Vuoden 2018 tilinpäätös

Viime vuosi oli minulle käänteentekevä. Sitä edeltävä vuosi oli ollut liian vauhdikas. Olin tehnyt täysillä töitä ja siinä ohella blogia. En osannut vetää rajaa työn ja vapaa-ajan välille. Yritin niin kovasti pärjätä kaikessa, että homma lipsahti sietokyvyn yli. Voimat loppuivat ja jouduin jäämään sairaslomalle juuri ennen vuodenvaihdetta 2017-2018.

Työuupumus ja siitä toipuminen

Työuupumus on siitä paskamainen juttu, että työidentiteetti ja itsetunto murenee pieniksi paloiksi. Palasia keräillessä joutuu vähän kuin pakon edessä tarkastelemaan itseään yksityiskohtaisesti ja miettimään, miksi näin kävi. Aluksi oli helppo syyttää työtaakkaa, epämääräistä toimenkuvaa, puuttuvia tavoitteita ja huonoa johtamista. Tarkemman pohdinnan jälkeen huomasin, että myös omassa toiminnassani on parantamisen varaa.

Työuupumuksesta toipuminen vaatii muutosta, muuten ei voi toipua. Minun kohdalla toipuminen alkoi siitä, kun päätin siirtyä takaisin koulunpenkille. Olin jo pitkään harmitellut kesken jääneitä opintoja. Sairaslomalla pohdin vaihtoehtoja, sillä vanhaan työpaikkaan palaaminen ei yksinkertaisesti ollut vaihtoehto. Keksin selvittää, voisinko päästä jatkamaan opintoja. Anomukseni hyväksyttiin ja pääsin palaamaan kouluun. Kouluunpääsy poisti ahdistavan taakan harteilta ja toipuminen sai alkaa.

Opiskelijaelämää ja syvien pohdintojen kesä

Opiskelukevät oli jälleen vauhdikas. Olin motivoitunut ja innoissani, siksi painoin jälleen kaasu pohjassa menemään. Kesäloman alkaessa olin aivan tiltissä. Onneksi edessä oli pitkä, koko kesän kestävä, kesäloma. Olin asettanut itselleni kunnianhimoisia tavoitteita kesälle. Olin typeränä ajatellut, että 2,5 kuukauden kesäloma on sopiva aika keksiä elämän tarkoitus ja ratkaista, mitä teen elämälläni. En oikein osannut rentoutua, kun takaraivossa jyskytti, että mun pitäisi kesän aikana selvittää mikä minusta tulee isona.

Kesä meni nopeasti. Kuuntelin paljon äänikirjoja, treenasin leppoisasti ja olin mahdollisimman paljon luonnossa. Kuulostelin kesän aikana arvojani ja sitä, miten ne vastaavat arkielämän valintoihin. Möyhin elämääni ja ajatusmallejani pimeimpiä nurkkia myöten. Lähdin aina purjehtimaan kun vain pääsin. Merellä pää tuulettui meri-ilman mukana ja joka reissun jälkeen asiat olivat vähän paremmassa järjestyksessä päässä.

Virheiden toistamista ja arvojen kirkastumista

Kesän jälkeen tuntui, että olin edelleen ihan jumissa. Tuntui, etten ollut päässyt kesän aikana lainkaan eteenpäin. Olin pettynyt itseeni. Pelkäsin koulun alkua, koska ajattelin, ettei toinen lukukausi voi mennä yhtä hyvin kuin edellinen. Mietin myös, etten jaksaisi enää samaa tahtia. Itsetunto puuttui edelleen. Sitten aloitin työnohjauksen, joka kirkasti minulle konkreettisesti arvojani ja kävimme vielä kertaalleen työuupumukseen johtaneita syitä läpi. Jouduin myöntämään itselleni, että kaikki arvot eivät valitettavasti toteudu arjessa. Näiden kohtaaminen kirpaisi, mutta oli varsin terveellistä myöntää ne itselleen. Tämä oli se hetki, jolloin itsekin ymmärsin ne asiat, joiden täytyy muuttua.

Arvoja on helppo luetella, mutta kun laadin ajankäytöstäni rehellisen piirakkamallin ja lukujärjestyksen hereilläoloajalta, näin omin silmin, mihin aikani oikeasti kuluu. Tämä oli minulle totuuden hetki. Laatimassani piirakassa perheelle ja ystäville jäi vain pikkuruinen siivu. Sen näkeminen suututti ja itketti. Siitä lähti muutos.

Syksy tuli ja meni lähes yhtä tiiviillä tahdilla kuin kevätkin. Syksyn aikana opin kuitenkin näkemään ongelmakohdat ajankäytössäni ja pohtimaan niihin kestäviä ratkaisuja.

