Mulla on pyörinyt mielessä monta postausaihetta, mutta ei ole ollut aikaa kirjoittaa. Nyt lapsivapaalla viikolla aikaa ja energiaa on taas vähän enemmän. Lupasin instagramissa kirjoittavani juoksemisesta ja motivaatiosta ja ehkä vähän minäkuvasta liittyen treenaamiseen. Teksti nyt lipsahti tuon minäkuvan käsittelemiseen. Mennään tällä.
Ilmoittauduin tuossa pari-kolme viikkoa sitten Espoo Rantamaratonin puolikkaalle. Sain ilmoittautumisen New Balancen kautta ja kuulin Heidinkin lähtevän lappu rinnassa reitille, niin ajattelin ilmoittautua itsekin mukaan.
Keskikesällä ennen sairastumisjaksoa olin haaveillut täyspitkän maratonin juoksemisesta, mutta siitä haaveesta luovuin, koska ilmoittautumishetkellä olin vieläkin sairastelukierteessä.
Tänä vuonna minulla ei ole poikkeuksellisesti ollut mitään kovin kunnianhimoisia treenitavoitteita. Ainoa treenitavoite oli tuo Saariselkä MTB ja sekin meni olosuhteiden vuoksi vähän miten meni. Olen yrittänyt löytää uuden elämän tasapainoa. Uusi elämä tarkoittaa montaa eri elämän osa-aluetta luonnollisesti. Kuten tiedätte, elämäni teki u-käännöksen reilut kaksi vuotta sitten. Jo ennen sitä olin yrittänyt löytää henkistä tasapainoa – mitä kaikkea sekin taas tarkoittaa (kaikkea).
Uusi elämäni menee viikko-viikko-syklissä. Joka toinen viikko lapset ovat meillä, joka minulle tarkoittaa sitä, että lasten tarpeet ja harrastukset menevät pitkälti kaiken edelle. Tuolloin yritän luovien löytää aikaa omille treeneille. Pyrin tekemään töitäkin tuolloin vain virka-aikana. Bloggaaminen on prioriteettilistan häntäpäässä tuolloin. Lapsivapaina viikkoina pystyn treenaamaan enemmän ja tehdä töitä enemmän. Kunnollisen treenirytmin löytyminen on ollut suorastaan mahdotonta tämän ja myös epäsäännöllisten työaikojen vuoksi.
Mitä muuta se uuden elämän tasapaino sitten tarkoittaa? Samalla kun opin hyväksymään itseni tällaisena kuin olen, loppui myös järjetön treenaaminen ja oman itseni ruoskiminen. Hölläsin sellaisesta ehkä jopa hiukan sairaalloisesta ajattelusta syömisen ja liikkumisen suhteen. Nyt jos syön karkkia, huomenna on pakko kyllä mennä lenkille. Viime aikoina en ole vaatinut itseltäni kauheasti treenien ja syömisen tai edes pukeutumisen osalta.
Viime viikolla mä kyseenalaistin oman toimintani – meneekö tämä itseni rakastaminen kuitenkin liian pitkälle? Huomasin puristelevani itseäni peilin edessä inhoten. Tätä ennen olin käynyt pitkästä aikaa vaatekaupoissa ja siellä myös pukukopeissa. En mahtunut enää niihin vaatekokoihin kuin ennen. Kriiseilin pari päivää, kunnes kävin kerran salilla ja kerran lenkillä ja peilistä katsoi taas se sama vanha minä. Ehdin kriiseissäni miettiä jotakin dieettiä tai kuntokuuria. Onneksi tulin järkiini.
Oikeasti kyse on siitä, että en ole voinut oikein koko kesänä treenata kunnolla, olen kuitenkin elänyt sitä normaalia aktiivista elämääni. Olen kävellyt kauppaan, kulkenut pyörällä joka paikkaan, retkeillyt… Ruokaa ja herkkuja en ole enää aikoihin rajoittanut itseltäni. Ei ole kovin yllättävää, että kunto on laskenut ja elopainoakin on hiukan enemmän kuin ennen. Kunnon laskeminen ei ole tapahtunut mitenkään salakavalasti tai yllättäen. En ole ollut endorfiinikoukussa enää pitkään aikaan. Olen nykyään tehnyt niitä asioita kun on huvittanut ja silloin kun on huvittanut. Jos ei tee peruskestävyystreeniä viikottain, kunto romahtaa. Ja tässä sitä nyt ollaan.
