“Pillikinttu, kasva äidiksi”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Otsikon lauseen tölväisi joku kärttyinen mummeli ystävälleni bussipysäkillä. Ystäväni oli tuolloin hiukan yli 20-vuotias ensimmäisen lapsen äiti. Vauva oli vaunuissa, jonka kuomun eteen oli heitetty harso suojaksi. Mummelin mielestä näin ei olisi saanut toimia, vaan vauvan olisi pitänyt saada katsella maailmaa. Ystäväni puolustautui, johon mummeli möläytti “pillikinttu, kasva äidiksi”. Iästään ja rimpulasta ulkomuodostaan huolimatta hän oli tietysti vastuullinen äiti. Tuo tokaisu aiheutti silloin kauhean raivon. Nykyään tuo on ystäväpiirissämme lentävä lause ja naurattaa hirveästi. Postaus ei nyt liity äitiyteen mitenkään. Tuli vain mieleeni, että olin itsekin aika rimppakinttu tuohon aikaan. Sain esikoiseni 22-vuotiaana (vuonna 2003) ja kahden vuoden välein seuraavat kaksi. Painoin aina raskauden alkuvaiheessa 52 kiloa ja heti synnytyksen jälkeen 64 kiloa. Hah. Painan nyt 64 kiloa.


Vuosi 2004

Mitä oikein on tapahtunut? Muistan löytäneeni blogit kuopuksen raskauden aikoihin, eli vuonna 2007. Tuohon aikaan blogeissa ei vielä käsitelty urheilua tai terveysasioita, enimmäkseen muotia ja lifestylea. Samaan aikaan naapurit olivat aloittaneet karppaamisen ja kovasti kehuivat ruokavalion tuovan muutoksia kehoon. Minä pillikinttu vilistin pitkiä ja aina vaan pidempiä juoksulenkkejä mielessä siintäen haave ensimmäisestä maratonista. Kuntosaliharjoittelun olin aloittanut keskimmäisen syntymän jälkeen, vuonna 2005. Kuntosaliharjoittelu tarkoitti minulle tuossa vaiheessa lähinnä ryhmäliikuntatunteja ja 20 toiston sarjoja yläkroppaa tunnin spinningin jälkeen. Jalkoja en vahingossakaan treenannut, koska rasitinhan niitä muutenkin koko ajan juoksemalla tai spinningissä. Naurattaa nykyään tämä ajattelutapa.


Mitä kuvia! 😀 Blogihistoriani ensimmäisiä otoksia.

Vähitellen bodypump ja muu ryhmäliikunta alkoi kyllästyttämään. Spinningiin en koskaan kyllästynyt. Siirryin sitten salin puolelle harjoittelemaan itsekseni voimaharjoitteluliikkeitä. Liikkeiden “tekniikan” olin oppinut body pump -tunneilla ja loput opettelin katsomalla mallia muista treenaajista ja netistä. Elixian aloituspakettiin kuului kolme tapaamista personal trainerin kanssa ja hän katsoi niiden liikkeiden tekniikan, jotka minun kuntosaliohjelmaani valittiin. Tuossa vaiheessa kuntosaliohjelmani koostui lähinnä laitteilla tehtävistä liikkeistä.

Tikissä kesällä 2013.

Karppauksen tullessa muotiin opin uuden asian: proteiini. Samoihin aikoihin opin sanan hiilihydraatti merkityksen ja liudan muita asioita liittyen ravitsemukseen ja terveellisiin elämäntapoihin. Aiempi ruokavalioni muuttui melkoisesti näiden asioiden myötä ja korvasin sitä iänikuista leipää jollakin proteiinipitoisemmalla. Yritin samalla opetella pois sokerijogurtista ja muista ruoka-aineista, jotka sisälsivät kauheasti jotain lisättyä. Muutos ei tietenkään tullut yhdessä yössä, eikä edes muutamassa kuukaudessa, vaan vähitellen kroppani alkoi muuttua. Muutos tuli siis ruokavalion muuttuessa proteiinipitoisemmaksi sekä voimaharjoittelun lisääntyessä.

Aloin muuttamaan ruokavaliotani vuonna 2007, jonka seurauksena tosiaan lihasta rupesi tarttumaan verrattuna aikaisempaan rimpulavartalooni. Ilmapiiri liikkumiseen ja naisten voimaharjoitteluun alkoi vähitellen muuttumaan myönteisempään suuntaan. Tuohon aikoihin salin puolella ei paljon naisia näkynyt. Oli ihan normaali kokoonpano Sellon Elixian kyykynurkkauksessa – minä ja salikarjut. Sain karistettua isojen lihasten pelon itsestäni ja uskaltauduin treenaamaan vähä vähältä isommilla painoilla. Tuli samalla ihan itse todistettua, että lihakset eivät kasva millään kevätjuhlaliikkeillä, vaan sitä varten pitää tehdä ihan juukelisti hommia. Isoahan minusta ei vieläkään ole tullut, vaikka välillä treenasin ihan tosissaan lyhyitä sarjoja niin isoilla painoilla kun vain ikinä jaksoin.