Tavoitteet vuodelle 2019

Vuosi 2018 oli siis itsetutkiskelun ja itsetunnon rakentamisen vuosi. Tärkeä oppivuosi. Jokainen vuosi opettaa ja kasvattaa ihmisenä. Työuupumuksen jälkeen pelkäsin pitkään sitä, miten tulen enää koskaan pärjäämään työelämässä, koska jo kerran uuvuin. Mietin onko minusta ylipäänsä yhtään mihinkään. Nämä ajatukset taitavat kuulua “taudinkuvaan” ja vihdoinkin nämäkin epäilyt alkavat hälvetä. Onneksi vuosi sisälsi myös paljon onnistumisia. Parasta vuodessa oli oppimisen ilo ja oivallukset, vaikka ne tulivatkin kivun kautta.

Tänä vuonna aion valmistua journalismin koulutusohjelmasta medianomiksi ja työllistää itseni. Aion elää arvojeni mukaista elämää ja löytää terveellisen tasapainon työn ja vapaa-ajan välille. Ei ole tervettä miettiä koko valveillaoloaikaa työasioita tai olla koko ajan tavoitettavissa. Palautuminen ja lepo mahdollistaa tehokkaan työnteon. Kesällä huomasin sen, että tylsä joutenolo tekee ihmeitä luovuudelle.

Vuoden tapahtumia summatessani huomasin, että kaikki parhaimmat hetket olen viettänyt minulle tärkeiden ihmisten seurassa. Saan muista ihmisistä ja keskusteluista voimaa ja iloa. Haluan lisätä näitä hetkiä arkeen.

Edellisten lisäksi minulla on tälle vuodelle yksi urheilullinen tavoite: puolimatkan triathlon.

Uusi vuosi, uusi elämä?

Vuodenvaihde on hyvä sauma tarkastella omaa elämää vähän kriittisemmin. Mihin olen tyytyväinen? Mitä muutoksia haluaisin tehdä? Mitä haluaisin saavuttaa? Muita hyviä tarkastelun hetkiä ovat lomat ja muut arjesta irtaantumisen hetket, jolloin saa vähän etäisyyttä omiin tottumuksiin ja rutiineihin. Silloin näkee tarkemmin, mitkä jutut ovat itselle tärkeitä ja mistä olisi ehkä valmis luopumaan.

Vuodenvaihteeseen liittyviin elämän täyskäännöksiin suhtaudun epäluuloisesti. Muistan, miten vuosi toisen perään tein aina samat lupaukset ja jo muutaman viikon päästä täytyi nöyrtyä myöntämään, ettei taaskaan onnistunut. En osannut tehdä riittävän realistisia lupauksia, vaan päätin muuttaa elämäni täysin. Halusin muuttua yhdessä yössä toiseksi ihmiseksi.

Vanhoista pinttyneistä tavoista ja tottumuksista ei pääse eroon yhdessä yössä. Yhtälailla uusien tottumuksien ja tapojen opettelu vie aikaa. Pikakelasin eilen elämääni blogin alkuajoille, jolloin syvällisempi sukeltaminen terveellisten elämäntapojen maailmaan alkoi. Tuohon aikaan sain elämääni hallinnan tunteen ja onnistumisen kokemuksia himotreenaamisella, syömisten sairaalloisella tarkkailemisella ja yltiöpäisellä siivoamisella. Halusin tuolloin löytää tasapainon syömiseen ja herkutteluun. Pääni täytti ajatukset herkuista ja sain tyydytystä näläntunteesta ja herkuista kieltäytymisestä. Repsahtelin silti usein ja saatoin yhdeltä istumalta syödä jättipussin karkkia ja perään puoli pakettia jäätelöä. Eikä tehnyt edes tiukkaa! Moitin itseäni tällaisesta ja oli aivan normaalia, että vedin rangaistukseksi salilla kolmen tunnin treenisessiot hyppien ryhmäliikuntatunnilta toiselle. Sairasta ja surullista. Tuolloin en osannut käsitellä tunteitani oikein muuten kuin treenaamalla itselleni aina hetkeksi hyvän olon. Tiedätte hyvin tarinani. Siitä on nyt kahdeksan vuotta aikaa ja vasta nyt olen löytänyt tasapainon. Niin kauan siihen meni, että saavutin sellaisen elämän, johon olisin edes suurimman osan ajasta tyytyväinen. Tällä kertaa minulla ei ollut uudenvuodenaattona listaa asioista, jotka haluaisin elämässäni muuttaa.

Asetan itselleni aina säännöllisesti tavoitteita. Teen pitkän tähtäimen tavoitteita ja lyhyemmän tähtäimen tavoitteita. Asetan tavoitteita vähän jokaiselle elämän osa-alueelle. Mitä konkreettisempi tavoite, sitä selkeämpää tavoitteen eteen työskentely on. “Haluan tulla hyväksi ihmiseksi” -tavoite on vähän vaikeampi. Miten tulla hyväksi ihmiseksi?  Minkälainen on hyvä ihminen? Tavoitteiden asettamista helpottaa, kun ensin mietit mitkä arvot sinua ohjaa. (Lue Emmin postaus.) Arvot eivät ole niitä, jotka haluaisit niiden olevan, vaan niitä, joiden mukaan teet valintoja arjessa. Tämä on hyvä hetki olla itselleen oikeasti rehellinen. Mieti omaa ajankäyttöäsi ja tarkastele mihin aikaasi käytät ja minkälaisia asioita teet mieluummin kuin toisia ja miksi? Jos sanot, että perhe on sinulle tärkein, mieti miten se näkyy valinnoissasi vai näkyykö?

