin siitä muistuttaa, mutta en ole sisäistänyt sitä. Olen toki muistanut pitää lepopäiviä treeneistä ja olen syönytkin ihan kiitettävän hyvin, mutta henkinen valmistautuminen on ihan puolitiessä. Huomenna pitää ihan tosissaan tankata. HUI! Olo on onneksi terve ja kroppakin jakselee ihan hyvin huolimatta jäätävästä hiilaripöhöstä. Työpaikalla pörrää kaiken maailman sorkkatautia, flunssaa ja oksutautia. Olen pelännyt, että onnistun saamaan jonkun näistä, mutta en mä enää ehdi, enhän? Oikean jalan polven nivelrako on ollut aristava, mutta en aio ajatella asiaa. Polvi ei ole koskaan ennen vaivannut mitenkään, joten laitan aristuksen mielikuvituksen piikkiin. Mulla mikään ole!

Aamulla tsekkasin lauantain sääennusteen. Ukkosta ja kahdella pisaralla sadetta, lämpöä +15°C. Yhtäkkiä tuntuu, etten ole koskaan ennen juossutkaan. Instagramissa huutelin konkarijuoksijoita apuun kertomaan miten tuollaiseen säähän pukeudutaan. Sieltä tuli ihanasti heti neuvoja. Lyhyttä ja tuttua vaatetta päälle. Kompressiosukat eivät välttämättä ole mikään sadekelin varustus, koska vesi ohjautuu niistä kenkiin, mutta ilmankaan en voi lähteä. Niistä on tullut mulle turvavarustus, joten aion vetää pinkit Zero Pointit säärieni suojaksi. Kynnet pitää muuten muistaa leikata. 

Kroppa on ihanan turhautuneessa tilassa. Juuri sellaisessa, että nämä syödyt kalorit ja pakkautunut energia on pakko päästä purkamaan. Kunhan vielä älyäisin nukkua riittävästi edeltävinä päivinä. Nukkuminen on tällä viikolla ollut aika heikkoa.

Toissapäivänä pyörästä puhkesi kumi. Olinko edes kiukkuinen!? Olin päässyt maksimissaan kilometrin päähän työpaikasta. Nälissään ja väsyneenä. Teki mieli haastaa riitaa vastaantulevien kanssa, kun kiukutti niin paljon. 😀 Tulipahan pakollinen lepo pyöräilystäkin. En ole jaksanut paikata rengasta, koska nyt ei enää ennen maratonia tarvitse pyöräilläkään.

Soittolista on vielä tekemättä. Voi apua. Otanko mä edes musiikkia mukaan ja millä välineellä, etten riko sateessa puhelinta.

Uutta Drakea luureissa. Ach! Aika jees fiilis juuri nyt.

Aamulenkillä Heidin kanssa

Eilen oli piristävän erilainen lauantain aloitus. Mä olen yleensä viikonloppuaamuisin sohva-ameeba aina jonnekin puolille päivin. Syön hitaasti ja paljon, venyttelen ja rentoudun. Sovimme Heidin (On The Go -blogi) kanssa perjantaina illalla, että menemme lauantaiaamuna vähän ennen kymmentä juoksemaan. Arkena juoksen aamulenkit tyhjällä mahalla reppu selässä ja osoitteena työpaikka. Eilen heräsin sen verran myöhään (lenkkiin nähden), etten ehtinyt syödä mitenkään kovin tukevasti, joten tein itselleni smoothien, join pari kupillista kahvia ja vettä.

Heidi tuli meidän huudeille ja minä sain päättää reitin. En ollut ollenkaan suunnitellut reittiä etukäteen, mutta lähdimme juoksemaan minulle vanhaa tuttua rantaviivaa ja tulimme vähän tylsempää reittiä takaisin.

Juoksimme 14 kilometriä. Lenkki hujahti tosi nopeasti jutellessa. Oli tosi kiva juosta hyvässä seurassa. Mun treeniohjelmassa luki ihan jotakin muuta, mutta jos ensi viikon malttaisi ottaa ihan rennosti, niin eiköhän maraton mene. Nyt jännittää!

Heidi valoi muhun uskoa, että hyvin se menee. Yritän uskoa, että minusta todella on alittamaan neljän tunnin aika. Jos tuollainen juoksijanainen mulle sanoo, että musta on siihen, niin mä uskon. Heidi on itse juossut ihan käsittämättömiä aikoja. Muun muassa murtuneella jalalla New Yorkin maratonin loppuaikaan 3.42. Ei voi ymmärtää! Respect.

