Tänä aamuna luin hyvän artikkelin, jossa haasteteltiin urheilulääkäriä Pippa Laukkaa. Jutun otsikko on mielestäni huono ja vähän harhaanjohtava, sillä ongelma on paljon monimuotoisempi.
Varoitan jo nyt, että tämä teksti tulee olemaan todella poukkoilevaa ajatuksenvirtaa. Tämä aihe jotenkin kolahti aika kovaa. Tunnistin itseni joistakin kohdista. Urheilin aiemmin paetakseni. Yritin tukahduttaa sitä ääntä, joka sisältäni yritti päästä ulos ja kertoa, että pysähdy, sua ahdistaa. Sain hetkellistä hyvää oloa ja tyydytystä liikkumisesta. Mitä kovempi treeni, sen parempi fiilis. Hetken. En tietenkään tajunnut sitä silloin. Piti kulkea umpikujaan. Umpikujasta oli vain yksi reitti pois, kulkea samaa tietä takaisin ja katsoa niitä asioita silmiin, jotka laittoivat minut juoksemaan. En sano, että urheilu olisi ollut mulle huono asia, ehkäpä juurikin päin vastoin. Olisin varmasti voinut henkisesti vielä huonommin, jos en olisi liikkunut, mutta jotkin kellot siitä pakonomaisesta suorittamisesta olisi voinut soida. Ei soinut. Jälkeenpäin asiat näkee aina paljon kirkkaammin.
Tie tähän pisteeseen ei ole ollut helppo. Kokonaisvaltainen hyvinvointi ei ole mikään niksnaks-temppu, vaan se on monen tekijän summa. Ei ole myöskään yhtä oikeaa tapaa saavuttaa elämään tasapainoa, kuten ei ole yhtä oikeaa tapaa saavuttaa hyvä kunto, oikeanlainen ruokavalio, täydellinen elämä jne.
Nykyihmisen elämä on niin kovin vaikeaa. Pitää olla tehokas työntekijä. Täytyy olla jatkuvasti tavoitettavissa niin työasioissa kuin ystäville ja perheenjäsenillekin. Tehokas työntekijä osaa organisoida arkensa niin, että ehtii urheilla itsensä näyttämään fitnessurheilijalta. On hyvä olla valveutunut kaikenlaisista ravitsemusasioista. Unohtamatta eettisyyttä ja ekologisuutta kaikissa hankinnoissa. Kodin täytyy näyttää niin hyvältä, että kelpaisi milloin tahansa tulla kuvatuksi sisustuslehtien sivuille. Et ole vakavasti otettava, ellet ole tyylikäs, muotitietoinen ja huoliteltu, mutta kuitenkin persoonallinen. Kaiken tämän ohella täytyy huolehtia lasten kasvattamisesta, heidän tavoitteellisesta harrastamisesta, myös lasten muodikkaasta pukeutumisesta, heidän käyttäytymisestä ja tietenkin koulumenestyksestä. Parisuhteen tulisi olla huumaa ja säkenöivää intohimoa koko ajan. Täydellisessä parisuhteessa pitäisi olla yhteisiä harrastuksia, huolehtia, että on riittävästi kahdenkeskistä aikaa, joka tietysti tarkoittaa elokuvamaisia treffejä ja upeita ulkomaanmatkoja. Kaikki tämä pitäisi tietysti hoitaa niin, ettei mikään osa-alue kärsi tai ole toisesta pois. Ainiin, ei unohdeta sitä, että kaikki tämä täytyy raportoida someen mahdollisimman kultaisin reunuksin. Ei riitä, että otat täydellisen kuvan Instagramiin, vaan täytyy runoilla sama kirjallisesti vielä Facebookiin ja napakammin Twitteriin, mutta ihan ensiksi kuvaat söpön ja todella nokkelan videon Snapchattiin. Kaiken tämän täydellinen hallitseminen on käytännössä aivan mahdotonta! Blogit ja naistenlehdet vääristävät todellisuutta entisestään, sillä niissä raotetaan arjesta ymmärrettävistä syistä vain sitä kauneutta ja elämän helppoutta. Silti kaipaisin lisää Pippa Laukan haastattelun kaltaisia ulostuloja.
