Luirojärveltä Kotakönkäälle

*Sisältää mainoslinkin

Ensimmäisen päivän kertomus
Aittajärveltä Jyrkkävaaraan
Jyrkkävaarasta Muorravaarakkaan
Muorravaarakasta Luirojärvelle

Menin illalla jännittynein mielin nukkumaan edellisenä päivänä kipeytyneen jalkani kanssa. Jalka tuli uniin ja heräilin yöllä kuulostelemaan tuntemuksia. Heräsin tai kuvittelin herääväni siihen, kun kantapää osui riippumaton reunaan ja se teki kipeää. Varpaita myös palelsi yöllä villasukista huolimatta.

Aamulla nappasin heti herättyäni maksimiannoksen särkylääkettä ja kipu hälvenikin sillä melko tehokkaasti. Aamu oli harmaa ja sumuinen, ja siksi jotenkin erityisen kaunis. Kun luonto on ruskan väreissä, niin harmaalla säällä nuo värit oikein loistavat. Sumussa on aina jotain taikaa. Harmittelin aamulla, kun en edellisenä mielettömän kauniina iltana ottanut ainuttakaan valokuvaa Luirojärveltä. Tänään järven toista rantaa ei erottunut, saati tuntureita sen takana.

Liikkeelle taas.
Luirojärvi sumuisena aamuna – tuntureita ei näy.

Aamulla päätimme lähteä yrittämään Kotakönkäälle, jonne matkaa olisi arviomme mukaan noin 17 kilometriä. Minua edessä oleva matka jännitti, mutta sovimme, että pidämme paljon taukoja ja muutamme tarvittaessa suunnitelmaa.

Lähdimme leppoisasti matkaan. Mieli oli jotenkin tosi hyvä kivuista ja epävarmuudesta huolimatta. Pysähtelimme kuvaamaan ja pidimme taukoja normaalia useammin. Reitti oli kaunis ja ruskan värit oikein leimusivat.

Välihuili

Aluksi jalka ei ollut lainkaan kipeä, mutta Buranan vaikutus alkoi vähitellen hiipua ja kipu palasi sen mukana. Otin seuraavan kipulääkeannoksen kuuden tunnin päästä ja kipu ehti yltyä tuossa välissä melko kovaksi.

Pidimme lounastauon tunturin laella, koska ihmeeksemme silloin ei tuullut yhtään. Yleensä tuntureilla tuulee, mutta nyt oli aivan hiljaista ja tyyntä. Näimme kaukaa, miten sadepilvet tulivat kohti ja taivaalle ilmestyi sateenkaari. Saimme muutaman pisaran niskaamme, muttei enempää.

Mun rinkka: Jack Wolfskin Denali 85 (miesten malli).

Tunturilta laskeuduimme ensin kosteikkoalueelle ja sieltä kangasmetsään. Reitti kulki kohti Padagovan tulipaikkaa. Aloin olla jo todella kipeä ja väsynyt. En voinut kipeän jalkani vuoksi kävellä polulla, koska juuret ja kivet tekivät todella kipeää. Kävelin polun vieressä varvikossa. Tuntui kuin olisin kävellyt sumussa tai puoliunessa. Kipu sai pään vähän sekaisin. Padagovalla pidettiin juoma- ja neuvottelutauko. Pohdimme, pistäisimmekö leirin siihen, vai kävelisimmekö vielä viimeiset pari kilometriä loppuun asti. Rami ehdotti rommihömpsyä ja ihmettelin, miten noin hyvä idea ei ollut tullut aiemmin edes mieleen. Hörppäsin kunnon siivun, joka nousi välittömästi päähän. Sen voimin jaksoin painella ikuisuudelta tuntuvan matkan Kotakönkään laavulle asti.

En voinut kipeän jalkani vuoksi kävellä polulla, koska juuret ja kivet tekivät todella kipeää. Kävelin polun vieressä varvikossa.

Viimeinen kilometri Kotakönkäälle kulki vaivalloista kivikkoa ja tuntui, ettemme tule koskaan perille, vaikka nuotion haju tuli jo nenään. Saapuessamme Kotakönkään laavulle kello oli jo yli kuusi. Pitkä päivä oli taas tullut taivallettua.

