to top

Kehopositiivisuus on hyvinvoinnin edellytys

Kävin tällä viikolla pitkästä aikaa juoksulenkillä. En ole voinut juosta juuri lainkaan edeltävään kahteen vuoteen takareiden vamman vuoksi. Tuolla lenkillä mieleeni pulppusi erinäisiä muistoja vuosien varrelta.

Yhtäkkiä muistin maratonkesän, jolloin treenasin ihan hullunlailla. Muistin sen rintalastan alla möykkynä painaneen olon, jota juoksin karkuun. Ja sen, kun tuntui, että henki ei ahdistukselta kulje, vaikka kuinka yritin hengittää rauhallisesti. Muistin, miltä tuntui juosta ensimmäistä kertaa kireissä urheilutrikoissa (alastomalta). Muistin ne monet endorfiinipöllyt, jonka alle ahdistukset aina hetkeksi jäi. Muistin myös sen, kun huomasin luonnon parantavan voiman. Hoksasin kuinka lenkillä ajatukset asettuivat oikeille paikoilleen ja asioihin löytyi ratkaisuja. Vähitellen tahti hellitti ja pystyin rauhoittumaan luonnossa ilman, että piti juosta itseäni karkuun.

Minä vuonna 2013

Keskiviikkoisella lenkillä iloitsin siitä, etten tarvitse juoksua enää samoihin tarkoituksiin kuin ennen. Nyt osaan käsitellä tunteitani ja uskallan näyttää ne, eikä minun tarvitse yrittää juosta tunteita ulos kehostani. Uskallan myös tutkia, mistä mikäkin tunne johtuu ja antaa niille aikaa mennä ohi.

Helpottuneena ajattelin, että onneksi en enää tarvitse juoksua itseni rankaisemiseen. Saatoin rangaista itseäni viikonloppuna syödystä karkkipussista tai siitä, etten ollut päivään urheillut. Tuohon aikaan kävin joka päivä puntarilla ja painon piti olla alle 58 kiloa. Mitä vähemmän puntari näytti, sitä tyytyväisempi olin. Hetken.

Ennätysmaratonin viimeiseltä kilometriltä

Olen niin onnellinen siitä, että liikunta ei ole enää pakonomaista suorittamista ja itseni kurittamista, vaan liikkumisen iloa. Onneksi en enää vietä jatkuvasti aikaa peilin edessä etsien uusia virheitä vartalostani. Nykyään olen tyytyväinen siihen, että minulla on terve keho, jota saan liikuttaa. Mielestäni näytän nyt paljon paremmalta kuin silloin kuihtuneena ja onnettomana.

Väitin pitkään, että en ole koskaan laihduttanut. Enhän minä varsinaisesti laihduttanut, minä vain kontrolloin neuroottisesti kaikkea tekemisiäni. Mielestäni tuossa oli selvä ero. Liikuin ainakin tunnin joka päivä, useimpina kaksi tai kolme. En sallinut itselleni yhtään ylimääräistä suupalaa, mutta jos sallin, niin sitten piti urheilla pikkuisen enemmän ja kovemmin.

Näitä vastaavia kuvia löytyy noilta ajoilta kymmeniä ja kymmeniä. Kehut ja ihailu pitivät minut kasassa, vaikken uskonut niitä. Niistä tuli hetkeksi hyvä mieli. En pitänyt itseäni minään enkä koskaan riittänyt itselleni.

On mahdotonta kertoa, miten tuosta kaikesta pääsee eroon. Ei ole mitään tiettyä polkua, jota kulkemalla oppii suhtautumaan itseensä armollisesti. Itse koen, että tässäkin minua on auttanut terapia ja mielen syvyyksien penkominen. Pitkään luulin, että jos uskallan antaa tunteiden tulla ja riisua suojamuurit, niin sieltä paljastuisi jotain niin rumaa, etten pystyisi elämään sen rumuuden kanssa. Pelkäsin paljastuvani ja pelkäsin, että kontrolli pettää, mutta en ollut uskaltanut ajatella, mitä alta oikeasti löytyy.

Haarniskan alta löytyi se, kuka nyt olen. Ihan tavallinen nainen, joka nauttii elämän pienistä onnenhetkistä, jota urheilu ja itsensä tarkkailu ei enää taluta. Ei löytynyt mörköä eikä luurankoja, vaan kuoren alta löytyi kyky rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Viime aikoina on puhuttu paljon kehopositiivisuudesta. Asiasta on käyty juupas-eipäs-keskustelua ja tämä ymmärretään usein ihan väärin. Kehopositiivisuus mielletään ylipainoisten epäterveellisten elämäntapojen puolustamisena. Sitä se ei ole.

Timmin vartalon takana oli onneton nainen.

Mielestäni olen oivaltanut omassa elämässäni, mitä kehopositiivisuus tarkoittaa.  Löydettyäni itsestäni kehopositiivisen suhtautumisen, samalla löysin tasapainon elämääni ja aidosti terveet elämäntavat. Kohdallani kehopositiivisuus edellytti myös sitä, että hyväksyin itseni sellaisena kuin olen.

Olen sitä mieltä, että oman kehon kaltoinkohtelun takana on rikkinäinen mieli. Mieli täytyy korjata ensin, löytää rakkaus sitä elämänsä tärkeintä ihmistä kohtaan ja vasta sitten voidaan keskittyä terveellisten elämäntapojen opetteluun. Ja sitä paitsi uskon näiden terveellisten elämäntapojen löytyvän kuin itsestään siinä vaiheessa, kun pitää itseään sen verran arvokkaana, että antaa luvan pitää itsestään parasta mahdollista huolta.

  • Kerttu

    Erityisen ihanasti kirjoitettu tuo viimeinen lause: “…kun pitää itseään sen verran arvokkaana, että antaa luvan pitää itsestään parasta mahdollista huolta.” Kiteyttää tekstin ytimen!

    July 30, 2018 at 1:04 am Reply
  • Amtsi

    Kiitos kun kirjotat näitä juttuja. 🙏🏻 Tunnistan jälleen vähän turhankin hyvin itseni. Sä oot jotenkin niin ihanan aito ja upee! 😊👌🏼

    July 30, 2018 at 7:42 am Reply
  • Laura K.

    Muistan tuon jumppasalissa otetun kuvan. Aina sitä ihailee timmejä kroppia, vaikkei itsellä olisikaan haaveita näkyvistä vatsalihaksista tai tietäisi että omalla kohdalla se olisi mahdotonta. Sitä ei vaan tosiaan tiedä koskaan mitä sen “timmin” kropan takana on. Minusta olet niin rohkea siinä, että olet uskaltanut tuoda esille sen että vaikka kaikki näyttää hyvältä, totuus voi olla toinen. Ei onni ole vain kiinteä ulkokuori, onnellisuus todella lähtee siitä että elää sellaista elämää kuin ITSE haluaa. Mulle tekee niin tiukkaa se että eläisin omien arvojeni mukaisesti; pääsen “helpommalla” kun menen muiden mukana ja jätän omat, aidot halut taka-alalle. Sitä herätystä kaipaisin elämääni joka antaisi todella sitä potkua perseelle.

    August 12, 2018 at 2:04 pm Reply

Leave a Comment