Pidin kesällä viikon verran kirjaa syömisistäni erästä myöhemmin julkaistavaa lehtijuttua varten. Olen julkaissut aiemmin blogissa viikon sensuroimattoman ruokapäiväkirjan. Ruokapäiväkirjan pitäminen oli silmiä avaavaa ja oivalsin kaksi tärkeää juttua.
Omia ruokailutottumuksia voi olla hyvä tarkastella aina välillä, jos ei ole syömishäiriöön sairastumisen riskiä. Jatkuva ruokien tarkkailu ja suupalojen laskeminen on turhaa ja vaarallista. Vasta nyt uskallan sanoa ihan ääneen, että muutaman vuoden takainen toimintani (syömisten tarkkailu ja pakonomainen liikunta) oli ortoreksiaa, eikä siinä ollut mitään terveellistä, vaikka niin itselleni uskottelin.
Kamppailen yhä tuota sisäistä piiskuriani vastaan, joka haluaisi tavoitella taas rasvatonta ja lihaksikasta ulkomuotoa. Oikeasti en halua sitä. Sellaisen vartalon tavoittelu vaatisi ihan älyttömästi uhrauksia. Uhrauksia vain oman ulkonäön vuoksi. Se ole enää arvojeni mukaista. Yritän pysyä kaukana siitä elämäntyylistä, jota aiemmin elin. Tiedostan, että minulla on riski sairastua uudelleen, jos ryhdyn pyörimään liikaa peilin edessä ja miettimään syömisiäni. Siksi yritän olla laatimatta itselleni mitään kieltoja enkä ryhdy mihinkään lakkoihin. Ne saa minut vain sairastumaan.
Olen tietoisesti pyrkinyt keskittymään enemmän henkiseen hyvinvointiin ja ymmärtämään kehopositiivisuuden sanoman. Ennen maailmani pyöri liikaa sen ympärillä, miltä kukakin näyttää. Olen tehnyt paljon töitä sen kanssa, etten lainkaan määrittelisi ihmisiä heidän ulkonäön, koon, pukeutumisen tai minkään muun ulkoisen perusteella. Myönnän, ettei tämä ole käynyt helposti. Nykyään särähtää korvaan, jos ihmisten ulkonäköä tai ulkoista olemusta arvostellaan. Se on junttia.
Olen poistanut Instagramin seurattavista tilit, jotka herättävät tuon sisäisen piiskurini. Ne tilit ovat sellaisia, jotka keskittyvät ulkonäköön ja ruokkivat vääristynyttä käsitystä syömisestä ja liikkumisesta. Sen sijaan seuraan sellaisia tilejä, jotka suhtautuvat terveellä tavalla ruokaan ja liikuntaan lempeästi terveen elämäntavan tukena, eikä pakonomaisena suorittamisena. Tai keskittyvät aivan muihin asioihin kuin liikuntaan tai syömiseen.
Nykyään suhtaudun syömiseen ja liikkumiseen rennosti. Kumpikaan ei ole enää minulle pakkomielle, vaan teen kaiken aidosti omasta halusta. Liikuntamäärät ovat nykyään vain osa siitä, mitä ne olivat ennen. Herkuttelen silloin, kun huvittaa ja syön silloin kun on nälkä. Olen nykyään helposti taipuvainen laiskotteluun ja herkutteluun. Siihen viikon ruokapäiväkirjan pitäminen oli hyvä herättäjä. Me kaikki tarvitsemme liikuntaa ja ruokaa (ja lepoa). Olen tosi varovainen kaikenlaisten muutosten ja rajoitusten laatimisen kanssa, ettei mopo lähde käsistä. En halua olla taas syömisten ja liikkumisten orja. Pidän itsestäni enemmän tällaisena: rennompana, hiukan pehmeämpänä ja onnellisempana. Silti mun pitää jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, etten halua palata vanhaan.