Pienen lepohetken jälkeen leiri täytyi pystyttää, koska ilta oli jälleen kovaa vauhtia pimenemässä. Iltaruualla olin tietysti nälkäisenä jo syönyt oman valmispussiruokani, kun Rami vasta keitteli vettä. Ramin ruokapussi oli pilaantunut. Selvitimme asiaa retken jälkeen ja ilmeni, että joskus hyvin harvoin voi käydä niin, että pussiin tulee reikä, jota silmillä ei voi havaita ja tällöin ruoka pilaantuu. Retkiruokavalmistajan reklamaatioprosessi hoidettiin todella esimerkillisesti. Aion jatkossakin syödä Summit to Eat -ruokia, tästä ei jäänyt mitään kammoa. Pilaantunut ruoka maistui kemialliselta eikä sitä voinut syödä. Olin tilanteesta järkyttynyt, kun kuvittelin omalle kohdalle tuota kohtaloa, että jäisin ilman lämmintä ruokaa. 😀 Rami ei kuitenkaan ollut moksiskaan. Söi vähän jotain pientä. Minä jatkoin tilanteen kauhistelua, johon Rami alkoi kyllästyä. “Usko jo, mä oon ihan ok.” Onneksi ruokaa oli sen verran yli, että asia ei tuottanut ongelmaa. Opin tästä kuitenkin sen, että jatkossa otan ainakin yhden ylimääräisen annoksen mukaan. Koskaan ei voi tietää, jos sattuu jotakin.

Reitti: Luirojärvi–Kotaköngäs
Matka: 18 kilometriä
Matka yhteensä: 63,60 kilometriä

Muorravaarakasta Luirojärvelle

Ensimmäisen päivän kertomus
Aittajärveltä Jyrkkävaara
Jyrkkävaarasta Muorravaarakkaan

Aamu Muorravaarakassa avautui harmaana ja koleana, kuten sääennuste oli luvannut. Yö oli ollut lämmin ja Rami oli kerrankin nukkunut hyvät yöunet eikä hän ollut palellut lainkaan. Minä nukuin hyvin, kuten aina ja minulla oli yöllä suorastaan liian lämmin.

Aamutoimien aikana tiputteli vähän vesipisaroita. Meidän suunnitelmanamme oli kivuta tuntureiden yli Luirojärvelle. Harmaa sää harmitti, koska pilvisellä säällä maisemat jäävät näkemättä. Heti leirin purkamisen jälkeen pääsimme ylittämään Muorravaarakanjoen. En pidä ylityksistä ja aamulla ne tuntuvat vielä asteen verran kirpsakammilta.

Joen ylityksen jälkeen lähdimme kulkemaan Lumikurun suuntaan. Heti liikkeelle lähdettyämme taivas kirkastui ja aurinko tuli näkyviin kuin tilauksesta. Kipusimme Lumikurua ylös asti, josta laskettelimme Pälkkimäojalle ja sieltä kuljimme Luirojärven suuntaan. Viime kerralla ihastuin Lumikurun vehreisiin maisemiin eivätkä ne jättäneet tälläkään kertaa kylmäksi, vaikka tällä kertaa kuljimme sen toiseen suuntaan. Tunturille kiipeäminen oli raskasta, mutta kaiken sen vaivan arvoista. Näkymät olivat jälleen niin mielettömät. Pysähtelin jatkuvasti ja käännyin ihastelemaan maisemaa.

Edessä Lumikuru
Ylhäällä!

Tuntureilta alas tiputellessa vasen jalka kipeytyi vähitellen. Pidimme lounastauon Pälkkimäojan varressa. Pälkkimäojan laavulle asti käveleminen oli vielä siedettävää, mutta siitä Luirojärvelle, viimeiset neljä–viisi kilometriä oli täyttä tuskaa. Viimeiset pari kilometriä kuljin kyyneleet silmissä ja vuorotellen kiroillen. Ärsytti katsoa edellä kulkevan Ramin kevyttä ja kivutonta askelta, kun itsellä tuntui kantapään alla olevan puukko pystyssä. Teki mieli heitellä Ramia pikkukivillä, mutta sen sijaan käyttäydyin kuin aikuinen nainen eli kiukuttelin kuin pikkulapsi.

Alhaalla siintää Pälkkimäoja.

Päivän vaellukselle tuli pituutta ja kestoa (viisi tuntia), varsinkin kun minun loppumatkan vauhti oli mallia etana. Luirojärvelle päästyämme otimme hetken huilin tuvan portailla ja pähkäilimme leiripaikkaa. Olimme etukäteen ajatelleet, että menisimme järven toiselle rannalle tulipaikan läheisyyteen, mutta mua ei kiinnostanut a) kävellä enää metriäkään, b) joen ylitys eikä c) toinen ilta ja aamu ilman huussia. Luirojärven tuvan takana olevan tulipaikan vieressä ei ollut teltan telttaa, joten päätimme pistää leirimme siihen.

