Miten toivuin masennuksesta?

Minulta on muutamaankin otteeseen toivottu, että kirjoittaisin masennuksesta toipumisesta. Ensin ajattelin, että en varmasti kirjoita aiheesta mitään. Liian henkilökohtaista. Mutta. En ole häpeillyt sairastumistani aiemminkaan, joten miksi nyt iloisen aiheen ympäriltä en voisi jotakin sanoa?

Masennus on sairaus, johon voi sairastua kuka tahansa. Masennukselle on minun näkemyksen mukaan aina jokin syy. Mikä se kenelläkin sitten on, se pitää selvittää, jotta masennuksesta voi toipua. Minä sairastuin kuormittavan elämäntilanteen ja identiteettikriisin seurauksena. Ajoin itseni nurkkaan ja pääsin pois nurkasta vain kääntymällä ympäri ja katsomalla miten olin sinne päätynyt.

Masennuksesta voi toipua varmasti yhtä monella tavalla kuin on sairastuneitakin. Ei ole yhtä oikeaa tapaa parantua. Minulla meni liian pitkään tajuta edes se tilanne, johon olin itseni ajanut. Tajusin vasta siinä vaiheessa kun lähdin lääkärin vastaanotolta sairaslomalappu kourassa, jossa luki F32, vaikea masennus. Sille koneen hidastumiselle ja loputtomalle väsymykselle oli tuollainen syy. Minullakin oli ollut mielikuva masennusta sairastavasta ihmisestä, että silloin pitäisi näyttää ostarin spurgulta ja maata vihanneksena sängynpohjalla. Minä kuitenkin pystyin käymään töissä, urheilla ja suoriutumaan päivästä aina seuraavaan jotenkin. Olin useaan kertaan ennen tätä diagnoosia ajatellut, että tekisi varmasti hyvää käydä terapiassa purkamassa kaikkea sitä, mikä on matkan varrella jäänyt kiven lailla kenkään hiertämään.

Minäkin sain diagnoosin yhteydessä reseptin masennuslääkkeisiin. Aloitin reseptin vasta sen jälkeen kun psykiatri oli minulle vakuuttavasti kertonut lääkkeiden olevan turvallisia. Psykiatri kertoi myös, että pelkästään lääkkeitä hän ei suosittele, vaan suosittelee näiden lisäksi psykoterapiaa (psykodynaamista). Näiden kahden “lääkkeen” reseptillä alkoi toipuminen.

Olin suhtautunut lääkkeisiin varauksella, koska niin monta kertaa olin kuullut sanottavan, että niistä on vaikea päästä eroon, lääkkeitä syödessä ei ole oma itsensä ja tunteet tasoittuu vähän liikaakin, mutta lääkäri sanoi, että lääkkeiden avulla se pahin olo tasoittuu ja pystyy suoriutumaan elämästä paremmin. Näin se tosiaan oli. Söin vajaan vuoden verran lääkkeitä, joiden avulla sain terapiaprosessin hyvin käyntiin, enkä joutunut olemaan kovin paljoa sairaslomalla. Lääkkeiden lopettamispäätöksen tein itse ja sain lääkäriltä ohjeet lääkityksen purkamiseen.

Tärkein apu mulle toipumisessa on ollut aarrettakin kalliimpi terapeutti. Minulla kävi ihan älytön tuuri terapeutin etsimisen kanssa. Jouduin tietysti muutaman puhelun soittamaan, että sain yhdellekään aikaa. Heti ensimmäisestä tapaamiskerrasta tiesin, etten joudu vaihtamaan terapeuttia, vaan se oli kerrasta siinä. Uskalsin heti olla oma itseni ja luottamus rakentui vähitellen hyvästä ensivaikutelmasta sataprosenttiseksi.

Terapiaprosessi on nyt kestänyt reilut kaksi vuotta, joiden aikana olen vahvistunut aivan hurjasti. Entisestä epävarmasta tyttösestä on kasvanut omilla jaloilla seisova nainen, joka osaa nykyään pitää puolensa. Tarkkanäköinen lukija on saattanut nähdä itsetunnon rakentamisen eri vaiheet myös tämän blogin kautta. Oli aikoja, jolloin vatsalihaksia piti vähän väliä esitellä, piti urheilla joka päivä ja ihan hirveän kovaa ja kaikkea muuta yhtä älytöntä. Suhtaudun tällä hetkellä tuon aikaiseen itseeni lempeydellä. Voi minua. Kaikkea sitä pitikin tehdä tunteakseen itsensä edes jotenkin tärkeäksi.

Olette varmasti jokainen kuulleet monesta eri lähteestä, että pitää antaa itselleen anteeksi ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, mutta siitä minunkin prosessissa on ihan oikeasti ollut kyse. Kun miettii perinjuurin kuka minä olen ja miksi, niin kummasti löytyy vastauksia kysymyksiin, jotka oli aivan liian kauan leijunut ilmoilla.

Kuulostaa ehkä helpolta? Sen kun vain menee terapiaan, maksaa itsensä mutkalle ja kohta ollaan elämämme kunnossa? Ihan näin se ei ole. Toivottavasti se ei tullut yllätyksenä. 😀 Terapia vaatii melkoisesti rohkeutta ja heittäytymistä. Pitää uskaltaa sukeltaa niihin mielen synkimpiin sopukoihin, kyseenalaistaa oikeastaan kaikki tähän mennessä opittu ja käydä läpi omat arvot ja asenteet miksi ne ovat sellaisia kuin ne ovat. Ovatko ne vain sanahelinää, vai toteutanko arvojani myös käytännössä. Terapiaa käydään itsensä takia, ei siksi että kelvattaisiin paremmin muille tai oltaisiin jotenkin yleisesti parempia kansalaisia. Terapiaa käydään sen vuoksi, että kestää olla itsensä kanssa ja niiden virheiden, joita valitettavasti meissä kaikissa on.

Pidetään itsestämme ja läheisistämme huolta! Annetaan aikaa elämämme tärkeimmälle tyypille, eli itsellemme. Ollaan muille ihmisille anteeksiantavia ja ystävällisiä. Okei? Messissä? Laita vaikka joulukortti ihmiselle, jolle olet joskus ollut ilkeä?