Ihana kamala some

Arvatkaa mikä on täydellisen loman resepti? Se menee näin:

  • Ei somea
  • Ei aikatauluja
  • Parasta seuraa
  • Hyvää luettavaa
  • Ei suunnitelmia

Lomamme oli siis varsin onnistunut. Ensimmäisinä päivinä minun oli vaikeaa olla vain lomalla. Mielessä pyörivät työasiat ja lasten koulu- ja harrastusasiat. Lisäksi PMS teki minusta takakireän enkä osannut löysätä. Piti tirauttaa pienet kiukkuitkut ja tehdä sopivan tehokas kuntopiiri, sitten vasta sain pään naksahtamaan loma-asentoon. Olisimme saaneet lisämaksusta ostettua huoneeseemme nettiyhteyden, mutta päätin, että nyt olen kokonaan lomalla enkä vain puolittain. Saan lomasta niin paljon enemmän irti silloin kun olen ilman somea, blogia ja töitä. Voin sanoa, että tekee hyvää! Nyt tuntuukin vaikealta sopeutua siihen, kun puhelin pimputtaa koko ajan ja kun on jatkuvasti tavoitettavissa. Kapasiteetista menee iso osa ihan hukkaan siinä kun toinen käsi sutii kännykkää jatkuvasti ja erilaiset viestiäänet keskeyttävät toimintaa.

Lomalla tuli mietittyä juurikin omaa somettamista ja bloggaamista. Ennen lomaa sain keskimmäiseltä tyttäreltäni palautetta hänen katsottuaan mun instagram storiesia: “äiti, sä et ole oikeasti tuollainen, sä oot näillä videoilla ihan joku muu. Et sä ole aina noin iloinen.” Oikein hätkähdin. Mielestäni lasten kanssa on hyvä puhua siitä, että some ei koskaan ole täysin aitoa. Puhuimmekin tytön kanssa siitä, että jokainen jakaa siellä vain jonkun tietyn osan ja korostaa jotakin tiettyä puolta itsessään. Olin hyvilläni, että tyttö rohkeni antaa mulle näin suoraa palautetta ja myös siitä, että lapseni pääsevät näkemään läheltä mitä on somelaiffi. Mitä siinä kuvan ottamistilanteessa tapahtuu, miltä kuva näyttää heti kamerassa, miltä käsittelyn ja rajaamisen jälkeen ja minkälaisena se sitten lopulta päätyy someen. Aina se tunnelma kuvan ottamishetkellä ei ole ihan sama kuin mitä kuvalla haluan viestittää.

Näitä asioita lomalla miettiessäni tajusin edelleenkin ottavani kuvia somea varten ja yritin taistella sitä vastaan. Tästä tulisi hieno kuva. Mennään tähän, ollaan näin ja otetaan kuva. Juuri niitä kuvia, joita some on pullollaan. Tiedättehän ne, joissa ollaan altaassa kauniisti kellumassa, bikineissä rannalla vartalo mutkalla, imetään seksikkäästi smoothieta, on kauniita ruoka-annoksia, maisemia… Itsekin katson näitä kuvia oikein mielelläni. Ne ovat kauniita ja välittävät seesteistä tunnelmaa, ne saavat minut haluamaan lomalle juuri johonkin tiettyyn kohteeseen, pukemaan päälleni tietynlaiset vaatteet ja olemaan niin kuin se, joka sen kuvan on lisännyt someen. En tietysti oikeasti halua, varsinkin kun luulen tietäväni, että elämä niiden kauniiden kuvien takana ei välttämättä ole yhtään sen ihmeellisempää kuin omanikaan. Lisäksi ne kauniit kuvat vaativat ihan hemmetisti työtä. Menestyvien blogien ja instagram-tilien takana on kovaa työtä ja omistautumista.

Monesti nämä kuvat ja niiden luoma mielikuva antaa hiukan harhaisen käsityksen elämästä. Ei vaikkapa tavallisella perheenäidillä ole varaa ostaa kaappeja täyteen merkkivaatteita aina viimeisimpien muotivirtausten mukaan tai matkustella eksoottisissa paikoissa muutaman kuukauden välein. Tai ottaa ammattikuvaajan kanssa kuvia itsestään ja omasta arjestaan. Se miltä bloggaajan arki näyttää, on bloggaajan työtä. Bloggaajan työ on saada näyttämään asiat houkuttelevilta. Hän kokee asioita ja testailee erilaisia juttuja kertoakseen niistä muille ja hän saa rahaa siitä.