Asics DS Trainer -juoksijat taas liikkeellä. 🙂

Viimeinen kuva Heidin blogista. Minä ihan nakit silmillä vielä lenkin jälkeenin.

Kiitos seurasta ja otetaan pian uusiksi!

Lenkin jälkeen penikat ovat yhtäkkiä taas vähän kipeät. Sain viikko sitten lenkkareihini uudet Footbalancen pohjalliset, joista olen ollut aikeissa kirjoittaa. Pidemmällä totuttelulla ne ovat varmasti jalalle vain hyödyksi, mutta näin lyhyellä kokeilulla jalat eivät vielä tykkää, joten juoksen maratonin vielä ilman niitä. Maratonin ajattelu saa sykkeet nousemaan. Ensi viikko pitää malttaa tosiaan kevennellä ihan oikeasti. Mietin, että pitäisikö mun mennä töihinkin bussilla. En kyllä halua. Ehkä mä menen pyörällä, mutta pyöräilen ihan kevyesti. Tankkaaminenkin täytyy aloittaa – se paras asia valmistautumisessa. Saa luvan kanssa maata sohvalla ja syödä hyvin. 

Otan viimehetken vinkkejä ja varoituksia ilolla vastaan!

Näin treenaan maratonille

Treenaan parhaillaan Espoon Rantamaratonille, joka tulee olemaan elämäni toinen maraton. Ensimmäisen maratonin juoksin viime vuonna. Tapahtuma on syyskuun 21. päivä, joten vielä on hyvin aikaa virittää itseni maratonkuntoon. Tällä kertaa itse juoksu ei jännitä niin paljon, koska tiedän, että pystyn juoksemaan maratonin, jos vain kaikki muu menee kohdalleen. Saran maratonkokemus pysäytti itseänikin ajattelemaan, että maraton ei ole mikään kevyt pikku sunnuntailenkki, vaan se on kropalle ihan älytön rasitus ja niin monen eri asian summa.


Elämäni ensimmäinen puolimaraton. Tästä se kaikki lähti.

Aion treenata tällekin maratonille samalla reseptillä kuin viime vuonna. En millään malta jättää muita lajeja pois tai edes kauheasti vähentää, joten treenaan muutoin lähestulkoon normaalisti, mutta lisään vain viikko-ohjelmaan yhden pitkän lenkin, jonka juoksen yleensä sunnuntaisin. Tämä lenkki on tarkoitus juosta hitaasti, että se juoksukunto kasvaisi näiden pitkien ja hitaiden lenkkien avulla. Viime sunnuntaina juoksin 20 kilometriä ja tästä sitä matkaa on tarkoitus ruveta viikko viikolta pidentämään. Joka viikko kilometrin pidempi lenkki. Viime vuonna pisin lenkki taisi olla 28 kilometriä, joten sen pidempää ei välttämättä tarvitse juosta.

Maratonin lähestyessä juoksu vie voiton muilta treeneiltä ja silloin tulee jätettyä tukottavat jalkatreenit vähemmälle ja treenit muuttuvat jalkojen osalta vähän kevyemmiksi. Samalla syömiseen ja juomiseen kiinnittää entistä enemmän huomiota. Kahden-kolmen tunnin lenkille on turha lähteä nälkäisenä ja kuivana. Maratontreenit on mulle viikon kohokohta ja juoksupäivä päivä menee aina aikalailla suunnitellessa ideaalia ajankohtaa lenkille unien, ruokailujen ja nesteytyksen näkökulmasta. 

En ole mikään oikea juoksija, koska mun viikkokilometrit ovat niin vähäisiä, etten kehtaa niitä juoksufoorumilaisille edes kertoa, mutta järkeilen niin, että mun muu aerobinen treeni korvaa lyhyempiä lenkkejä ja samalla pysyy juoksun mielekkyys yllä, kun ei tarvitse raivolla vääntää vauhtileikittelyjä ja himohidasta peekootreeniä, vaikkei yhtään huvittaisi. 😀 Voin näiden sijaan valita pyörälenkin tai raivokkaan raudan heiluttelun. Silti näillä vähäisillä kilometreillä ja tällä mun räpellystreenisuunnitelmalla ajattelin alittaa neljän tunnin ajan. Henkselit paukkuu, heh.

Olin ensin kirjoittamassa, että juoksu ei ole mun päälaji, mutta kyllä se silti taitaa olla. En vain ole mikään ennätysten metsästäjä, joka tosissaan puurtaisi suunnitelmallista treeniä ja tahkoais kamalan määrän kilometrejä. Mä olen tässäkin lajissa sellainen nautiskelijapuurtaja. Mä vain tykkään juosta ja tykkään tehdä vähän kaikkea, niinhän mä sitten teenkin.