Tältä kesältä ei ole juurkaan mitään treenikuvia, koska treenitkin ovat olleet vähän sitä sun tätä. Kunto on sellainen ryhdikkään sporttinen kevyellä kuorrutuksella.

Vartaloni näyttää tällä hetkellä juurikin siltä, miten sitä on pidetty. Urheilu on osa arkea. Syön ihan tavallista kotiruokaa, joskin monipuolisesti ja huomattavasti tietoisemmin kuin ennen. Ruokarytmini on säännöllinen. Syön aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan. Välillä iltapala jää pois, jos syön päivällisen myöhään. Syön herkkuja suurinpiirtein kerran viikossa. Käytän superfoodeja ja muita urheiluravinteita lähinnä satunnaisesti. En urheile yhtä paljon kuin ennen, koska juoksu on poissa kuvioista eikä minulla ole vieläkään säännöllistä treenipaikkaa.

Lasten ollessa joka toinen viikko luonani, on vaikea sovittaa treenejä ja lapsiarkea. Niinä viikkoina kun lapset ovat minulla, en haluaisi olla heidän luotaan pois. En ole todellakaan siinä kunnossa kuin vaikka viime kesänä, mutta mitä sitten. 🙂 Ehkä vasta nyt, vuoden päästä uuden arjen alkamisesta, voin taas yrittää harrastaa säännöllisemmin. Tosin haluan harrastaa jatkossakin lapsiviikkoina lasten kanssa yhtä aikaa tai yhdessä riippuen treenistä ja fiiliksestä.

Ja mikä tämän postauksen tarkoitus oli? Ehkä kertoa sitä, että kaikki valinnat vaikuttavat toisiinsa. Omalla kohdallani päätös liikkua vähemmän ja ottaa rennommin, on tehnyt minusta tyytyväisemmän. Enää en ole valmis liikkumaan niin paljon ja syömään niin kurinalaisesti, että näyttäisin samalta kuin esim. vuonna 2013. Priorisoin elämänlaatua ja onnellisia hetkiä. Sitä voi myös kutsua itsekurin puutteeksi tai saamattomuudeksi. Näin on kuitenkin hyvä nyt.

14 thoughts on ““Pillikinttu, kasva äidiksi””

  1. Kiva postaus! 🙂 Susta huokuu tällä hetkellä sellainen ihana tyytyväisyys ja rauha ulospäin! <3 Toivottavasti saat pian kintut kuntoon ja pääset juoksemaan, mutta siihen asti nautinnollisia hetkiä muiden lajien parissa! 🙂

    1. Kiitos! <3 Kiva kuulla, että olotilani näkyy ulospäin. 🙂

      Eiköhän jalat tästä ennenpitkää tokene. Ihan hyvä kärsivällisyysharjoitus.

  2. Sun pillikintut on olleet ihan siedettävät verrattuna mun pillikinttuihin, joista nyt kovasti yritän leipoa muhkeampia. Mä olin alimmillani Nidan syntymän jälkeen 48 kg, mikä on aika vähän 169 cm pituiselle. Ei enää ikinä niitä aikoja takaisin.

    Mun mielestä tässä postauksessa näkyy myös hyvin blogien ja hyvinvoinnin aikakaudet; nyt on muotia ne tuhdimmat ja treenatummat vartalot, kukaan ei enää halua olla tikku. Ja hyvä niin; mieluummin lihasta, kuin aerobisilla kidutettuja luurankovartaloita. Kärjistän, kyllä.

    Sulla on nyt hyvä asenne treenaamiseen ja olemiseen. Uskon, että myös nykyinen onnellisuus liittyy hyvinkin vahvasti treeneihin – taisit joskus mainita, että treeni toimi aiemmin terapiana, jonka varjolla paettiin jotain. Nyt sille ei ole enää samalla tavalla tarvetta ja varmaan se näkyy myös (hyvällä tavalla) kropassakin. Näytät terveelliseltä ja onnelliselta, mikäs sen ihanampaa! <3

    Kaikin puolin ihanata, ihanata!

    Kivaa viikkoa teille!

    1. Tuo on muuten totta nuo aikakausien vaikutukset. Aina ne jättää jälkensä ja vaikuttaa, vaikka yrittäis vaan elellä omaa elämää.

      Tämänhetkinen asenne ja suhtautuminen kaikkeen ei sekään ole tullut hetkessä, you know. Ja tietysti liittyy muihin elämän osa-alueisiin. Onnellisena ei tarvitse piiskata itseään tai repiä hyvää oloa muusta kuin arjesta.