Tällä lomalla otin juuri niitä kuvia, joita voi laittaa someen, otin kuvia kotialbumiin ja lapsille näytettäväksi ja välillä en halunnut lainkaan ottaa kuvia. Tasapainoilua. Oli ihan terveellistä pysähtyä miettimään, miksi toimin kuten toimin ja mitkä tarkoitusperät itseäni ohjaa.

Kesäkilot, elämäntapamuutos ja muut otsikot, jotka nostaa verenpaineen

Syksyn kynnyksellä jokainen lehti ja blogi antaa vinkkejä elämäntapamuutoksen toteuttamiseen. Kesällä kun on tullut eleskeltyä miten sattuu ja kesäkilot on kertyneet vyötärölle. Tiedättehän nämä jutut? Kuulkaa nyt sarkastinen äänensävy kirjoituksessani, nimittäin mä inhoan näitä. Mulla nousee karvat pystyyn kun ruvetaan ylhäältä huutelemaan, että tee niin tai näin, niin elämästäsi tulee onnellisempaa. Tai syyllistetään siitä, jos on kesällä nauttinut elämästä.

Lehdet ja blogit tarjoavat erilaisia ratkaisuja ongelmiin. En usko pätkääkään siihen, että laihduttamalla ihmisestä tulisi onnellisempi, haluttavampi tai tehokkaampi. En myöskään usko, että toisen ihmisen laatimien ohjeiden mukaan saavuttaisit mitään pysyvää muutosta. Elämäntapamuutos terminä kuulostaa elämän täyskäännökseltä tai sellaisia tarinoita olemme tottuneet lukemaan lehdistä.

Oma elämäntapamuutokseni on tapahtunut pieni pala kerrallaan usean vuoden aikana. Elämä on jatkuvaa muutosta ja sopeutumista. Monen ison asian yhtäaikainen muuttaminen harvemmin onnistuu. Usein elämän täyskäännökset tekevät ihan yhtä jyrkän käännöksen takaisin vanhaan kuin alkoikin. Oma muutokseni ei ole niinkään ulkoista. Muutos on tapahtunut enimmäkseen pääni sisällä ja toki myös elämäntavoissa, mutta ulkoisesti olen pitkälti sama kuin ennenkin. Ennen tätä pistettä olen kokeillut tietysti myös monenlaisia pikaratkaisuja, kuten jättää kerralla sokerin kokonaan pois, olla sokerilakossa aivan raivolla jonkin aikaa ja repsahtanut taas mättämään aivan urakalla. Tästä on seurannut kauhea morkkis ja irvistelyitä peilin edessä, vaikka peilikuva on ollut koko ajan suurinpiirtein sama. Olen kokeillut gluteenitonta ja maidotonta ohjeiden mukaan ja saanut vatsani ihan solmuun. Olen kokeillut karppaamista, jolloin treenit eivät sujuneet lainkaan. Olen siis ollut aivoton toope, joka on mennyt markkinaihmisten lankaan. Minulle ei sovi sama ruokavalio kuin naapurin seijalle, vaikka hän voi sitä ruokavaliota noudattaessa paremmin kuin ikinä. Minun elimistöni on erilainen. Jokaisen kannattaisikin kuulostella omaa kehoaan ja kokeilla pienin muutoksin miltä kehossa tuntuu.

Ärsyttää puhua elämäntapamuutoksesta ja ottaa esimerkiksi ruokavalioasiat, koska yhtälailla muutokseni koskee asennoitumista itseeni ja suhtautumisessa liikkumiseen. Yhteenvetona voisin tiivistää, että suurin muutos on asenteessa itseäni kohtaan ja samalla myös muita ihmisiä kohtaan. En suhtaudu asioihin enää mustavalkoisesti. Ylipaino ei ole ongelma, josta pitää päästä tiukalla laihdutuskuurilla mahdollisimman nopeasti eroon, vaan mielestäni tärkeämpää on löytää onni ja henkinen tasapaino. Hyvä olo. Mitä se sitten kenellekään tarkoittaa. Hyvä olo ei tarkoita välttämättä viherpirtelöitä ja tiukkaa treenirytmiä. Se voi yhtä hyvin tarkoittaa hartaasti nautittuja usean ruokalajin aterioita viineineen ja rauhallisia kävelylenkkejä luontoa ihmetellen. Tärkeintä on olla onnellinen ja iloita hetkistä, ei syyllistää jälkikäteen sitä kun tuli nautittua elämästä. Kannattaa tehdä juuri niitä asioita, jotka tuottavat sinulle aidosti iloa ja onnea.