Mun pitäisi äkkiä saada luettua Lentoa juoksuun -kirja loppuun. Saa nähdä muuttuuko sen myötä ajatukset juoksusta ja maratontreenaamisesta.

Kommentteja? Vinkkejä?

Kertomus 42,195 kilometrin taipaleelta

[spotify id=”spotify:track:253zPnjAneKv8HSynLf7IX” width=”300″ height=”380″ /]

Maratonaamu meni hermoillen ja tankaten urheilujuomaa. Kuulostelin kroppaa ihan rasittavuuteen asti, mutta samalla yritin psyykata itseäni siihen moodiin, että let’s do this. Nyt mennään, vaikka väkisin. Ystävältä tuli osuva viesti: “kipu on laiskan ruumiin panettelua”.

Varovaisia venytyksiä.

Tankkausta ja jännittämistä

Juoksuasu

Siskon kanssa lähdimme jo hyvissä ajoin Olympiastadionille ja saimme auton ihan viereisen kadun varteen. Autolla hermoilimme, tai minä hermoilin, kaikkea mahdollista. Laitoimme juoksunumerot rintaan, mietimme mihin tungemme geelit ja otanko puhelinta mukaan vai en. En ottanut. Lähdin ihan ilman mitään, sisko otti juomapullovyön ja uhrautui kantamaan siinä meidän molempien geelit.

Viimeiset vessareissut, hermostunutta jutustelua muiden juoksijoiden ja kannustajien kanssa. Törmäsimme enoomme, joka oli lähdössä juoksemaan 33. maratoniaan. Häneltä saimme viimehetkellä loistavat neuvot: alku pitää ottaa tosi rauhassa, varsinainen juoksu pitää aloittaa vasta puolimaratonin tai oikeastaan vasta 30 km jälkeen. Jos alussa läähätyttää, peli on pelattu. Sitten asettauduttiin lähtöviivalle vähän neljän tunnin jänisten eteen. Maaliviivalla sykemittari tikutti koko ajan yli satasta, vaikka seisoin ihan paikoillani. Aurinko paahtoi kuumasti ja ilmapiiri oli loistava. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. 😉

Pam. Sitten mentiin. Alkuun tietysti aivan hitaasti, että massa pääsi liikkeelle. Meni noin kaksi minuuttia, kun lähtölaukauksen jälkeen ylitimme lähtöviivan. Päässä risteili miljoonia ajatuksia ja päällimmäisenä huolena oli miten selviydyn helteestä. Otin sellaisen strategian, että en ala kuvittelemaan tai pelkäämään mitään. Juoksen vain mahdollisimman rennolla ja taloudellisella tyylillä. Ihan alkumatkassa oli jo ensimmäiset kannustajat. Tuntui ihanalta kuulla kannustuksia omalla nimellä ja nähdä tuttuja kasvoja reitin varrella! En ollut pahemmin tutkinut karttaa etukäteen enkä tiennyt mihin suuntaan milloinkin käännytään, lönköteltiin tasaiseen tahtiin letkan perässä.

Ensimmäisellä juomapisteellä otimme yhdet mukit vettä jännityksestä kuivaan kurkkuun, toisella juomapisteellä pelkkää Gatoradea. Paha virhe, koska se kuivatti kurkkua ja jäi sokerinen olo suuhun. Seuraavilla pisteillä otin joka toisella pisteellä kaksi mukillistä pelkkää vettä ja joka toisella Gatoradea ja vettä. Ja aina yksi mukillinen vettä päähänkin. Siskon juomapolitiikasta en tiedä. 😀

Viidentoista kilometrin kohdalla imimme ensimmäiset geelit. Yäk. Ihan hirveetä siirappia, mutta pakko niitä oli ottaa, että jaksaa. Tuossa vaiheessa havaitsin ensimmäiset tuntemukset pikkuvarpaissa. Ihan ihme juttu, nimittäin mulla ei ole koskaan varpaat kipeät lenkin aikana eikä jälkeen. Suljin asian pois mielestä. Ei satu mihinkään, piste. Puoleenväliin asti juokseminen oli tosi helppoa ja ihanaa. Ei sattunut mihinkään eikä jalat tuntuneet raskailta. Oikeasti vasenta nivusta vähän kiristi ihan alusta asti, mutta kipeää ei tehnyt. Päätin olla tunnustelematta nivusta sen kummemmin ja keskityin juoksemaan varovaisesti ja taloudellisesti. Puolikas oli aika hidas, siihen meni aikaa kaksi tuntia. 