Omien arvojen vaaliminen on tärkeää. Opintojen pariin siirtyminen oli minulle tärkeä päätös myös arvojeni kannalta. Nyt minulla on enemmän aikaa perheelleni ja tehdä asioita, jotka itse koen merkityksellisiksi. En silti kannusta sellaiseen, että jokaisen pitäisi heittäytyä tyhjän päälle etsimään, josko universumi tarjoaisi jotakin mahtavaa. Universumi antaa sen minkä olet omilla valinnoilla, onnenkantamoisilla ja työllä ansainnut. Unelmointi ja haaveilu on ihanaa, mutta omien haaveiden ja epärealististen tavoitteiden tuputtaminen toiselle ei ole tarpeellista. Meistä kaikista ei ole unelmaduunareiksi. Ajatella, että kaikki eivät halua tavoitella samaa kuin sinä tai minä. Mielestäni tärkeintä olisi olla tasapainossa omien valintojen kanssa. Tee ylpeänä sitä mitä teet. Ei ole arvokkaampia tai vähempiarvoisia töitä tai ammatteja. Meitä kaikkia tarvitaan.

Jakakaa toki ajatuksianne aiheesta ja jatketaan keskustelua kommenteissa. Miten sinä ajattelet näistä asioista?

Ajatuksia unelmoimisesta

Kävin eilen aamulla Johannes Hatsolo Hattusen kirjan julkistamistilaisuudessa. Johannes on tosi inspiroiva ihminen ja hän puhuu tärkeistä asioista minua puhuttelevalla tavalla. Päätin kirjoittaa tapahtuman kirvoittamista ajatuksistani postauksen, sillä minusta tuntuu, että instagram-postaukseni jäi pintaraapaisuksi, josta johtuen väärinymmärryksen riski on suuri. Tässä välissä kerkesin jo avautumaan aiheesta lisää instagram storiesin puolella.

Olen joskus kertonut, että minulla on tapana yrittää ymmärtää ihmisten syitä toimilleen, vaikka ihminen toimisi typerästi. Pyrin myös itse tunnistamaan itsessäni syyt negatiivisille tuntemuksille.

Negatiivisia tuntemuksia minussa on herättänyt somessa ja blogeissa jo jonkin aikaan vallalla oleva kannustaminen unelmien tavoitteluun. Unelmien tavoittelusta puhutaan yhtä monesta eri näkökulmasta kuin on ihmisiäkin, mutta silti jokin siinä on aina ärsyttänyt minua. Syy on minussa.

Unelmia saa ja pitää olla. Tietenkin! Ihmiset unelmoivat oletettavasti siksi, että elämästä muotoutuisi vieläkin parempaa ja että menisi elämässä eteenpäin. Itselläni on pyrkimys koko ajan kehittyä niin ihmisenä kuin ammatillisestikin. Minulla on vain trauma tästä unelmien tavoittelusta, siitä tämä angstisuuteni kumpuaa. Liitän unelmien tavoittelun aikaisempien ihmissuhteiden vuoksi pelkästään rahaan. Raha on välttämätöntä, mutta yksistään rahan tavoittelua en näe missään määrin järkevänä. Olin niin angstini vallassa, etten nähnyt metsää puilta.

Johannes sanoi eilisessä puheessaan, että hyvinvointi ei ole sitä miten syöt, tai miten liikut, vaan hyvinvointi lähtee sisältäpäin. Nimenomaan. Omaa hyvinvointia ja uskoa itseensä voi kehittää. Oman hyvinvoinnin kautta unelmatkin ovat helpommin saavutettavissa. Kannattaakin treenata omaa henkistä kestävyyskuntoa. Haasta itseäsi eri tavoin. Mene mukavuusalueen ulkopuolelle ja katso mitä tapahtuu. Tee se treenissä, työpaikalla, ihmissuhteissa, kohtaamisissa. Unelmoi asioista, jotka ovat mielestäsi tavoittelemisen arvoisia. Muista aina tehdä asioita, joita itse haluat, eikä niitä jotka ovat joidenkin yleisten standardien mukaan tavoittelemisen arvoisia. Ole aina oma itsesi.

Itse en todellakaan ole ennen uskonut itseeni enkä ole oikein uskaltanut edes unelmoida, koska olen ajatellut, ettei unelmointi kosketa minua. Olen koko elämäni jollakin tapaa hävennyt itseäni ja epäillyt omia kykyjäni. Minulla on ollut todella huono itsetunto. Olen epäillyt älykkyyttäni ja olen pitänyt itseäni aina paljon muita huonompina. Onnistumisia olen pitänyt tuurina tai vahinkona. Viime aikoina on paljon puhuttu huijarisyndroomasta. Olkoon se sitten nimitys sille, kun luulee onnistumisten johtuvan siitä, että on onnistunut hämäämään muita ihmisiä uskomaan, että osaa ja pystyy.