Pysyvä muutos saadaan aikaiseksi vain, jos sulla on itsellä halu muuttaa jotakin asiaa tai osa-aluetta elämässäsi. Jos muutosta motivoi ulkoiset asiat ja ulkopuolelta tuleva paine ja haaveilet pikaratkaisusta, on yrityksesi kylmästi tuhoon tuomittu. Näin mä väittäisin.

Elämä on valintoja. Olen pyrkinyt muuttamaan elämääni sellaiseksi, että voisin olla joka hetki tyytyväinen tekemiini valintoihin, koski ne valinnat sitten ajankäyttöä, liikkumista, syömistä, työelämää tai toisten ihmisten kohtaamista. Arvosi ovat niitä, joita toteutat arjessasi, ei korulauseita ja haaveita siitä minkälainen haluaisit olla.

Ja mitä mä taas haluan sanoa? Sitä, että sä olet just täydellinen tuollaisena. Sun ei tarvitse muuttua, ellet sitä itse halua. Sun ei tarvitse tehdä elämäntapamuutosta ja juoda hampaat irvessä sitä bloggaajamirkun hehkuttamaa viherjuomaa, vaan syöt sitä mistä sinä pidät ja mistä sulle tulee hyvä olo.

Muisk,
Elina

Ps. Toisaalta syksy ja kesälomalta arkeenpaluu on hyvä hetki tarkastella omaa elämää hieman kriittisemmällä silmällä, koska pienen irtioton jälkeen asiat näkee usein vähän tarkemmin. Itseään voi välillä vähän haastaa.

Katso muistojasi?

Varmasti jokainen facebookia käyttävä on huomannut toiminnon, joka nostaa vanhoja vuosien takaisia muistoja? Välillä silmille tulee muistoja, jotka aiheuttaa tunnemyrskyn. Välillä päivä paranee huomattavasti ja hymy leviää kasvoille. Joinakin päivinä tulee useampi kuva useamman vuoden varrelta ja fiilikset ovat vähintäänkin sekavat.

Kesällä 2008, kahdeksan vuotta sitten!
Kesä 2009, pienin mirkku ei päässyt tälle Porvoon reissulle mukaan.

Joskus olen poistanut kuvan heti sen noustessa esille, mutta olen yrittänyt käsitellä kuvan nostattamat tunteet pois. Viimeiset vuodet ovat olleet melkoisia. Joinakin päivinä toivoisi, että tuo toiminto lakkaisi olemasta tai etten olisi niin utelias, että haluaisin aina katsoa päivän kuvan. Jossakin vaiheessa päätin suhtautua tähän kuin terapiaan. Avaan muistot ja katson mitä se nostattaa. On ihan hyvä käydä kaikki ne tilanteet ja tunteet uudestaan läpi. Enää ei tarvitse sukeltaa pimeyteen, mutta kyllä sitä vielä muistaa ne tunnelmat ja sen mitä kuva ei ulkopuoliselle kerro.

Vähitellen ikävistä muistoista jää jäljelle vain ääriviivat ja hyvien muistojen kultaiset reunat hohtavat entistäkin kiiltävämpinä. Postauksen kuvat on niitä kultaraunaisia muistoja. Tuo aika, jolloin lapset olivat pieniä, oli ihanaa aikaa. Raskasta, mutta antoisaa ja onnellista.

Mitä ajatuksia Katso muistojasi -toiminto sinussa herättää?

Unelmista ja positiivisuudesta

Olen pohtinut viime aikoina keskustelua ja elämänohjeita, jota käydään unelmoinnista ja unelmien tavoittelusta. Olen jostakin syystä ärsyyntynyt tästä keskustelusta ja siitä, miten kaikkeen pitäisi suhtautua positiivisesti, että universumi vastaisi samalla mitalla sinulle.

Oikea elämä ei aina kuitenkaan mene niin. Tiedättekö kun joskus elämä tuo eteen kasan paskaa? Välillä se on sellaista liejua, että sen pois lapioiminen on käytännössä mahdotonta ja lapioidessa siihen sotkeutuu väistämättä itsekin. Joskus se on nätti kikkare, jonka voi kevyesti vippasta pois tieltä. Pahoittelen kuvottavaa kielikuvaa, mutta aika totta, vai mitä? Vaikea siihen liejuun on suhtautua positiivisesti, ainakaan ihan äkkiä, jos on yltä päältä paskassa.