Olen aloittanut oman henkilökohtaisen kapinani tätä vastaan jo jokin aika sitten. Tein tietoisen päätöksen esimerkiksi Instagramin osalta, että en tee enää sellaista sisältöä, jonka tiedän keräävän eniten tykkäyksiä. Teen sisältöä, joka on aitoa. Oikeaa elämää. Elämä ei ole pelkkää hymyä, aurinkoa, onnistumisia ja täydellisen onnistuneita valokuvia. Jonkinlainen raja tässäkin on kuitenkin pidettävä. Henkilökohtaisimmat asiat pidän tietysti itselläni. Mulle tuli raja vastaan sitä tietynlaista miellyttämistä kohtaan. En halua enää siloitella omaa “brandiani” ja käsikirjoittaa omaa elämääni. Sitä tietä kuljetaan kiitolaukkaa somen ohjastamana.
Kaikki tämä kapina on tehnyt minulle sen, että bloggaaminen tuntuu päivä päivältä vain merkityksettömämmältä. Haluaisin rähistä, kritisoida, haastaa ja käydä kriittistä keskustelua eri asioista. Sitä mitä teen ystäville ja lähipiirille oikeassa elämässä. Toisaalta haluaisin kirjoittaa lempeästi ja kannustavasti. Motivoida ihmisiä löytämään oma tapa liikkumiseen ja terveellisempään ravintoon. Kaiken tämän julkisen kirjoittelun kääntöpuoli on se, että asetan oman elämäni vapaaehtoisesti tuntemattomien ihmisten arvosteltavaksi. Bloggaajat ovat vapaata riistaa kaikenlaiselle arvostelulle. Se tuntuu todella vastenmieliseltä.
Mä olen aivan tavallinen äiti, vaimo, ystävä, sisko kuin kuka tahansa teistä siellä ruudun toisella puolella. En ole koskaan kuvitellut olevani mitään enempää kuin kukaan muukaan. Jossakin vaiheessa olin vaan aika hemmetin tietoinen siitä, että ehkä ihan jokaisella kolmen lapsen äidillä ei välttämättä erotu vatsapalat kuten minulla taannoin. Mua on pitänyt maan pinnassa kolme rakasta tytärtäni ja erilaiset haasteet, joita elämä on eteen tyrkännyt. Olen seissyt kauppajonossa jännittäen riittääkö pankkitilin saldo kuittaamaan ruokakassit kotiin. Olen kulkenut pyörällä töihin vain siksi, että säästin sillä sen melkein sata euroa kuukaudessa. Olen käynyt läpi itseni kanssa monenlaiset mielen komerot, joiden seurauksena koko elämä meni uusiksi.
Kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin saavuttaminen kuulostaa joltakin salatieteeltä. Itsekin tuossa tekstin alussa kirjoitin, että se koostuu monesta osatekijästä. Sitä se onkin. Omalla kohdallani tasapainon saavuttaminen vaati pitkällistä itsetutkiskelua, omien heikkouksien myöntämistä ja niiden hyväksymistä. Hyvinvointi on sallimista ja armollisuutta, ei jatkuvaa itsensä ruoskimista ja kurinpalautusta. Rennon elämän kieltäminen itseltään aiheuttaa negatiivisen kierteen, josta on vaikea päästä pois. Salliminen ja itseensä lempeydellä suhtautuminen voi kuulostaa siltä, että samalla häviää elämänhallinta ja kontrolli, mutta ei se sitä tarkoita. Myönnän, että itselläni tämä muutos tarkoitti viittä lisäkiloa elopainoa, mutta voi kuinka paljon enemmän nautinkaan elämästä nyt! Muutos tarkoittaa minulle hyvällä omalla tunnolla nautittuja hetkiä niin ruuan kuin liikunnankin parissa. En pode syyllisyyttä syödyistä herkuista tai väliin jätetyistä treeneistä. Poden enemmänkin syyllisyyttä liiallisesta koneella notkumisesta ja puolihuolimattomista lauseista läheisille kesken somettelun. Olen hyväksynyt sen, että olen tällainen kuin olen, mutta ihan ok tyyppi silti. Vähän hölmö, välillä hidas, joskus liian äänekäs ja mutta omasta mielestä tosi hauska (lapsia välillä nolottaa). Kai sitä voisi sanoa myös niin, että olen jollakin tapaa rakastunut itseeni ja uskoisin, että sitä kautta pystyn tulemaan myös rakastetuksi.
Kauhean vaikea pukea sanoiksi kaikkea tätä valtavan pitkää ja takkuista tietä, jonka olen kulkenut, mutta yritin edes. Nyt on pakko mennä nukkumaan. Se on myös yksi asia, jolla osoitan itselleni olevani tärkeä. Hyvät yöunet on hyvän elämän perusta!
