Voi teitä, rakkaat ihmiset! Kiitos ihan älyttömästi kannustavista, lämpimistä ja kauniista kommenteistanne. Enpä olisi arvannut minkälaisen kävijäryöpyn tuo muutamalla rivillä raotettu tunnustus tuo tänne blogiin. Mua hieman hirvitti aamulla tulla katsomaan minkälainen vastaanotto postauksella oli.
Olen pitkään halunnut kirjoittaa masennuksesta. Ensin mietin, että kerron teille toisen masentuneen ihmisen tarinan. En kuitenkaan uskaltanut. Sitten ajattelin, että kirjoitan masennuksesta yleisesti. En halunnut sitäkään, ei sellainen uppoa. Sitten viimein rohkaistuin kertomaan, että minä olen yksi heistä. Nyt kun maailma on valoisampi paikka, on etäisyyden päästä helpompi sanoa, että olipahan kivikkoinen taival, mutta tulipahan rymyttyä läpi. Mä selvisin siitä! Aina on matkaa taivallettavana, eikä ihminen koskaan ole valmis, mutta olen tyytyväinen siihen missä olen nyt. Masennus ei ole häpeä, eikä se saisi olla tabu. Mä en ainakaan suostu olemaan b-luokan kansalainen tämän sairauden takia.
En ala raottamaan matkaani tähän pisteeseen, mutta sanon vain sen saman minkä olen sanonut ennenkin. Jokaisella ihmisellä on tarina kerrottavanaan. Meillä jokaisella on se oma polku, joka tekee meistä sen kuka on. Ei pitäisi koskaan väheksyä tai aliarvioida ihmistä kuulematta sen tarinaa tai antamatta mahdollisuutta. Ulkonäkö voi pettää.
Itse olen oivaltanut sen, että heikkous on vahvuutta.
Kuvat ovat perjantain pakkasaamun työmatkapyöräilyltä, kun taivaalla oli vaaleanpunaiset pilvenhattarat ja korvissa soi Coldcut – Autumn Leaves. Se oli kombona sellainen, että vatsanpohjassa tuntui onnelinen hyrinä. Näin mä mun maailman nyt näen.
Mä en tiedä, mikä siinä on, mutta mulle tule vähän vaikea olo lukea sitä masennuskirjoitustasi. Olen niin tottunut saamaan tästä blogista vain sellaista iloista hehkutusta ja riemua, että tunsin hetken ehkä jopa itseni hieman petetyksi, kun jouduin lukemaan täältä “huonoja uutisia”. Kun jotkut ihmiset jaksavat pysyä positiivisina ja elämäniloisina ja puhuvat vain onnistumisistaan ja hyvistä asioista, heiltä alkaa valiltettavasti automaattisesti odottaa sellaista käytöstä jatkuvasti. Minun oli ensin vaikea löytää sitä empatiaa vastoinkäymistäsi kohtaan. Olen kuitenkin nyt mietittyäni asiaa hyväksynyt sen, että näistäkin asioista voidaan puhua. Jopa täällä, missä olen tottunut kohtaamaan vain “suorittaja-asennetta” ja vahvaa uskoa omiin voimiin. Ihmettelen, miksi minun oli niin vaikea tuntea myötätuntoa, miksi pelkäsin puolestasi, kun kerroit vaikeuksista. Ei siinä oikeasti ole mitään väärää, jaettu suru on puolitettu ja ajettu ilo tuplattu. Niinhän se oikeasti menee.
Kiitos rehellisyydestäsi, arvostan sitä!
Kiitos tekstistäsi. Minäkin tiedän miltä masennus tuntuu. Toipuminen on vielä kesken, mutta oon hyväksynyt sen, että masennus tulee varmasti olemaan aina osa mun elämää. Jollain tavalla. Mutta kyllä masennuksesta seuraa myös jotain hyvää 🙂 tsemppiä ja jaksamista sulle! oot vahva nainen, älä luovuta 🙂
Täytyy minunkin myöntää, että minullakin toipuminen on vielä kesken. Terapian avulla tästä todellakin seuraa paljon hyvää.
Kiitos, kun uskallat olla oma itsesi, myös näin blogin kautta! Arvostan suuresti!
Pakko kommentoida noita kuvia, kun näemmä poljetaan samoilla reiteillä: just viime viikolla mietin, kuinka kaunis paikka tuo alemmassa kuvassa oleva poukama on. Itse en sattunut auringon kanssa samaan paikkaan 🙂
Kiitos sinulle, kun kerroit tämän! 🙂
Aijaa! 🙂 Moikkaa, jos joskus pyöräilet vastaan/ohi. 🙂 Mä tykkään kans tosi paljon tästä reitistä. En jotenkin koskaan kyllästy, koska taivas ja meri näyttä aina erilaiselta.