Omalla asenteella on ihan älyttömän paljon merkitystä, tietysti. Mutta sellainen mustavalkoinen ajattelu siitä, että täytyisi aina suhtautua kaikkeen hymyssä suin, että saisi sitä hymyä takaisinkin, on suoraan sanottuna ärsyttävää. Että jotenkin pitää pinnistellä ja tukahduttaa aidot tuntemukset ansaitakseen positiivisuutta elämään?

Ratkaisevaa on se, miten suhtaudut elämän eteen tuomiin vastoinkäymisiin. Mielestäni päälle liimattu hymy ei auta mitään, vaan sen pitää olla aitoa. Väkisin pinnistelty positiivisuus ei myöskään pelasta universumin kostolta. 😉 Mielestäni tunteiden saa antaa tulla, mutta joskus on hyvä miettiä mikä on oikea osoite tunteiden purkamiseen. Tunteet pitää käsitellä ja sitten siirtää taakse. Vastoinkäymisistä voi aina oppia jotakin uutta. Negatiivisiin kokemuksiin ei kannata jäädä kylpemään eikä varsinkaan kantaa niitä mukanaan katkerana. Ohimenevä katkeruus on ihan ok, mutta happamana jatkuvasti eläminen myrkyttää huolellisesti kaikki lähellä olevat, itsesi mukaan lukien.

Positiivisessa asenteessa on toki paljon hyvää. Positiivisella ja uteliaalla asenteella saatat havaita sellaisia mahdollisuuksia, joita joku urautunut ja katkera ihminen ei kaikelta rypemiseltään kerkeä huomaamaan. Itse yritän muistaa vaikeuksien keskellä, että voin vaikuttaa vain siihen, miten itse hoidan oman osuuteni ja teen kaiken sen mihin voin itse vaikuttaa. Niiden asioiden murehtiminen on turhaa, joihin et voi mitenkään vaikuttaa.

Unelmien tavoittelu

Unelmia on eri tasoisia ja varmasti jokainen saavuttaa elämässään useampia unelmia. Se, mitä näillä blogien ja kirjojen sankaritarinoiden unelmien toteutumisella tarkoitetaan, on menestystä työelämässä, kasapäin rahaa, hulppeita lomamatkoja, taloudellista riippumattomuutta… Tarkoitusperät näihin inspirointitarinoihin on tietysti hyvät, näin ainakin haluan uskoa. Mutta nämä unelmat eivät ole ihan yhtä simppelisti kaikkien saatavilla. Suomessa kaikilla on näennäisesti samat mahdollisuudet. Kaikilla on mahdollisuus käydä ilmaista koulua tohtoriksi saakka. On sosiaaliturva, joka vähentää mahdollisuutta tipahtaa yhteiskunnan ulkopuolelle. En silti voi sietää sitä, kun sanotaan, että kaikilla meillä on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä. Väittäisin, että kantakaupungin arvoasunnoissa neljättä sukupolvea asuva perijä saa hieman erilaiset lähtökohdat elämään, kuin vaikkapa kaupungin laitaman lähiössä asuvan alkoholistiperheen lapsi, jolla ei ole minäkäänlaista mallia työntekoon, kouluttautumiseen tai edes omasta hygieniasta huolehtimiseen. Jälkimmäisen perheen lapsi saattaa joutua varastamaan ruokaa pysyäkseen hengissä. Miten sä siitä tilanteesta ponnistat niihin porukoihin, jotka lapioivat kultalusikalla kaviaaria suuhunsa? Nehän ovat kaksi eri maailmaa.

Unelmointi on tärkeää. Jos ei ole unelmia, ei ole toivoa. Se, mikä mielestäni näissä unelmointitarinoissa jää painottamatta, on se valtava työmäärä, joka niiden unelmien saavuttamiseen täytyy tehdä. Mikään ei tule ilmaiseksi. Puhuisin unelmien sijaan tavoitteista. Nyt tässä kohtaa valtava lamppu syttyi pääni yläpuolella. Nyt mä ymmärrän miksi mua ärsyttää tämä niin paljon. Unelma on sana, joka mulle itselleni merkitsee jotakin saavuttamatonta, se on jotakin sellaista jota on suorastaan mahdotonta saavuttaa. Kuten vaikkapa se, että haluaisin lentää. Unelmia pitää olla, että uskaltaa edes ajatella mitä elämä olisi, jos voisi itse päättää kaikesta. Unelmoiminen mahdollistaa mahdottomien ajattelemisen, että itselläkin olisi joskus mahdollista tehdä jotakin sellaista, joka tuottaisi suurta nautintoa ja eläisi vailla minkäänlaisia huolia. Toinen asia mikä tässä unelmakeskustelussa monesti särähtää on se, miten usein se unelmointi tarkoittaa materian tavoittelua. Onko elämässä ainoa tavoittelemisen arvoinen asia raha?

