Saavuimme Kiilopäälle päivää ennen vaellukselle lähtöä. Nukuimme yön Hotelli Niilanpäässä. Tuntui aika tarpeelliselta laskea vähän kierroksia ennen reissua ja vihdoinkin orientoitua rauhassa edessä olevaan retkeen. Kaamos on ollut tänäkin vuonna minulle vaikea, ja lisäksi elämä on jälleen heittänyt erinäisiä haastekertoimia eteen, joiden vuoksi voimat on ollut vähissä ja mieliala matalalla. Tällaisissa tilanteissa vaellusreissu tuntuu lähes pelastukselta. Totaalinen katoaminen muutamaksi päiväksi muiden ihmisten saatavilta tuntuu niin hyvältä. (Ja reissun jälkeen jatkuvien ärsykkeiden pariin palaaminen ihan hirveältä.)
Olin siis henkisesti aivan lopussa ennen lähtöä, mutta onnellinen siitä ajatuksesta, että tiesin pääseväni luonnon syliin lepäämään. Tiesin, että sopiva fyysinen rasitus tekee hyvää ja sen, että vaellustemme tahti on aina sopivan leppoinen, jolloin aikaa jää myös palautumiselle.
Jännitys hellitti heti liikkeelle lähdettyä
Rami oli varannut meille etukäteen Kiilopään varustevuokraamosta liukulumikengät ja ahkiot, jotka saimme noutaa aamukymmeneltä. Ennen varusteiden hakemista söimme hotelliaamiaisella niin paljon kuin vain napoihimme mahtui, että varmasti jaksaisimme hiihtää.
Minua jännitti edessä oleva vaellus, koska en oikein tiennyt mitä odottaa. Pakkasimme innoissamme ahkiot ja yritimme samalla miettiä sopivia vaatteita, joissa lähteä liikkeelle. Päivä oli tuuleton ja pakkasta oli -17 astetta. Päätin lähteä seuraavassa varustuksessa: kerrasto, vaellushousut, itse neulottu villapaita ja kuoritakki.
Lähdimme puoli yhdentoista aikaan liikkeelle. Minä edelleen ihan jännätärinöissäni. Aluksi ahkion liike tuntui nykimisenä lantiolla, kunnes opin myötäilemään sen liikettä ja pulkka kulki perässä aivan huomaamattomasti. Alle puolen kilometrin hiihtämisen jälkeen oli jo hiki ja kuoritakki piti riisua pois. Samalla myös jännitys hellitti ja aloin olla taas minä – onnellinen ja ympäristöä ihmettelevä Elina. Luonnossa olen onnellisimmillani, siitä ei vain pääse mihinkään.
Tutulla reitillä ei tarvita karttaa
Reitti Kiilpäältä Rautulammelle oli meille aiemmilta vaelluksilta tuttu eikä karttaa tarvittu. Maisema näytti talviasussaan aivan erilaiselta kuin syksyllä. Kirkkaalla säällä saimme ihastella horisontissa siintäviä Nattasia ja taivasta, jonka väri vaihteli kaamoksen viimeisenä päivänä.
Ensin kiipesimme Niilanpäälle, siitä Rautupäille ja lopuksi laskettelimme Rautulammen tuvan pihaan. Matka eteni aika vaivattomasti eikä muutama viikko aiemmin nyrjäyttämäni nilkka pahemmin vihoitellut. Tätäkin olin jännittänyt. Pidimme matkalla vain yhden lyhyen juomatauon.
Päätimme nukkua ensimmäisen yön Rautulammen uudessa autiotuvassa. Teimme laverin alapetiin punkat ja kävimme vähän käppäilemässä tuvan pihapiirissä. Aika pian huomasimme, että tupaa lähestyy pariskunta. Saksan kielen kuuloista (ei ollut kuitenkaan saksaa) puhuva pariskunta aikoi myös yöpyä seuraavan yön tuvassa. Kaivelimme ahkioistamme termareihin aamulla tekeytymään laitetut lounaat, joita ryhdyimme syömään nälkäisinä hengitys kylmässä tuvassa höyryten. Toinen pariskunta oli selvästi kylmissään, joten he laittoivat tulet kamiinaan.
Pimeydestä tupaan pölähti iloinen retkeilijä
Emme olleet juttutuulella eikä ilmeisesti toinenkaan pariskunta ollut. Kömmin punkkaani lukemaan kirjaa, jonka ostin lentoasemalta (Haruki Murkakami: Komtuurin surma). Uskaltauduin ostamaan kirjan, koska ohi kulkenut mukavan näköinen nainen suositteli sitä. Hän oli kuullut, että pohdiskelin ääneen olisikohan kirja hyvä enkä löytänyt kirjakaupasta mitään muuta kiinnostavaa kirjaa, jota en olisi ennestään lukenut. Kirja oli paksu (yli 800 sivua) ja kentällä ensimmäisen luvun lukemisen jälkeen olin koukussa. Oli ihana tunne, kun tiesin, että luettavaa riittäisi moneksi päiväksi.
Illan edetessä pimeydestä pölähti tupaan vielä yksi retkeilijä. Hän oli silminnähden onnellinen päivän etapistaan ja kertoili innoissaan havainnoistaan ja kokemuksistaan. Hänen innostuksensa tarttui meihin. Tyyppi oli hauskaa seuraa. Kirjat jäivät syrjään, kun siirryimme pöydän ääreen vaihtamaan kokemuksia retkeilystä. Sovimme aamuksi yhteisen herätysajan ja painoimme päät yhteisestä sopimuksesta tyynyyn kymmenen aikaan. Tämä oli oikein hyvä ensimmäinen retkipäivä!
Ihanaa luettavaa, mukavaa reissua!
Nykyään tulee niin harvoin kommentteja blogiin, niin näistä kyllä ilahtuu. Kiitos! Kiva kuulla, että tykkäsit.
Moikka! Mä oon niin odottanut sun juttuja ja yövuoroa ilahduttaa kovasti että nyt on useampi kerralla luettavaksi. Reissun startti kuulostaa mahtavalle, ja tosiaan luonto on paras lääke moneen hommaan! Kaikkea hyvää alkaneelle vuodelle!
Onpa kiva kuulla! 🙂
Apuuuaaaa! Täällähän on “tuttuja”. Jälleen kerran on pakko todeta: maailma on pieni :D. Olin etsimässä infoa kalottireitistä ja törmäsin blogiin. Mukavaa luettavaa. Taidan jäädä seurailee.
P.s laitoin linkin omiin retkikuviin ja videoihin(saa ihastella mutta ei oo pakko :D)
No heeei! Hauskaa, että löysit tänne! Ja kiitos vielä poppareista! Kävin katsomassa sun kuvat. Olipa hienoja!