Kiitos Elina! Juuri sitä me lukijat halutaan kuulla; tavallista elämää. Juuri sitä, joka on merkityksellistä ja oikeaa, ei kuorta. Palaan blogiisi aina uudestaan, koska sinulla on oikeasti annettavaa. Ethän lopeta bloggaamista!
Kiitos, tosi kiva kuulla! 🙂
En mä ihan äkkiä osaa tätä lopettaa, mutta otan bloggaamisen vähän rennommin. On kuitenkin tuo päivätyö, joka imee aika ison osan mun ajasta.
Koskettava ja puhutteleva kirjoitus, kiitos kuin avasit asiaa ja mielettömän upeata, että olet saavuttanut hyvinvoinnin ja tasspainon.
Kiitos Pirke! 🙂
Just näin! Mahtava teksti. Kiitos ?
<3
Hei, minä ainakin ymmärsin täysin mitä ajoit takaa ja tunnistin itseni monesta kohdasta. Itse olen nyt juossut monta vuotta “tavoitteellisesti”, aina uutta ennätystä jahdaten. Ja välillä sitä vaan miettii että kumpi on mulle vanhana arvokkaampaa, se että juoksin maratonin 5 min kovempaa ja sain sillä tuttujen ihailun vai se, että vietin aikaa perheen kanssa, kuuntelin ja välitin, nautin elämästä? Itselle pitää ottaa aikaa ja juoksu on siihen mitä mainioin harrastus, mutta tuntuu että en vaan enää taivu siihen että sullon lenkkejä joka väliin että saan ne “vaaditut” 50 km viikossa täyteen. Ehkä sille on vielä aikansa, mutta ei juuri nyt.
Kiitos aitoudestasi ja hyvää viikonloppua!
Kuulostaa siltä, että todellakin ymmärsit mistä puhun. 🙂
Ihanaa kesää, Ansku!
Ihan hitsin hyvin kirjotettu! Samaa mieltä 100%! Itse kyllä ajaudun välillä vieläkin sille tielle, että treenaamisesta tulee pakonomaista ja poden huonoa omaatuntoa treenaamattomuudesta. Lapsi on tosin mahtavasti opettanut laittamaan asioita oikeaan tärkeysjärjestykseen!
Ps. Sinut kerran tavanneena, vaikutit kyllä hauskalta ?
Kiitos Amanda! 🙂 Lapset on kyllä tosi hyviä siinä, että niiden kautta asiat menee väistämättä perspektiiviin. Ei todellakaan pääse liihottelemaan mihinkään omiin sfääreihin. 😀
Hyvä teksti. Minä olen saanut rennon elämän ja hyvän mielen mukana +4kg. (Siihen se on jäänyt). Pohtinut kauan että hyväksynkö ne ja opettelen rakastaa myös niitä kun nyt suhde ruokaa ja liikuntaan on järkevä. Ostanko 38 vaatteita 36 sijaan ja nautin elämästä. Elämästä jossa minulla on kaikki. Rakastan laittaa kotiani mutta laitan sitä vain itselle. Moni on kysynyt miksi en pidä blogia ? Olen sanonut että sisustan itselle kotia en muille. Tapahtuuhan arjessa niitä ihania onnen pieniä hetkiä joista haluaa ottaa kuvan ja jakaa sen muillekin. Vaikeinta on ollut löytää tasapaino liikuntaa – hyväksyä se että vähäinenkin riittää , hyväksyä se ettei ohjelmia tarvita , hyväksyä se että voi joka kerta vaikka liikkua erilailla, hyväksyä se että yksi väli viikko ei ole koko elämä, hyväksyä se että aika ja edes motivaatio ei riitä super treenaamiseen . Mottoni onkin nykyään että
“Tavoitteena terve elämä” .
Sulla kuulostaa olevan tosi terve asenne elämään. Itseään varten täällä eletään, ei muita. Oman elämän julkinen jakaminen ei ole mikään helppo rasti, joten siihen leikkiin ei kannata lähteä, ellei ole ihan varma.
Ihanaa tervettä elämää sulle, Erin.
Mä seuraan sun blogia, koska sun kirjoittelusta tulee hyvä fiilis. Et esitä itseäsi superihmisenä.
Kuitenkin lukijana toivoisin, että bloggaaminen olisi sulle hyvää ja kivaa. Joten, toisin kuin ketjussa joku muu sanoi, niin mä toivon, että sä lopetat bloggaamisen jos sulta siltä tuntuu. Ettet tee sitä hampaat irvessä vain lukijakunnan takia. Vaihtoehto voisi ehkä olla, näin kesän kynnyksellä, että pistät bloggaamisen pauselle vaikka kesä-heinäkuiksi, ja katsot kun kaksi kuukautta oot ollut kirjoittamatta tai vastaamatta blogin kommentteihin ym. niin että miltä tuntuu. Suo kun voi seurata instassa mm. niin blogi voi hyvin jäädä tauolle.