Kärjistin nyt aika huolella ja tein tahallani vääränlaisia tulkintoja. Haluan nyt vain vähän herätellä keskustelua.

Minkälaisia ajatuksia herää?

Mustan ja valkoisen väliin kaikki sateenkaaren värit

Kuten todettu, bloggaamiseni on tällä hetkellä risteyskohdassa. En oikein tiedä tulevaa suuntaa vielä, mutta tiedän sen, etten halua ihan samanlaisena jatkaa. Haluaisin kirjoittaa asioista, joilla on oikeasti merkitystä. Asioista, jotka tuntuvat itselleni tärkeiltä olematta kuitenkaan liian henkilökohtaisia.

Itseäni ärsyttää tällä hetkellä joka suunnasta tulevat ohjeet – näin treenaat piukan pepun, vatsa litteäksi, treenaa itsesi rantakuntoon... Kaikki tämä huutaa sitä, että et ole hyvä nyt. Tee jotain itsellesi, että olisit parempi! Ihan kuin meitä vaadittaisiin “laittamaan itsemme kuntoon”, että näyttäisimme kuin kansikuvien naiset. Kaikki tämä sotii sitä vastaan, mihin lopputulemaan olen itse nyt kaiken itsetutkiskelun jälkeen tullut. Ihmistä ei tee paremmaksi tai huonommaksi se, miltä hän näyttää. Eikä myöskään se, mitä hän on saavuttanut koulutuksen tai uran saralla. Ei edes lihava pankkitilin saldo tai julkisuusarvo tee sinusta parempaa ihmistä. Jokainen ihminen on samanarvoinen.

Tärkeintä on se, että kehossa on hyvä olo. Että sinulla on omassa kehossasi hyvä olla. Kannustan tietenkin terveellisiin valintoihin ja liikkumiseen, koska se on hyväksi meille kaikille. Kuntosali, painonnosto tai juoksu eivät kuitenkaan ole kaikille niitä liikkumismuotoja, joista nauttii. Eikä sen pidäkään olla niin. Liikkumisen ei pidä tuoda stressiä ja ahdistusta, vaan iloa ja nautintoa. Liikunnasta ei tarvitse stressata. Ennen taltioin urheilukellooni jokaisen minuutin, jonka käytin liikkumiseen urheilu/hyvinvointitarkoituksessa. Saatoin laittaa sykemittarin päälle lasten kanssa ulkona touhutessa. Sillä ajatuksella, että se mistä ei ole todistusaineistoa, ei ole tapahtunut. En hoksannut ajatella niin, että itseäni varten tässä liikun, enkä toisia varten tai todistellakseen muille jotakin.

Edelleenkin rakastan urheilukellojani, jotka mittaavat matkaa, vauhtia, sykettä, palautumista, aktiivisuustasoa ja vaikka mitä. Sykemittarit/urheilukellot ovat loistava apuväline tavoitteelliseen treenaamiseen. Niiden avulla voi suunnitella uusia lenkkireittejä, antaa suuntaviivoja palautumisen kestosta, vertailla aiempia tuloksia uudempiin ja monta muuta hyödyllistä juttua, mutta urheilukellon orjaksi ei kannata heittäytyä. Varsinkin jos homma kääntyy niin päin, että kello juoksuttaa sinua, eikä toisinpäin.

Liikkumista on monenlaista, eikä kaiken tarvitse olla ärinää ja murinaa niin, että hiki lentää metrin päähän. Kaupassakäynti kävellen on liikkumista. Metsässä samoilu ja samalla valokuvien ottaminen on liikkumista. Lasten kanssa tehty pyöräretki tekee hyvää keholle ja käy liikuntasuorituksesta. Pihapelit, rappusten käyttäminen hissin sijaan… Kun annetaan vähän lisää värejä mustan ja valkoisen väliin, niin rupeaa maailma näyttämään paljon lempeämmältä. Eikö?