Kävin eilen juoksemassa ja se tuntui ihan rehellisesti sanottuna pahalta. Tältäkö tuntuu, kun on huono kunto? Vauhti oli tosi hidas ja siitä huolimatta keskisyke oli yli 150! Harmitti tosi paljon, kun tilanne on päätynyt tähän itsestäni ja sairastelusta johtuen. Mietin jopa, etten kehtaa mennä Espoon Rantamaratonille juoksemaan elämäni huonointa puolikkaan aikaa. Harkitsin tapahtuman peruuttamista, mutta ajattelin, että minussa on tarpeeksi naista myöntää, etten ole enää hyvässä kunnossa. Päätin kuitenkin, että uskallan myöntää rehellisesti tämänhetkisen tilanteen. Ehkä joku voi vaikka samaistua.
En nyt aio soimata itseäni, vaan mennä eteenpäin. Kunto nousee treenaamalla takaisin, kunhan nyt vain pysyisin terveenä. Ajattelin myös ostaa muutaman nätin vaatekappaleen. En ole ostanut vaatteita ainakaan vuoteen. Aion nyt arvostaa itseäni vähän enemmän ja meikata jatkossa joka päivä työpaikalle ja pukeutua vähän useammin muihin kuin treenivaatteisiin. Se vaikuttaa jo paljon omaan oloon itsestä.
Lempeää syksyä, tyypit! Ja hei, jos joku haluaa juosta mun kanssa lauantain hitaasti, niin saa ilmoittautua. Tavoiteaika voisi olla vaikkapa 2:30. 🙂
*Postauksen kuvat otettu testissä olevalla Huawei Honor 8 -puhelimella. Puhelin on aika ihku. Kirjoittelen siitä myöhemmin oman postauksensa.
Tuttuja fiiliksiä. Voi kun itse olisin edes siinä kunnossa, että tavoiteaika olisi 2:30 niin ottaisin sinut mielelläni kirittäjäksi. Tekstisi on tuttua arkea, vaikka meillä ei olekaan lisäkuviona vielä lapsiviikkoja. Tai siis kaikki viikot on niitä 😀 Itsellä liikkuminen on vain nyt työmatkapuöräilyä ja liian satunnaisia lenkkejä.
Tsemppiä <3
Kiitos Sari! <3 Pitäis vaan olla lempeämpi itselle, riittää kun tekee parhaansa. 🙂
Kuulostaa tutulta moni asia. Paljon on joutunut itsekin löysäämään treeneissä ja viime syksyn 2kk yskimisen jälkeen, kun lähti ihan nollasta taas liikkeelle, en todellakaan ole omassa hyvässä kunnossa. Meen nyt silti juoksemaan kanssa rantapuolikkaan, vaikka enkkaa ei tule. En mä kyllä mitenkään super paljon ole sille treenannutkaan, mutta oon nyt onneks sen 2-3kertaa viikossa juossut koko ajan. Mut juoksuohjelmat ei kyllä tässä elämänvaiheessa mulla toimi, joten fiilispohjalta mennään ja katotaan kuin käy. Ehkä nähdään siellä lauantaina! Tsemppiä!
Jos näet mut lauantaina, niin tuu moikkaamaan!
Pitää yrittää olla kärsivällinen kun tilanne on mikä on. Kyllä se kunto sieltä taas nousee, kun malttaa ottaa iisisti.
Hyvä kirjoitus; arvostan rehellisyyttä.
Naputtelin juuri itsekin postausta aihetta liipaten: http://www.lily.fi/blogit/sisunainen/miksi-liikun
Kiitos Suvi, pitääpä käydä lukemassa sun postaus. 🙂
Mä tuskastelen tuon sykeasian kanssa. Mulla on ollut korkeat sykkeet muutenkin, mutta nyt tämän viimeisimmän kehon muutoksen myötä hengästyn jo ihan vaan olemalla olemassa, ja taitaa kunnon juoksut olla nyt juostuja. Viime lenkillä menin vuorotellen kävellen ja juosten, juoksuosioissa keskisykkeet huiteli 159-175:n keskisykkeissä! Koko lenkin keskisyke oli 156. Hullua!