23 km juostu. Kiitos S:lle kuvasta! 🙂

Lauttasaaressa tuli vastaan maratonin kärki, kuuden nippu mustia miehiä. Huusimme ja taputimme heille. Ruoholahden kohdalla vastaan tuli Leena Puotiniemi. Huusin isolla äänellä “Hyvä Leena!”. Tuli kylmät väreet. Mieletöntä, että juoksen samaa maratonia olympiaurheilijan kanssa. Mä juoksen maratonia!

Olimme siskon kanssa sopineet, että puolen välin jälkeen kiristämme tahtia ja niin teimme. Mä en enää puolimaratonin jälkeen montaa sanaa puhunut. Kaivopuistossa meillä oli paljon kannustajia, ensin kaksi ystäväperhettä huusi isolla äänellä kannustushuutoja. ♥ Muutaman sadan metrin päässä siitä oli rakas ystävä mun tyttöjen ja kummipojan kanssa. Meinasin ihan liikuttua siitä näystä. Sitten Ullanlinnanmäellä S. Seuraavaksi oli miehen sisko miehensä ja lapsensa kanssa. Ihanaa, että hekin ovat täällä kannustamassa! Esplanadilla työkaveri pölähti sieltä nurtsilta kannustamaan. Ehkä mieleenpainuvin kannustus tuli tyttölaumalta Eteläesplanadilla. Rivi tyttöjä nousi seisomaan, teki aallon ja huusi “Hyvä Eltsu!”. Ihan mahtava fiilis! Pienimmätkin epäröinnit matkan juoksemisesta loppuun karisi sitä mukaa kun tuttuja kasvoja näkyi reitin varrella. En mä voi pettää näitä kannustajia, mun on nyt vain juostava tämä läpi. Useammassa paikassa näimme siskon perheen ja meidän sisaruksia, entinen kuorokaveri huuteli monesta kohtaa isosti ja ihana pariskunta S kannusti varmaan kuudessa eri paikassa kameroineen. Byääh, että itkettää nyt. Niin moni siellä hengessä mukana! Muutama huusi mun nimeä, mutta en ehtinyt tunnistaa oliko tuttuja/ystäviä vai blogin lukijoita.

28 km juostu, sisko edellä.

Seuraavat kymmenen kilometriä juoksimme aikaan 52 min ja sitten mä aloin hyytyä. Sisko veti mua perässään ja aloitti mun psyykkaamisen ja kannustamisen. Ihana sisko houkutteli mut kirimään hänet aina kiinni huijaamalla, että hänellä on mulle jotakin tosi tärkeää asiaa ja sanoi: “Hyvä Eltsu, sä pystyt tähän!” “Sulla on hyvä kunto, sä jaksat!” “Tämä ei ole kova vauhti, pysyt nyt siinä rinnalla!” “Kolmen kymmenen kilometrin jälkeen homma on päästä kiinni, sä oot kova mimmi, sun pää kestää!”. Aina mä otin siskon kiinni, jäin, otin kiinni, jäin. Juoksin turpa kiinni ja meditoin. Ajattelin, että joogassakin olen tehnyt asioita, joita en “pysty” tekemään kivun tai epämiellyttävän olon takia, mutta olen vain tehnyt, koska olen sulkenut kaiken ylimääräisen päästä pois. Näin tein nytkin. Seurasin vain siskon keltaista paitaa ja juoksin. 38 km meni aika miellyttävästi ilman suurempia ongelmia. Olin ottanut geeliä ensimmäisen geelisatsin jälkeen viiden kilometrin välein ja juonut riittävästi, vessassakin kävin kahteen otteeseen reissulla. 38 km taulun jälkeen siskon keltainen paita lähti loittonemaan, mutta äiti jäi pyöräilemään mun rinnalle ja pysyi siinä loppuun saakka. Meinasin hyytyä ihan totaalisesti, mutta yritin vain jankata itselleni, että tämä on naurettavan lyhyt matka, voisin juosta tämän 20 minuuttiin halutessani, mutta en vain pystynyt enää kirimään tahtia, en millään. Kroppa olisi kyllä kestänyt, ehkä. En tiennyt kestäisikö. Jotenkin pelkäsin, että vauhdin kiriminen voisi koitua kohtaloksi. Välillä tuli omituisia poissaolotuntemuksia, joten päätin olla järkevä ja juosta sellaista vauhtia, joka tuntuu miellyttävältä. Näin viimeisen kilometrin aikana kaksi reitille tuupertunutta tajutonta miestä. Harmitti heidän puolesta, niin lähellä maalia. Äiti huuteli kaikkea kannustavaa ja muistutti matkan lyhyydestä. Maali on ihan kohta. Enää ihan lyhyt matka. Vihasin viimeistä ylämäkeä koko sydämestäni. Haaveilin makuuasennosta.