Ruokapäiväkirjan myötä havahduin siihen, että minun kannattaa pyrkiä säännölliseen ruokailurytmiin, koska pitkät ruokailuvälit aiheuttavat vatsakipua ja herkunhimoa. Huomasin myös sen, että syön terveellisesti ja monipuolisesti, eikä minulla ole ihan hirveästi korjattavaa ruokailutottumuksissani, paitsi kuituja olisi hyvä saada enemmän.
Nyt kun en ole käynyt töissä eikä minulla ole ollut työmatkoja, liikuntamäärät ovat olleet paljon vähäisempiä. Sen vuoksi halusin lisätä arkiaktiivisuutta. Huomasin, että olen paljon ärtyneempi ja turhautuneempi, jos en käy ulkona. Kauppareissut ja muut asiat voi helposti hoitaa kävellen ja näin saa vaivattomasti päivässä 10 000 askelta täyteen. Kävely on oiva tapa liikkua ja olla luonnossa. Arkiaktiivisuus tuo ihan hurjasti paremman mielen ja vireen arkeen eikä se vaadi ihan hirveästi ponnisteluja. Kävely on samalla omaa aikaa.
Kannattaa muistaa olla itselleen lempeä ja armollinen. Kaikki lähtee siitä, miten itselleen oman pään sisällä puhuu. Jos hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, puhuu itselleen nätisti ja kunnioittavasti, tuskin puhuu tai ajattelee muistakaan rumasti.
Taas niin hyvä postaus. Netti on tosiaan pullollaan muka ammattilaisten laatimia ruoka- ja liikuntaohjeita, niihin koulutukseksi tuntuu riittävän, että on laiha. Samansuuntaisia ohjeistuksia ruuasta ja liikunnasta, kuin Sinäkin, olen antanut itsellenikin.
Kiitos! 🙂 Netti on tosiaan pullollaan erilaisia ohjeita vähän jokaiseen ja tietopohja näihin on usein melko kyseenalainen. Harva nykyään mainostaa syövänsä aivan tavallisesti ja herkuttelevan.
Kohtuullisuus ja armollisuus on mulle nykyään ohjenuorana.
Kiitos tästä. Tosi tärkeä teksti.
Sinun tekstisi sai minut huomaamaan, että omakin tilani vaatii tarkastelua. Minua väijyy usein menneisyyden haamu, “pitäisikö taas ruveta kiristelemään” -ajatus ja lasken ravintoarvoja paljon päässäni. Että jos kuitenkin ihan vähän. Mutta se ei sovi minullakaan nykyisiin arvoihin, elämässä on paljon muuta tärkeämpää johon haluan voida antaa kaikkeni. Mutta kun näitä “vähän kuitenkin pitäisi olla timmimpi” -ajatuksia kuitenkin tulee usein, haluaisin kysyä: käytitkö itse jotain erityistä työkaluja, esim. kirjasitko omia arvojasi ylös tms., että sait luotua ajatuskeloihin pysyvän muutoksen ja että ne menneisyyden haamut ja ulkonäkö-ajattelu tulevat esiin aina vain harvemmin?
Mulla nuo ajatukset vaivaa edelleen ajoittain. Joka kerta täytyy käydä läpi sama keskustelu pään sisällä. Tärkein juttu on itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on. Sen jälkeen paineet olla jotakin muuta (ulkoisesti) menettää merkityksensä. Kysyn itseltäni: Miksi pitäisi olla kireämpi? Mitä sillä saavuttaisin? Mitä se vaatisi? Haluanko sitä oikeasti?
Oon tarkastellut omia arvoja eri yhteyksissä. Omien arvojen tunnistaminen ei välttämättä ole helppoa, koska helposti sanoo yhtä ja käytäntö osoittaa toista. Mä kävin arvojani tarkemmin läpi työuupumuksen yhteydessä ja myöhemmin vielä työnohjauksessa ja psykologilla nyt viimeisimmän masennuksen yhteydessä.