En myöskään halua kehottaa ihmisiä vaihtamaan ruokatottumuksiaan samanlaisiksi kuin minulla, koska jokainen löytää itselleen sopivan ruokavalion kokeilemalla. Jos minulle sopii gluteeniton ja maidoton ruokavalio, se ei välttämättä ole sinun keholle sopiva ruokavalio. Tai jos olen energisempi kuin koskaan vaihtaessani vegaaniksi, se ei välttämättä ole avain onneen jollakin toisella. (En noudata kumpaakaan ruokavaliota.)

Jenny ja läskimyytinmurtajat -projekti on ihan mahtava. Se ravistelee käsitystä “oikeasta laihduttamisesta” ja avaa raa’an rehellisesti niitä ongelmakohtia, joita laihduttajilla on. Itsekin ennen ajattelin mustavalkoisesti, että laihduttaminen on vain matematiikkaa. On se toki sitäkin, mutta pysyvästi elämäntapojen muuttaminen  ei olekaan mikään pikkujuttu. Olen itsekin huomannut sen kokeillessani erilaisia ruokavalioita.

Lähtökohtaisesti laihduttaminen on pahasta silloin, kun se tehdään vain ulkonäkösyistä. Mitä jos ensin opeteltaisiin olemaan armollisempia itsellemme ja sen jälkeen mietittäisiin niitä perusteluita, joiden vuoksi haluat muutosta tehdä? Perustelut ovat vain sinua varten, ei muita ihmisiä varten.

Lopetetaan se itsemme ruoskiminen. Ollaan lempeitä ja ymmärtäväisiä. Okei?

Vatsapalat piiloon! Miksi?

Jatkanpa aiemmin aloittamiani pohdintojani bloggaamisestani. Olen muuttunut tässä bloggaajaurani aikana melkoisesti.

Kuluneen parin vuoden aikana olen kaiken kriiseilyn seurauksena löytänyt elämääni tasapainon ja olen vihdoinkin sinut itseni kanssa. Enpä arvannut, että tämä elämän arvojärjestyksen löytyminen muuttaisi minua bloggaajana. Olen pohtinut, miksi bloggaaminen samaan tapaan kuin ennen ei tunnu enää mielekkäältä. Miksi en laita enää kuvia, joissa näkyy paljasta pintaa? Miksi en edes treenaa niin paljon ja pakkomielteisesti, että ne vatsalihakset enää edes näkyisivät?


Muutokseen on monta syytä. Yksi ehkä isoimmista on se, että olen vihdoinkin hyväksynyt itseni. Vaikken millään myöntänyt tai vilpittömästi edes tajunnut hakevani tietynlaisilla jutuilla ja kuvilla hyväksyntää tai huomiota, niin kyllä se näin jälkikäteen ajateltuna sitä oli. Suhtaudun tällä hetkellä hieman huvittuneesti näihin kuviin ja suhtaudun myötätuntoisesti sen aikaista itseäni kohtaan. Olen kuitenkin tyytyväinen siitä, ettei koskaan tullut postattua mitään kovinkaan uskaliasta.

Toinen merkittävä syy postaamani sisällön muuttumiseen on omat lapseni. Lapset kasvaa ja sitä myöten tulevat mukaan sosiaaliseen mediaan. Minä äitinä ja vanhempana olen se henkilö lapsilleni, jonka tehtävänä asettaa tytöille rajat ja opettaa medialukutaitoa. En halua, että lapset seuraavat vaikkapa instagramissa tilejä, joihin tulee vähäpukeisia kuvia. Onkin aika selvää, etten voi itsekään tehdä sellaista ollessani roolimalli lapsilleni. Miltä se nyt näyttäisi, jos oma äiti olisi muiden vartaloaan puolialastomana mutkalle vääntelevien naisten jatkona?

Vähäpukeisuus tuntui jossakin vaiheessa kuuluvan bloggaamiseen. Että olisi jotenkin suorastaan välttämätöntä näyttää, miltä treenattu vartalo näyttää. Ulkonäkö oli keskiössä eikä kokonaisvaltainen hyvinvointi, puhumattakaan henkisestä hyvinvoinnista. Onneksi treenaaminen ei ole minulle enää vartalon muokkausta, vaan se on taitojen opettelemista, itsensä haastamista ja nautintoa.

Enää ei blogissa näy tämänkaltaisia kuvia. Tämän postauksen kuvat ovat vuosilta 2013 ja 2014. Mitä mieltä muutoksesta? Onko muutos välittynyt teille? Miltä se tuntuu?

