Otsikossa olevan kysymyksen äärellä olen tällä viikolla viettänyt aikaa. Mainitsin tästä edellisessä postauksessa. Meillä on koulussa menossa tähän aihepiiriin liittyvä projekti, jonka sysäämänä tämän asian syvällisempi tarkastelu on ollut ajankohtaista.
Meitä kehotetaan haaveilemaan ja unelmoimaan. Blogit, lehdet ja some julistaa tätä. Usko unelmiisi ja tee kovasti töitä unelmiesi eteen, niin kaikki on mahdollista, näin sanotaan. Some inspiroi meitä tavoittelemaan niin sanottua Instagram-ystävällistä elämää. Näemme sosiaalisessa mediassa monenlaista kauneutta, joka ainakin itselleni tuntuu kovin vieraalta ja kaukaiselta. Minun some- ja blogikuplani on antanut minun ymmärtää, että useimmat unelmoisivat jotenkin yksimielisesti samantyyppisistä asioista. Harvemmin nostetaan esiin arjen kauneutta ja onnellisia asioita. Ne koetaan liian tavalliseksi ollakseen inspiroivaa. Olen tainnut sivuta tätä asiaa joskus aiemmin kertoessani siitä, että ärsyynnyn kehotuksesta jahdata unelmiaan. En ole pessimistipertti, enkä missään tapauksessa halua kyseenalaistaa toisten haaveita tai unelmia. Unelmoiminen on ihanaa ja suorastaan välttämätöntä, että pysyy elämässä mielenkiinto ja positiivisuus yllä. Tarkoitukseni on nyt tuoda tähän keskusteluun vähän toisenlaista näkökulmaa.
Meiltä kysytään pienestä pitäen unelma-ammattia. Mikä sinusta tulee isona? Monella on tähän vastaus valmiina ja pitkän tähtäimen tavoitteet kirkkaana mielessä. Minusta tulee poliisi, palomies, lääkäri, lakimies, eläinlääkäri… Ihan kuin yläasteelta päästessä voisi tietää mitä haluaa tehdä koko loppuelämän. Kauheat paineet, niin minä sen koin. Muistan itse tunteneeni itseni parikymppisenä ihan hölmöksi kaveriporukassa, jossa jokaisella oli täysin selvää mitä tulevaisuudeltaan haluaa. Minä en tiennyt, enkä tiedä varmuudella vieläkään.
Unelmoimiseen liittyen mun on pakko sanoa, että meillä kaikilla ei ole hyvällä tahdollakaan samat edellytykset tavoitella samoja unelmia. Teoriassa kyllä, mutta käytännössä meidän kortit on melko pitkälle jaettu jo syntyessä. Tohtorisperheestä on helpompi ponnistaa liike-elämän staraksi, kuin perheestä, jossa kouluttautuminen on aivan vierasta tai edes työnteko. Toki jokaisella on juurikin se teoreettinen mahdollisuus, mutta tie tuon saavuttamiseen on pidempi ja vaivalloisempi. Tuo teoreettinen mahdollisuus on jo ajatuksena niin ihanan romanttinen, että toivoisin voivani antaa jonkin elävän esimerkin tällaisesta.
Suomessa arvostetaan valtavasti koulutusta ja korkeaa asemaa työelämässä. Kouluttautuneista ystävistään tai sukulaisistaan puhuu mielellään siten, että ohimennen mainitsee henkilön aseman tai koulutuksen. Kiinnittäkääpä tähän huomiota. Se on hiukan hassua, sillä eihän ihmisen koulutus tai kouluttautumattomuus kerro ihmisestä paljoakaan. Ihan kuin ystäväsi tai perheenjäsenesi koulutus nostaisi omaa asemaasi jotenkin. Itsekin tosin olen käyttänyt tätä korttia. En ole itse pitänyt itseäni riittävän fiksuna ja olen kuvitellut, että tämä nostaisi jotenkin osakkeitani muiden silmissä. 😀 Somekeskusteluissa jaotellaan ihmisiä hyvinkin rankoin sanankääntein kouluttautuneisiin, eli hyväksyttyihin kansalaisiin tai elämämkoululaisiin, eli turhiin ja tyhmiin. Tyhmiä ja fiksuja ihmisiä löytyy molemmista ryhmistä, tietenkin. Itse arvostan ihmisissä sitä, että kohtaa jokaisen ihmisen ihmisenä, saman arvoisena.