Musta sä olit niin timmin näköinen viikonloppuna, että! Sä oot upea, oli sun kunto vähän huonontunut, tai ei. 🙂 Sairastelulle ei oikein voi mitään, ja on hyvä antaa silloin kropan ottaa se oma aikansa, että pääsee taas vauhtiin. Kaikkinensa sun ajattelutavasta nyt paistaa vaan se, että sulla on tosi terve ote kaikkeen. Se pakolla jonkun asian tekeminen ei ole tervettä (been there, done that), mutta sen myötäminen ja siitä pois pääseminen onkin sitten kinkkisempi juttu – ja etenkin siinä tilassa sitten ollessa on tosi vaikea painua takaisin epäterveellisiin ajatuksiin. Sä tiedostat asiat kuitenkin tosi hyvin, ja varmasti sun tämän hetken onnellisuus on miljoona kertaa paremman tuntuista, kuin vaikka entinen, kireämpi ulkomuoto ja himotreenaus pahaan oloon, eikö?
Ihanaa viikkoa!
Sykeasiat on tietysti myös yksilöllisiä. Tuo kehosi muutos tietysti myös vaikuttaa asiaan. 🙂
Kiitos, ihana! <3
Sairastelulle ei voi mitään enkä mä tiedä olenko edes tilanteesta niin kauhean pahoillaan. Tuntuu, että tämä on jatkuvaa tasapainon hakemista. 🙂
Ihanaa viikkoa sullekin! <3
Tosi mielenkiintoinen postaus, josta tuntuu löytyvän paljon tuttua 🙂 Tsemppiä ja lempeää syksyä!
Kiitos kommentistasi! 🙂 Ihanaa syksyä!
Mulla oli ajatuksena kirjoittaa jo aikaisemmin kun oli postaus löytää aikaa liikkumiseen. Olen kahden lapsen äiti, toinen 5-vuotias ja toinen 10kk. Olen aina ollut ja olen edelleen intohimoinen liikkuja, jonkin verran osallistunut liikuntatapahtumiin mm. Mtb ja triathlon. Ilman liikuntaa tuntuu että en ole elossa. Nyt vauvavuotena olen löytäny aikaa liikkumiseen, onhan se mahdollista vaunulenkkien muodossa ja nyt pikkutyyppi viihtyy jo pyörän kyytissäkin niin että tunnin reipas lenkki on pyörällä mahdollinen. Sali löytyy naapurista ja aikaa järjestyy niin että pääsen tekemään nopean salitreenin. Näillä pysyy hyvässä peruskunnossa ja on palautunut hyvin raskaudesta. MUTTA mieli on se joka halajaa lisää.. Ensi kesänä ajatuksena olisi päästä tahko mtb ja saariselän mtb tapahtuma olisi mahtava. Peruskunto on hyvä mutta silti totuus on että se vaatisi suunnitelmallista treeniä, etenkin paljon pyöräilykilometrejä Alle. Näistä huomaan saavani itselleni stressiä ja tuntuu että tavoitteet on liian korkealla huomioiden elämäntilanteen.. Niinhän sitä sanotaan että joku osa-alue aina pakosti hieman kärsii jos johonkin panostaa enemmän.. Olen miettinyt mikä loppujen lopuksi on se halu miksi haluaa osallistua tapahtumiin? Omalla kohdallani siis. Tärkein tavoite kuitenkin on liikkuessa on se että pysyy kunnossa, jaksaa arkea ja kroppa jonkun sortin kondiksessa. Elämä ilo koostuu loppujen lopuksi hyvin pienistä asioista eikä esim. liikkuminen saisi määrittää sitä mitä minä olen. Huomaan saavani itseni tästä kiinni todella usein..
