Ennen omaa vuoroa…

*Yhteistyössä Evoke Natural Goods, Suunto, Salomon & Petzl

Vuorokausi takaperin olin vielä matkalla Jukolan viestistä kotiin aivan umpiväsyneenä, mutta todella onnellisena. Jukolan viesti kokemuksena menee kyllä elämäni top 10 aivan heittämällä. Aivan mielettömän hieno kokemus kaikkinensa. Olen koko päivän yrittänyt pureskella kaikkea kokemaani, enkä tiedä saanko vieläkään asioita kerrottua niin kuin ne koin.

Reissu Joensuu-Jukolaan oli aivan mieletön. Meidän joukkue oli muutoksista ja pienistä haasteista huolimatta, tai ehkä juuri siksi, aivan täydellinen. Lopullinen joukkueemme oli Jukolan viestin juoksujärjestyksessä seuraavanlainen: Hilla Stenlund, Lari Salama, Jesse Väänänen (kuvaaja), Henriikka Simojoki, Marinella Himari, minä ja Veera Malmivaara. Ensimmäisen yön yövyimme Vaarinkallion huvilalla ja toisen yön puolestaan Jukolan viestin kisa-alueella Evoke-teltassa.

Kisapäivän aamuun heräsimme kymmenen aikoihin. Tankkasimme reilusti aamiaista samalla jutustellen hyväntuulisesti. Ennen kisa-alueelle siirtymistä teimme kukin hiukan töitä ja letitimme toistemme hiukset tiimileteille. Matkalla kisa-alueelle kävimme vielä pitsalla. Syödessämme kertasimme karttamerkit ja säännöt. Mielessämme pyöri monta kysymystä ja odotimme kuumeisesti, että pääsisimme kuulemaan Hillalta vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Hilla yöpyi perheineen teltassa Jukolan telttakylässä.

Päästyämme kisakeskukseen jännitys alkoi nousta. Kisa-alueen tunnelma oli aivan ainutlaatuinen. Paikalla oli tuhansia ihmisiä. Heti ensimmäisenä haimme meidän kisanumerot ja sen jälkeen siirryimme mediakeskukseen Yle Urheilun haastateltavaksi. Edessä oli vielä monta asiaa, jotka täytyi hoitaa. Mutta ensimmäisenä halusimme kysellä Hillalta kaikki ne kysymykset. Saimme tyhjentävät vastaukset ja vakuuttelut, että homma hoituu. Sen jälkeen täytyi hakea emitit (eli leimauslaitteet) Suunnistajan Kaupalta, selvittää telttapaikan numero, syödä, etsiä telttapaikka, kantaa tavarat telttapaikalle ja pystyttää teltta. Vaikka olimme varanneet tähän kaikkeen aikaa neljä tuntia, silti tuli kiire katsomaan Jukolan viestin lähtöä.

Jukolan viestin lähtö oli elämys. Ilta oli kaunis ja aurinko alkoi painua mailleen. Tunnelma sähköistyi ja ensimmäiselle etapille lähtevät juoksijat verryttelivät. Kameramiehet asettuivat kuvaustorniin ja Ylen kuvausauto odotti tiellä lähtölaukausta. Presidenttikin kunnioitti tapahtumaa läsnäolollaan. Lähtöalueen reunustat pursusi silmänkantamattomiin ihmisiä. Yritimme löytää sopivan paikan, josta näkisimme edes jotakin. Turhaan. Jesse kiipesi kuvaajien torniin ja Veera Larinsa olkapäille. Nella pitkänä näki jotakin ja me muut tyydyimme aistimaan tunnelmaa ja katsomaan ohi säntäävien suunnistajien päälakia ja otsavalojen kajastusta.

Lähdön jälkeen tuntui että nukahdan pystyyn. Stressaaminen ja jännittäminen oli vienyt minusta kaikki mehut. Päätinkin, että kömmin makuupussiini lepäämään niin pitkään kuin vain mahdollista. Makuupussiin päästyäni uni ei tullutkaan, vaan aloitimme vimmatusti päivittämään Jukolan viestin tulospalvelun sivua ja seurasimme Hillan etenemistä. Kohta Lari alkoi valmistautua omaan vuoroonsa. Larin suorituksen aikana onnistuin nukkumaan tunnin ja herätin vihdoinkin hetkeksi nukahtaneen Veeran ilmoittamalla, että Lari on päässyt maaliin. En malttanut nukkua. Painoin tulossivun refresh-nappulaa satoja kertoja. Luovutin nukkumisen suhteen Henriikan vuoron lähestyessä. Lähdin saattamaan jännittävää naista alueelle ja samalla katsoin miten hommat lähtöalueella menee rauhoittaakseni omaa jännitystä.

Jokainen vuorollaan tuli metsästä teltalle endorfiini- ja onnellisuusryöpyissään kertomaan omia fiiliksiään suunnistuksesta. En oikein osannut suhteuttaa tarinoita mihinkään. Vakuuttelin jokaiselle omalle etapilleen lähtijälle, että kaikki menee hienosti. Oman vuoroni lähestyessä olin varma, että minä olen se, joka pilaa koko joukkueen suorituksen. Lähtökarsinassa seistessäni tuijottelin tyhjyyteen ja olin varma, etten selviydy omasta osuudestani.

Tulospalvelu kertoi mieletöntä tarinaa – meidän joukkue suoriutui aivan yli odotusten. Jokainen pisti omaa parastaan ja ylikin! Jessen suoritusta ihmettelimme kaikki haavi auki. Vain tunti ja 35 minuuttia, kun kaveri kävi pinkomassa 12,3 kilometrin reitiltä 27 rastia maastosta. Harjoittelumuotona tuolla entisellä maastohiihtäjällä oli juosta meidän suunnistustreenien rastit kamerakaluston kanssa.

Ennen Nellan vuoroa kävin naisen kanssa syömässä aamupalaksi kanakeittoa ja pullaa. 😀 Mielenkiintoinen kokemus, jonka jälkeen jouduin piipahtamaan bajamajassa vähän turhan monta kertaa. Tässä välissä nukuin toisen arviolta tunnin pituisen pätkän.

Nellan eteneminen näytti tulospalvelussa jälleen huimalta ja lähdin lähtöalueelle odottamaan naisen saapumista. Ilmeisesti jokin rasti (67?) oli aiheuttanut isolle osalle suunnistajista haastetta ja tämä viivästytti Nellan saapumista maalialueelle. Maali ehti mennä täpärästi kiinni ja lähtöni siirtyi yhteislähtöön. Minua ennen lähetettiin ankkurit matkaan ja meidän ankkuri oli Veera. Ehdimme Veeran kanssa hurrata Nella maaliin ja vaihtaa nopeasti fiilikset, ennen kun Veera ampaisi muiden ankkureiden kanssa matkaan. Tässä vaiheessa kävin ties monettako kertaa vessassa ja pelkäsin, että oma osuuteni menee puskassa kyykkien.

Hämmentyneenä seisoin karsinassa muiden yhteislähtöön lähtijöiden kanssa. Siirryin karttani viereen ja odottelin lupaa ottaa kartan käteeni. Kartta käteen, vielä odotellaan lähtölupaa. Olo oli todella epätodellinen…

Jatkuu seuraavassa postauksessa.

Lähes kaikki kuvat: Jesse Väänänen / Snou Creative