Ripustimme riipparit puihin ja kiistelimme siitä, kumpi hakee polttopuut. Rami pääsi asialle, koska minä vetosin jalkakipuun. Ilta viileni taas nopeasti ja pimeni samaa vauhtia. Istuimme nuotion lämmössä ja söimme tukevat iltaruuat. Jalka oli levossakin todella kipeä, kuuma ja suorastaan tulehtuneen oloinen. Nappasin maksimiannoksen buranaa, joka vei kivun pois ja toivoin parasta aamua ajatellen. Nukkumaan mennessämme emme vielä tienneet seuraavan päivän reittiä. Päätimme katsoa aamulla, miltä mun jalka tuntuu ja miettiä sen mukaan. Vaihtoehtoina olisi Tuiskukuru tai Kotaköngäs.

Reitti: Muorravaarakka–Luirojärvi
Matka: 17,10 kilometriä
Matka yhteensä: 45,60 kilometriä

Tämän reissun kaunein reitti

1. vaelluspäivä: Vuoden odotetuimman reissun ensimmäinen päivä
2. vaelluspäivä: Täydellinen kahvihetki maisemapaikalla
Ramin mietteitä vaelluksestamme
3. vaelluspäivä: Sumussa ja sateessa maisemia ihaillen
4. vaelluspäivä: Aavetietä Hammaskurulle
5. vaelluspäivä: Maisema, joka sai liikuttumaan kyyneliin

Yö meni vähän katkonaisesti. Kuuselan kämpän pihassa olevasta teltasta kantautui melkoinen kuorsaus. Tuntui kuin tanner olisi tärissyt kuorsauksen voimasta.

Aamulla heräsin siihen, kun kuukkeli istahti teltan katolle ja lehahti aina uudestaan lentoon.

Tällä kertaa Luirojärveltä lähteminen ei tuntunut ankealta ja siltä, että reissu on kohta ohi. Nyt emme aikoneet mennä samaa reittiä kuin aina ennen, eli Tuiskukurun kautta Suomunruoktuun. Tällä kertaa olimme menossa Kotakönkäälle. Pääsisimme taas sellaisiin maisemiin, joissa emme olleet vielä koskaan käyneet. Olo oli innostunut, koska olimme kuulleet, että paikka on hieno.

Aamupuuhat. Teltta on jo purettu, kamat odottavat rinkkaan pääsyä.

Rinkka ja minä valmiina päivän marssirupeamaan.

Reitti Kotakönkäälle oli upea ja monipuolinen. Aluksi oli metsää, sitten suota, tunturimaisemaa ja joen vartta. Kävelimme hyväntuulisina läppää heittäen ja vitsaillen. Minulla oli jälleen onnellinen ja kiitollinen olo siitä, että pääsimme kokemaan näin hienon reissun.

Olisin voinut jäädä reitin korkeimmalle kohdalle pitkäksikin aikaa ihmettelemään edessä avautuvaa maisemaa, mutta ylhäällä tuuli niin kovaa, että Ramille tuli kylmä ja hän paineli suoraa tietä alas. Mä viivyttelin, annoin tuulen pyörittää hiuksia ja fiilistelin maisemia ja tunnelmaa. Yritin tallentaa kaikkea sitä ympäröivää näkyä mieleeni.

Matka Luirojärveltä Kotakönkäälle oli aika pitkä, tämän reissun pisin. Yhteensä reilut 17 kilometriä. Upeat ja vaihtelevat maisemat saivat pysymään koko matkan mielenkiinnon yllä. Koko ajan tuntui vain tulevan upeaa ja erilaista maisemaa. Tämä pätkä oli ehkä reissun paras mun mielestä.

Pakotin Ramin yhteiskuvaan.

Kotakönkäällä oli paljon retkeilijöitä telttoineen. Siellä on laavu ja huussit, mutta tupaa ei ole. Alue on aika iso ja kumpuileva, siksi telttapaikan etsimiseen meni aikaa. Lopulta saimme oikein hyvän paikan rauhallisesta paikasta hiukan syrjemmältä.

Menimme laavun ääreen iltaruokahommiin, koska teltan luona oli jälleen polttaiaisia niin paljon, ettei siellä pystynyt olemaan. Laavulle kerääntyi muitakin. Istuimme siinä vaihtuvassa seurassa pimeäntuloon saakka. Seura oli oikein hyvää. Vaihdoimme retkeilykokemuksia ja keskustelimme myös urheilusta.