Tärkeitä pointteja. Tavoitteiden ei pitäis olla liian korkealla, koska eihän tällaisen kivan asian pitäis tuottaa stressiä vaan iloa. 🙂 Mulle pikkulapsiaikana treenaaminen oli omaa aikaa ja tietynlainen henkireikä. Myöhemmin siitä tuli osa mun identiteettiä. Nyt se on ehkä enemmän elämäntapa vailla stressiä ja todistamisen tarvetta. Silti tämä on jatkuvaa tasapainoilua.
Tosi hyvä, että tiedostat “ongelman” tekemisessä. Nautiskele ja treenaa ilolla! 🙂
Hyvää syksyä!
Hyvä Elina, suuntasi on ollut oikeaan jo hyvän aikaa! Teksti sai minutkin pohtimaan nykyään urheilupiireissä valloillaan olevaa käsitystä siitä, että minäkuva määritellään kisojen ja tulosten perusteella. Mitä enemmän näissä piireissä olen pyörinyt, sitä vakaammin olen pysynyt poissa esim. erilaisten seurojen hypetyksestä, jotka osaltaan luovat paineita kisoihin osallistumisista ja niissä menestymisestä. Toki jokainen eteenpäin pyrkivä ja kuntoaan parantava liikkuva ihminen haluaa kehittyä, mutta paineet kisaamisesta ja esim. sairauden myötä kisaan osallistumatta jättämisestä ovat mielestäni käyneet kohtuuttomiksi. Enkä toki kiellä, etteikö seuratoiminta toimisi mahtavana tsemppinä useimmille niissä käyville ihmisille. Pointtini tässä kuitenkin on se, minkä verran annamme ympäriltä tulevien paineiden vaikuttavan itseemme näinkin luonnollisessa asiassa kuin liikkuminen. Some-maailma ja blogit luovat helposti illuusion, jossa kuka tahansa tavallinen kuntoliikkuja kokee alemmuudentuntoa ja ulkonäköpaineita. Se, osallistuuko kisoihin, on hyvinkin yksilöllistä. Toisille ne toimii motivaattorina treenaamiseen, toisille pakkomielteisenä suorituksena, josta liikunnan varsinainen ilo on kaukana. Mielestäni pääasia on se, että kisaamisesta ei tulisi itseisarvo liikkumiselle. Hyvä itsentunto sallii myös sen, että kisaamaan voi lähteä juurikin Elina sinun asenteella tietäen, että tulos ei tule olemaan yhtä hyvä kuin aiemmin. Tämän tekstini tarkoitus ei ole kuulostaa siltä, että kaikki kisaaminen on jotenkin “sairaalloista”. Itse olen vuosia osallistunut sekä juoksu- että triathlontapahtumiin ja tulen jatkamaan sitä tulevaisuudessakin. Haluaisin vain kaikkien muistavan, että kisoihin ilmoittautuminen ja osallistuminen ei itsessään tuo onnea liikkumisen saralla, vaikkakin palkintona olisi cool kuva Instagramiin. Liikunnan ilo lähtee omasta hyvästä olosta itsensä kanssa ja näin ollen myös kisaan osallistuminen voi tuoda liikkumiseen lisäboostia.
Että näin 🙂
nimimerk. juuri ensi kesäksi Ironmaniin ilmoittautunut
Kiitos Anna kommentista! 🙂 Tuo mistä kirjoitit on kyllä yks asia, josta pitäis ehkä puhua enemmänkin ääneen. Minustakin tärkeintä treenaamisessa, oli se sitten tavoitteellista tai kunnon ylläpitämistä, olisi se, että jokainen tiedostaa omat rajansa ja tarpeensa. Kaikkien ei tarvitse paukutella enkkareita joka kisassa. Osa osallistuu tapahtumiin ihan vain sen takia, kun niissä on niin hyvä tunnelma eikä tarvitse itse suunnitella reittiä. Kisoissa tulee myös vähän koeteltua omia rajoja. Kisaamisessa on paljon hyvää – se pitää treenimotivaation yllä ja treenaamisen mielekkäänä, tapahtumista saa uusia treenikavereita ja löytää samanhenkistä jengiä. Mut pitäis yrittää jättää kaikessa elämässä ulkopuolelta tulevat paineet pois ja keskittyä siihen mikä itsestä tuntuu hyvältä ja mikä on itselle tärkeää.