Kerroin siinä edellisessä postauksessa miettineeni nöyryyttä. Mielestäni nöyrä ihminen antaa kaikille ihmisille saman arvon ja on kiinnostunut kuuntelemaan mitä toisella on sanottavanaan. Haluaisin itse suhtautua muihin ihmisiin iästä tai koulutuksesta tai muusta jaottelusta huolimatta siten, että jokaisella ihmisellä on itselle aina jotakin opetettavaa. Jos nostaa itsensä jalustalle ja kuvittelee, ettei tuollaisella vähemmän kouluttautuneella ihmisellä voi olla mitään fiksua sanottavaa tai annettavaa minulle. Tällä asenteella voi mennä aika paljon asioita elämässä ohi.
Olen kipuillut koko elämäni sitä, etten ole koskaan tiennyt mitä haluan elämässäni tehdä. En ole pitänyt itseäni missään asiassa lahjakkaana. Olen tavoitellut jotakin sellaista mitä olen luullut, että kuuluu tavoitella. Pitäisi olla arvostettu ja kunnianhimoinen työ, iso palkka, hyvä kroppa, kaunis koti ja hienosti puetut lapset. Minulla on aina ollut huono itsetunto, tiedostan tämän johtuvan siitä. Väittäisin siitä huolimatta, että moni paremmallakin itsetunnolla varustettu ihminen jumiutuu moniin yhteiskunnan normeihin ja olettamuksiin – asioiden kuuluisi mennä tietyssä järjestyksessä: ensin koulutus, sitten vähän uraa, oma asunto, perhe… Minä olen tehnyt kaikki asiat ihan väärässä järjestyksessä ja saan usein selitellä sitä. Siis miten sulla voi olla kolme lasta? En ota näitä ihmettelyitä mitenkään pahalla. 🙂 Vaikka olen epävarma ja itsetuntoni on ollut aina mitä on, silti olen syvällä sisimmässäni ollut aina ylpeä valinnoistani ja uskonut, että kyllä minusta vielä jotakin tulee.
Oletko koskaan miettinyt miksi kaikkien pitäisi tavoitella hienoa uraa? Miksei saisi olla tyytyväinen johonkin tavalliseen tai helppoon? Jos olen kaupan kassa ja tykkään siitä, miksi sitä pidetään outona? Miksi koetaan jämähtämiseksi, jos löytää itselleen mieleisen työn, jota tykkää tehdä vuodesta toiseen? Jokainen työtehtävä ja ammatti on tärkeä. Minusta jokaisen pitäisi ehdottomasti olla ylpeä siitä mitä tekee. Itseään voi toteuttaa niin monin tavoin. Toiset toteuttavat itseään työn kautta, toiset harrastusten kautta ja vapaa-ajalla. Miksi toinen olisi vähemmän arvostettavaa?
Haluaisin innostaa kaikkia löytämään oman juttunsa ja vaalimaan omia vahvuuksiaan rohkeasti. Tärkeintä on, että juuri sinä olet elämääsi tyytyväinen ja nautit asioista, joita saat arjessasi tehdä. Oivalsin itse vasta ihan vähän aikaa sitten, että ei tarvitse olla jossakin yhdessä asiassa tosi hyvä, vaan voi olla yhdessä tai useammassa asiassa keskinkertainen ja kehittyä siinä koko ajan paremmaksi. Tärkeintä on se, että tekee asioita, joista tykkää ja joista saa onnistumisen kokemuksia. Kannattaa rohkeasti toteuttaa itseään.
Tänään minua puhutteli erityisen paljon Seniorit somessa -ohjelman viimeisin jakso. Tässä jaksossa Anja, 72, oli vasta eläkkeelle päästyään uskaltanut ruveta höpsöttelemään ja nauttimaan elämästä. En tiedä johtuuko PMS:stä vai mistä, mutta herkistyin useampaan kertaan ihan kyyneliin asti ohjelmaa katsoessani. Minusta jokaisen tulisi oivaltaa juuri tuo, minkä Anja oli oivaltanut!
Mistä sinä unelmoit? Tiedätkö sinä mikä sinusta tulee isona?
Hienosti kirjoitettu ja liippasi läheltä omia ajatuksia. 46 v. ja mietin josko vielä opiskeleen vai mitä sitä isona 🙂
Kiitos! 🙂 Tuo asenne on jo hyvä, että avaa ajatukset uusille mahdollisuuksille. Meidän ei koskaan tarvitse olla valmiita. Voihan sitä vaikka vielä eläkkeellä ehtiä löytää oman juttunsa. 🙂
Kiitos tästä kirjoituksesta! Olen pohtinut samoja asioita ja tuntuu surulliselta, että ihmiset arvotetaan ja lokeroidaan älykkäisiin ja ei-niin-älykkäisiin vain titteleiden ja ammattien perusteella. Hämmästyttävän paljon nämä vaikuttavat myös ystävien ja parinvalintaan. Olen itse alle 30-vuotias, korkeakoulusta valmistunut ja työelämässä, mutta edelleen pohdin, mitä sitä oikeasti haluaa työelämästään. Ulkoiset odotukset eivät ainakaan helpota omien valintojen tekoa ja oletuksista poikkeavia valintoja elämässä yleensä hämmästellään ja niitä saa selitellä.