      Ihanata ihanata myös teille! <3

  3. Ai niin, piti sanoa, että mun ollessa 20-vuotias “teiniäiti”, joku kiukkuinen mummo hermostui mulle juurikin harson käytöstä. “Ai kamala, miten sä harsoa tossa edessä pidät tällä ilmalla?! Lapsihan sokaistuu kuoliaaksi siellä, kun aurinko paistaa!”. Olikohan sama tantta kyseessä? 😀 Muutenkin ne kaikki katseet, päiden pudistelut sun muut… Vanhukset, vaikea elämä ja katkeruus = täydellinen yhdistelmä. <3

    1. Kuulostaa samalta 😀

      Multa kysyttiin esikoisen raskausaikana ainakin kymmenen kertaa “oliko tämä vahinko” ja iso osa näistä oli terveydenhuoltoalan ammattilaisia.

  4. Voi sinua Elina – ei valintasi tee susta laiskaa tai saamatonta. Päinvastoin, olet ihminen. Bongasin linkin postaukseesi Instasta ja hävettää, kuinka olen laiminlyönyt blogisi lukemisen viime aikoina! Tämä postaus jotenkin taas kolahti ja kovaa: minusta on ihanaa ja hienoa, että ihminen on tyytyväinen itseensä ja valintoihinsa! Hittoako sitä muiden mielipiteillä on väliä! Olet aikamoinen esikuva tälläiselle nuorelle naiselle, joka vielä(kin) etsii sitä kultaista keskiviivaa jota pitkin kulkea urheilun, syömisen, hölläämisen ja itsensä hyväksymisen merkeissä – muistahan se! Aurinkoista viikkoa! 🙂

    1. Tuo olikin sarkasmia. En mä koe olevani laiska tai saamaton, vaikka teen nykyään vähemmän. 🙂

      Kiva kuulla, että juttu kolahti. Se on juurikin noin, ettei pidä välittää muiden mielipiteistä, vaan keskittyä omaan elämään ja seisoa tyytyväisenä omien valintojen takana.

      Aurinkoista viikkoa sinullekin! 🙂

  5. No nyt kolahti. Puit elämäntilanteen isanoiksi. Jos jotain juttuja toivoisin takaisin blogiin niin yks ois ainakin noi työpäivänasukuvat.

    1. 🙂

      Aijaa! Saatanpa mä niitä joskus laittaakin. Se on vaan itselleni niin vierasta, ettei huvita arkiasuja postata.

  6. <3 sun juttuun muute, paitsi siihen mummoepisodiin.

    Kuten tiedät, sai minäkin esikoisen "nuorena", paria viikkoa ennen 24-vuotis synttäreitäni. Synnytyksen jälkeen osastolla meille sattui ihan kauhea hoitaja, siis todella.
    Kohteli minua ihan ala-arvoisesti, ja "rehvasteli" melkein samanikäisen tyttärensä opiskeluilla. Asenne muuttui täysin, kun sanoin että olen itse juuri valmistunut AMK:sta ja perustanut oman yrityksen jo opiskelun alussa, että muutakin on tullut tehtyä kun lasta.
    Hoitaja oli todella nuoren näköinen parikymppisen tytön äidiksi, niin arvelin hänen itse olleen kamalaa kohtelua saanut teiniäiti, joka nyt purkaa pahaa oloaan ja katkeruuttaan tai mitä lie haavoittuvaisessa tilassa oleviin, tuoreisiin äiteihin. Ihan hirveetä!

    Itse en pienestä pahastu ainakaan jos tiedän osaavani homman (mm. iltathti pikkuveljeä todella paljon hoitaneena…) ja sainkin olla rauhassa kun tuon opiskelujutun lisäksi näpätytin hänelle tiukasti takaisin yhdessä toisessa tilanteessa, sitten tuntui "arvostavan" minua.
    Mutta näin kun hän sai erään toisen äidin (oman päätelmäni mukaan vanhemman ensisynnyttäjän) itkemään kommenteillaan ja kuulin miten laukoi muille, joten tosiaan taisi olla ihan hänen tyylinsä koittaa pahoitta toisten mieltä, eikä ilkeily ollut mitään vain minusta johtuvaa.
    Muilla synnytyskerroilla en häneen törmännyt, vieläköhän siellä töissä? Monesti mietin synnytyksen jälkeen palautteen antamista, mutta asia jäi.
    Että kumma kyllä, tällaisia ihmisiä tuntuu riittävän maailmassa! Varmaan myös ihan joka aihe-alueella, ei pelkästään äitejä arvostelemassa.

    1. Olen myöhemmin elämässä yrittänyt ymmärtää ihmisiä ja niiden tarkoitusperiä, huolimatta siitä onko joku lausahdus tai teko hyväksyttävää. Niinku sanoitkin, että sanojalla täytyy olla itsellään jokin trauma tai muu jonka vuoksi purkaa pahaa oloaan toisiin.

Leave a reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *