Endorfiinikoukussa 9 vuotta: blogihistoriani pikakelaus

Blogini täytti tämän viikon torstaina 9 vuotta. Viime päivinä on tullut muisteltua tapahtumia blogihistorian varrelta. Monenlaista on mahtunut näihin vuosiin – huippuhetkiä ja pohjakosketuksia. Olen kirjoittanut tätä muistelmapostausta koko viikon. Tämä on ollut samalla itselleni jälleen yhdenlainen terapiaistunto.

Tässä nyt sitten tulee katsaus yhdeksän blogivuoden ajalta. Postaus on todella pitkä.

2010: Perustin blogin pysyäkseni positiivisena

Perustin Endorfiinikoukussa-blogin tammikuussa 2010. Olin kokeillut bloggaamista muutaman kerran ennen Endorfiinikoukussa-blogia, mutta näistä yritelmistä puuttui punainen lanka. Muoti ei ollut tarpeeksi mun juttu, eikä neulominen, eikä siskon kanssa aloitettua blogia tullut päivitettyä säännöllisesti. Arjesta en halunnut kirjoittaa, sillä se oli tuolloin suorastaan ahdistavaa.

Elettiin taantuman jälkeistä aikaa. Taantuma valitettavasti rutisti perhettämme isolla kouralla ja ravisteli vielä päälle oikein kunnolla. Olin joutunut jättämään opinnot kesken ja tarkoituksena oli siirtyä kokonaan työelämään. Olin blogin perustamishetkellä työtön. Työttömyyttä ei kestänyt onneksi montaa päivää, kun sain nopeasti vakituisen työpaikan. Taantuman seuraukset eivät ihan heti hellittäneet. Elämää varjosti monta vuotta ärsyttävä musta pilvi. Blogi oli minulle väylä pysyä positiivisena ja löytää elämästä ilonaiheita. Halusin myös ylläpitää kirjoitustaitoa journalismiopintojen jäätyä kesken.

Tuosta alkaen olen harrastanut työmatkapyöräilyä.

2011 : Blogi siirtyi lehtitaloon ja uskalsin kertoa läheisille blogista

Olin vuoden verran kirjoittanut blogia kaikessa hiljaisuudessa. En kertonut harrastuksestani oikein kenellekään, vain pari ihmistä lähipiiristäni tiesi blogista. Blogini nousi Blogilistalla seuratuimpien blogien listalle ja sain nopeasti paljon lukijoita. Tämä näkyi myös kommenttien määrän lisääntymisenä.

Sain yllätyksekseni yhteydenoton Bonnierilta. He halusivat blogini Evitan uudelle verkkosivulle, johon tuli minun blogin lisäksi muutama muu blogi. Sain blogin kirjoittamisesta pientä palkkiota joka kuukausi. Se tuntui huikealta!

Yksityiselämä oli yhtä sotkua. Olin kolmenkympin kriisissä ja itseni kanssa aivan solmussa. Kesällä yritimme erota. Asuimme muutaman viikon erillään, kunnes palasimme kuitenkin yhteen.

2012: Paikallaan tamppaamista ja ensimmäinen maraton

Pahimpien kriisien hälvettyä vietettiin vuosi myöhässä mun kolmekymppisiä. Tykkäsin työstäni vakuutusyhtiössä. Innostuin entisestään valokuvaamisesta. Kuvasin paljon edellisvuonna ostamallani ammattilaistason kameralla (mulla on sama kamera edelleen käytössä). Bloggaaminen oli kivaa vastapainoa toimistotyölle. Blogin ja treenaamisen lisäksi tienasin yritykseni kautta ylimääräistä rahaa valokuvaamalla asuntoja myynti-ilmoituksia varten. Arki oli aika tiivistä kolmen pienen lapsen kanssa. Vanhin oli jo koulussa.

Vietin paljon aikaa kahden hyvän ystäväni kanssa, joiden kanssa olin myös samassa työpaikassa.

Tytöt olivat vielä niin pieniä, että pystyin vetämään niitä kolmen pulkan letkassa Otaniemen ympäri.

Jokakesäiseltä purjehdusreissulta

Juoksin ensimmäisen maratonin.

Syksyllä minulla oli kaksi koululaista.

 

2013: Olkapääleikkaus ja masennus

Tämä(kin) oli kamala vuosi. Olin fyysisesti parhaimmassa kunnossa olkapääleikkauksen kuntouksen jälkeen. Olin viimeisen päälle tikissä – ulkoisesti. Henkisesti olin aivan romuna. Olin itseni kanssa aivan umpisolmussa. Olin vuosia työntänyt vaikeat asiat sisälläni yhteen lokeroon, mutta vuonna 2013 tuo lokero tuli täyteen ja räjähti. En osannut tunnistaa mitään varoitusmerkkejä. Yritin suorittamisella peittää kaikki tunteet. Luulin, että mitä kovempaa treenaan, saisin sen lokeron pysymään kiinni. Juoksin pahan olon höyryillä maratonennätyksen. Juokseminen ja raskas treeni ei kuitenkaan auttanut henkiseen pahoinvointiin. Tuli stoppi. Jouduin sairaslomalle, sain lähetteen psykiatrille ja psykoterapiaan. Aloitin terapian. Aloin vähitellen tutustua itseeni ja ymmärtää, että myös minulla on arvo eikä se arvo määräydy ulkokuoren perusteella.

Evita-lehti lakkautettiin ja blogi siirtyi FitFashion-blogiportaaliin. Tänä vuonna aloitin yhteistyön Suunnon kanssa ja tein yritykseni kautta sivuduunina Vapianon somesisältöjä.

Treenejä ei jätetty väliin.
Kaaduin työmatkalla ja satutin olkapään. Vuosi myöhemmin olkapääni leikattiin kuntoon.
Kuvasin itseäni edestä, takaa ja sivulta. Olin tosi tiukassa kunnossa, mutta en siltikään kelvannut itselleni.
Tällainen minä oikeasti olen. Riehakas pelleilijä. Tämän puolen näytän silloin kun olen turvallisella maaperällä luotettavien ihmisten seurassa. Tämä kuva on äidin ja äidin ystävän kanssa tehdyltä pitkältä purjehdusreissulta. Tuolla reissulla purjehdimme viikossa Oulusta Ahvenanmaalle. Tuo reissu on yksi parhaimmista reissuistani. Koin olevani vapaa.
Treenasin hullunlailla. Juoksin toisen maratonin, jonka tulos on edelleen ennätykseni: 3:45.
Ostin maantiepyörän ja rakastuin pyöräilyyn entistä syvemmin.
Tutustuin Heidiin ❤️
Sain masennusdiagnoosin ja olin sen takia reilun kuukauden sairaslomalla. Tämä kuva on sairaslomalla tehdyltä kävelyltä.

2014: Terapiaa ja ero

Toivuin masennuksesta. Kävin terapiassa ja aloin vähitellen päästä jyvälle siitä kuka olen. Aloin nähdä ne asiat, joita olin vuosia juossut pakoon. En ollut vielä keksinyt muuta keinoa helpottaa pahaa oloa kuin urheileminen, vaikka olin oppinut vuosien tauon jälkeen uudestaan itkemään.

Treenasin edelleenkin tosi paljon. Pääsin keväällä adidasheimoon, joka tuntui tosi hienolta. Olin edellisvuonna seurannut ensimmäisen adiasheimo-jengin treenejä somesta ja haaveilin pääseväni mukaan. Tutustuin tämän projektin myötä moneen tyyppiin, jotka ovat edelleen tavalla tai toisella elämässäni mukana. Tänä vuonna löysin Helsingin Urheiluhieronnan.

Kolme vuotta kestänyt pariterapia ja oma terapia auttoi tekemään eropäätöksen meidän kaikkien parhaaksi. Kesän aikana kävimme lukuisia keskusteluita asiasta ja käänsimme vielä ne pienimmätkin kivet ennen erilleen muuttoa.

Minun piti juosta tänä vuonna uusi maratonennätys, mutta eropäätöksen vuoksi jätin Tallinnan maratonin väliin. Loppukesällä aloitin yhteistyön Vauhtisammakon, 2XU:n ja Sykesportin kanssa. 🙂 Jälkimmäisestä tuli seuraavana vuonna lähes vuodeksi minun työpaikka. Blogi siirtyi myös työnantajan sivustolle. Tänä vuonna tein myös yhteistyötä Evoken kanssa, josta tuli myös myöhemmin mun työpaikka.

Minä edestä, minä takaa… Huoh. Hörähtelin ääneen näille kuville ja kuvakulmille.

Niiden kahden työkaverin ja ystävän kanssa jälleen viettämässä iltaa.
Adidasheimo-fiilistelyä.
Ellan kanssa juostiin samaa tahtia.
Vauhtisammakon Mikko teki mulle juoksutekniikka-analyysin ja aloitettiin yhteistyö.
Meriterapiaa eron jälkeen.
Olin ensimmäistä kertaa yksin reissussa. Lähdin Evoken maksamana Laura Peipon järjestämälle Ruska Bootcampille. Oli huippu reissu!

2015: Isoja päätöksiä, elämäni rakkaus ja uuteen elämään sopeutumista

Tämä ja edellinen vuosi oli blogin kulta-aikaa. Sain jatkuvasti uusia isoja yhteistyökumppaneita. Olisin voinut jättäytyä päivätyöstä ja hypätä blogin varaan, mutta en halunnut. En ollut valmis ansaitsemaan elantoa yksityiselämän kustannuksella.

Jälkikäteen tuntuu hurjalta, kuinka tapahtumarikas vuosi 2015 oli. Olin edellisen vuoden viimeisinä päivinä tavannut Ramin. Rakastuimme välittömästi. Kaikki tuntui heti hyvältä ja oikealta. Asiat etenivät todella nopeasti. Tänä vuonna tapahtui uuden parisuhteen lisäksi muitakin isoja asioita. Irtisanouduin viisi vuotta kestäneestä työsuhteesta vakuutusyhtiössä saatuani Sykesportista työtarjouksen. Työsuhde kesti 10 kuukautta ja päättyi talousvaikeuksien takia irtisanomiseen. Opin tuosta lyhyestä työsuhteesta todella paljon, vaikka silloin koko juttu tuntui virheeltä ja epäonnistumiselta.

Yksityiselämä oli täynnä isoja muutoksia ja sopeutumista, joilla keskustelupalstat riemuissaan repostelivat. Olin näistä aivan rikki. Tein jopa rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta. Kävin edelleen terapiassa. Onneksi. Muuten en ehkä olisi pysynyt kasassa. Harkitsin näiden keskustelupalstan riepottelujen vuoksi bloggaamisen lopettamista. Minusta tuli paljon varautuneempi. Jätin lapset pois blogista ja somesta joksikin aikaa, kunnes myöhemmin uskalsin avata taas enemmän ja aidommin.

Uuden elämäntilanteen vuoksi treenirytmin ylläpitäminen oli vaikeaa. Lapsellisina viikkoina ainoa liikunta oli työmatkaliikuntaa tai lasten kanssa yhdessä liikkumista. Lasten kanssa yhdessä vietetty aika oli ihanaa ja arvokasta. Meistä alkoi muodostua tiimi, perhe.

Blogin kautta tuli paljon menoja. Oli paljon yhteistöitä, tapahtumia ja juoksukilpailuja. Vuosi oli tosi hektinen ja täynnä muutoksia.

Ystävystyin Heidin kanssa
Aloitimme retkeilyn. Rakastuin siihen hyvään oloon mikä luontoretkistä jäi.
Rakastuin myös polkujuoksuun.
Juoksin puolimaratonilla ennätyksen 1:45.
Rakkaat ❤️
Juoksin ainakin yhdeksässä eri juoksutapahtumassa, joista 7/9 juoksin Heidin kanssa. Ajattelin, että menin Vaarojen maratonille treenaamatta, mutta kyllä näköjään tuli kuitenkin juostua ainakin kilpailuissa.
Retkeiltiin koko jengillä.
Tehtiin Ramin kanssa ensimmäinen Lapin vaellus. Tästä jäi perinne, joka toistuu joka syksy.
Tämä kuva on True Challenge #eitekosyille -kampanjan lopetustilaisuudesta, jossa julkistettiin kenen tiimi voitti. Minun sometiimi voitti. Olin kuvanottohetkellä ollut hetken työttömänä Sykesportin tarinan päätyttyä. Tuona päivänä sain Evokelta puhelun, että sain heiltä töitä. Tuo päivä jäi mieleen.

2016: Jälleen uusi työ, tahti kiihtyi entisestään

Olin edelleen tosi rakastunut. Jälkikäteen ajateltuna ne rakkaushuurut varmaankin saivat minut jaksamaan noin kovaa tahtia. Vuoden 2015-2016 vaihteessa aloitin työt Evokella ensin osa-aikaisesti ja myöhemmin työsuhteesta tuli kokopäiväinen. Blogi työllisti edelleen tosi paljon enkä osannut enää tehdä sitä yhtä rennolla otteella kuin ennen. Harkitsin blogin lopettamista vakavasti. Olin valmis siirtymään kokonaan palkkatöihin. Toivoin, että uusi työpaikka olisi sellainen, joka täyttäisi blogin jättämän aukon, jos siihen ratkaisuun päätyisin. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Pään sisällä tapahtuneet muutokset saivat miettimään elämää monilta osin eri tavalla. Luonnossa liikkuminen toi elämään uudenlaista perspektiiviä ja entinen elämäntyyli alkoi tuntua vieraalta.

8.1.2016 menimme naimisiin
Aloin opettelemaan vapaauintia.
Retkeilimme tietysti.
…myös koko porukalla.
Kävin Heidin kanssa kaikissa mahdollisissa juoksutapahtumissa.
Järjestin erilaisia tapahtumia työn puolesta.
Aloitin avovesiuinnin.
Ja maastopyöräilyn.
Heidin kanssa tietysti.
Vaelsimme UKK-puistossa.
Aloitin erkauman kuntoutustreenit Sara Nevalaisen kanssa.

2017: Vuosien kiire päättyi työuupumukseen

Työtahti kiihtyi eikä aika meinannut riittää töiden lisäksi blogiin eikä perheeseen eikä treeniin eikä ihmissuhteisiin. Eikä minua enää kiinnostanut oikein mikään. Nyt voin tunnustaa, että kävin edellisvuoden lopulla työnhakuprosessin, jossa pääsin kahden viimeisen joukkoon, mutten tullut valituksi. Tämä harmitti pitkään, mutta samalla hiveli itsetuntoa ja toi uskoa siihen, että voisin saada töitä alalta, jonka opinnot jätin aikanaan kesken. Työn hakeminen on aika rankkaa ja intensiivistä enkä jaksanut heti lähteä uuteen työnhakuprosessiin. Tunnistin, että nykyisessä työpaikassa en jaksa, koska tahti on niin kova eikä siinä ollut riittävän selkeää rajaa työn ja vapaa-ajan välillä. Tuossa työssä ja työpaikassa oli paljon hyvää. Opin tuosta työpaikasta ehkä eniten, enkä pelkästään ammatillisesti, vaan myös ihan itsestäni työuupumuksen ja siitä toipumisen kautta.

Blogi siirtyi Annaan. Halusin tekohengittää blogia ja nipistää aikaa myös kirjoittamiseen, koska kirjoittaminen ja valokuvaaminen on mulle aina ollut mieluisaa vastapainoa kaikelle muulle. Bloggaaminen on mun juttu.

Vuoden 2017 lopulla pitkän hektisen elämänvaiheen jälkeen ja monen asian summana sairastuin työuupumukseen. Tämä oli todella opettavainen kokemus monella tavalla. Päätin, että nyt vihellän työelämästä pelin hetkeksi jäähylle. Anoin opiskelupaikan palauttamista aiemmin kesken jääneisiin journalismin opintoihin. Sain mahdollisuuden jatkaa! Se ratkaisi sen hetkisen tilanteen ja mahdollisti työuupumuksesta toipumisen. Tämä oli paras päätös moneen vuoteen!

Luonto 💙
Tutustuin työn kautta Martinaan.
Martina pyysi minua mukaan Team Speedoon.
Opettelin suunnistamaan (#evokegoesjukola oli minun ideoima ja yksin toteuttama markkinointiprojekti).
Työn vuoksi kiersin jokaiset messut. Hain vastapainoa joogasta ja muusta rauhallisesta. Jalka ja selkä kipeytyi. Ja olin stressistä ihan pinkeä.
Järjestin tapahtumia.
Metsään oli päästävä rauhoittumaan.
Tämä oli ihana loma.
Tämä Jukola-projekti oli aivan huikea! Vieläkin nousee kylmät väreet, kun muistelen kaikkea sitä mitä tuon porukan kanssa koimme.
Koko perheen ensimmäinen yhteinen telttaretki.

Tähän väliin mahtuu vielä parit tapahtumat, messut ja kesäloma, joka ei ollutkaan kesäloma.

Vedimme Martinan kanssa Saariselkä MTB:n läpi. Tämäkin oli siisti kokemus, vaikka oli ihan hullun rankka.
Pyöräilykisan jälkeen pääsimme Ramin kanssa Lappiin vaeltamaan.
Tässä vaiheessa olin jo ihan loppu. Välilevyt nitisi, jalka ei kestänyt oikein mitään treeniä. Yritin puskea raivolla töitä, kämmäilin, mutta silti yritin. Järjestin jälleen erilaisia tapahtumia, kuten tällaisen maastopyöräilytapahtuman – ne olivat kivoja, mutta mä olin aivan sairaan ärtynyt, väsynyt ja ahdistunut. Tästä ei mennyt kauaa, kun en vaan enää jaksanut mitään.

Vuoden 2018 tilinpäätöksen voit lukea täältä.

* * * * *

Nyt kun nämä vuodet kelasi kuvien kautta läpi, niin ensimmäisenä nousee ajatus, että onpa ollut raskasta ja vaikeaa (moni vaikea asia jää tässäkin nyt avaamatta). Aika monenlaista on tullut koettua. En onneksi ole mistään enkä kenellekään enää katkera. Olen oppinut ihan valtavasti. Toistan itseäni, mutta eniten olen oppinut itsestäni.

Uuteen vuoteen, kymmenenteen blogivuoteen lähden innokkain ja levollisin mielin. Bloggaaminen tuntuu nyt taas mielekkäältä, joskin edelleen vaivaa krooninen ajan puute. Nykyään teen vähemmän ja suoritan vähemmän. Nykyään elän enemmän. Tällä hetkellä haluan mieluummin käyttää aikaani rakkaiden ihmisten kanssa olemiseen kuin koneella istumiseen ja elämästä kertomiseen ulkopuolisille. Tämän vuoden tavoitteena minulla onkin löytää sopiva tasapaino työn ja vapaa-ajan välille.

Onnittelut, jos jaksoit kahlata postauksen tänne asti. 😀 Aikamoinen saaga.

Keskinkertaisuus riittää

Luin tänään tämän kolumnin. Nyökyttelin rivien edetessä. Olen käynyt läpi tuon saman ajatusprosessin ja lopulta päässyt lähelle sitä pistettä, että teen elämässäni asioita lähtökohtaisesti itseäni varten ja omasta aidosta halusta. Välillä on vaikeaa erottaa, mikä motiivi meidän toimintaamme viimekädessä ohjaa. Meissä kuitenkin on sisällä erilaisia arvolatauksia ja asenteita, joiden mukaan teemme valintojamme.

Jokaisen valinnan takana on joko tietoinen tai tiedostamaton arvo. Monia valintoja ohjaa tarve kuulua johonkin ryhmään tai määritellä itseä jollakin tavalla. Harrastukset, pukeutuminen ja muut ulkoiset signaalit antavat meistä ulkopuolisille vihjeitä siitä, mihin porukkaan saattaisimme kuulua.

Olen pohtinut arvojani ja asenteitani kuluvana vuonna ehkä jopa liiallisuuksiin saakka. Työuupumuksen jälkilöylyt kestää pitkään. Toipumisprosessi käänsi kaiken päälaelleen ja on pakottanut tarkastelemaan omaa elämää kaikilta osin kriittisesti. Tällä hetkellä etsin tasapainoa, sopivaa paikkaa toteuttaa itseäni ja urasuuntaa, joka vastaisi myös arvojani.

Yritän taistella sitä vastaan, että antaisin muiden odotusten tai toiveiden vaikuttaa valintoihini, mutta jään itselleni usein kiinni erilaisista ansoista ja lokeroista, joihin onnistun itseni työntämään. Näillä ahtailla ajatusmalleilla vain rakennan itselleni esteitä.

En haluaisi mahtua mihinkään lokeroon enkä haluaisi olla mitenkään määriteltävissä. Oikeasti mitään lokeroita ei ole olemassa, koska eihän meitä vaan voi luokitella. Koen, että itse luon itselleni lokerot, johon yritän itseäni tunkea siinä onnistumatta. Mikä siinä on, että aina vertaan itseäni muihin ja on tarve määritellä itseäni jollakin tavalla? Miksen voisi olla tyytyväinen omaan keskinkertaisuuteeni ja toteuttaa onnellisesti niitä asioita, joita sydän sanoo oikeiksi?

Mitään ei pitäisi tehdä siksi, että näin vain kuuluu tehdä. Kaikkeen tekemiseen pitäisi olla aito halu ja sisältä kumpuava ilo. Toki vaikeista asioista voi oppia ja epämiellyttävistä asioista voi oppia tykkäämään, mutta siitä huolimatta asioita pitää haluta tehdä, muuten missään ei ole mitään järkeä.

Kuva: Heidi Tainio

Mikä minusta tulee isona?

Otsikossa olevan kysymyksen äärellä olen tällä viikolla viettänyt aikaa. Mainitsin tästä edellisessä postauksessa. Meillä on koulussa menossa tähän aihepiiriin liittyvä projekti, jonka sysäämänä tämän asian syvällisempi tarkastelu on ollut ajankohtaista.

Meitä kehotetaan haaveilemaan ja unelmoimaan. Blogit, lehdet ja some julistaa tätä. Usko unelmiisi ja tee kovasti töitä unelmiesi eteen, niin kaikki on mahdollista, näin sanotaan. Some inspiroi meitä tavoittelemaan niin sanottua Instagram-ystävällistä elämää. Näemme sosiaalisessa mediassa monenlaista kauneutta, joka ainakin itselleni tuntuu kovin vieraalta ja kaukaiselta. Minun some- ja blogikuplani on antanut minun ymmärtää, että useimmat unelmoisivat jotenkin yksimielisesti samantyyppisistä asioista. Harvemmin nostetaan esiin arjen kauneutta ja onnellisia asioita. Ne koetaan liian tavalliseksi ollakseen inspiroivaa. Olen tainnut sivuta tätä asiaa joskus aiemmin kertoessani siitä, että ärsyynnyn kehotuksesta jahdata unelmiaan. En ole pessimistipertti, enkä missään tapauksessa halua kyseenalaistaa toisten haaveita tai unelmia. Unelmoiminen on ihanaa ja suorastaan välttämätöntä, että pysyy elämässä mielenkiinto ja positiivisuus yllä. Tarkoitukseni on nyt tuoda tähän keskusteluun vähän toisenlaista näkökulmaa.

Meiltä kysytään pienestä pitäen unelma-ammattia. Mikä sinusta tulee isona? Monella on tähän vastaus valmiina ja pitkän tähtäimen tavoitteet kirkkaana mielessä. Minusta tulee poliisi, palomies, lääkäri, lakimies, eläinlääkäri… Ihan kuin yläasteelta päästessä voisi tietää mitä haluaa tehdä koko loppuelämän. Kauheat paineet, niin minä sen koin. Muistan itse tunteneeni itseni parikymppisenä ihan hölmöksi kaveriporukassa, jossa jokaisella oli täysin selvää mitä tulevaisuudeltaan haluaa. Minä en tiennyt, enkä tiedä varmuudella vieläkään.

Unelmoimiseen liittyen mun on pakko sanoa, että meillä kaikilla ei ole hyvällä tahdollakaan samat edellytykset tavoitella samoja unelmia. Teoriassa kyllä, mutta käytännössä meidän kortit on melko pitkälle jaettu jo syntyessä. Tohtorisperheestä on helpompi ponnistaa liike-elämän staraksi, kuin perheestä, jossa kouluttautuminen on aivan vierasta tai edes työnteko. Toki jokaisella on juurikin se teoreettinen mahdollisuus, mutta tie tuon saavuttamiseen on pidempi ja vaivalloisempi. Tuo teoreettinen mahdollisuus on jo ajatuksena niin ihanan romanttinen, että toivoisin voivani antaa jonkin elävän esimerkin tällaisesta.

Suomessa arvostetaan valtavasti koulutusta ja korkeaa asemaa työelämässä. Kouluttautuneista ystävistään tai sukulaisistaan puhuu mielellään siten, että ohimennen mainitsee henkilön aseman tai koulutuksen. Kiinnittäkääpä tähän huomiota. Se on hiukan hassua, sillä eihän ihmisen koulutus tai kouluttautumattomuus kerro ihmisestä paljoakaan. Ihan kuin ystäväsi tai perheenjäsenesi koulutus nostaisi omaa asemaasi jotenkin. Itsekin tosin olen käyttänyt tätä korttia. En ole itse pitänyt itseäni riittävän fiksuna ja olen kuvitellut, että tämä nostaisi jotenkin osakkeitani muiden silmissä. 😀 Somekeskusteluissa jaotellaan ihmisiä hyvinkin rankoin sanankääntein kouluttautuneisiin, eli hyväksyttyihin kansalaisiin tai elämämkoululaisiin, eli turhiin ja tyhmiin. Tyhmiä ja fiksuja ihmisiä löytyy molemmista ryhmistä, tietenkin. Itse arvostan ihmisissä sitä, että kohtaa jokaisen ihmisen ihmisenä, saman arvoisena.

Kerroin siinä edellisessä postauksessa miettineeni nöyryyttä. Mielestäni nöyrä ihminen antaa kaikille ihmisille saman arvon ja on kiinnostunut kuuntelemaan mitä toisella on sanottavanaan. Haluaisin itse suhtautua muihin ihmisiin iästä tai koulutuksesta tai muusta jaottelusta huolimatta siten, että jokaisella ihmisellä on itselle aina jotakin opetettavaa. Jos nostaa itsensä jalustalle ja kuvittelee, ettei tuollaisella vähemmän kouluttautuneella ihmisellä voi olla mitään fiksua sanottavaa tai annettavaa minulle. Tällä asenteella voi mennä aika paljon asioita elämässä ohi.

Olen kipuillut koko elämäni sitä, etten ole koskaan tiennyt mitä haluan elämässäni tehdä. En ole pitänyt itseäni missään asiassa lahjakkaana. Olen tavoitellut jotakin sellaista mitä olen luullut, että kuuluu tavoitella. Pitäisi olla arvostettu ja kunnianhimoinen työ, iso palkka, hyvä kroppa, kaunis koti ja hienosti puetut lapset. Minulla on aina ollut huono itsetunto, tiedostan tämän johtuvan siitä. Väittäisin siitä huolimatta, että moni paremmallakin itsetunnolla varustettu ihminen jumiutuu moniin yhteiskunnan normeihin ja olettamuksiin – asioiden kuuluisi mennä tietyssä järjestyksessä: ensin koulutus, sitten vähän uraa, oma asunto, perhe… Minä olen tehnyt kaikki asiat ihan väärässä järjestyksessä ja saan usein selitellä sitä. Siis miten sulla voi olla kolme lasta? En ota näitä ihmettelyitä mitenkään pahalla. 🙂  Vaikka olen epävarma ja itsetuntoni on ollut aina mitä on, silti olen syvällä sisimmässäni ollut aina ylpeä valinnoistani ja uskonut, että kyllä minusta vielä jotakin tulee.

Oletko koskaan miettinyt miksi kaikkien pitäisi tavoitella hienoa uraa? Miksei saisi olla tyytyväinen johonkin tavalliseen tai helppoon? Jos olen kaupan kassa ja tykkään siitä, miksi sitä pidetään outona? Miksi koetaan jämähtämiseksi, jos löytää itselleen mieleisen työn, jota tykkää tehdä vuodesta toiseen? Jokainen työtehtävä ja ammatti on tärkeä. Minusta jokaisen pitäisi ehdottomasti olla ylpeä siitä mitä tekee. Itseään voi toteuttaa niin monin tavoin. Toiset toteuttavat itseään työn kautta, toiset harrastusten kautta ja vapaa-ajalla. Miksi toinen olisi vähemmän arvostettavaa?

Haluaisin innostaa kaikkia löytämään oman juttunsa ja vaalimaan omia vahvuuksiaan rohkeasti. Tärkeintä on, että juuri sinä olet elämääsi tyytyväinen ja nautit asioista, joita saat arjessasi tehdä. Oivalsin itse vasta ihan vähän aikaa sitten, että ei tarvitse olla jossakin yhdessä asiassa tosi hyvä, vaan voi olla yhdessä tai useammassa asiassa keskinkertainen ja kehittyä siinä koko ajan paremmaksi. Tärkeintä on se, että tekee asioita, joista tykkää ja joista saa onnistumisen kokemuksia. Kannattaa rohkeasti toteuttaa itseään.

Tänään minua puhutteli erityisen paljon Seniorit somessa -ohjelman viimeisin jakso. Tässä jaksossa Anja, 72, oli vasta eläkkeelle päästyään uskaltanut ruveta höpsöttelemään ja nauttimaan elämästä. En tiedä johtuuko PMS:stä vai mistä, mutta herkistyin useampaan kertaan ihan kyyneliin asti ohjelmaa katsoessani. Minusta jokaisen tulisi oivaltaa juuri tuo, minkä Anja oli oivaltanut!

Mistä sinä unelmoit? Tiedätkö sinä mikä sinusta tulee isona?