Tämä oli reissun seitsemäs päivä, kuudes kävelypäivä ja viimeinen ilta. Ei ollut yhtään sellainen olo, että mieli kaipaisi jo arkeen, täällä oli hyvä olla. En kaivannut mitään.

Telttaan kömmittyämme alkoi reipas sade, kohta välähti salama ja ukkonen jyrähti. Pelästyin, sillä olimme juuri hetki sitten nuotiolla puhuneet ukkosen voimasta ja siitä, kuinka avuton ihminen on sen edessä keskellä luontoa. Kokenut retkeilijämies kertoi pelottavan kokemuksen siitä, kun hän oli joutunut myrskynsilmään. Onneksi salama ja jyrähdys jäi yhteen kertaan. Sanoin Ramille rakastavani, ristin käteni ja nukahdin.

Päivän reitti: Luirojärvi – Kotaköngäs
Matka: 17,30 kilometriä
Vaelluksen kesto: 4 h 43 min
Nousumetrit: 271 metriä

Maisema, joka sai liikuttumaan kyyneliin

1. vaelluspäivä: Vuoden odotetuimman reissun ensimmäinen päivä
2. vaelluspäivä: Täydellinen kahvihetki maisemapaikalla
Ramin mietteitä vaelluksestamme
3. vaelluspäivä: Sumussa ja sateessa maisemia ihaillen
4. vaelluspäivä: Aavetietä Hammaskurulle

Heräsimme kymmenen aikaan siihen, kun tuvan pihalta kuului ääniä. Unenpöpperössä mietin, mistä äänet voivat tulla, kunnes tajusin, että jotkut ovat lähteneet aikaisin liikkeelle ja ovat nyt tuvan pihalla tauolla.

Tämäkin aamu oli kaunis ja aurinkoinen, mutta hyttyset olivat heti aamusta kiusana. Hyttysten läsnäolo sai aamutoimiimme vauhtia ja suoriuduimme lähtövalmisteluista ennätysajassa.

Tämän nähdessäni mielessä kaikui hautajaisissa kuullut sanat: Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tulla. Tässä se näkyi konkreettisesti, vaikka ihmisestä ei ollut kyse.

Saksalaispariskuntaa huvitti, että nukuimme näin myöhään, kun he olivat jo lounaalla. Pariskunta lähti jatkamaan matkaa Anterinmukkaan ja me heidän tulosuuntaan, eli Luirojärvelle. Emme jatkaneet matkaa tietä pitkin, vaan valitsimme mieluummin polun. Tämäkin pätkä oli helppokulkuista polkua ja matka eteni aika nopeasti.

Pidimme lounastauon jonkun puron varressa. Lounastauko ei ollut kovin rentouttava eikä pitkä, koska hyttyset olivat jälleen kiusanamme.

Värit!

Maisemat oli lähes koko matkan upeat. Luirojärven ilmestyttyä näkyviin ihan liikutuin siitä maisemasta, se oli niin vaikuttava. Vieressä kohosi Sokosti jylhänä, edessä Luirojärvi ja tuntureita kumpuili jälleen silmänkantamattomiin. Tämäkin oli yksi lempimaisemista. Niitä tuntui tällä reissulla olevan monta. Tästä vaelluksesta jäi mieleen monta hyvää hetkeä ja se onnellisuuden tunne, joka mulla oli koko reissun ajan. Ehkä hyvä mieli värittää kaikkeen pienen kultareunuksen.

Saavuimme Luirojärven Hilttonin pihaan joskus neljän maissa ja totesimme jälleen, että tämä paikka on kuin leirikeskus. Niin paljon oli ihmisiä. Luirojärven tupa on monen suositun reitin varrella ja tuvan pihapiirissä on sauna, joka myös lisää paikan suosiota.

Olimme Ali Leiniön videoista nähneet, että hän on leiriytynyt monesti järven rannassa olevan tulipaikan läheisyyteen, joka on tuvasta pienen matkan päässä. Jätimme rinkat Hilttonin pihaan ja lähdimme katsastamaan tuon paikan.

Paikka oli kaunis, mutta tulipaikalla ei ollut huussia ja parhaalla maisemapaikalla oli jo teltta pystyssä, joten päätimme palata Hilttonille ja leiriytyä johonkin tuvan pihapiiriin. Pihapiiri on tosi iso, eli sieltä kyllä varmasti jokaiselle löytyy oma rauhallinen sopukka. Leiriydyimme lähelle Kuuselan kämpän tupaa.