Vihdoinkin stadionin portit! Teki mieli laittaa kävelyksi. Edes stadionin punainen rata ei saanut mun vauhtia kiihtymään. Maaliviiva!!! Jos olisi ollut energiaa, olisin huutanut ja hyppinyt, nyt vain lyyhistyin radan pintaan. Vieressä istuva poika tarjosi mulle vettä. Vesi maistui sairaan hyväl
le ja teki mieli kiitellä runsassanaisesti, mutta nostin vain peukun ylös, hymyilin ja kiitin.

Äiti huuteli mulle katsomosta, että “älä nyt jää siihen, kangistut”. Nousin ylös, poimin mainoseväät pussiin ja menin etsimään siskoa. Parasta oli, että sain icepower-suihkutukset jalkoihin. Tuntui ihanalta. Löysin siskon, halasin ja kiitin tsempeistä. Mahtavaa! Nyt pystyin jo huutamaan MÄ TEIN SEN! Odoteltiin vielä siskon miehen veli maaliin ja sitten lähdimme etsimään kannustusjoukkoja stadionin tornin juurelta. Aivan mahtava fiilis! En pysty sanoin kuvailemaan sitä fiilistä. Itketti, nauratti, oksetti, paleli ja jalkoihin sattui. Äkkiä autoon, persegrilli päälle, lämmöt täysille ja kotia kohti.

Väliajat

10 km 0:57:05
20 km 2:00:33
30 km 2:52:58
Maali 4:12:30 

Viimeiset 12 kilometriä meni ennätyksellisen hitaasti, mutta maaliin pääsin. Ens kerralla kovempaa. 😉

Siskon loppuaika 4:08:10. Sisko olisi voinut juosta maratonin reippaasti alle neljään tuntiin, jos hän ei olisi raahannut minua mukanaan. Olen kiitollinen, että hän jaksoi juosta rinnalla ja tsempata mua! Kiitos!!

Mä tein sen!!!

Ihan voittajafiilis nyt, vaikka jalat on ihan soseena. Molempien jalkojen pikkuvarpaan kynnet on ihan just lähdössä liikenteeseen. Mutta mä tein sen! Aikaa meni 4 h 12 min ja joitakin sekunteja. Tarkan raportin kirjoitan, kunhan maltan.

Kyllähän se mehut imi. Viimeiset neljä kilometriä haaveilin tästä hetkestä. Tuossa vieressä istunut poika tarjosi mulle vettä. Ai että!

Mitalit ja äidiltä saamat “mitalit”, eli metrilakut, kaulassa. Ilman siskoa juoksusta ei olisi tullut mitään. Hän olisi juossut matkan reippaasti alle neljän tunnin, jos hänen ei olisi tarvinnut vetää mua perässään. Mutta kaikesta tästä lisää myöhemmin.

xoxo, maratoonari-Ele

Jännittää, jännittää ja jännittää

Koko päivä on mennyt jännittäessä. Välillä kykenen ajattelemaan jotakin muuta, mutta sitten se taas jysähtää mieleen. Aion huomenna juosta maratonin! Voi vitsi! Olen haaveillut maratonin juoksemisesta ihan tosissani viimeiset viisi vuotta. Huomenna mä sitten yritän sen juosta. Jostakin syystä mulla on ihan kauhean pessimistinen olo onnistumisen suhteen. Se edellinen kilpailussa juostu epäonnistunut puolimaraton kummittelee mielessä. Polveakin on vihlonut viimepäivät ihan omituisesti. Ihan kuin suonta vetäisi. Siitä tulikin mieleen, että tämän päivän magnesiumit on ottamatta.  Polveen ei kuitenkaan satu kävellessä tai muutenkaan, joten ehkä se ei ole mitään vakavaa.

Juoksunumerot haettu.

Huomenna tuonne, 42 195 m juoksua ja takas tuonne.

Tänä iltana agendalla tällaista

Nyt vielä varovaisia venytyksiä, magnesiumia ja unta. Juoksuvaatteet on vielä valitsematta. Ehtii sitä huomennakin.