Ihan viime vuosina olen alkanut ihan oikeasti uskomaan itseeni ja sen seurauksena elämässä on ruvennut tapahtumaan hyviä asioita. Edelleen tulee hetkiä, jolloin ajattelen olevani keskimääräistä tyhmempi tai lahjattomampi. Olen lahjakkaan ja älykkään sisarusparven musta lammas, omasta mielestäni. Kukaan ei ole koskaan verrannut minua muihin eikä kukaan ole sanonut minulle, etten riittäisi itsenäni. Ihan itse olen itseäni soimannut ja ruoskinut. En ole riittänyt itselleni. Toivoin hartaasti olevani jossakin asiassa poikkeuksellisen lahjakas, kuten sisarukseni. Olen oppinut hyväksymään, etten ole missään erityisen hyvä, vaan olen enemmän keskivertotyyppiä ja se saa riittää.

Tänä päivänä olen ylpeä siitä, että olen ihan omin neuvoin päässyt elämässäni tähänkin saakka. Olen vihdoinkin alkanut luottamaan itseeni ja pitämään itseäni ihan hyvänä tyyppinä. Minulla on elämässä kaikkea mitä elämääni kaipaan.

Elämä on järjestänyt eteeni vaikka minkälaisia yllätyksiä. Koskaan en ole luovuttanut. Olen kaatunut, mutta aina olen noussut nopeasti ylös ja keksinyt ratkaisun mennä eteenpäin. Koettelemukset ovat jättäneet syviä arpia, mutta enää ne eivät ole kipeitä tai tulehtuneita. Nykyään voin silittää arpiani ja miettiä, että arvet ovat tehneet minusta sen kuka olen nyt.

Ps. En ole vielä lukenut Johanneksen kirjaa, vastahan eilen sen sain, mutta kirja vaikuttaa todellakin lukemisen arvoiselta.

Shokkipaljastus: En ole enää endorfiinikoukussa

Mulla on pyörinyt mielessä monta postausaihetta, mutta ei ole ollut aikaa kirjoittaa. Nyt lapsivapaalla viikolla aikaa ja energiaa on taas vähän enemmän. Lupasin instagramissa kirjoittavani juoksemisesta ja motivaatiosta ja ehkä vähän minäkuvasta liittyen treenaamiseen. Teksti nyt lipsahti tuon minäkuvan käsittelemiseen. Mennään tällä.

Ilmoittauduin tuossa pari-kolme viikkoa sitten Espoo Rantamaratonin puolikkaalle. Sain ilmoittautumisen New Balancen kautta ja kuulin Heidinkin lähtevän lappu rinnassa reitille, niin ajattelin ilmoittautua itsekin mukaan.

Keskikesällä ennen sairastumisjaksoa olin haaveillut täyspitkän maratonin juoksemisesta, mutta siitä haaveesta luovuin, koska ilmoittautumishetkellä olin vieläkin sairastelukierteessä.

Tänä vuonna minulla ei ole poikkeuksellisesti ollut mitään kovin kunnianhimoisia treenitavoitteita. Ainoa treenitavoite oli tuo Saariselkä MTB ja sekin meni olosuhteiden vuoksi vähän miten meni. Olen yrittänyt löytää uuden elämän tasapainoa. Uusi elämä tarkoittaa montaa eri elämän osa-aluetta luonnollisesti. Kuten tiedätte, elämäni teki u-käännöksen reilut kaksi vuotta sitten. Jo ennen sitä olin yrittänyt löytää henkistä tasapainoa – mitä kaikkea sekin taas tarkoittaa (kaikkea).

Uusi elämäni menee viikko-viikko-syklissä. Joka toinen viikko lapset ovat meillä, joka minulle tarkoittaa sitä, että lasten tarpeet ja harrastukset menevät pitkälti kaiken edelle. Tuolloin yritän luovien löytää aikaa omille treeneille. Pyrin tekemään töitäkin tuolloin vain virka-aikana. Bloggaaminen on prioriteettilistan häntäpäässä tuolloin. Lapsivapaina viikkoina pystyn treenaamaan enemmän ja tehdä töitä enemmän. Kunnollisen treenirytmin löytyminen on ollut suorastaan mahdotonta tämän ja myös epäsäännöllisten työaikojen vuoksi.

Mitä muuta se uuden elämän tasapaino sitten tarkoittaa? Samalla kun opin hyväksymään itseni tällaisena kuin olen, loppui myös järjetön treenaaminen ja oman itseni ruoskiminen. Hölläsin sellaisesta ehkä jopa hiukan sairaalloisesta ajattelusta syömisen ja liikkumisen suhteen. Nyt jos syön karkkia, huomenna on pakko kyllä mennä lenkille. Viime aikoina en ole vaatinut itseltäni kauheasti treenien ja syömisen tai edes pukeutumisen osalta.