Illan vietimme jälleen ulkosalla. Tällä kertaa ilma taisi olla sen verran viileä ja tuulinen, että hyttyset pysyivät poissa. Luirojärvi on kyllä todella kaunis paikka etenkin näin syksyllä. Talvella se ei näyttänyt kauheasti miltään.

Päivän reitti: Hammaskuru – Luirojärvi
Matka: 13 kilometriä + 2 kilometriä telttapaikan haeskelua
Vaelluksen kesto: 3 h 51 min
Nousumetrit: 153 metriä

5. vaelluspäivä: paluumatkalla

Lue ensin:
”Voi olla, että reissu jää tekemättä”
Ensimmäisen talvivaelluksen ensimmäinen päivä
Talvivaellus: Päivä paikoillaan
Tiukkaa nousua ja taistelua suolla
Neljäs vaelluspäivä: peseytyminen on vaellusreissujen luksusta

Yöllä taisi olla pakkasta, sillä jouduin ensimmäistä kertaa laittamaan makuupussini vetoketjun kiinni. Varaustuvan puolella olleet saksalaiset lähtivät matkaan todella aikaisin. Ihmettelin, miten he jaksoivat, vaikka valvoivat meitä myöhempään ja nuotiolla heillä kiersi rommipullo.

Heidän lähtövalmisteluista ei kuulunut juuri mitään ääntä. Havahduin siinä vaiheessa, kun he olivat jo täysissä varusteissa lähdössä. Pakkasyön jälkeen olikin fiksua lähteä aikaisin liikkeelle, etenkin kun he olivat liikkeellä lumikengillä.

Me heräsimme vasta pari tuntia saksalaisten lähdön jälkeen ja söimme aamupalamme jälleen aivan kaikessa rauhassa. Mulla oli pinna jälleen kireällä. Tällä kertaa tunnistin syyn lähtevän ihan itsestäni.

Lähdimme puoli yhdentoista aikaan matkaan. Ilma oli vielä tuohon aikaan jonkin verran viileä yön jäljiltä. Lähdimme taapertamaan samaa reittiä takaisin, mistä olimme edellisenä päivänä tulleet.

Tämä se minua hiersikin. Olisin niin halunnut päästä syvälle puiston sydämeen. Olisin kaivannut niihin upeisiin maisemiin, joihin rakastuin viime syksynä, mutta eipä näille säille voi mitään. Sinne ei olisi mitään asiaa näillä varusteilla eikä varmasti millään muillakaan varusteilla näillä sohjokeleillä.

Odottelin myös sitä syvää rentoutumista ja mielenrauhaa, jonka viime reissulla saavutin. Nyt arki ei vain hellittänyt otteestaan eikä kireys helpottanut. Pitkä ja jälleen liian intensiivinen kevät verotti. Edellisellä reissulla olin jo valmiiksi levännyt pitkän kesäloman jälkeen.

Pakkasyön jälkeen moottorikelkan jälki oli liukas ja liukulumikengät liukuivat kivasti. Nautin kulkemisesta ja meninkin omaa vauhtiani edeltä ja välillä pysähtelin odottelemaan Ramia, jonka eteneminen oli hidasta kipeiden kantapäiden takia.

Siinä hiihtäessä annoin asioiden järjestyä päässä ja yritin saada kireyttä helpottamaan. Ihailin luontoa ja sitä valkoisen ja sinisen värin ihanaa kontrastia. Puun oksalta lehahti lentoon upea valkoinen lintu, kuulin myöhemin, että se oli riekko. Sää lämpeni matkan edetessä, olisi hyvin voinut hiihtää t-paidassa ja shortseissa.

Tällä kertaa matkaan meni Ramin eilen arvioima aika: 2,5 tuntia. Olimme hyvissä ajoin perillä ja jälleen oli koko pitkä päivä aikaa. Päivä oli todella kuuma. Lojuimme tuvan kuistilla ja katselimme kun kärpäset parittelivat. Enää ei harmittanut mikään.

Aika kävi niin pitkäksi, että lapioimme käytävän huussille. Siinä tuli hiki ja saimme tapettua aikaa. Urakan jälkeen palasimme takaisin kuistille vaaka-asentoon. Ihanaa kiireettömyyttä. Tällä kertaa tuvalle ei tullut ketään muita.