Elämää raakana

Äitini sanoi hyvin, että loman jälkeen ei kannata jatkaa arkeaan kuten ennenkin, vaan loman jälkeen voi muuttaa vanhoja tapoja ja aloittaa tekemään jotakin eri tavalla. Loman jälkeen näkee vanhat tutut asiat aina hetken uusin silmin ja kokee asiat hieman eri tavalla. Tuon pienen hetken kannattaa olla hereillä ja vähän kyseenalaistaa omia toimintatapojaan. Viikon mittaisen loman jälkeen ei nyt ihan hirveän kauas ole siitä tutusta ja turvallisesta päässyt, mutta jotain tämä elämänmuutos kaikkinensa taas liikautti pääkopassa vähän eri asentoon.

Tuntuu, että olen tämän saman asian ympärillä pyöriskellyt nyt viimeiset kaksi vuotta. Teistä saattaa tuntua, että mulla on jäänyt levy päälle, mutta kirjoitan tästä siitä huolimatta taas. Olen kääntänyt ja katsonut joka kulman ja vähitellen se ydin on kirkastunut. Kaikella tällä kääntelemisellä olen siis tavoitellut onnea, omaa hyvinvointia ja tasapainoa. Nyt tuntuu, että olen sillä tiellä vihdoinkin. Tiedän mitä haluan ja mitä onnellisuuteni vaatii. Käsittelen tätä aihepiiriä nyt vain liikkumisen näkökulmasta.

Edelleenkin tykkään urheilla, mutta se ei ole enää keskiössä elämässäni. Elämäni keskiössä on nyt ihan muut asiat. Enää ei tunnu tärkeältä lähteä lenkille aina kun vain mahdollista ja treenata x-määrää viikossa. Treenaan sen verran kuin huvittaa, mutta esimerkiksi viikonloppuisin hengaan paljon mieluummin yhdessä perheeni kanssa kuin lähden treenaamaan moneksi tunniksi. Saan edelleenkin mielettömän hyvän fiiliksen treenistä ja vartaloni ja mieleni kaipaa liikkumista voidakseen hyvin. Enää en kuitenkaan tee sitä niin pakonomaisesti. Pakko näin jälkikäteen myöntää, että sitä se taisi olla aikanaan. Osaltaan liikkuminen oli myös ainoa tapa purkaa pahaa oloa.

Olen oppinut nauttimaan myös kävelystä ja luonnon merkitys on korostunut entisestään. Aiemmin en kyennyt tekemään yhtäkään treeniä ilman sykemittaria. Ennen oli pakko aina juosta, kävely tuntui ajan haaskaukselta. Piti hikoilla mahdollisimman paljon ja näännyttää itseni ihan väsyneeksi. Edelleenkin saattaa tulla hieman orpo olo, jos sykemittari on jäänyt kotiin, mutta nautin liikkumisesta ihan yhtä paljon ilmankin.

Viime aikoina olen mennyt työpaikalle kävellen. Työmatkareittini kulkee koko matkan merenrantaa. Huomaan olevani paljon rauhallisempi noina päivinä, jolloin olen saanut katsella kauas jäätyneen merenpintaa pitkin ja hengittää kirpeää pakkasilmaa ennen työpäivää ja työpäivän jälkeen. Varsinkin tänä pimeänä vuodenaikana nuo hetket, jolloin on vielä valoisaa, tuntuu suorastaan luksukselta. Luontokin on juuri noina hetkinä erityisen kaunis.

Edelleenkin olen vahvasti liikkumisen ja tervellisten elämäntapojen puolestapuhuja, mutta tärkeintä olisi kaikessa, että jokainen tekisi niitä itselleen mieluisia asioita omasta halusta ja ilosta, eikä siksi, koska pitää tehdä jotakin. Mä treenasin ennen ihan hirveästi, koska mun oli pakko. Muuten musta tuntui, että hajoan palasiksi. Treenaaminen oli jollakin tapaa mun pelastuskin, etten joutunut siinä masennuskuopassa niin syvälle kuin ehkä ilman urheilua olisin joutunut. Tähän nykytilaan ja asennoitumiseen pääseminen vaati pääkopan melkoista tonkimista. Olen istunut terapeutin vastaanotolla aika hemmetin monta tuntia. Ja arvatakaas mitä? Terapia päättyy huomenna kokonaan. 🙂

Työ näyttelee isoa roolia elämässäni, niin kuin hyvin monelle muulle. Töitä täytyy tehdä elääkseen, mutta olen siitä onnellisessa asemassa, että saan tehdä töitä, joista pidän. Olen ollut viime aikoina suorastaan poikkeuksellisen hyväntuulinen. Tämä johtunee monestakin asiasta, mutta koen, että uusi mielekäs työ on yksi iso tekijä.