Viime viikolla mä kyseenalaistin oman toimintani – meneekö tämä itseni rakastaminen kuitenkin liian pitkälle? Huomasin puristelevani itseäni peilin edessä inhoten. Tätä ennen olin käynyt pitkästä aikaa vaatekaupoissa ja siellä myös pukukopeissa. En mahtunut enää niihin vaatekokoihin kuin ennen. Kriiseilin pari päivää, kunnes kävin kerran salilla ja kerran lenkillä ja peilistä katsoi taas se sama vanha minä. Ehdin kriiseissäni miettiä jotakin dieettiä tai kuntokuuria. Onneksi tulin järkiini.

Oikeasti kyse on siitä, että en ole voinut oikein koko kesänä treenata kunnolla, olen kuitenkin elänyt sitä normaalia aktiivista elämääni. Olen kävellyt kauppaan, kulkenut pyörällä joka paikkaan, retkeillyt… Ruokaa ja herkkuja en ole enää aikoihin rajoittanut itseltäni. Ei ole kovin yllättävää, että kunto on laskenut ja elopainoakin on hiukan enemmän kuin ennen. Kunnon laskeminen ei ole tapahtunut mitenkään salakavalasti tai yllättäen. En ole ollut endorfiinikoukussa enää pitkään aikaan. Olen nykyään tehnyt niitä asioita kun on huvittanut ja silloin kun on huvittanut. Jos ei tee peruskestävyystreeniä viikottain, kunto romahtaa. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Kävin eilen juoksemassa ja se tuntui ihan rehellisesti sanottuna pahalta. Tältäkö tuntuu, kun on huono kunto? Vauhti oli tosi hidas ja siitä huolimatta keskisyke oli yli 150! Harmitti tosi paljon, kun tilanne on päätynyt tähän itsestäni ja sairastelusta johtuen. Mietin jopa, etten kehtaa mennä Espoon Rantamaratonille juoksemaan elämäni huonointa puolikkaan aikaa. Harkitsin tapahtuman peruuttamista, mutta ajattelin, että minussa on tarpeeksi naista myöntää, etten ole enää hyvässä kunnossa. Päätin kuitenkin, että uskallan myöntää rehellisesti tämänhetkisen tilanteen. Ehkä joku voi vaikka samaistua.

En nyt aio soimata itseäni, vaan mennä eteenpäin. Kunto nousee treenaamalla takaisin, kunhan nyt vain pysyisin terveenä. Ajattelin myös ostaa muutaman nätin vaatekappaleen. En ole ostanut vaatteita ainakaan vuoteen. Aion nyt arvostaa itseäni vähän enemmän ja meikata jatkossa joka päivä työpaikalle ja pukeutua vähän useammin muihin kuin treenivaatteisiin. Se vaikuttaa jo paljon omaan oloon itsestä.

Lempeää syksyä, tyypit! Ja hei, jos joku haluaa juosta mun kanssa lauantain hitaasti, niin saa ilmoittautua. Tavoiteaika voisi olla vaikkapa 2:30. 🙂

*Postauksen kuvat otettu testissä olevalla Huawei Honor 8 -puhelimella. Puhelin on aika ihku. Kirjoittelen siitä myöhemmin oman postauksensa. 

Kannattaako tehdä uudenvuodenlupauksia?

Monna kirjoitti tällä viikolla ajatuksiaan uudenvuodenlupauksista ja siitä, miten huvittuneesti lupauksiin suhtaudutaan. Minäkin. Oikein havahduin pohtimaan, miksi näin on. Huvittunut suhtautuminen johtuu kaiketi siitä ilmiöstä, jonka olen tässä kymmenen vuoden aktiivisen treenaamisen aikana havainnut. Joka tammikuu salin pukkari repeilee liitoksistaan, kun kaikki ryhdistäytyy ja aloittaa kuntokuurin. Aloitetaan kaalisoppakuuria, tipatonta, karkkilakko ja mitä kaikkea. Ollaan parempia ihmisiä, hymyillään toisille, ostetaan uusi kalenteri ja kaikki alkaa puhtaalta pöydältä. Muutama viikko menee intoa puhkuen ja hirveä tsemppi päällä, kunnes tajutaan, että nyt tuli leikattua vähän turhan iso pala kakkua kerralla.

Ajatus muutoksesta ja kaikista niistä muutoksista, joita halutaan tehdä, on varmasti hyvä ja ehkä tarpeellinenkin, mutta tarvitseeko sitä kaikkea ahnehtia kerralla? Elämäntaparemontti mielletään usein elämän täyskäännökseksi, mutta miksi sen pitäisi olla sellainen? Kukaan ei laihdu 30 kiloa muutamassa päivässä. Ruokailutottumukset ja makumieltymykset eivät muutu sormia napsauttamalla. Elämässä kun ei saa kaikkea heti, vaikka kuinka paljon haluaisi.