Olen myös itse se kummajainen, joka vasta kolmekymppisenä löysi unelma-alansa. Meillä lähipiirissä se kummastelu meni vain toisin päin. Kun ilmoitin hakevani yliopistoon, olin outolintu, jolle ei kelvannut tavallinen työ ja ura hoitajana tai kaupan kassalla ja joka haaveili turhanpäiväisyyksistä. Ajatus korkeakoukuopinnoista oli outo työläissuvussa. Sittemmin omat vanhempani ovat alkaneet osoittaa innostusta opintojani kohtaan ja anoppikin osaa ainakin pitää mölyt mahassaan 😀 Uskoin liian pitkään, että muiden mielipiteet musta määrittää mua ja mun elämää. Tie oli kieltämättä kivinen, mutta kuitenki täysin sen arvoinen.
Word!!
Istuimme serkkuni rantasaunassa kesällä 1982 serkkuni Einon ja Pauli Mahlamäen sekä Simo Salmisen kanssa rinnakkain, nautiskellen ja katsellen Keurusselän ilta-auringossa kimmeltävää pintaa. Silloin aukesi saunan ovi ja siihen tupsahtivat Einon lapset Antero ja nykyään näyttelijänä toimiva Anneli Mahlamäki. 12 ja 13 vuotiaat sirkeäsilmaiset lapset. Katselimme neljä raavasta miestä lauteilta heitä, kunnes Salmisen Simo kysysyi heiltä, mitäs teistä tulee isona? Hetken toisiaan katsellen Antero vastasi – ihmisiä. Tuo yksi lause teki meistä hiljaisia miehiä. Lapset poistuivat oven raosta ja me jäimme hiljaisina lauteille miettimään vaikuttavaa lausetta.
Olen hieman eri mieltä siitä, että koulutus ei kertoisi ihmisestä mitään. Mun mielestä ihmisen valinta ammatista ja siihen valmistava koulutus kertoo p a l j o n k i n ihmisestä; työ ja ammatti on merkittävä osa ihmisen identiteettiä ja kaikki tekemämme valinnat kertovat meistä ihmisenä jotain. Jopa itse usein haluamme, että nämä tehdyt asiat ja valinnat tulevat huomioiduiksi juuri siksi, että ne kertovat siitä, millaisia me olemme tai ainakin millaisia me haluaisimme olla. Se ei ole vähäpätöinen asia. Sen sijaan koulutuksen laatu tai määrä ei kerro mitään ihmisen viisaudesta, älykkyydestä tai aidosta sivistyneisyydestä, joka on mun mielestä jonkun muun, kuin koulutuslaitosten tuottama tulos.
Oon sun kanssa samaa mieltä. Toki ihmisen kaikki valinnat kertovat ihmisestä ja siitä mistä hän on kiinnostunut. Halusin tällä kirjoituksellani herätellä pohtimaan sitä, miksi juuri koulutus on se, jota enimmäkseen painotetaan ja miksi harrastukset ja mihin käyttää aikaa vapaa-ajalla ei ole niin kiinnostavaa?
Tuo viimeisin lause on se, jonka unohdin kirjoittaa auki. Juuri noin ajattelen.
Kiitos kun toit ajatuksesi julki! Juuri tällaista keskustelua toivoisin lisää. 🙂
kiitos tästä! Oon parin viime vuoden aikana ihan hämmästynyt useammankin kerran huomatessani, että joku muu arvotti minua ammattini perusteella. Se ei ole unelma-ammattini, jonka takia monesti tulee itekkin seliteltyä sitä vain väliaikaiseksi työksi… ja etenkin vanhemmat ihmiset puhuu korkeakoulunkäyneistä jonain yli-ihmisinä ?
T. 30v Laitoshuoltaja (en tiedä vielä mitä teen isona)
Loistava kirjoitus!
Minä nuorena luulin tietäväni miksi haluan isona, ja yläasteen jälkeen opiskelinkin itselleni ammatin ja lähdin tekemään niitä töitä, kunnes 27-vuotiaana tuli seinä vastaan ja ahdistus, tässäkö se elämä no, tässäkö olen eläkeikään asti? Päätin että nyt täytyy lähteä tekemään jotain muuta. Nyt kohta 30.v, muutaman vuoden tehnyt teitä muita töitä, enkä vieläkään tiedä mikä minusta tulee isona, enkä oikeastaan haluakkaan tietää. En minä halua viettää koko elämääni tehden yhtä ja samaa työtä..