Olen ehkä hieman ristiriitainen edelleen, mutta se mitä olen tästä kaikesta oppinut, on se, että pakonomainen suhtautuminen liikkumiseen ja vähän myös syömiseen (kurinalaisuus), oli mun keino selviytyä henkisestä pahoinvoinnista. Nyt olen oppinut käsittelemään asioita muilla tavoin, voin nyt nauttia elämästä ihan raakana. 🙂 Mieli on levollisempi ja elämä tuntuu ihanammalta. Elämää nähneet ihmiset sanovat, että tämä sen kuin paranee iän myötä. Täytän ensi kuussa 35-vuotta. Se tuntuu paljolta, muttei tunnu pahalta. 🙂

Uusi alku

Tänään päättyi kymmenen kuukauden oppimatka Sykesportissa. Sain tuossa ajassa oppia paljon sisällöntuotannosta, videotuotannosta, monikanavaisesta viestinnästä, markkinoinnista ja pienen yrityksen meiningistä. Kaksi viikkoa sitten minulle ilmoitettiin, että saan lähteä tuotannollisista ja taloudellisista syistä. Tähän kahteen viikkoon mahtui monenlaisia tunteita. Tunteet heittelivät riemusta uudesta alusta epätoivoon. Jokainen, joka on ollut vastaavassa tilanteessa varmasti ymmärtää. Tänään oli se viimeinen päivä.

Toisaalta on kutkuttava olo siitä, kun en tiedä mitä mahtavaa elämä järjestää eteen ja toisaalta pelottaa se kaikki epävarmuus ja epätietoisuus järjestyykö kaikki oikeasti. Olen pysynyt ihmeen rauhallisena ja optimistisena. Jotenkin mulla on voimakas intuitio siitä, että tämä on sysäys kohti loistavaa tulevaisuutta. Tiedän sen, etten ole päässyt vielä näyttämään maailmalle mihin kaikkeen musta on. Tähän pisteeseen, tähän itsevarmuuteen on ollut pitkä ja vaikea matka, jonka mukana teistä osa on kulkenut.

En ole täällä koskaan kovin henkilökohtaisia asioita kirjoitellut. Kunpa tietäisittekin mitä nämä lähes kuusi bloggaajana vietettyä vuotta on pitänyt sisällään. Voin kertoa, että olen sen verran monessa tulikuumassa liemessä keitetty, että elämän korkeakoulua on käyty oikein pitkää oppimäärää. Tämä kaikki on nyt tässä uuden elämän ja uuden alun kynnyksellä puskenut pintaan. Monenlaista myllerrystä on käyty pääkopassa. Eilen päässä humisi treenistä korkea syke, mutta monena muuna päivänä siellä on melskannut omat ajatukseni. Näinä päivinä mun henkireikä on jälleen ollut treenaaminen. Aikoinaan kun en ollut kyvykäs käsittelemään tunteitani puhumalla tai ajattelemalla, urheilu oli ainoa tapa purkaa tuntemuksiani. Tässäkin tilanteessa urheilusta on ollut iso apu, mutta sitäkin suurempi tuki ja turva mulle on tuo mun puoliso.

Jollain jännällä tavalla ympyrä nyt sulkeutuu. Aloitin blogin pitämisen tammikuussa 2010, jolloin elin aivan kamalaa aikaa. Elämä oli silloin heittänyt kuperkeikkaa ja kaikki oli epävarmaa. Halusin kirjoittaa blogia, että pysyisin positiivisella mielellä. Lisäksi halusin siirtää facebookista urheilufiilistelyt johonkin muuhun kanavaan. Siitäkin ajasta selvittiin ja selvisin. Enempää en ainakaan vielä halua näistä elämäni käänteistä kertoa.

Ympyrä sulkeutuu siksi, koska tilanne muistuttaa niin paljon aikaa, jolloin aloitin blogin pitämisen ja myös siksi, koska nyt olen ensimmäistä kertaa sitten kevään 2011 itsenäinen bloggaaja! Se tuntuu jostakin selittämättömästä syystä todella hyvältä. Se tuntuu isolta asialta. Mä voin tehdä nyt just sitä mitä mä haluan.

Tuuletuksia! Aika hyvä fiilis just nyt.

Ps. Tein tänään syväkyykkyenkkani: 2 x 70 kg!!