Pieniä muutoksia, pienin askelin. Yksi asia kerrallaan. Itse en suosi totaalista kieltäytymistä mistään, enkä totaalista omistautumista mihinkään yhteen urheilulajiin. Koen tärkeämmäksi nauttia kaikesta siitä mitä teen. Itse tein pitkään töitä kamppaillakseni irti herkuttelusta. Koin, että mulla oli asian suhteen ongelma. Aloitin useasti itsekin vuodenvaihteessa totaalisen herkkulakon. Lakon päätyttyä lähes poikkeuksetta lähti mopo käsistä. Olen kokeillut erilaisia ruokavalioita ja asettanut mitä ihmeellisimpiä rajoja itselleni. Eikä ne oikein toiminut ennen kuin oivalsin, että mun täytyy olla itselleni lempeämpi. Mitä se haittaa, jos herkuttelen silloin kun mieli tekee? Ei yksi suklaapatukka työmatkalla bussissa nautittuna maailmaa kaada, vaan voin nauttia joka puraisusta. Ennen luulin, että jos annan luvan itselleni ostaa sen suklaapatukan ja nauttia siitä, että tekisin saman joka päivä. Ei mun tee joka päivä mieli suklaata. Joskus on toki hyvä miettiä siinä karkkihyllyn edessä itseltään “onkohan mulla vain nälkä?”. Usein on. Itselleni herkunhimon kurissapitämiseksi ratkaisevaa on riittävä ruokailu: aamupala, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala (ei aina tarpeen). Eikä mitään piipertämistä ja rajoittamista, vaan kunnolliset ateriat ja riittävän monipuolista ravintoa. Sallivuuden myötä en enää ole myöskään tuijottanut vaakaa. Eilen vaihdoin puntariin patterit ja tsekkasin lukemat. Painan tällä hetkellä 66 kiloa. Enemmän kuin ikinä. Olen kuitenkin nyt onnellisempi kuin ikinä. Mulla on nyt enemmän kuorrutusta niin vartaloni ympärillä kuin elämässä muutenkin. Voin hyvin ja olen terve. Timmi vartalo ja hyvin erottuvat vatsapalat eivät tehneet minusta onnellista. Ne sai minut tuntemaan onnistuneeksi jossakin, muttei täyttänyt tunnetyhjiötä. Tällä hetkellä en tarkkaile syömisiäni mitenkään enkä suorita liikkumista. Herkuttelen viikottain vähän ja liikun lähes päivittäin jonkin verran.

Vuodenvaihteessa annetut lupaukset ovat hyvästä, mutta niitä miettiessä kannattaisi muistaa realismi. Jos lupaat tehdä täyskäännöksen, niin miltä sinusta tuntuu, kun et pystykään siihen? Ehkä jopa vielä huonommalta kuin lähtötilanteessa? Tavoitteiden asettaminen on aina vaikeaa. Tavoite ei ole tavoite, jos se on jo käden ulottuvilla. Tavoitteessa pitäisi olla aina pikkuisen haastetta, muttei kuitenkaan kohtuuttomasti. Jos tavoitteenasi on vuoden aikana esimerkiksi aloittaa juokseminen nollasta, niin laadi mieluummin joka kuukausi pieni välitavoite, joka on mahdollista saavuttaa. Itse motivoidun lyhyen tähtäimen tavoitteista enemmän kuin pitkän tähtäimen tavoitteista, koska ne pitkän tähtäimen tavoitteet ovat niin kaukaisia lähtöhetkellä.

Mitä sitä nyt sitten itselleen lupaisi? Minkälaisia lupauksia sinä meinaat tehdä?

Haluan pysyä optimistisena ihmettelijänä ja fiilistellä hetkiä. Haluan tehdä parhaani äitinä ja puolisona. Haluan jatkossakin uskaltaa sukeltaa niihin syvimpiin pelkoihin ja tunteisiin ja kohdata ne. Haluan uskaltaa myöntää itselleen omat puutteet ja elää niiden kanssa. Kaikkea ei voi itsessään muuttaa, mutta ratkaisevaa on, miten niiden kanssa elää ja miten asioihin suhtautuu. Yhden ison muutoksen haluaisin kuitenkin tehdä, mutten tiedä miten se tapahtuu. Haluaisin nimittäin vähentää puhelimen räpläämistä ja jatkuvaa sometusta. Haluaisin sitä kautta olla enemmän läsnä läheisilleni. Vinkkejä saa antaa.

Kaikkea parasta tulevalle vuodelle ja kiitos teille lukijoille kuluneesta vuodesta! ❤️ Bloggaaminen ei olisi mitään ilman teitä, joten kiitän kaikista kommenteista ja tykkäyksistä eri kanavissa. Pahoittelen viivettä kommentteihin vastaamisessa. Pyrin aina vastaamaan kaikkiin kommentteihin.

Postauksen kuvat otin tiistain työmatkareitiltä. En ole käsitellyt kuvia mitenkään. Kävelin tuona päivänä töihin ja töistä kotiin. Oli kaunis pakkaspäivä ja auringonpaiste. Oli kiitollinen olo kaikesta!