Neljäs vaelluspäivä: peseytyminen on vaellusreissujen luksusta

Lue ensin:
”Voi olla, että reissu jää tekemättä”
Ensimmäisen talvivaelluksen ensimmäinen päivä
Talvivaellus: Päivä paikoillaan
Tiukkaa nousua ja taistelua suolla

Nukuimme jälleen kellon ympäri. Tämä näyttää olevan vaelluksillamme enemmän sääntö kuin poikkeus. Rami oli mielestäni hiukan aamuäreä, vaikka hän kiisti kaiken. Hän loi mulle äreydellään kiireen tunteen. Aloin itse äksyillä. Äreys taisi johtua ihan allekirjoittaneesta.

Suoritimme joka aamuiset rutiinit: valmistimme aamupalat, pakkasimme rinkat, täytimme vesipullot ja laitoimme tuvan valmiiksi seuraavia varten. Olimme puoli yhdentoista aikaan valmiita lähtemään. Rami arvioi, että matkaan menisi 2,5 tuntia aikaa. Minä arvioin puoli tuntia enemmän.

Matka sujui yllättävän mukavasti. Yöllä oli ollut sen verran kylmä, että hanki kantoi. Reitin korkeimmalla kohdalla törmäsimme Suomunruoktun tuvalla tutustumaamme maastopyöräilijämieheen. Hän kertoi, että öykkäröivä mies majailee Luirojärven tuvan läheisyydessä. En olisi halunnut enää tällä reissulla törmätä tuohon negatiivista energiaa ympärilleen levittävään hahmoon.

Siinä rupatellessamme Tuiskukurun suunnasta tuli kolme Metsähallituksen moottorikelkkaa. Heidän tasoitettua ladun loppumatka sujui kevyesti. Ensimmäistä kertaa liukulumikengät peräti liukuivat.

Minä arvioin matkan keston oikein. Meillä meni matkaan aika tarkalleen kolme tuntia. Loppumatkasta hanki upotti sen verran, että viimeiset muutamat metrit kahlattiin taas syvässä kinoksessa. Aurinko oli jälleen paistanut koko päivän lämpimästi. Olimme hiihdelleet pelkissä paidoissa ja siitä huolimatta hiki valui noroina.

Luirojärvellä ryhdyimme heti lämmittelemään saunaa. Tuvalla ei ollut ketään ja nautiskelimme kahdestaan hiljaisuudesta. Saunan lämmittämiseen meni aika kauan aikaa, koska puut olivat märkiä. Öykkäröivä mies pörhälsi paikalle kesken saunan lämmityksen jälleen huutamaan meille. Hän arveli, että olisimme tehneet hänestä valituksen. Metsähallituksen miehet olivat käyneet huomauttamassa tälle hänen käytöksestään. Hänestä oli ilmeisesti tehty useampia valituksia. Tämä kohtaaminen päättyi kuitenkin hyvässä hengessä ja jäimme hyvillä mielin lämmittämään saunaa.

Viimeksi Luirojärvellä ollessamme saunoimme kiireellä, koska saunojia oli niin paljon. Tällä kertaa saimme saunoa aivan kaikessa rauhassa. Oli ihanaa nauttia täydellisen lempeistä löylyistä ilman minkäänlaista kiirettä. Tuntui ihanalta pestä itsensä oikein kunnolla. Peseytyminen on vaellusreissujen luksusta.

Luirojärven maisema oli nyt kevättalvella aika halju verrattuna syksyn upeuteen. Syksyllä Luirojärven maisema oli yksi kohokohdista ja nyt se oli vähän pettymys. Tuntui ankealta, että joka paikkaan piti liikkua niillä riivatun suksilla. Iltojen touhut rajoittuvat aika kapealle reviirille. Vaelluskenkiä ei huvittanut laittaa jalkaan, puhumattakaan suksista.

Saunasta tultuamme tuvalle saapui saksalainen perhe, joka majoittui varaustuvan puolelle. Kerroin heille mistä vettä saa, kun näin yhden heistä haahuilevan järven rannalla, missä järvi oli vielä jäässä ja kerroin, että sauna on vapaa. He eivät tuntuneet ymmärtävän kovin hyvin englantia ja jännitin ymmärsivätkö he, että saunaan pitäisi pian lisätä puita, koska muuten se sammuu.

Iltapäivä hujahti jälleen ihan huomaamatta iltaan tekemättä mitään kovin kummallista. Saimme valtavan Luirojärven Hillttonin kahdestaan käyttöömme. Ison tuvan lämmittämiseen meni kauan aikaa. Menimme nukkumaan jo kymmeneltä.

*Olen Jack Wolfskin ambassador ja lähes kaikki vaellusvarusteeni ovat heidän mallistostaan.

