“Pillikinttu, kasva äidiksi”

Otsikon lauseen tölväisi joku kärttyinen mummeli ystävälleni bussipysäkillä. Ystäväni oli tuolloin hiukan yli 20-vuotias ensimmäisen lapsen äiti. Vauva oli vaunuissa, jonka kuomun eteen oli heitetty harso suojaksi. Mummelin mielestä näin ei olisi saanut toimia, vaan vauvan olisi pitänyt saada katsella maailmaa. Ystäväni puolustautui, johon mummeli möläytti “pillikinttu, kasva äidiksi”. Iästään ja rimpulasta ulkomuodostaan huolimatta hän oli tietysti vastuullinen äiti. Tuo tokaisu aiheutti silloin kauhean raivon. Nykyään tuo on ystäväpiirissämme lentävä lause ja naurattaa hirveästi. Postaus ei nyt liity äitiyteen mitenkään. Tuli vain mieleeni, että olin itsekin aika rimppakinttu tuohon aikaan. Sain esikoiseni 22-vuotiaana (vuonna 2003) ja kahden vuoden välein seuraavat kaksi. Painoin aina raskauden alkuvaiheessa 52 kiloa ja heti synnytyksen jälkeen 64 kiloa. Hah. Painan nyt 64 kiloa.

Vuosi 2004

Mitä oikein on tapahtunut? Muistan löytäneeni blogit kuopuksen raskauden aikoihin, eli vuonna 2007. Tuohon aikaan blogeissa ei vielä käsitelty urheilua tai terveysasioita, enimmäkseen muotia ja lifestylea. Samaan aikaan naapurit olivat aloittaneet karppaamisen ja kovasti kehuivat ruokavalion tuovan muutoksia kehoon. Minä pillikinttu vilistin pitkiä ja aina vaan pidempiä juoksulenkkejä mielessä siintäen haave ensimmäisestä maratonista. Kuntosaliharjoittelun olin aloittanut keskimmäisen syntymän jälkeen, vuonna 2005. Kuntosaliharjoittelu tarkoitti minulle tuossa vaiheessa lähinnä ryhmäliikuntatunteja ja 20 toiston sarjoja yläkroppaa tunnin spinningin jälkeen. Jalkoja en vahingossakaan treenannut, koska rasitinhan niitä muutenkin koko ajan juoksemalla tai spinningissä. Naurattaa nykyään tämä ajattelutapa.

Mitä kuvia! 😀 Blogihistoriani ensimmäisiä otoksia.

Vähitellen bodypump ja muu ryhmäliikunta alkoi kyllästyttämään. Spinningiin en koskaan kyllästynyt. Siirryin sitten salin puolelle harjoittelemaan itsekseni voimaharjoitteluliikkeitä. Liikkeiden “tekniikan” olin oppinut body pump -tunneilla ja loput opettelin katsomalla mallia muista treenaajista ja netistä. Elixian aloituspakettiin kuului kolme tapaamista personal trainerin kanssa ja hän katsoi niiden liikkeiden tekniikan, jotka minun kuntosaliohjelmaani valittiin. Tuossa vaiheessa kuntosaliohjelmani koostui lähinnä laitteilla tehtävistä liikkeistä.

Tikissä kesällä 2013.

Karppauksen tullessa muotiin opin uuden asian: proteiini. Samoihin aikoihin opin sanan hiilihydraatti merkityksen ja liudan muita asioita liittyen ravitsemukseen ja terveellisiin elämäntapoihin. Aiempi ruokavalioni muuttui melkoisesti näiden asioiden myötä ja korvasin sitä iänikuista leipää jollakin proteiinipitoisemmalla. Yritin samalla opetella pois sokerijogurtista ja muista ruoka-aineista, jotka sisälsivät kauheasti jotain lisättyä. Muutos ei tietenkään tullut yhdessä yössä, eikä edes muutamassa kuukaudessa, vaan vähitellen kroppani alkoi muuttua. Muutos tuli siis ruokavalion muuttuessa proteiinipitoisemmaksi sekä voimaharjoittelun lisääntyessä.

Aloin muuttamaan ruokavaliotani vuonna 2007, jonka seurauksena tosiaan lihasta rupesi tarttumaan verrattuna aikaisempaan rimpulavartalooni. Ilmapiiri liikkumiseen ja naisten voimaharjoitteluun alkoi vähitellen muuttumaan myönteisempään suuntaan. Tuohon aikoihin salin puolella ei paljon naisia näkynyt. Oli ihan normaali kokoonpano Sellon Elixian kyykynurkkauksessa – minä ja salikarjut. Sain karistettua isojen lihasten pelon itsestäni ja uskaltauduin treenaamaan vähä vähältä isommilla painoilla. Tuli samalla ihan itse todistettua, että lihakset eivät kasva millään kevätjuhlaliikkeillä, vaan sitä varten pitää tehdä ihan juukelisti hommia. Isoahan minusta ei vieläkään ole tullut, vaikka välillä treenasin ihan tosissaan lyhyitä sarjoja niin isoilla painoilla kun vain ikinä jaksoin.

Tältä kesältä ei ole juurkaan mitään treenikuvia, koska treenitkin ovat olleet vähän sitä sun tätä. Kunto on sellainen ryhdikkään sporttinen kevyellä kuorrutuksella.

Vartaloni näyttää tällä hetkellä juurikin siltä, miten sitä on pidetty. Urheilu on osa arkea. Syön ihan tavallista kotiruokaa, joskin monipuolisesti ja huomattavasti tietoisemmin kuin ennen. Ruokarytmini on säännöllinen. Syön aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan. Välillä iltapala jää pois, jos syön päivällisen myöhään. Syön herkkuja suurinpiirtein kerran viikossa. Käytän superfoodeja ja muita urheiluravinteita lähinnä satunnaisesti. En urheile yhtä paljon kuin ennen, koska juoksu on poissa kuvioista eikä minulla ole vieläkään säännöllistä treenipaikkaa.

Lasten ollessa joka toinen viikko luonani, on vaikea sovittaa treenejä ja lapsiarkea. Niinä viikkoina kun lapset ovat minulla, en haluaisi olla heidän luotaan pois. En ole todellakaan siinä kunnossa kuin vaikka viime kesänä, mutta mitä sitten. 🙂 Ehkä vasta nyt, vuoden päästä uuden arjen alkamisesta, voin taas yrittää harrastaa säännöllisemmin. Tosin haluan harrastaa jatkossakin lapsiviikkoina lasten kanssa yhtä aikaa tai yhdessä riippuen treenistä ja fiiliksestä.

Ja mikä tämän postauksen tarkoitus oli? Ehkä kertoa sitä, että kaikki valinnat vaikuttavat toisiinsa. Omalla kohdallani päätös liikkua vähemmän ja ottaa rennommin, on tehnyt minusta tyytyväisemmän. Enää en ole valmis liikkumaan niin paljon ja syömään niin kurinalaisesti, että näyttäisin samalta kuin esim. vuonna 2013. Priorisoin elämänlaatua ja onnellisia hetkiä. Sitä voi myös kutsua itsekurin puutteeksi tai saamattomuudeksi. Näin on kuitenkin hyvä nyt.