Katse kevääseen

Kevät on mun lemppari vuodenaika monestakin syystä. Arvannette varmaan, että mulle yksi iso juttu keväässä on juoksu. Keväällä yleensä alkaa kutkuttava valmistautuminen johonkin juoksutapahtumaan. Hiekasta narskuva asfaltti rasahtelee lenkkareiden alla ja matalalta paistava liian häikäisevä aurinko tekee juoksulenkeistä täydellisiä.

Tähän kevääseen lähden vähän erilaisin odotuksin. Olen nyt ihan tässä viime viikkoina oivaltanut, että mun  suhtautuminen liikkumiseen on muuttunut. Mietin, etten ehkä tälle vuodelle aseta mitään isoja tavoitteita. Aikaisempina vuosina olen hukuttanut liikkumiseen henkistä pahoinvointia ja purkanut paineita. Ennen halusin treenata tosi kovaa ja piiskata itseäni. Nyt suhtaudun treenaamiseen paljon lempeämmin. En saa enää itseäni piiskattua äärirajoille. Enää en keksi samalla tavalla syytä tai tarvetta sille. Tällä hetkellä Movement tuntuu juuri oikealta mulle ja juoksusta en aio koskaan luopua.

Juuri nyt olen vielä jalkani kanssa juoksun suhteen telakalla, mutta olen siihen saanut tällä viikolla paljon apuja. Olen nyt aika toiveikas, että Tuukan avulla jalka tulee juoksukuntoon aika pian. Kävin eilen Helsingin Urheiluhieronnassa juurikin Tuukan luona hoidattamassa jalkaa ja menen vielä ensi viikolla uudestaan. Tuukka antoi kotiin vielä hoito-ohjeita ja jalka teipattiin parempaan asentoon. Jalka on tuntunut käsittelyn jälkeen hieman paremmalta, mutta olen urpouksissani innostunut treenaamaan paremmantuntoisella jalalla esim. kyykkyjä.

Tulevalle keväälle on kuitenkin suunnitelmia. Tavoitteiksi niitä en ehkä halua kutsua, koska tavoitteiden myötä tulee se tietty paine ja sitä en nyt kaipaa. Tulevana keväänä juoksen Helsinki CIty Runin. Helsinki City Runin ympärillä on kiva juoksukouluprojekti, jonka ensimmäiset kuvaukset olivat tänään. Juoksukoulustakin tulette varmasti kuulemaan matkan varrella. Tämän vuoden varsinaiseksi tavoitteeksi asetan itselleni hallitun käsiseisonnan. Muita tavoitteita en aseta muuta kuin sen, että pitää nauttia tekemisestä ja elämästä.

Tavoitteita kuluvalle vuodelle

Tässä vuoden ensimmäisen kuukauden ollessa puolivälissä kelasin kirjata ylös tavoitteita tälle vuodelle. Olen näitä toki jo kovasti miettinyt itsekseni ja tehnyt samalla tilinpäätöstä edellisestä vuodesta ja samaan hötäkkään useammasta aiemmasta. Melkoista pyöritystä elämä on ollut. Jokaisen elämä ja elämän vastoinkäymiset ovat subjektiivisia kokemksia. Minun mittapuulla takana on monta vaikeaa vuotta. En syytä ketään mistään, enkä ole mistään katkera. Elämää ei vain voi suunnitella – hyvässä ja pahassa. Yritän silti tätä kuluvaa vuotta vähän ohjata haluamiini suuntiin.

Vuonna 2015 aion…

– olla enemmän läsnä
– rakastaa enemmän
– tavoitella rohkeammin unelmiani
– kuunnella sydäntäni
– nauttia elämästä
– löytää asioista hyvät puolet ja keskittyä niihin
– valittaa vähemmän, varsinkaan asioista, joihin ei voi vaikuttaa

Tässä vaiheessa huomaan, että henkinen hyvinvointi on edelleen se kantava teema kuluvalle vuodelle. En tavoittele timmimpää vartaloa tai mieleen ei tule ensisijaisesti mitään urheilullisia tavoitteita. Keskeisintä on olla onnellinen ja löytää elämän tasapaino. Samoissa teemoissa siis jatkan kuin aloittelin joulukuntoon-projektia. Näissä mietteissä mua kannustaa ja inspiroi Jennyn tekstit. Hänen kirja putkahtaa ihan just ulos. Täytynee ostaa se, koska se vaikuttaa sen verran kiinnostavalta. Mulla on edelleen Aleksi Litovaaran mindfulness-videokurssi kesken. Siitäkin olen saanut paljon hyötyä.

Tällä hetkellä tunnen kiitollisuutta. Elämä on hyvää. Moni asia on niin hyvin. Ensi viikon vietän etelän lämmössä rentoutuen ja akkuja ladaten, että jaksan taas puskea arkea eteenpäin. Reissusta yritän blogata kuulumisia, jos yhteydet sallii. Tarkoitus on treenata reissussa kaiken lataamisen ohessa.