Sokostille ja siitä eteenpäin

1. vaelluspäivä: Espoosta Kiilopäälle
2. vaelluspäivä: Kymmenen päivän vaelluksemme toinen päivä
3. vaelluspäivä: Saunomista ja auringonlaskun ihastelua Luirojärvellä

Luirojärvi – Sokosti – Luirojärvi – Pälkkimäojan laavu

Heräsimme Luirojärvellä aurinkoiseen aamuun. Aamutoimet noudattivat tuttua kaavaa: vedenhaku, kahvit ja puurot tulille. Emme olleet lyöneet päivän suunnitelmaa lukkoon ja pallottelimme erilaisia vaihtoehtoja. Vaihtoehtoina oli käydä Sokostilla ilman reppuja ja palata Luirojärvelle tai että pakkaisimme leirin kasaan ja kipuaisimme Sokostille ja sieltä alas kohti Muorravaarakkaa.

Aamupalanuotiolla pohdiskelimme muiden vaeltajien kanssa vaihtoehtoja meidän päivän suunnitelmaksi. Kenenkään mielestä Sokostille kiipeäminen rinkkojen kanssa ei ollut hyvä idea, joten kallistuimme lähtemään sinne vain vesipullon ja patukoiden kanssa. Loppupäivän suunnitelmat jätimme avoimiksi.

Pääsimme melko nopeasti lähtemään, koska aamutoimiin ei tänään kuulunut leirin kasaaminen. Kartta ja kompassi kouraan ja Sokostia kohti. Emme ole aiemmilla reissuilla olleet kovin innokkaita “huiputtajia”, mutta ajattelimme, että onhan se nyt Sokostilla käytävä.

Sää oli upea. Aurinko lämmitti sen verran, että takit piti riisua sitä mukaa, kun kartan korkeuskäyrät piirtyivät tiheämmin. Joka kerta on mahtava havainnoida sitä, miten maasto muuttuu sitä mukaa mitä korkeammalle kiipeää. Luirojärveltä lähdettiin jälleen kosteikon laidasta ensin metsään ja siitä vähitellen kohti korkeuksia. Ensin puut kutistuu, sitten on enää varvikkoa ja lopuksi pelkkää kiveä.

Sokostille kipuaminen todella oli melko vaivalloista, etenkin se ihan viimeinen nousu. Viimeinen rypistys piti mennä lähestulkoon nelivedolla. Huipulla tuuli tietysti navakasti ja piti vetää takki päälle. Maisemat olivat hienot, mutta ei todellakaan reissun hienoimmat. Rami soitti huipulta isälleen ja minä viestittelin perheelleni kuvaterveiset ja sain lapsilta vastauksen, että kaikki on hyvin. ❤️Ainoa asia, jota vaelluksella välillä murehdin, oli se, että jos lapsille sattuu jotakin eikä minuun saada yhteyttä.

Otimme huipulta parit kuvat ja lähdimme pudottelemaan alas vähän pidempää reittiä Jaurutuskurun kautta. Harmittelin hiukan videokameran muistikortin täyttymistä, mutta kuvasin puhelimella maisemat huipulta, jotta saimme vaellusvideollemme myös maisemat talteen.

Sokostin reissuun meillä meni neljä tuntia, kun ihastelimme kaikessa rauhassa maisemia. Palasimme Luirojärvelle iltapäivän puolella nälkäisinä. Laitoimme lounaan järven rannassa ja päätimme ruuan jälkeen ottaa pienet päivälevot ja päättää sen jälkeen loppupäivän kohtalosta.

Nautinnollisten päiväunien jälkeen päätimme, että lähdemme jatkamaan matkaa kohti Pälkkimäojan laavua. Laavulle oli arviolta viisi kilometriä matkaa ja maasto näytti kartalla helpolta. Karttaan meni jälleen hermot, koska kartassa näkyviä risteyksiä ei koskaan tullut. Tuli ärsyttävä fiilis, koska kartassa ei ollut sitä polkua, jota kuljimme ja maastossa ei ollut karttaan merkittyä polkua. Maasto oli kuitenkin ihan tunnistettavaa, eli ei tarvinnut epäillä eksymistä, mutta ärsyttävää se oli joka tapauksessa.

Matka tuntui pidemmältä kuin olimme ajatelleet. Teimme pienen harharetken poromiesten tiluksille ennen kuin löysimme polun, joka vei Pälkkimäojan laavulle. Saavuimme Pälkkimäojalle pari tuntia ennen pimeäntuloa. Laavulla oli kolmen miehen seurue, joiden kanssa rupattelimme nuotion ääressä iltaruoan verran.

Siirryimme hetkeksi viettämään iltaa kahdestaan ennen pimeäntuloa. Istuimme telttamme viereen ojan penkereelle. Katsoimme parasta elokuvaa: virtaavaa vettä. Ilta oli kaunis ja lämpimämpi kuin olisin odottanut. Maisemassa oli ihanaa erämaatunnelmaa, mielestäni tässä oli enemmän taikaa kuin Sokostin huipulla. Tuntui ihanalta, että reissua oli vielä lähes viikko jäljellä. Joka ilta viimeinen ajatukseni oli kiitollisuus siitä, että saan olla juuri siinä, juuri sen vieressä tuhisevan ihmisen kanssa.

Päivämatka:
Luirojärvi – Sokosti – Luirojärvi 11 kilometriä
Luirojärvi – Pälkkimäojan laavu 6 kilometriä

Kilometrit yhteensä: 55 kilometriä

Saunomista ja auringonlaskun ihastelua Luirojärvellä

1. vaelluspäivä: Espoosta Kiilopäälle
2. vaelluspäivä: Kymmenen päivän vaelluksemme toinen päivä

Tuiskukuru – Luirojärvi 8 kilometriä

Heräsimme sumuiseen aamuun hiukan yhdeksän jälkeen. c

Telttapaikkamme Tuiskukurun autiotuvan pihapiirissä

Kolmannen vaelluspäivän matka oli lyhyt, vain kahdeksan kilometriä. Tässä vaiheessa reissua minä pyysin saada kartan käteeni koko kävelyn ajaksi. Minusta on mielenkiintoista seurata kartalta matkan etenemistä. Samalla opin koko ajan paremmaksi suunnistajaksi. Reissun lopulla opin käyttämään kompassia paljon sujuvammin. Tästä on jatkossa hurjasti hyötyä myös merellä. Vaeltaessa ehtii ihan kaikessa rauhassa ihmetellä karttamerkkejä ja verrata sitä maastoon, siinä on hyvin aikaa opetella.

Pidimme vain kaksi lyhyttä juomataukoa. Valmistimme lounaan vasta Luirojärven tuvan pihassa. Laitoimme telttamme jälleen varvikkoon lähelle Luirojärven rantaa. Edellisenä päivänä tapaamme poikaporukka lähti vielä samalle päivälle kiipeämään Sokostille. Me jäimme edelliseltä päivältä tutuksi tulleiden naisten kanssa lämmittelemään saunaa.

Iltapäivällä Luirojärven tuvalla oli vielä hiljaista ja sovimme siihen mennessä tulleiden kanssa saunavuorot. Ensimmäisenä saunaan menivät rouvat, sen jälkeen pääsimme Ramin kanssa kahdestaan saunomaan. Mitä luksusta!

Juomatauko ennen viimeistä nousua Luirojärvelle. Minun vaellusvarusteet: Jack Wolfskin *saatu

Luirojärven sauna oli paras sauna pitkään aikaan. Heitimme löylyä ja nautiskelimme ihanasta lämmöstä ja saunan tunnelmasta. Sauna on melkoista luksusta vaelluksilla. Siitä nauttii aivan eri tavalla kuin kotona. Pesin itseni ämpäreihin kannetulla järvivedellä ja Rami uskaltautui uimaan Luirojärvessä. Minä en ollut ymmärtänyt ottaa uimavaatteita mukaan, enkä rohjennut vilistää alasti rantaan vievää catwalkia pitkin. Mukana ollut minikokoinen retkipyyhe ei olisi peittänyt tarpeeksi. 😀

Tuvan ympäristö rupesi iltaa myöten vilkastumaan ja vaeltajia tuli jatkuvasti lisää. Tässä vaiheessa reissua olo oli jo rauhallinen ja arjesta täysin irtaantunut. Arjesta pienen muistutuksen toi se, kun huomasin hävittäneeni passini, jonka olin ottanut mukaan nopeuttaakseni lähtöselvitystä. Päätin unohtaa asian siihen asti, kunnes tulemme maastosta pois.

Saunan jälkeen olo oli euforinen ja onnellinen. Iltakin oli käsittämättömän kaunis ja Luirojärven maisema mieletön! Istuimme pimeäntuloon asti rannassa kahdestaan ihastelemassa maisemaa ja taivaan muuttuvia värejä. Järvimaisema, jonka takana nousee tunturit – sellaista en ole ennen nähnyt. Otin maisemasta kymmeniä kuvia, joista se upeus ei välity sellaisena kuin se oli.

Päivämatka: 8 kilometriä
Kilometrit yhteensä: 38 kilometriä