Joten, vaikka kuinka tykkään sun blogista, niin toivon että tän suhteen teet niinkuin elämäsikin suhteen vaikutat tehneen: niin kuin on parhaaksi Sun hyvinvoinnille 🙂
Hyvää kevättä ja kesää!
Taisit lukea mun ajatukset. 🙂 En ehkä ihan totaalista taukoa aio blogista pitää, mutta en aio ottaa tästä kummempaa stressiä. Kirjoitan silloin kun on sellainen fiilis, että haluan kirjoittaa. 🙂
Kannatan myös ajatusta – ohaninta on lukea tekstiä, jonka kirjoittamisesta myös bloggaaja on selvästi nauttinut. Eli ei hätää, pidä lomaa vaan. Me ollaan sit taas täällä!
Kiitos tuesta! 🙂
Tosi hyvä kommentti, Kaisa! Kiitos! Sä olet tosi tarkkanäköinen! Näin mä olin itsekin ajatellut, että teen blogia rennolla otteella ja silloin kun se mielekkäältä tuntuu, en sillä periaatteella joka vuosia on jäytänyt takaraivossa “pitää tehdä vähintään neljä postausta viikossa”. Aivan ihanan vapauttavaa, kun voi vaan elää eikä dokumentoida elämää blogiin/instagramiin. 🙂
Hyvää kesää sullekin!
Moikka! Olen lukenut sinun blogia jo pidemmän aikaa, mutta olen tällainen hiljainen lukija, enkä yleensä mihinkään kommentoi. Nyt tuli kuitenkin sellainen fiilis, että on pakko kommentoida. Tykkään blogistasi, sillä vaikutat ruudun läpi ihanan aidolta ja “normaalilta” naiselta. Et yritä olla liikaa, tai olla liian vähän. Olet juuri se mitä ilmeisesti haluat ja et pelkää näyttää lukijoille todellista persoonaasi ja. Olen niin onnellinen, että olet löytänyt tasapainon suorittamiseen keskittyneen elämän keskuudesta. Olen myös onnellinen, että blogisi auttaa minuakin ymmärtämään sen, että en voi olla superihminen, eikä kukaan muukaan voi. On mahtavaa, että viitsit jakaa tällaista viisautta meille muille blogisi välityksellä ja toivoisin, että tekstisi auttaisi muitakin ymmärtämään näitä elämän viisauksia. Ihanaa kesää sinulle Elina 🙂
Oi mikä kommentti! <3 Kiitos! Superihmisiä ei ole olemassa, suurin osa vaan piilottaa taitavasti ne asiat, joista ei halua päivänvaloon.
Parasta kesää sullekin! <3
Olet ihan täydellinen just tuollaisena. <3 Ihana ja ajatuksia herättävä teksti.
<3
Ihana kirjoitus! Hyvä Elina!
“Olen seissyt kauppajonossa jännittäen riittääkö pankkitilin saldo kuittaamaan ruokakassit kotiin.”
Erityisesti tuo lause kolahti rehellisyydellään, koska kaikilla meillä on joskus toi tilanne. Mahtavaa että joku sanoo sen julkisesti!
Mukavaa kesää! 🙂
Pointsit kotiin todella hyvin kirjoitetusta postauksesta. Vaikeista aiheista ei ole helppoa kirjoittaa mutta teet sen silti jotenkin helposti luettavaksi. Olet blogin perusteella aidosti sydämellinen ja hyvällä tavalla ihan tavallinen ihminen. Blogeissa tuntuu pyörivän jos jonkinmoista super ihmistä ja mukavinta on mielestäni lukea blogeja joihin voi samaistua. 🙂
Kiitos!<3 hienosti kirjoitettu vaikeasta asiasta. Olen onnellinen puolestasi, olet selkeästi löytänyt elämääsi tasapainon. Itse olen siinä vasta alussa ja miten vaikeaa se onkaan myöntää, että ei ole onnellinen. Vaikka kaikki olisikin paperilla hyvin.
Voi hyvin ja kirjoita vain jos se on se mitä haluat tehdä. Elämä on tässä ja nyt<3!
Hei Elina! Onko Helsingissä mahdollista tutustua polkujuoksuun ohjatusti? Tai kiinnostaisiko sinua konkarina järjestää ohjattu polkujuoksutreeni 🙂 ?