Onko sulla tämän vuoden tavoitteet jo kirkkaana mielessä? Mitä lupasit itsellesi?

Motivaatio, tavoitteet ja aktiivisuusrannekkeen arvonta

Tähän aikaan vuodesta ei välttämättä tarvitse puhua motivaatiosta, ainakaan sen perusteella kuinka paljon jengiä kuntosaleilla pörrää juuri nyt. Mulle asia on kuitenkin ajankohtainen. Olen saanut itseni motivoitua liikkumaan vuosi toisen perään ihan sujuvasti. Minun suurin motivaattori on hyvä olo. Tiedän, että voin paremmin henkisesti ja fyysisesti, silloin kun liikun.

 

Tällä hetkellä jostakin syystä minulle ei riitä motivaattoriksi hyvä olo, vaan kaipaisin järeämpiä aseita, joihin olen aina ennenkin pystynyt luottamaan. Minulle ne aseet ovat erilaiset tavoitteet. Asetan itselleni aina jonkinlaisia liikunnallisia tavoitteita. Tavoitteiden saavuttaminen saa minut suunnittelemaan treenit etukäteen. Tavoite kirkkaana mielessä on helpompi saada itsensä ulos juoksemaan tai salille sellaisenakin päivänä, kun kiukuttaa, väsyttää tai ulkona tulee vaakasuoraan jotain märkää. Nyt en vain oikein tiedä mikä se seuraava tavoite olisi. Viime vuoden kaikki tavoitteet jäivät saavuttamatta. Tavoitteiden kariutuminen on jäänyt kaivelemaan siitäkin huolimatta, vaikka olen täysin hyväksynyt sen, että elämässä oli tuolloin muuta, johon täytyi keskittyä. Kaikkeen ei aina pysty, eikä tarvitsekaan pystyä.

Nyt kun elämässä asiat rullaa mukavammin, yritän kovasti miettiä seuraavaa tavoitetta, jota kohti lähteä. Juoksuun liittyvät tavoitteet tuntuvat luonnollisimmilta ja olen pyöritellyt erilaisia vaihtoehtoja mielessäni. Maratonin uusi ennätys? Puolikkaan ennätys? Ultramatka? Pikamatka? Triathlon? Jostakin syystä juoksijan identiteettini on nyt vähän kadoksissa ja en saa itseäni innostumaan juoksuun liittyvistä tavoitteista. Tuntuu niin masentavalta, kun juoksukunto pitää lähteä rakentelemaan taas niin pohjilta. Eilen salilla käydessäni löysin itsestäni taas sen salipirkon, joka on ollut hetken hukassa. Yhtäkkiä tuli ikävä känsäisiä käsiä ja sitä riemua mikä syntyy, kun tankoon voi ladata aina vaan isompaa kiekkoa. Tuli älytön innostus, ei pelkästään salitreenistä, vaan siitä, että rupeaisin taas treenaamaan määrätietoisesti. Nyt kun on intoa ja hyvää fiilistä, niin pitäisi äkkiä naulata jokin hyvä tavoite lähitulevaisuuteen, että pääsisin suunnittelemaan treeniohjelmaa. Ajattelin ihan huvikseen kysyä teiltä minkälaisia tavoitteita te mulle ehdottaisitte? Jos vaikka niistä keksisin sen THE tavoitteen.

Yksi motivoiva asia itselleni on tässä viime viikkoina ollut Garmin Vívosmart -aktiivisuusranneke. Olen käyttänyt sitä lähestulkoon päivittäin ranteessani. Laite mittaa päivän mittaan kävellyt ja juostut askeleet askeleina ja kilometreina. Aktiivisuusranneke tärähtää ranteessasi, kun olet liian pitkään pysytellyt paikoillasi. Garmin Vívosmart myös tulkitsee unenlaatuasi ja voit aamulla tarkistaa bluetooth-yhteyden avulla kännykästäsi, miten olet yösi nukkunut. Aktiivisuusranneke on myös hieman koukuttava, jos pitää siitä puhelimeen bluetooth-yhteyttä koko ajan päällä, nimittäin ranneke ilmoittaa puhelimeen tulevat viestit ja puhelut tärähtämällä. Aktiivisuusrannekkeeseen saa lisävarusteena ostettua sykevyön. Olen vakuuttunut tästä laitteesta ja mielestäni tämä on aloittelevalle kuntoilijalle erinomainen kapistus.

Tässä vielä parit grafiikat, joita laite antaa Garminconnectiin.

Mulla on nyt ilo arpoa yhdelle teistä lukijoista Garmin Vívosmart -aktiivisuusranneke. Voit osallistua arvontaan jättämällä kommenttiboksiin ajatuksiasi motivaatiosta, tavoitteista tai siitä, miksi juuri sinun pitäisi saada tämä kyseinen vempele. Arvonta on auki perjantaihin 16.1.2015 asti. Muista jättää sähköpostiosoitteesi, että saan voittajaan yhteyden (se näkyy vain minulle).

*Yhteistyössä Garmin